II.
Päivällisillä tapasimme me taasen.
Sir Percival oli niin huimaavan iloisella tuulella, että minä tuskin voin uskoa hänen olevan saman miehen, jonka tyyni esiintyminen ja hieno, miellyttävä elämäntaito olivat tehneet minuun hyvän vaikutuksen aamupäivän keskustelussa. Ainoastaan keskustelussaan neiti Fairlien kanssa ja esiintymisessään häntä kohtaan oli hän entisenlaisensa. Neiti Fairlien silmäys tai sana hillitsi hänet raikkaimmassa naurussaan, hauskimmassa keskustelussaan ja käänsi silmänräpäyksessä hänen huomionsa häneen kaikista muista pöydässä olijoista. Vaikka hän ei koskaan suoranaisesti koettanut johdattaa häntä keskusteluun, niin ei hän kadottanut vähintäkään neiti Fairlien antamaa aihetta huomaamatta houkutella häntä yhteiseen puheluun. Sellaisina hetkinä lausui hän muutamia sanoja hänelle, mitkä mies, jolla olisi ollut vähempi elämän kokemus ja hienotunteisuus, olisi lausunut suoraan samalla hetkellä, kuin ne olisivat pälkähtäneet päähän. Kummastuksekseni näytti neiti Fairlie hyvin käsittävän hänen huomaavaisuutensa, mutta jäävän kumminkin kylmäksi sille. Hän näytti väliin hieman alakuloiselta, kun sir Percival katsoi häneen tai puhutteli häntä, mutta ei elostunut koskaan. Korkea arvo, rikkaus, hieno sivistys, miellyttävä ulkomuoto — jalon miehen arvonantava kunnioitus, rakastajan ihailu — kaikki tämä laskettiin neiti Fairlien jalkain juureen ja minun nähdäkseni turhaan.
Huomeisna aamuna, tiistaina, otti sir Percival oppaan mukaansa ja läksi Todds-Corneriin. Hänen tutkimuksensa olivat kumminkin, mikäli minä sitten sain kuulla, olleet turhat. Palattuaan oli hänellä keskustelu herra Fairlien kanssa, ja iltapäivällä ratsastivat hän ja neiti Halcombe yhdessä. Muutoin ei tapahtunut mitään merkittävämpää. Ilta kului tavallisuuden mukaan. Sir Percival oli laisensa ja neiti Fairlie samoin.
Keskiviikon posti toi rouva Catherickin vastauksen. Minä otin jäljennöksen hänen kirjeestään ja panin sen säilöön. Julkaisen sen nyt. Se kuului seuraavasti:
'Jalosukuinen neiti Halcombe! Minulla on ollut kunnia vastaanottaa Teidän kirjeenne, jossa kysytään, onko minun tyttäreni Anna asetettu lääkärin hoitoon ja tarkastettavaksi minun suostumuksellani, ja onko sir Percivalin osa tässä asiassa sellainen, että tämä herra on sillä ansainnut minun kiitollisuuteni. Minulla on ilo vastata myöntävästi kumpaankin kysymykseen ja piirrän suurimmalla kunnioituksella
nöyrimmästi Jane Anna Catherick.'
Lyhyt, kylmä, selvä vastaus; ulkomuodoltaan liian paljon muistuttava asioimiskirjettä ollakseen naisen kirjoittama; pohjaltaan niin selvä vahvistus sir Percivalin kertomukseen, kuin suinkin voi toivoa. Tämä oli minun käsitykseni ja muutamilla pikku tinkimisillä myöskin neiti Halcomben. Kun kirje näytettiin sir Percivalille, ei hän näyttänyt hämmästyvän sen kovaa, kylmää sävyä. Hän kertoi meille, että rouva Catherick oli harvasanainen, viisas ja etujansa valvova nainen, joka kirjoitti lakonisesti ja suoraan asiaan käyden, samoinkuin hän puhuikin.
