I.
Minä kirjoitan nämä rivit ystäväni herra Valter Hartrightin pyynnöstä. Niiden tarkoitus on esittää kertomus eräistä tapauksista, jotka vakavasti vaikuttivat neiti Fairlien tulevaisuuteen ja jotka sattuivat herra Hartrightin poistumisen jälkeen Limmeridge-Housesta.
Mielestäni ei ole tarpeellista sanoa, hyväksynkö minä vai en tämän merkillisen perhehistorian ilmaisemista, johon minun kertomukseni tekee varsin suuren lisän. Herra Hartright on ottanut vastatakseen, ja ne tosiasiat, jotka vielä ovat kertomatta, osoittavat hänen olevan täysin oikeutetun tekemään niin, jos hän edelleenkin pysyy päätöksessään. Se suunnitelma, jonka hän on valmistanut voidakseen todenmukaisimmalla ja havaittavimmalla tavalla esittää tapaukset lukijalle, vaatii että niiden jatkon esittävät järjestyksessään ne henkilöt, jotka itse olivat joutuneet osaa ottamaan niihin niiden sattuessa. Minun osani tässä kertojana on tämän suunnitelman välttämätön seuraus. Minä olin läsnä sir Percival Glyden oleskellessa Cumberlandissa ja otin mieskohtaisesti osaa erääseen asiaan, joka oli hänen lyhyen oleskelunsa tuloksena herra Fairlien talossa. Minun velvollisuuteni on siis muutamilla uusilla renkailla jatkaa tätä tapahtumain ketjua ja ottaa se haltuuni ainoastaan siksi aikaa, kuin se jäi herra Hartrightin käsistä.
Minä saavuin Limmeridge-Houseen perjantaina marraskuun 2 päivänä.
Tarkoitukseni oli tällä käynnillä jäädä herra Fairlien luo sir Percival Glyden tuloon saakka. Jos hänen mieskohtainen läsnäolonsa aiheuttaisi hääpäivän määräämisen, olisi minun otettava tarpeelliset ohjeet mukaani Lontooseen valmistaakseni neiti Fairlien avioliittosopimuksen.
Perjantaina ei minun onnistunut päästä herra Fairlien puheille. Hän oli kuvitellut olleensa kovin sairas useana vuotena eikä voinut nyt kyllin hyvin ottaakseen vastaan minua. Neiti Halcombe oli ensimmäinen perheen jäsen, jonka minä näin. Hän tervehti minua ovella ja esitti minut herra Hartrightille, joka oleskeli jonkun ajan Limmeridge-Housessa.
Minä en nähnyt neiti Fairlietä ennen kuin päivällisillä. Hän ei näyttänyt oikein terveeltä, ja se suretti minua. Hän on sievä ja viehättävä nuori tyttö, yhtä ystävällinen ja huomaavainen kaikkia ihmisiä kohtaan, kuin hänen erinomainen äitinsäkin aikoinaan oli — vaikka hän enimmäkseen on tullutkin isäänsä. — Rouva Fairliellä oli musta tukka ja tummat silmät, ja hänen vanhempi tyttärensä, neiti Halcombe, on mielestäni hänen näköisensä. Illalla soitti neiti Fairlie meille jotakin — ei niin hyvin kuin tavallisesti, mikäli minä luulen. Whistipöydässä pelasimme yhden robbertin — vain irvikuvan tästä jalosta pelistä. Kun minut ensin esitettiin herra Hartrightille, teki hän edullisen vaikutuksen minuun, mutta pian huomasin minä, ett'ei hänkään ollut vapaa niistä virheistä, jotka kuuluvat meidän ajallemme. On kolme asiaa, joita nuoret miehet eivät meidän päivinämme taida. He eivät voi istua hauskasti puhelemassa päivällisen jälkeen viinilasin ääressä, eivät voi pelata whistiä eivätkä lausua naiselle kohteliaisuutta. Herra Hartright ei ollut mikään poikkeus yleisestä säännöstä. Mutta yleensä, mikäli voi päättää niin lyhyestä tuttavuudesta, näytti hän minusta olevan siisti ja kunnon nuori mies.
