XV.
Juuri kun me olimme astuneet asuntorakennuksen etusivulle, tulivat postivaunut rautatienasemalta lehtikujaa pitkin. Neiti Halcombe odotti portailla, kunnes vaunut vierivät esille ja meni sitten alas puristaakseen erään vanhan herran kättä, joka reippaasti hyppäsi vaunuista alas, niin pian kun astuinrauta oli laskettu alas. Herra Gilmore oli tullut.
Minä katselin häntä esitettäessä meitä toisillemme sellaisella uteliaisuudella ja mielenkiinnolla, jota minä tuskin voin salata. Tämä vanha mies jäisi Limmeridge-Houseen sen jälkeen, kuin minä olen täältä poistunut; hän saisi kuulla sir Percival Glyden selityksen ja olla neiti Halcombelle kokemuksellaan avuksi, kun neiti Halcomben pitäisi päästä tässä asiassa johonkin vakaumukseen; hänen pitäisi jäädä tänne siksi, kunnes kysymys avioliitosta oli nostettu ja, jos se tulee ratkaistuksi sir Percival Glyden toivomusten mukaan, tuli hänen kirjoittaa se sopimus, joka ehdottomasti sitoi neiti Fairlien tähän mieheen. Silloinkin, kun minä verrattain vähän tiesin sitä vastaan kuin nyt, katselin minä perheen lainoppinutta avustajaa mielenkiinnolla, jota en koskaan ennen ole tuntenut ketään miestä kohtaan, joka oli niin perin outo minulle.
Ulkomuodoltaan oli herra Gilmore täydellinen vastakohta sille käsitykselle, joka tavallisesti saadaan vanhasta lakimiehestä. Hän näytti terveeltä ja punakalta, valkoinen tukka oli hieman pitkä ja varsin huolellisesti harjattu. Hänen musta takkinsa, liivinsä ja housunsa sopivat hänelle mainiosti, hänen valkoinen kaulahuivinsa oli siististi ja hyvin solmittu, ja hänen lavendelinväriset hansikkaansa olisivat sopineet huolekkaimmalle hengen miehelle. Hänen esiintymistavassaan huomasi mielihyvällä vanhan koulun täydelleen kehitettyä seurustelutaitoa ja hyvää tahdikkaisuutta, yhdistettynä miehen terävään silmäykseen ja nokkeluuteen, jonka elämäntehtävä pakottaa häntä aina olemaan tarkka huomioissaan. Eloisa luonne ja hyvät toiveet uransa alussa, pitkä elämä täynnään hedelmällistä työtä ja ansaittua huomiota, ja nyt iloinen, terve, kunnioitettu vanhuus — kas siinä vaikutus, jonka hänen ensi näkemisensä teki minuun, ja minä voin lisätä, että se tuttavuus herra Gilmoren kanssa, johon myöhemmät ja pitemmät huomioni antoivat minulle tilaisuutta, oli omiaan lisäämään tätä vaikutusta.
Minä annoin vanhan herran ja neiti Halcomben mennä yksin sisään puhelemaan perheen asioista vieraan häiritsemättä. He menivät eteisestä salonkiin ja minä menin taas portaita alas kulkeakseni yksin puutarhassa.
Ne tunnit, jotka minulla oli jäljellä Limmeridge-Housessa, olivat helposti luetut. Matkani seuraavana aamuna oli ehdottomasti ratkaistu; minun osani niissä tutkimuksissa, jotka nimetön kirje oli aiheuttanut, ei enää voineet tulla kysymykseen. — Minä en tekisi kellekään muulle kuin mahdollisesti minulle, itselleni vahinkoa, jos minä siksi lyhyeksi ajaksi, joka oli jäljellä, vapautin sydämmeni siitä julmasta siteestä, johon välttämättömyys oli minut pakottanut, ja nyt sanoin tuskaiset jäähyväiset niille paikoille, jotka olivat minun lyhyen onnen ja rakkauden unelmani kehyksenä.