Velvollisuus, joka oli täytettävä tämän vastauksen tultua, oli ilmoittaa neiti Fairlielle sir Percivalin selitys. Neiti Helcombe oli ottanut tämän tehtäväkseen ja jo poistunut huoneesta tässä tarkoituksessa, kun hän äkkiä palasi takaisin ja istuutui lähelle nojatuolia, jossa minä istuin ja luin sanomalehtiä. Sir Percival oli mennyt ulos pari minuuttia aikasemmin mennäkseen talliin, eikä ketään muita ollut huoneessa kuin me kahden.
"Minä luulen, että me todellakin olemme tehneet kaikki, mitä olemme voineet ja mitä meidän on täytynyt tehdä", sanoi hän hypistellessään rouva Catherickin kirjettä sormiensa välissä.
"Jos me olemme sir Percivalin ystäviä, jotka tunnemme hänet ja luotamme häneen, niin olemme me tehneet kaikki ja enemmänkin kuin on välttämätöntä", vastasin minä hieman kärsimättömästi hänen uusiutuneen epäröimisensä johdosta, "Jos me taas olemme hänen vihamiehiänsä, jotka epäilemme häntä —."
"Sellaista mahdollisuutta emme voi ajatellakaan", puuttui hän puheeseeni. "Me olemme sir Percivalin ystäviä, ja mikäli hienotunteisuus ja jalomielisyys voivat lisätä meidän kunnioitustamme häntä kohtaan, on meillä syytä ihailla häntä. Tiedättehän, että hän eilen keskusteli herra Fairlien kanssa ja sitten ratsasti minun kanssani?"
"Kyllä. Minä näin teidän menevän ratsastamaan yhdessä."
"Me aloimme heti keskustelumme puhumalla Anna Catherickistä ja siitä, miten kummallisesti herra Hartright tapasi hänet ensin. Heti lakkasimme me kumminkin puhumasta siitä, Ja sir Percival alkoi epäitsekkäällä tavallaan puhua suhteestaan Lauraan. Hän sanoi huomanneensa, että Laura oli alakuloinen mieleltään, ja, jollei hänelle ilmoiteta mitään muuta syytä, täytyi hänen uskoa tämän seikan olevan aiheena hänen muuttuneeseen esiintymistapaansa häntä kohtaan nyt tällä käynnillä. Jos kumminkin olisi jokin muu ja vakavampi syy, niin pyysi hän, ett'en minä enempi kuin herra Fairliekään millään tavoin koettaisi saada häntä taipumaan. Hän toivoisi tuollaisessa tapauksessa kaikkiaan, että Laura viimeisen kerran tahtoisi johdattaa mieleensä missä olosuhteissa he olivat menneet kihloihin ja millainen hänen esiintymisensä Lauraa kohtaan oli ollut siitä päivästä lähtien näihin aikoihin asti. Mutta jos Laura, tarkoin ajateltuaan näitä seikkoja, kumminkin vakavasti toivoisi, että hän, sir Percival, luopuisi kunniasta tulla Lauran puolisoksi — ja jos Laura tahtoisi sanoa sen hänelle suoraan — niin olisi hän valmis uhraamaan oman onnensa ja vapauttamaan hänet lupauksestaan."
"Ei kukaan mies voi sanoa sen enempää, neiti Halcombe. Minun elämänkokemukseni mukaan olisi harva mies hänen asemassaan sanonut edes niin paljon."
Neiti Halcombe vaikeni minun näin sanottuani ja katsoi minua niin kummallisen hämmästyksen ja huolen sekaisella ilmeellä.
"Minä en syytä ketään enkä epäile mitään", huudahti hän äkkiä. "Mutta minä en tahdo olla edesvastuussa Lauran houkuttelemisesta tähän avioliittoon."