Täten kului perjantai. Minä en puhu mitään siitä painavammasta asiasta, joka sinä päivänä kiinnitti mieltäni — tarkoitan nimittäin neiti Fairlielle lähetettyä nimetöntä kirjettä; ne toimet, joihin minä katsoin sopivaksi ryhtyä asia minulle ilmoitettua, sekä vakuutukseni, että sir Percival Glyde mielellään antaisi jokaisen tyydyttävän selityksen, mikä voidaan saada, ovat nimittäin uskoakseni täysin tulleet selvitetyiksi edellisessä kertomuksessa.
Lauantaiaamuna oli herra Hartright jo matkustanut, kun minä tulin aamiaiselle. Neiti Fairlie pysyi huoneessaan koko päivän, ja neiti Halcombe näytti minusta alakuloiselta. Limmeridge ei ollut sellainen, kuin se oli herra ja rouva Fairlien aikana. Olin aamupäivällä yksin kunnon kävelyllä muutamilla paikoilla, jotka minä muistin hyvin jo kolmattakymmentä vuotta sitten, kun minä olin täällä järjestämässä joitakin asioita — nekään eivät olleet samoin kuin ennen maailmassa.
Kello 2 lähetti herra Fairlie minulle sanan, että hän voi kyllin hyvin ottaakseen vastaan minut. Hän ei ollut millään tavoin muuttunut siitä, kuin minä ensin näin hänet. Hänen puheaineensa olivat aivan samat kuin ennen — yksinomaan vain hänen sairautensa, hänen rahakokoelmansa ja hänen verrattomat Rembrandtin piirustuksensa. Kun minä vain yritin johtaa puheen siihen asiaan, joka oli saattanut minut hänen taloonsa, sulki hän silmänsä ja sanoi, että minä "kiusaan kuoliaaksi" hänet. Minä "kiusasin" sitkeästi häntä, sillä minä päätin, ett'en lähtisi hänen luotaan, ennenkuin asia olisi selvä. Kaikki, mitä minä ponnistuksellani voin saada hänen sanomaan, oli, että hän katsoi veljentyttärensä avioliiton päätetyksi asiaksi, että tyttären isä oli hyväksynyt tämän, ja että häntä miellyttäisi sanomattomasti, jos hän pääsisi irti koko asiasta. Mitä sopimuksen laatimiseen tulee, niin pitäisi minun neuvotella hänen veljentyttärensä kanssa, laittaa sitten niiden tietojen perusteella, jotka minulla oli perheen asemasta, kaikki järjestykseen ja ottaa hänen sekautumisensa huomioon vain siten, että hän holhoojana sanoisi "jaa" ratkaisevana silmänräpäyksenä — luonnollisesti ottaisi hän varsin mielellään huomioon minun ja muiden toivomukset. Minä näin itse, kuinka kärsivä ja sairas hän oli. Luulinko hänen näyttäneen siltä, että hän voisi sietää ponnistusta? En. — Taivas varjelkoon häntä siitä!
Minä olisin kenties hämmästynyt tästä herra Fairlien tavattomasta välinpitämättömyydestä holhoojana, ellen minä perheen asioista olisi muistanut, että hän on naimaton ja ett'ei hänellä ole muuta harrastusta Limmeridgen omaisuuteen nähden kuin elinajatuksensa. Asian näin ollen en minä ollenkaan ihmetellyt keskustelumme kulkua. Herra Fairlie oli vain menetellyt aivan odotukseni mukaan — ja siinä kaikki.
Sunnuntai oli pitkä ja raskas — niin sisällä kuin ulkonakin. Minä sain kirjeen sir Percival Glyden asianajajalta, jossa hän tunnusti saaneensa nimettömän kirjeen jäljennöksen ja oheen liittämäni selonteon asiasta. Illalla tuli neiti Fairlie luoksemme. Hän oli kalpea ja näytti alakuloiselta aina siihen määrään, että hän oli entistään erilainen. Minä keskustelin hänen kanssaan ja uskalsin hienotunteisesti viitata sir Percivaliin. Hän kuunteli, mutta ei vastannut mitään. Muihin asioihin puuttui hän mielellään, mutta tämän syrjäytti hän heti. Minä aloin epäillä, eikö hän katunut sitoumustaan — aivan kuten nuoret naiset usein katuvat, kun katuminen on myöhäistä.