Minä ohjasin ehdottomasti askeleeni sille tielle, joka kulki minun työhuoneeni ikkunain alaitse, missä minä eilen illalla olin nähnyt neiti Fairlien kävelevän pikku koiransa kanssa, ja astelin sitä polkua, jota hänen rakas jalkansa oli niin usein polkenut, kunnes minä tulin pikku portille, joka johti hänen kukkatarhaansa. Nyt oli talven jäätävä käsi ryöstänyt sen vehreyden. Ne kukat, joiden nimet hän oli opettanut minulle ja joiden kauneuden minä olin opettanut maalaamaan, olivat nyt kuolleet, ja hienot, lumivalkoiset käytävät kukkaislavojen välissä olivat märkiä ja liukkaita. Minä menin niiden kauniiden puuryhmien luo, joiden varjossa me olimme elokuun iltoina hengittäneet suloista, tuoksuvaa ilmaa, joiden suojassa olimme yhdessä ihmetelleet varjojen ja valojen, yhä vaihtelevaa kauneutta maassa jalkojemme edessä. Nyt putosivat lehdet alinomaa päälleni paljaista oksista ja kadotuksen koleus ilmassa tunkeutui läpi luiden ja ytimien. Hieman edempänä olin minä poistunut aidatulta alueelta ja tullut polulle, joka hiljaa kaareutui lähintä kukkulaa kohden. Vanha puunrunko tien vieressä, jolla me tavallisesti lepäsimme, oli nyt sateen läpitunkema ja hienot kasvit ja ruohot, joita minä poimiskelin kivimuurin juurelta, olivat nyt kuin mikäkin villien, kellastuneiden kiertokasvien peittämä saari likaisessa vedessä. Minä nousin mäelle ja silmäsin maisemaa, jota me niin usein kauniimpina päivinä olimme ihailleet. Nyt oli se eloton ja autio — se ei ollut enää sama maisema, jota minä olin ihastuneena katsellut. Se päivänpaiste, jonka hänen läsnäolonsa oli levittänyt sille, oli kaukana minusta, — hänen lumoava äänensä ei kaikunut enää minun korviini. Sillä paikalla, jossa minä nyt seisoin, oli hän puhellut kanssani isästään — siitä vanhemmastaan, joka eli kauemmin — oli kertonut kuinka hellästi he rakastivat toisiansa ja kuinka syvästi hän vielä kaipasi isää, kun hän tuli eräisiin huoneisiin ja ryhtyi eräisiin ajanviettoihin ja tehtäviin, jotka isääkin olivat huvittaneet. Oliko se maisema, jonka minä olin nähnyt silmieni edessä kuunnellessani näitä sanoja, sama, jonka minä nyt näin seisoessani yksinäni mäellä. Käännyin pois, laskeusin alas, menin yli kedon hiekkaharjun ohi merenrantaan. Siellä näin minä tyrskyn valkean vaahdon, kun se raivoten heittäysi ylös, siellä aaltojen leveän harjan, kun ne vyöryen tulivat kohden rantaa — mutta missä oli se paikka, johon hän ennen oli piirtänyt päivänvarjollaan hullunkurisia kuvia hiekkaan? Missä se paikka, jossa me olimme istuneet toistemme vieressä ja hän oli kysellyt minusta ja kodistani, missä hän oli kysellyt äidistäni ja sisarestani niin perinpohjaisesti ja valaisevasti, kuin vain nainen voi kysellä, ja viattomasti halunnut tietää, enkö minä kerran muuttaisi yksinäisestä asunnostani omaan kotiin oman puolison kanssa? Tuuli ja aallot olivat aikaa sitten hienosta hiekasta hävittäneet jokaisen jäljen hänestä. Minun silmäykseni harhailivat yli avaran, yksitoikkoisen merenrannan, ja se paikka, jossa me yhdessä olimme haaveksineet muutamia onnellisia tunteja, oli nyt niin kadonnut minulta, kuin ei sitä koskaan olisi ollutkaan, — oli niin vieras, kuin minä seisoisin jo kaukaisella rannalla.
Autio hiljaisuus rannalla tuntui niin kylmältä sydämmelleni. Palasin asuinkartanoon ja puutarhaan, missä jokainen askel johti mieleeni jonkun muiston hänestä.
Länsipuoleisella pengermällä kohtasin minä herra Gilmoren. Näkyi selvään, että hän etsi minua, sillä hän kiiruhti askeleitansa niin pian, kun huomasimme toisemme.