"Tätähän juuri sir Percival itsekin on pyytänyt Teiltä", vastasin minä hämmästyneenä. "Hän on pyytänyt Teitä olemaan vaikuttamatta hänen päätökseensä."
"Ja kumminkin pakottaa hän välillisellä tavalla minua siihen, jos minä esitän hänen sanansa Lauralle."
"Kuinka se on mahdollista?"
"Ajatelkaa tarkoin, herra Gilmore, millainen Laura on. Jos minä pyydän häntä miettimään, missä olosuhteissa hän meni kihloihin, niin vetoan minä kahteen hänen luonteensa vahvimpaan tunteeseen — hänen rakkauteensa isäänsä kohtaan ja totuudenkunnioitukseensa. Te tiedätte, ett'ei hän koko elämässään ole koskaan rikkonut lupausta; Te tiedätte, että hän joutui kihloihin isänsä viime sairauden alussa ja että isä ennen kuolemaansa toivolla ja luottamuksella puhui hänen avioliitostaan sir Percival Glyden kanssa."
Minä tunnustan, että tämä käsitys sai minut hieman levottomaksi.
"Varmaankaan", sanoin minä, "ei Teidän tarkoituksenne voi olla päättää, että sir Percival keskustelussaan Teidän kanssanne eilen etukäteen oli laskenut sen vaikutuksen, josta Te nyt mainitsitte?"
Hänen avonaiset, rehelliset kasvonsa vastasivat kysymykseen, ennenkuin hän ennätti sen sanoin tehdä.
"Voitteko uskoa, että minä silmänräpäystäkään tahtoisin olla sen miehen seurassa, jota minä epäilisin sellaisesta halpamaisuudesta?" kysyi hän kiivaasti ja silmäsi tyytymättömästi minuun.
Minua miellytti joutua tällä tavoin suoraan lausutun suuttumuksen esineeksi. Me lakimiehet saamme niin paljon pahuutta ja niin vähän rehellistä vihaa osaksemme tointamme harjoittaessa.
"Siinä tapauksessa", sanoin minä, "täytyy Teidän suoda anteeksi minulle sanoessani, että Te tuomitsette harkitsematta oikein kysymystä. Olkoon seuraukset mitkä tahansa, on sir Percivalin kieltämätön oikeus pyytää, että sisarenne tarkoin miettisi sitoumustaan jokaiselta järkevältä puolelta, ennenkun hän, sir Percival, vapauttaa hänet lupauksestaan. Jos tämä onneton kirje on syy hänen kylmyyteensä häntä kohtaan, niin menkää heti ja sanokaa sisarellenne, että sir Percival on antanut tyydyttävän selityksen sekä Teidän että minun nähdäkseni. Mitä muuta hänellä voi olla väitettävänä sir Percivalia vastaan? Mitä pätevää syytä hän voi esittää pyytääkseen anteeksi muuttunutta ajatustapaansa siitä miehestä, jolle hän jo kaksi vuotta sitten on luvannut uskollisuuttansa?"
"Lain ja järjen tuomioistuimen edessä ei hänellä ole mitään anteeksiantoa, herra Gilmore, sen minä kyllä tiedän. Jos hän epäröi ja minä epäröin, niin täytyy Teidän, jos Teitä miellyttää, leimata meidän kummallinen käytöksemme oikuksi, ja meidän täytyy kestää tämä syytös niin hyvin kuin voimme."
Näin sanoen nousi hän nopeasti ylös ja meni ulos. Kun ymmärtävällä naisella on tärkeä kysymys pohdittavanaan ja hän välttelee sitä vastaamalla välinpitämättömästi, on tämä varma merkki yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa sadasta, että hän salaa jotakin, joka painaa syvästi hänen mieltään. Minä ryhdyin jatkamaan keskeytynyttä sanomalehtilukemistani kovasti epäillen, että neiti Halcombella ja neiti Fairliella oli keskinäinen salaisuus, jota he eivät ilmaisseet sir Percivalille eivätkä minulle. Minun mielestäni tämä oli väärin meitä molempia kohtaan — erittäinkin sir Percivalia kohtaan.