Maanantaina tuli sir Percival Glyde.
Minä huomasin hänen olevan varsin miellyttävän miehen sekä esiintymiseltään että olennoltaan. Hän näytti hieman vanhemmalta, kuin olin odottanut — tukka oli poissa otsalta ja muoto hieman särmäkäs ja kuopikas. Mutta kaikki hänen liikkeensä olivat eloisat ja luonne nuortea ja iloinen kuten nuorella miehellä. Hänen tapansa tervehtiä neiti Halcombea oli varsin sydämmellinen ja miellyttävä, ja kun minut esitettiin hänelle, tuli hän minua vastaan niin sydämmellisesti ja hyväntahtoisesti, kuin me olisimme olleet vanhoja ystäviä. Neiti Fairlie ei ollut alhaalla hänen tullessaan, mutta kymmenen minuuttia myöhemmin tuli hän salonkiin. Sir Percival nousi ylös ja tervehti häntä, kunnioittavasti ja vapaasti samalla kertaa. Nähtävän murheensa nuoren naisen lakastuneesta ulkonäöstä lausui hän hellällä osanottavaisuudella, sellaisella äänen, katseen ja esiintymisen teeskentelemättömällä hienotunteisuudella, että se oli yhtä paljon kunniaksi hänen arvostelulleen kuin sydämmelleen. Asiain näin ollen ei voinut muuta kuin ihmetyttää minua, että neiti Fairlie yhä edelleen oli kylmä ja kiusaantunut ja että hän käytti ensimmäistä tilaisuutta hyväkseen poistuakseen huoneesta. Sir Percival ei huomauttanut enemmän hänen kylmästä tervehdystavastaan kuin hänen nopeasta poistumisestaan seurasta. Hän ei ollut pakottanut häntä mihinkään huomaavaisuuteen hänen ollessaan huoneessa eikä saattanut neiti Halcombea kysymyksillään nolostumaan hänen mentyään. Hänen seurustelutahtinsa ja hyvä arvostelukykynsä ei pettänyt koskaan, ei enemmän tässä kuin missään muussakaan tilaisuudessa sinä aikana, jonka minä olin hänen seurassaan Limmeridge-Housessa.
Niin pian kun neiti Fairlie oli poistunut huoneesta, säästi hän meiltä pulan tuon nimettömän kirjeen suhteen johtamalla itse keskustelun siihen. Hän oli pysähtynyt hieman Lontoossa matkallaan Hampshirestä, tavannut asianajajansa, lukenut ne paperit, jotka minä olin lähettänyt tälle, ja sitten heti jatkanut matkaansa Cumberlandiin, haluten hartaasti niin pian kuin mahdollista antaa meille sen selityksen, minkä sanoin voi antaa. Kun minä kuulin hänen lausuvan näin, tarjosin minä hänelle alkuperäisen kirjeen jonka minä olin säilyttänyt sitä varten, että hän itse saisi lukea sen. Hän kiitti, mutta kieltäysi katsomasta sitä, sanoen jo lukeneensa jäljennöksen. Hänellä ei ollut mitään muistuttamista sitä vastaan, että alkuperäinen saisi olla meidän hallussamme.
Se selitys, jonka hän sitten heti antoi meille, oli täydellisesti niin selvä ja tyydyttävä, kuin minä olin voinut odottaakin.