Mielentilani ei tehnyt minua juuri sopivaksi pitämään seuraa vieraalle, mutta kohtaus oli välttämätön ja minä päätin mukautua kohtalooni.
"Olen juuri toivonut tavata Teitä", sanoi vanhus. "Minulla on pari sanaa puhuttavana Teille, paras herrani, ja jollei Teillä ole mitään vastaan, käytän minä tätä tilaisuutta. Hukkaamatta aikaa hyödyttömiin pakinoihin tahdon minä siis mainita, että neiti Halcombe ja minä olemme puhuneet perheen asioista ja suhteista, — asioista, jotka ovat olleet syynä tännetulooni — ja keskustelumme jatkuessa on hän luonnollisesti ilmoittanut minulle tuon nimettömän kirjeen varsin ilkeän jutun ja ne toimenpiteet joihin Te yhtä hienotunteisesti kuin harkitusti olette ryhtyneet saadaksenne selvyyttä asiassa. Minä pidän selvänä, että tämän seikan täytyy herättää Teissä, paras herra, harrastusta, jota Te ette muutoin olisi voinut tuntea, — kuulla, että tutkimukset, joita Te olette alkaneet, ovat vastaiseksi jätetyt varmoihin käsiin. Olkaa levollinen tämän asian suhteen, herra Hartright, — minä, olen ottanut sen hoitaakseni."
"Te olette joka suhteessa paljon parempi neuvonantaja ja auttaja tässä tapauksessa, kuin minä voisin olla, herra Gilmore. Onko minun sopimatonta kysyä, kuinka aiotte menetellä."
"Sen verran kuin minä olen ennättänyt jotakin suunnitella, tahdon minä mielihyvällä ilmoittaa sen Teille, herra Hartright. Minä aion lähettää jäljennöksen kirjeestä ja selonteon tapahtumasta sir Percival Glyden asianajajalle Lontooseen, jonka hieman tunnen. Itse kirjeen pidätän minä täällä näyttääkseni sen sir Percivalille, niin pian kun hän tulee. Minä olen sen ohella ryhtynyt toimenpiteisiin ottaakseni selville molempain naisten matkan, sillä minä olen lähettänyt yhden herra Fairlien palvelijoista, luotettavan henkilön, rautatieasemalle tekemään tutkimuksia; miehellä on matkarahat ja ohjeensa ja tulee hänen seurata näitä naisia pitemmällekin, jos hän huomaa siitä jotakin etua olevan. Tämä on toistaiseksi kaikki, mitä voidaan tehdä, ennenkuin sir Percival tulee tänne maanantaina. Minä en vähintäkään epäile, ett'ei hän kernaasti antaisi jokaista selitystä, jota voidaan vaatia aatelis- ja kunnon mieheltä. Sir Percival on yleisen mielipiteen suosiossa, herrani — loistava asema, tahraton arvo-tunnen olevani aivan levollinen asian suotuisasta menosta, aivan levollinen, sen voin tyytyväisesti Teille vakuuttaa. Sellaiset tapaukset ovat varsin tavallisia — olen kokenut useampia elämäni aikana. Nimettömät kirjeet — säälittävät naiset — surullista, että sellaista voi tapahtua järjestetyssä yhteiskunnassa. Minä en kiellä, että tässä tapauksessa on muutamia erityisiä omituisuuksia, mutta asia on itsessään tavallinen — valitettavasti varsin tavallinen".
"Pelkään, herra Gilmore, että minun, ikävä kyllä, täytyy katsoa tätä asiaa eri tavalla".
"Aivan niin, niin, hyvä herra — aivan niin. Minä olen vanha mies ja katson asiaa käytännölliseltä kannalta. — Te olette nuori ja katsotte sitä romantilliselta kannalta. Älkäämme kiistelkö siitä, kumpi kanta on oikea. Minä elän ammattini takia taistelun ja juttujen ilmapiirissä, herra Hartright, ja tuntisin itseni tyytyväiseksi, jos minä selviäisin niistä yhtä helposti kuin tästä asiasta. Me odotamme tapausten kulkua — niin, me odotamme luonnollista ratkaisua. Hauska ja kaunis paikka tämä! — Hyvä metsästysmaa, arvatakseni? Ehkä ei — en usko minkään herra Fairlien alueen olevan rauhoitetun. Mutta kaunis paikka kaikissa tapauksissa ja rakastettava perhe. Te maalaatte, herra Hartright, luullakseni? Kaunis luonnonlahja. Mikä on teidän erikoisalanne?"