Minun epäilykseni tai oikeammin sanoen minun vakuutukseni varmistui neiti Halcomben esiintymisestä ja puheesta, kun me uudelleen tapasimme toisemme myöhemmin päivällä. Hän oli merkillisen lyhytsanainen ja varovainen ilmoittaessaan minulle keskustelunsa sisarensa kanssa. Minä huomasin kuitenkin hänen sanoistaan, että neiti Fairlie oli vaieten kuunnellut hänen kertomustaan siitä, kuinka nimettömän kirjeen laita oikeastaan oli; mutta kun neiti Halcombe sitten ilmoitti hänelle, että sir Percivalin tulon Limmeridgeen oli aiheuttanut toivomus määrätä heidän hääpäivänsä, keskeytti hän äkkiä koko keskustelun pyytämällä lykkäystä. Jospa vain sir Percival tällä kertaa tahtoisi odottaa, niin antaisi hän varman vastauksen ennen vuoden loppua. Hän pyysi tätä lykkäystä sellaisella innolla ja mielenliikutuksella, että neiti Halcombe oli luvannut, jos niin tarvitaan, käyttää vaikutustaan saadakseen sen. Ja siihen oli neiti Fairlien vakavasta pyynnöstä kaikki puhe hänen avioliitostaan loppunut.
Tämä toimenpide lykätä kysymyksen ratkaisu vastaisuuteen saattoi olla kenties varsin mukava nuoresta naisesta, mutta näiden rivien kirjoittajasta oli se varsin sopimaton. Päivän posti oli tuonut kirjeen liiketoveriltani, joka pakotti minut palaamaan Lontooseen seuraavan päivän iltapäivällä. Oli varsin luultavaa, etten minä saisi tilaisuutta palata Limmeridge-Houseen ennenkuin vuoden lopulla. Tässä tapauksessa, ja kun minä aina otaksuin, ett'ei neiti Fairlie aikonut purkaa kihlaustaan, tulisi meille melkein mahdottomaksi persoonallisesti tavata toisiamme sopimuksen tekemistä varten ja meidän olisi siis pakko tyytyä kirjallisiin tiedonantoihin kysymyksessä, jotka aina ovat tehtävät suullisen sopimuksen kautta. Minä en sanonut mitään tästä vaikeudesta, ennenkun toivottu lykkäys oli esitetty sir Percivalille. Hän oli kyllin jalomielinen suostuakseen heti tähän toivomukseen. Kun neiti Halcombe ilmoitti minulle tämän, sanoin minä hänelle, että minun välttämättömästi täytyi puhua neiti Fairlien kanssa ennen lähtöäni Limmeridgestä, ja sen vuoksi ilmoitettiin, että minä saisin tavata neiti Lauraa hänen omassa huoneessaan huomisaamuna. Hän ei tullut päivälliselle eikä saapunut illallakaan salonkiin. Sanottiin olevan hänen sopimatonta tulla, ja minusta näytti, että sir Percival tuli hieman kärsimättömäksi tästä, mitä ei kukaan ihminen voi ihmetelläkään.
Seuraavana aamuna heti aamiaisen jälkeen menin minä neiti Fairlien luo. Tyttöraukka näytti niin kalpealta ja suruiselta ja tuli minua vastaan niin viehättävästi ja ystävällisesti tervehtien, että minä unhotin kerrassaan portailla ylösnoustessani tekemäni päätöksen nuhdella häntä oikkuilemisesta ja epävakaisuudesta. Minä vein hänet takaisin tuolille, jolta hän oli noussut ylös, ja istuuduin hänen vastapäätänsä. Pikku äreä lemmikkikoira oli huoneessa, ja minä odotin, että se tervehtisi minua muristen ja haukkuen. Kummastuksekseni oli pieni, oikkuisa elukka vallan toisella päällä, hyppäsi pyytämättä polvelleni ja pisti luottavasta huippuisen kuononsa käteeni samana hetkenä, kuin minä istuuduin tuolille.