Hän kertoi, että rouva Catherick oli pitemmän aikaa sitten voittanut hänen myötätuntoisuutensa uskollisesta palveluksesta häntä ja hänen sukulaisiaan kohtaan. Rouva oli kahdessa suhteessa ollut onneton: ensiksi, että oli mennyt naimisiin miehen kanssa, joka hylkäsi hänet, ja toiseksi että hänen ainoalla lapsellaan olivat sielunkyvyt heikot lapsuudesta saakka. Vaikka rouva avioliittonsa jälkeen olikin muuttanut aivan toiseen osaan Hampshireä, kuin missä sir Percivalin maatila oli, niin ei hän kuitenkaan ollut unhoittanut häntä. Hänen ystävällinen myötätuntoisuutensa naisraukkaa kohtaan, joka tosin perustui hänen menneeseen uskolliseen palvelusaikaansa, oli nimittäin lisäytynyt siitä, että hänen täytyi ihmetellä sitä alistumista ja voimaa, millä tämä kesti surunsa. Vähitellen lisääntyi tyttären onneton mielenhäiriö niin pelottavassa määrässä, että tuli välttämättömäksi hankkia hänelle tarpeellista lääkärin hoitoa. Rouva Catherick huomasi itse tämän välttämättömyyden, mutta hän tunsi myöskin syvästi nöyryytyksen toimittaa tyttärensä vähävaraisena yleiseen laitokseen. Sir Percival oli tukenut tätä pientä ylpeyttä, kuten hän aina oli pitänyt arvossa ihmisten kunniallista riippumattomuutta missä asemassa tahansa. Hän oli sen vuoksi päättänyt osoittaa rouva Catherickille kiitollisuuttansa hänen muinoisesta uskollisuudestaan sir Percivalin perhettä kohtaan maksamalla kulut hänen tyttärensä puolesta jossakin huomattavammassa yksityismielisairaalassa. Äitinsä suruksi ja hänen ikäväkseen oli onneton nuori tyttö saanut selville sen osan, mikä hänellä oli tytön toimittamisessa mielisairaalaan, ja sen takia alkanut mikä katkerimmin vihata ja epäillä häntä. Tästä vihasta ja epäilystä, joka oli ilmennyt niin monella eri tavalla tytön ollessa mielisairaalassa, oli myöskin nimetön kirje varma todistus. Jollei neiti Halcomben tai herra Gilmoren käsitys tästä kirjeestä ollut sopusoinnussa tämän selityksen kanssa tai jos he tahtoisivat joitakin erityisiä tietoja tästä mielisairaalasta, minkä osoitteen hän ilmoitti, samoinkuin niiden kahden lääkärinkin nimet, joiden todistuksen nojalla sairas oli vastaanotettu, niin oli hän valmis vastaamaan joka kysymykseen, poistamaan joka epäilyn. Hän oli tehnyt velvollisuutensa onnetonta nuorta naista kohtaan kehottamalla asianajajansa olemaan, säästämättä mitään kuluja ottaakseen selvän hänen olinpaikastaan ja toimittaakseen taas hänet tarpeelliseen lääkärinhoitoon, nyt tahtoi hän vain täyttää velvollisuutensa neiti Fairlietä ja hänen sukulaisiaan kohtaan samalla yksinkertaisella, rehellisellä tavalla.
Minä olin ensimmäinen, joka vastasin tähän selitykseen. Se tie, jota minä aioin seurata, oli varsin määrätty. On juuri lain suurin ansio, että se voi väittää valheeksi minkä inhimillisen väitteen tahansa, esiintyköönpä se missä olosuhteessa tai missä muodossa tahansa. Jos minua olisi lakimiehenä vaadittu alkamaan oikeudenkäynti sir Percival Glydeä vastaan hänen oman selityksensä perusteella, olisin minä voinut tehdä sen. Mutta minun velvollisuuteni ei ollut suunnattu siihen — tässä esiinnyin minä ainoastaan neuvoa antavana ystävänä. Minun olisi tuomittava sen selityksen arvo, jonka hän nyt oli antanut, minun pitäisi ottaa huomioon sir Percivalin huomattu asema ja sitten parhaan ymmärrykseni mukaan lausua, kuinka asian valaistus oli hänen hyväkseen tai häntä vastaan. Minun oma vakuutukseni oli, että se oli hänen hyväkseen, ja sen vuoksi minä katsoin hänen antaneen täysin tyydyttävät selitykset.