Me siirryimme nyt yleisiin keskusteluaineisiin — tai oikeammin sanoen herra Gilmore puhui ja minä kuuntelin, mitä hän sanoi. Ajatukseni olivat kumminkin kaukana hänestä ja siitä aineesta, josta hän pakisi niin kaunopuheisesti. Molempain viime tuntien yksinäinen vaellus oli vaikuttanut mieleeni — se oli herättänyt ajatuksen minussa kiiruhtaa matkaani Limmeridge-Housesta. Miksi minä viivyttäisin minuuttiakaan kauemmin, kuin oli tarpeellista, tuskaisia jäähyväisiäni tästä paikasta? Mitäpä palvelusta minulta enää vaadittaisiin? Minä en hyödyttänyt enää mitään viipymällä kauemmin Cumberlandissa, eikä mitään eri tuntia ollut minun pysähtymiseeni määrätty siinä suostumuksessa, jolla talon isäntä lyhensi sopimustani. — Miks'en niin ollen matkustaisi heti.
Päätin tehdä niin. Vielä oli muutamia tuntia jäljellä päivästä — minä en nähnyt mitään syytä, mikä estäisi minua palaamasta Lontooseen tänä iltapäivänä. Minä tein herra Gilmorelle ensimmäisen kohteliaan anteeksipyynnön, minkä keksin, ja palasin nopeasti sisään.
Matkalla huoneeseeni tapasin minä neiti Halcomben portaissa. Nopeista askeleistani ja muuttuneesta tavastani huomasi hän minun tehneen jonkun aavistamattoman päätöksen ja kysyi minulta, mitä oli tapahtunut.
Juuri niin, kuin tässä olen esittänyt matkani kiirehtimisen syyn, kerroin minä sen hänelle.
"Ei, ei", sanoi hän vakavasti ja sydämmellisesti, "jättäkää meidät ystävänä, aterioitkaa kanssamme vielä kerran. Jääkää syömään päivällistä kanssamme; jääkää auttamaan meitä viettämään viimeinen ilta niin hauskasti ja niin entisten iltojemme tapaisesti kuin mahdollista. Se on minun toivomukseni, rouva Veseyn toivomus ja" — hän epäili hieman, mutta lisäsi sitten — "Laurankin toivomus."
Lupasin jäädä. Jumala tietäköön, ett'en minä halunnut jättää edes jonkun surullisen vaikutuksen varjoakaan yhteenkään heistä!
Katsoin parhaaksi jäädä huoneeseeni, kunnes päivälliskello soi. Minä viivyin siis siellä, kunnes aika oli mennä alas.
Minä en ollut puhellut neiti Fairlien kanssa — en edes ollut nähnyt häntä koko päivänä. Meidän ensi kohtauksemme hänen salonkiin tultuaan oli yhtä kova koetus hänen kuin minunkin itsehillitsemiselleni. Hänkin oli koettanut parhaan mukaan valmistautua siihen, että viimeinen ilta tulisi muistoksi kauniista menneestä ajasta — tästä ajasta, joka ei koskaan palaisi. Hänellä oli päällään se puku, jota minä olin tavallisesti ihaillut enemmän kuin mitään muuta — tummansininen silkkihame, jota pitsit komeasti ja aistikkaasti reunustivat; hän tuli minua vastaan entisellä ystävyydellään ja ojensi kätensä minulle viattomasti ja luottavasti juuri kuin menneinä, onnellisina päivinä. Mutta käsi lepäsi vapisten ja kylmänä kädessäni, vaalealla poskella paloi tulipunainen pilkku, ja tämä sekä se heikko hymyily, jota hän väkisten koetti säilyttää huulillaan, mutta joka kumminkin hälveni pois minun silmätessäni hänen rakkaita piirteitään — kaikki tämä sanoi minulle, mikä taistelu hänen oli kestettävä säilyttääkseen näennäisen levollisuutensa Sydämmeni ei voinut rakastaa häntä enemmän, kuin se jo rakasti; tämä ainoastaan oli syynä siihen, ett'ei hän tällä hetkellä tullut rakkaammaksi kuin koskaan ennen.