"Te istuitte usein minun polvellani lapsena ollessanne, rakas neiti", sanoin minä, "ja nyt näyttää Teidän pikku koiranne päättäneen ottaa tyhjän paikan haltuunsa. Oletteko Te maalannut tuon sievän taulun?"
Minä osoitin albumiin, joka oli pöydällä edessäni ja jota hän selvään oli katsellut ennen minun huoneeseen tuloani. Sillä lehdellä joka oli levällään, oli pieni, hyvin tehty vesivärimaisema. Tämä maisema oli aiheuttanut minun kysymykseni — epäilemättä sangen vähäpätöisen kysymyksen, mutta kuinka olisin minä heti ensi silmänräpäyksessä voinut alkaa puhua vakavista asioista?
"Ei", sanoi hän ja katsoi hämmentyneenä kirjasta poispäin, "se ei ole minun maalaamani."
Hänellä oli vielä jäljellä lapsuuden aikuinen tapansa leikkiä ensimäisellä pikkukapineella, joka sattui hänen käteensä, keskustellessaan jonkun kanssa. Tässä tilaisuudessa laski hän toisen kätensä albumille ja hiveli sormellaan hajamielisesti pienen maalauksen reunaa. Hänen muotonsa sai yhä surumielisemmän ilmeen. Hän ei katsonut enemmän tauluun kuin minuunkaan. Hänen silmänsä harhailivat levottomasti yhdestä esineestä toiseen, ja näkyi selvästi, että hän aavisti, mistä minä tahdoin puhua hänen kanssaan. Kun minä huomasin tämän, katsoin minä parhaaksi käydä asiaan hukkaamalla niin vähän aikaa kuin mahdollista.
"Yksi niistä syistä, joiden takia minä olen pyytänyt nähdä Teitä, rakas nuori neitini, on toivomukseni ottaa jäähyväiset, ennenkun matkustan", aloin minä. "Jo tänään täytyy minun palata Lontooseen ja ennen sitä täytyy minun puhua kanssanne muutamia sanoja asioistanne."
"Olen varsin pahoillani, kun Teidän täytyy matkustaa, herra Gilmore", sanoi hän ja katsoi ystävällisesti minuun. "Nähdessäni Teidät täällä muistuvat mieleeni muinoiset onnelliset päivät."
"Minä toivon vielä saavani kerran tulla takaisin palauttamaan nämä rakkaat muistot Teille", jatkoin minä, "mutta kun vastaisuus on epävarma, täytyy minun ottaa tilaisuus huomioon ja puhua nyt Teidän kanssanne. Minä olen vanha lakimies, mutta minä olen myöskin Teidän vanha ystävänne, ja varmaankaan ette katsone minua uhkarohkeaksi, jos minä muistutan Teitä, että Te mahdollisesti tulette sir Percival Glyden puolisoksi."
Hän vetäsi kätensä albumilta niin nopeasti kuin olisi se muuttunut tuliseksi raudaksi ja polttanut häntä. Hän pani hermostuneesti kätensä ristiin polvellensa, katsoi eteensä lattialle, ja kasvoihin tuli umpimielisyyden tai tuskan ilme, en tiennyt oikein kumpiko.
"Onko aivan välttämätöntä puhua minun tulevasta aviopuolisostani?" kysyi hän hiljaisella äänellä.