Neiti Halcombe katsoi vakavasti minuun ja lausui sitten muutamia sanoja samaan suuntaan — kumminkin jonkunlaisella epäilyksellä, jota minä en huomannut aiheutetuksi. Minä en voi varmaan sanoa, huomasiko sir Percival tämän vai ei. Minä luulen kuitenkin huomanneen, koskapa hän palasi takaisin tähän kysymykseen, vaikka hän aivan hyvin olisi voinut jättää sen sillensä.
"Jos minun yksinkertainen selitykseni olisi annettu vain herra Gilmorelle", sanoi hän, "niin katsoisin minä kaikki pitemmät puheet tässä ikävässä kysymyksessä olevan tarpeettomia. Minä luotan varsin varmasti, että herra Gilmore gentlemanina uskoo minun sanoihini, ja kun hän on osoittanut minulle sen oikeuden, ovat kaikki selitykset meidän välillämme loppuneet. Mutta naisen laita on aivan toinen. Hänelle olen minä velvollinen tekemään sen, mitä en katsoisi olevani pakotettu tekemään kenellekään miehelle maailmassa — todistamaan sanani. Te ette voi pyytää tätä todistusta neiti Halcombe, ja niin ollen on minun velvollisuuteni Teitä ja vielä enemmän neiti Fairlietä kohtaan tarjota se. Uskallanko pyytää, että Te tahtoisitte kirjoittaa tämän onnettoman nuoren tytön äidille — rouva Catherickille — pyytääksenne hänen todistustaan sen selityksen tueksi, jonka minä olen antanut Teille."
Minä huomasin, että neiti Halcombe punastui ja että hänen nähtävästi oli vaikea olla. Sir Percivalin pyyntö, niin kohteliaasti kuin se oli esitettykin, oli tuntunut hänestä, niinkuin se tuntui minustakin, hienotunteiselta nuhtelulta siitä epäilystä, jonka hänen esiintymisensä taannoin oli paljastanut.
"Minä toivon, sir Percival, ett'ette tee minulle väärin luullessanne, että minä epäilen Teitä", sanoi hän nopeasti.
"Ei suinkaan, neiti Halcombe. Minä teen tämän ehdotuksen ainoastaan huomaavaisuuden velvotuksesta Teitä kohtaan. Voitteko antaa anteeksi minulle, että itsepäisesti pysyn edelleen asiassa?"
Hän meni kirjoituspöydän luo puhuessaan, asetti tuolin sen viereen ja avasi salkun.
"Sallikaa minun pyytää suosiona minua kohtaan", sanoi hän, "kirjoittamaan tämä pieni kirje. Sen ei tarvitse hukata aikaanne viittä minuuttia enempää. Teidän tarvitsee tehdä rouva Catherickille vain pari kysymystä. Ensiksi, tuliko hänen tyttärensä suljetuksi mielisairaalaan hänen täydellä suostumuksellaan. Toiseksi, oliko se osa, mikä minulla on tässä asiassa, sellainen, että minä olen ansainnut hänen tunnustuksensa? Herra Gilmore on levollinen tämän epämiellyttävän asian suhteen; Te olette myöskin levollinen — minä pyydän nyt, että Te tahtoisitte tyynnyttää minutkin kirjoittamalla tämän kirjeen."
"Te teette velvollisuudeksi minulle täyttää pyyntönne, sir Percival, vaikka minä mieluummin haluaisin päästä siitä." Näin sanoen nousi neiti Halcombe paikaltaan ja astui kirjoituspöydän luo. Sir Percival kiitti häntä, ojensi hänelle kynän ja meni sen jälkeen uunin luo. Neiti Fairlien pieni, italialainen vinttikoira lojui matolla pesän edessä. Hän ojensi kätensä ja houkutteli koiraa ystävällisesti.
"Tule tänne, Nina", sanoi hän, "tunnemmehan toisemme, eikö niin?"
Pikku elukka näytti olevan arka ja oikkuinen, kuten sylikoirat tavallisesti ovat. Se katsoi vihaisesti ylös, vetäysi arasti pois ojennetusta kädestä, murisi ja hiipi vapisten sohvan alle. Oli tuskin mahdollista, että tuollainen pikku asia kuinka koira kohteli häntä, saisi hänen luonteensa tasapainosta — mutta minä huomasin kuitenkin, että hän nopeasti kääntyi ja meni ikkunan luo. Kenties on hänen luonteensa joskus ärtyisä — jos niin on, on hän minun mieleeni. Niin on minunkin luonteeni joskus.