Herra Gilmore oli meille suureksi avuksi. Hän oli erinomaisella tuulella ja johti keskustelua väsymättömän eloisasti. Neiti Halcombe auttoi häntä päättävästi, ja minä tein parhaani seuratakseni hänen esimerkkiänsä. Lempeät sinisilmät, joiden vähimmänkin ilmeen vaihdoksen minä niin hyvin olin oppinut tulkitsemaan, katsoivat rukoilevasta minuun, kun me istuuduimme pöytään. Auttakaa sisartani — näytti suloinen, levoton muoto sanovan — auttakaa sisartani, niin autatte minuakin.
Päivällinen kului, kaikista ulkonaisista merkeistä päättäen, rattoisasti. Kun naiset olivat nousseet pöydästä ja herra Gilmore ja minä jääneet yksin huoneeseen, kiinnitti uusi seikka huomiotamme ja soi minulle samalla tilaisuuden rauhoittua muutamain minuuttien tervetulleen ja tarpeellisen äänettömyyden aikana. Palvelija, joka oli lähetetty seuraamaan Anna Catherickin ja rouva Clementsin jälkiä, palasi ja kutsuttiin heti ruokasaliin tekemään selvää matkastaan.
"No hyvä", sanoi herra Gilmore, "mitä olet saanut selville?"
"Olen saanut selville sen, herra", vastasi mies "että molemmat naiset ottivat matkaliput tältä asemalta Carlisleen."
"Sinä matkustit luonnollisesti Carlisleen kuultuasi sen?"
"Kyllä, herra, mutta ikäväkseni täytyy minun sanoa, ett'en minä sen enempää saanut selkoa heidän matkastaan."
"Kysyitkö rautatieltä?"
"Kyllä, herra."
"Ja kaupungin kaikista ravintoloista?"
"Kyllä, herra."
"Ja sinä jätit poliisille sen kertomuksen, jonka minä kirjoitin sinulle?"
"Kyllä, herra."
"No hyvä, ystäväni; olet tehnyt kaikki voitavasi ja niin olen minäkin; siitä saa asia jäädä vastaiseksi riippumaan. Näyttää siltä, kuin me menettäisimme pelin, herra Hartright", jatkoi vanhus palvelijan mentyä. "Tällä hetkellä ainakin ovat nämä naiset nenästäneet meitä, ja ainoa keinomme on odottaa, kunnes sir Percival Glyde saapuu maanantaina. Ettekö tahdo täyttää lasianne? Tämä on hyvää portviiniä — puhdasta, vanhaa, väärentämätöntä viiniä. Minulla on kumminkin parempaa omassa kellarissani."
Me menimme salonkiin — tähän huoneeseen, jossa elämäni onnellisimmat illat olivat kuluneet, tähän huoneeseen, jota tämän viime illan jälkeen en koskaan enää tulisi näkemään. Sen ulkonäkökin oli muuttunut, kun päivät olivat lyhenneet ja ilma kylmennyt. Pengermälle johtavat lasiovet olivat suljetut ja peitetyt paksujen uutimien taa. Lempeän iltahämärän sijaan, jota me olimme niin ihailleet, huikasi nyt silmiämme lampunvalo. Kaikki oli niin muuttunutta — niin ulkona kuin sisälläkin!
Neiti Halcombe ja herra Gilmore istuutuivat pelipöydän ääreen, rouva Vesey vaipui tavalliselle tuolilleen. Ei ollut mitään pakollista heidän illan viettämistavassaan, ja minä tunsin asemani kiusallisen pakon sitä selvemmin verratessani sitä heidän asemaansa. Minä näin, kuinka neiti Fairlie viivytteli nuottitelineen ääressä. Ennen olisin minä etsinyt häntä siitä. Nyt epäröin minä epävarmana — en tietänyt mihin minun olisi pitänyt mennä tai mitä tehdä. Hän silmäsi minuun, otti nopeasti nuottivihon telineeltä ja tuli luokseni.