"On välttämätöntä, että me mainitsemme sen", vastasin minä, "mutta me emme viivy siinä. Sanokaamme vain: joko Te menette naimisiin tai ette mene. Ensinmainitussa tapauksessa täytyy minun etukäteen olla valmistunut laatimaan sopimuksenne enkä minä voi tehdä tätä ensin ottamatta huomioon Teidän toivomustanne. Tämä hetki on kenties minulle ainoa, joka on sitä ennen käytettävinäni. Ajatelkaamme nyt, että Te aiotte mennä avioliittoon, ja sallikaa minun esittää Teille niin muutamin sanoin kuin mahdollista, millainen Teidän asemanne nyt on ja millaiseksi Te voitte tehdä sen vastaisuudessa, jos Teitä miellyttää."
Minä selitin hänelle avioliittosopimuksen tarkoituksen ja sanoin hänelle, millainen hänen taloudellinen asemansa oli — ensiksi: kun hän nyt heti tuli täysikäiseksi, ja toiseksi: hänen setänsä kuollessa — minä osoitin hänelle muutamalla sanalla erotuksen sen omaisuuden välillä, josta hän vain nautti elinkoron, ja sen välillä, jota hän aivan kokonaisuudessaan hallitsisi. Hän kuunteli tarkkaavasti, mutta sama pakollinen ilme kasvoissaan ja kädet yhäti suonenvedontapaisesti ristissä polvillaan.
"Ja nyt pyydän minä Teidän sanomaan minulle", jatkoin minä, "haluatteko jotain välipuhetta tai määräystä kysymyksessä-olevassa tapauksessa tehdä — luonnollisesti holhoojanne suostumuksella, koskapa ette vielä ole täysikäinen."
Hän liikahti levottomasti tuolilla — silmäsi sitten nopeasti ja vakavasti minuun ja sanoi:
"Jos niin tapahtuisi", kuiskasi hän "jos minä tulisin —"
"Jos Te tulette hänen puolisokseen", koetin minä auttaa häntä.
"Niin älkää hänen salliko erottaa minua Marianista", huudahti hän
odottamattomalla voiman purkauksella. "Ah, herra Gilmore, minä pyydän
Teitä tekemään lailliseksi oikeudeksi minulle, että saan pitää
Marianin luonani!"
Toisissa oloissa olisi minua kenties huvittanut saada laajoihin selittelyihini niin perin naisellinen vastaus. Mutta hänen äänessään ja katseessaan oli ilme, joka ei ainoastaan tukahduttanut minussa kaikkea hymyilemishalua, vaan herätti myöskin todellista huolta. Hänen sanansa — niin harvat kuin ne olivatkin — ilmaisivat, millä tuskaisella hellyydellä hän oli kiintynyt menneisyyteen, ja aavistivat pahaa tulevaisuudessa.
"Se voidaan tehdä ystävällisen suostumuksen kautta, että Marian Halcombe pysähtyy Teidän luoksenne", sanoin minä. "Te ymmärsitte varmaankin väärin kysymykseni. Minä puhuin Teidän omaisuudestanne ja siitä osuudesta, jota Te itse voitte hallita. Jos Te tultuanne täysikäiseksi tekisitte testamenttinne, niin kenelle joutuisivat silloin Teidän rahanne?"
"Marian on ollut sekä äitini että sisareni", sanoi tuo kiitollinen tyttö ja hänen silmänsä loistivat mielenliikutuksesta. "Voinko minä saada antaa kaikki Marianille?"
"Kyllä, miks'ei, rakas, nuori neitini", vastasin minä "Mutta muistakaa, mikä melkoinen summa se on. Olisiko Teidän toivomuksenne, että kaikki joutuisi neiti Halcombelle?"
Hän epäröi; punastus lehahti hänen poskillensa, ja käsi hiipi taasen pikku albumille.
"Ei, ei kaikkea", sanoi hän. "On toinenkin Marianin ohella —"
Hän vaikeni; poskensa punastui yhä enemmän, ja sormillaan löi hän jonkun pienemmän soittokappaleen tahtia, joka näytti tulleen hänen ajatuksiinsa.