Neiti Halcombe ei tarvinnut pitkää aikaa kirjoittaakseen kirjettä. Kun se oli tehty, nousi hän ylös pöydästä ja ojensi avonaisen paperin sir Percivalille. Sir Percival kumarsi, otti vastaan sen, käänsi kokoon sen lukemattakaan sisältöä, varusti sinetillä, kirjoitti osoitteen ja jätti ääneti neiti Halcombelle. Ei koskaan voitu nähdä mitään hienompaa kuin hänen esiintymisensä.
"Te toivotte siis edelleen, että minä lähetän kirjeen, sir Percival?" kysyi neiti Halcombe.
"Minä pyydän, että hyväntahtoisesti lähettäisitte sen", vastasi hän. "Ja kun se nyt on kirjoitettu ja sinetitty, sallitte Te ehkä tehdä pari kysymystä siitä onnettomasta naisesta, jota kirje koskee. Minä olen lukenut ne tiedot, jotka herra Gilmore hyväntahtoisesti lähetti minun asianajajalleni ja jotka oikeastaan sisältävät kertomuksen siitä, miten kirjeen kirjoittajatar huomattiin. Siitä puuttuu kuitenkin muutamia huomattavia kohtia. Näkikö Anna Catherick koskaan neiti Fairlietä?"
"Ei, ei kertaakaan", vastasi neiti Halcombe.
"Näittekö Te häntä?"
"En."
"Hän ei tavannut siis ketään muuta kuin erästä herra Hartrightia, joka sattumalta kohtasi hänet hautausmaalla?"
"Ei ketään muuta."
"Herra Hartright oli, mikäli luulen huomaavani, palkattu piirustuksenopettajaksi Limmeridgeen? Onko hän jonkun maalariakatemian jäsen?"
"Luulen olevan", vastasi neiti Halcombe.
Sir Percival vaikeni hetkisen, ikäänkuin hän olisi miettinyt tätä vastausta, ja lausui sitten:
"Voisitteko saada tietoa siitä, missä Anna Catherick asui ollessaan tällä paikkakunnalla?"
"Kyllä. Eräässä alankomaalla olevassa vuokratalossa, jota kutsutaan
Todds-Corneriksi."
"Meidän kaikkien velvollisuus onnetonta naista kohtaan on koettaa seurata hänen jälkiänsä", jatkoi sir Percival. "On mahdollista, että hän on lausunut jotain Todds-Cornerissa, joka voi olla apuna meille löytämään hänet. Minä menen sinne ja koetan saada ne tiedot, jotka ovat saatavissa. Kumminkin, ja kun minä en voi itse puhua neiti Fairlien kanssa tästä kiusallisesta asiasta, pyytäisin minä Teitä, neiti Halcombe, hyväntahtoisesti ilmoittamaan hänelle ne selitykset, jotka ovat tarpeen — mutta parasta on kaikessa tapauksessa lykätä selitysten tekeminen hänelle siksi, kunnes olette saanut vastauksen kirjeeseenne."
Neiti Halcombe lupasi täyttää hänen toivomuksensa. Hän kiitti häntä — nyökkäsi ystävällisesti ja meni huoneeseensa pukeutumaan päivälliseksi. Kun hän avasi oven, pisti pieni vihainen vinttikoira terävän kuononsa sohvan alta, jonne se oli paennut, murisi ja hyökkäsi hänen perästään.
"Hyvä aamutyö, neiti Halcombe", sanoin minä kohta jäätyämme kahden. "Nyt on meillä ikävä asia oikealla tolallaan, ja se meni aivan toivomusten mukaan."
"Niin, kyllä", vastasi hän. "Olen iloinen, että olette tyytyväinen."
"Että olen tyytyväinen! Tuo kirje kädessänne ette Tekään voi olla muuta kuin täysin tyytyväinen?"
"No niin — mitäpä olisin minä voinut muuta. Minä tiedän, että asia ei ole arveluttava", jatkoi hän, puhuen enemmän itselleen kuin minulle; "mutta minä olisin melkein toivonut, että Valter Hartright olisi ollut täällä kuulemassa keskusteluamme ja hänen ehdotustaan minulle tämän kirjeen kirjoittamisesta."
Minä kummastuin — kenties hieman loukkauduinkin — näistä sanoista.
"On kyllä totta", sanoin minä, "että sattuma on ihmeellisellä tavalla sotkenut herra Hartrightin tähän juttuun, ja minä myönnän mielelläni, että hän on menetellyt sekä viisaasti että hienotunteisesti. Mutta minä en voi kumminkaan ymmärtää, kuinka onnellisesti hänen läsnäolonsa olisi vaikuttanut meidän arvosteluumme sir Percivalin selityksestä."
"Se oli vain päähänpistoni", sanoi hän hajamielisesti. "Asia ei ansaitse enempää ajattelemista, herra Gilmore. Teidän kokemuksenne täytyy olla minun varmin tukeni, ja se onkin todella se!"
Minä en pitänyt oikein siitä, että hän siten pani kaiken edesvastauksen minulle. Jos herra Fairlie olisi tehnyt sen, en minä ollenkaan olisi kummastunut. Mutta että päättävä, selvänäköinen neiti Halcombe tällä tavoin arasteli lausumasta ajatustaan, se oli jo jotakin, mitä minä kaikkein vähimmän olisin odottanut maailmassa.
"Jos Te vielä epäilette jotakin", sanoin minä, "niin miks'ette heti ilmoita minulle? Sanokaa minulle suoraan, onko Teillä mitään syytä epäillä sir Percival Glydeä."
"Ei, ei ollenkaan."
"Huomaatteko jotakin epäuskottavaa tai horjuvaa hänen selityksessään?"
"Kuinka minä voisin sanoa sellaista huomaavani niiden todistusten jälkeen, joita hän on sanainsa totuudesta tarjonnut minulle. Voidaanko varmempaa todistusta saada hänen edukseen, herra Gilmore, kuin Anna-raukan äidiltä?"
"Ei, eipä ollenkaan. Jos vastaus Teidän kirjeeseenne tulee tyydyttävä, en minä ainakaan puolestani voi ymmärtää, mitä vielä joku sir Percivalin ystävä voisi odottaa häneltä."
"Me lähetämme siis kirjeen postiin", sanoi hän nousten seisoalleen poistuakseen huoneesta, "emmekä virka asiasta enää ainoata sanaakaan, ennenkuin vastaus saapuu. Älkää kiinnittäkö mitään huomiota minun epäilykseeni. Minä en voi selittää mitenkään paremmin sitä, kuin että minä viime aikoina olen ollut niin sanomattoman levoton Lauran takia, ja levottomuus heikontaa meitä kaikkia, herra Gilmore."
Hän poistui nopeasti, ja hänen äänensä, joka luonnostaan oli niin varma, oli nyt hieman epävakava, kun hän lausui nämä sanat. Hän on tuntehikas, voimakas, viisas nainen — sellainen, jota meidän päivinämme löytää vain yhden kymmenestätuhannesta. Minä olen tuntenut hänet jo lapsuudesta saakka — minä olen nähnyt hänen monen perhesurun koettelemana, ja minun monivuotinen tuttavuuteni hänen kanssaan sai minun ottamaan huomioon hänen epäilyksensä niissä olosuhteissa, mitkä minä juuri olen kuvannut, seikka, jota minä varmaan en olisi tunnustanut kellekään muulle naiselle. Minä en voinut huomata syytä mihinkään levottomuuteen tahi epäluuloon — ja kumminkin sai hän minut sekä hieman levottomaksi että epäileväksi. Jos minä olisin ollut nuori, olisivat nämä mielettömät haaveet suututtaneet minut itseeni. — Nyt olin minä vanha ja tiesin paremmin; nyt menin minä kävelemään tyynnyttääkseni itseni viisaan lepoon.