"Te tarkoitatte jotakin toista perheen jäsentä paitsi neiti Halcombea", jatkoin minä huomatessani, ett'ei hän tahtonut puhua enempää.
Punastus levisi hänen otsaansa ja kaulaansa, ja hänen kätensä piti jäykästi kiinni kirjan kannesta.
"On toinen", sanoi hän vastaamatta viime sanoihini, vaikka hän varmaankin oli kuullut ne, "on joku toinen, joka voisi pitää arvossa sitä, että häntä on muistettu jos minä saan antaa jotakin. Sehän ei voisi tehdä mitään pahaa, kun minä olen kuollut?"
Hän vaikeni taasen. Hänen poskilleen levinnyt puna katosi yhtä nopeasti. Käsi, joka piti albumista kiinni, päästi sen ja lykkäsi pikku kirjan luotaan. Hän katsoi minuun hetkisen ja käänsi sitten päänsä pois. Hänen nenäliinansa putosi lattialle hänen muuttaessaan asentoa, ja nopeasti kätki hän kasvonsa käsiinsä.
Surullista! Muistin hänet mitä iloisimpana ja onnellisimpana lapsena, joka hymyili ja tanssi päivät läpeensä, ja nähdä nyt hänet, nuoruutensa ja kauneutensa parhaimmassa kukoistuksessa, niin suruisena niin murtuneena! —
Sen hämmennyksen aikana, jonka hän tuotti minulle unhotin minä menneet vuodet ja ne muutokset, jotka nämä vuodet olivat tuoneet suhteessamme toisiimme. Minä vedin tuolini lähemmäksi hänen tuoliaan, otin ylös nenäliinan matolta ja poistin hiljaa kädet hänen kasvoiltaan. "Älkää itkekö, rakas, nuori ystäväni", sanoin minä ja pyyhin kyyneleet kädelläni hänen silmistään, aivankuin hän olisi ollut sama pikku Laura Fairlie kuin 10 vuotta takaperin.
Tämä oli parhain tapa, millä minä voin rauhoittaa häntä. Hän laski päänsä olalleni ja hymyili lempeästi kyyneltensä keskeltä.
"Olen varsin pahoillani, ett'en voinut hillitä itseäni", sanoi hän teeskentelemättömästi. "Minä en ole voinut hyvin — olen viime aikoina tuntenut perinpohjaista heikkoutta ja hermostumista — usein itken minä tietämättä itsekään miksi. Mutta nyt olen taas parempi; nyt voin minä vastata Teidän kysymyksiinne, paras herra Gilmore, niin, sen voin minä todellakin tehdä."
"Ei, ei", minä vastasin, "pidämme asian kyllin käsiteltynä tällä kertaa. Te olette sanonut kyllin ollakseni oikeutettu tarkoin valvomaan Teidän etujanne — yksityiskohdista voimme me sopia toisella kertaa. Lopettakaamme asiat voidaksemme rauhassa puhella jostakin muusta."
Minä johdin keskustelun toisiin asioihin. Kymmenen minuutin kuluttua oli hän iloisemmalla mielialalla, ja minä nousin ylös sanoakseni jäähyväiset.
"Tulkaa tänne takaisin", sanoi hän sydämmellisesti ja vakavasti. "Minä koetan paremmin ansaita Teidän ystävällisen huolenpitonne minusta ja minun paraastani, jos Te vain tahdotte tulla vielä kerran."
Yhäti pysytteli hän menneisyydessä tuossa menneisyydessä, josta minä muistutin häntä tavallani, samoinkuin neiti Halcombe toisella tavalla. Kiusasi minua todellakin nähdä hänen silmäävän takaisin ratansa alkuun, juuri kun minä silmään omani loppuun.
"Jos minä tulen takaisin, toivon minä näkeväni Teidät parempana", sanoin minä, "parempana ja onnellisempana. Jumala varjelkoon Teitä, kallis nuori ystäväni!"
Hän vastasi vain ojentamalla minulle kätensä suudeltavaksi. Lakimiehilläkin on sydän, ja minun sydämmeni kärsi hieman poistuessani hänen luotaan.
Koko minun käyntini hänen luonaan oli kestänyt tuskin enempää puolta tuntia eikä hän ollut lausunut minun läsnäollessani ainoatakaan sanaa, joka olisi voinut selittää hänen aivan ilmeisen vastenmielisyytensä syyn aijottuun avioliittoonsa, — ja kumminkin oli hän, minun tietämättäni kuinka ja miksi, voittanut kerrassaan minut puolellensa. Astuessani huoneeseen oli minulla luja vakuutus siitä, että sir Percival Glydellä oli painavat syynsä olla tyytymätön hänen tapaansa kohdella häntä. Poistuessani huoneesta toivoin minä salaa, että hän lopullisesti ottaisi sir Percivalin puheillensa ja vaatisi häneltä vapautuksen lupauksestaan. Miehen, jolla on minun ikäni ja kokemukseni, pitäisi tietää olla horjumatta sinne ja tänne ilman järkevää syytä. Mitään ei minulla puolustuksekseni ole sanomista — minä voin vain kertoa totuuden ja sitten lisätä: niin on asian laita.
Lähtöni hetki lähestyi nyt. Minä lähetin sanan herra Fairlielle, että minä toivoin saada tulla hänen luokseen ottamaan jäähyväiset, jos hän niin sallisi, mutta että hänen täytyi suoda minulle anteeksi, jos se tapahtuisi suurimmassa kiireessä. Hän lähetti seuraavan tervehdyksen minulle paperilapulle lyijykynällä kirjoitettuna:
"Ystävällisimmät tervehdykset ja hyvinvoinnin toivotukset, paras
Gilmore. Kaikenlainen kiire on sanomattoman turmiollinen minulle.
Pyydän varomaan hyvin terveyttänne. Onnellista matkaa."
Heti ennen lähtöäni puhelin minä neiti Halcomben kanssa muutaman minuutin kahden kesken.
"Oletteko sanonut Lauralle kaikki, mitä halusitte?" kysyi hän.
"Kyllä", vastasin minä. "Hän on varsin heikko ja mielenliikutukseen altis — olen iloinen, että Te olette pitämässä hänestä huolta."
Neiti Halcombe katsoi minua tutkivasti.
"Te ajattelette toisin nyt Laurasta", sanoi hän. "Nyt olette Te taipuvaisempi antamaan hänelle anteeksi kuin eilen."
Ei kukaan järkevä mies antaudu sanakiistaan naisen kanssa. Minä vastasin vain:
"Ilmoittakaa minulle, mitä tapahtuu. Minä en tee mitään, ennenkuin olen saanut kuulla Teiltä."
Hän katsoi yhäti tutkivasti minua. "Minä toivon, että kaikki olisi loppunut, — olisi onnellisesti ja hyvin loppunut, herra Gilmore, ja niin teette varmaan Tekin." Näin sanottuaan poistui hän luotani.
Sir Percival seurasi minua viehättävällä kohteliaisuudella aina vaunun ovelle saakka.
"Jos Te joskus tulette minun paikkakunnalleni", sanoi hän, "niin pyydän minä Teitä muistamaan, että minä mitä mieluisimmasti haluaisin tutustua Teihin lähemmin. Tämän perheen vanha, koeteltu ystävä on aina tervetullut vieras minun talooni."
Tämä mies on todellakin viehättävä — kohtelias, ymmärtävä, aivan ihmeteltävän vähän ylpeä — todellinen gentleman ruumiiltaan ja sielultaan. Kun vaunut vierivät pois, tunsin minä mielihyvällä tahtovani kaikki tehdä palvellakseni sir Percival Glydeä — kaikki maailmassa paitsi valmistaa avioliittosopimusta hänen vaimolleen.