"Soitanko muutamia näitä Mozartin pikku kappaleita, joista Te tavallisesti niin paljon piditte?" kysyi hän avatessaan kirjan hermostuneen nopeasti ja katsoa tuijottaen siihen puhuessaan.
Ennenkuin minä ehdin kiittää häntä, meni hän pianon luo. Tuoli sen läheisyydessä, jolla minä aina ennen istuin, oli tyhjänä. Hän näppäsi muutamia säveleitä — katsoi taakseen minuun — silmäsi sitten taasen nuotteihinsa.
"Ettekö tahdo istuutua vanhalle paikallenne?" kysyi hän nopeasti ja hiljaisella äänellä.
"Uskallan ehkä tehdä niin, koskapa on viimeinen ilta", vastasin minä.
Hän ei sanonut mitään, kiinnitti vain huomiotaan soittoon, tähän soittoon, jonka hän niin hyvin osasi ulkoa jo jota hän muinoisina päivinä oli monta, monta kertaa esittänyt nuoteitta. Minä tiesin vain, että hän oli kuullut sanani, että tiesi minun olevan vieressään, siitä, että minä näin, kuinka pieni punainen pilkku hänen minua lähinnä olevalla poskellaan katosi ja hänen kasvonsa tulivat aivan kalpeiksi.
"On varsin ikävää, että Teidän täytyy matkustaa pois", sanoi hän ja hänen äänensä aleni kuiskaukseksi, silmät katsoivat tiukemmin nuotteihin ja sormet lentelivät näppäimillä ihmeellisellä, kuumeentapaisella voimalla, jommoista en ennen ole hänellä huomannut.
"Minä muistan nämä ystävälliset sanat, neiti Fairlie, kauan sittenkin kuin huomispäivä on tullut ja mennyt."
Hänen poskensa vaalenivat vieläkin, ja hän käänsi päätänsä pois yhä enemmän minusta.
"Älkää puhuko huomispäivästä", sanoi hän. "Antakaa soiton puhua tänä iltana iloisempaa kieltä, kuin me voimme puhua."
Hänen huulensa vapisivat — heikko huokaus, jota hän turhaan koetti tukahduttaa, pääsi niiltä. Hänen sormensa harhailivat epävarmoina näppäimillä, hän löi väärän äänen, hämmentyi yhä enemmän koettaessaan oikaista erehdystään ja antoi tyytymättömänä vaipua kätensä polvelleen. Neiti Halcombe ja herra Gilmore katsoivat pelipöydästä, missä he olivat kiintyneet écartéta pelaamaan, hämmästyneinä ylös. Rouva Veseykin, joka uinaili nojatuolissaan, heräsi soiton lakattua ja kysyi, mitä oli tekeillä.
"Pelaattehan Te whistiä, herra Hartright?" kysyi neiti Halcombe silmäten merkitsevästi siihen paikkaan, jossa minä istuin.
Minä tiesin, mitä hän tarkoitti; minä tiesin, että hän oli oikeassa, ja nousin heti mennäkseni pelipöydän luo. Kun minä olin matkalla pianon luota, käänsi neiti Fairlie nuottikirjan lehteä ja kosketti näppäimiä taaskin varmemmalla kädellä.
"Minä tahdon soittaa sen", sanoi hän ja löi säveliä intohimoisella voimalla. "Minä tahdon soittaa sen viimeisenä iltana."
"Tulkaa, rouva Vesey", sanoi neiti Halcombe, "herra Gilmore ja minä olemme väsyneet écartéhen — tulkaa ja ruvetkaa herra Hartrightin kanssapelaajaksi whistissa."
Vanha lakimies hymyili ivallisesti. Hän oli voittanut ja kääntänyt juuri kuninkaan. Hän otaksui nähtävästi neiti Halcomben uuden määräyksen aiheutuvan naisten tavallisesta tappiosta seuranneesta kärsimättömyydestä.
Loppuilta kului ilman että neiti Fairlie lausui sanaakaan tai edes silmäsikään minuun. Hän istui paikallaan pianon ääressä ja minä omallani pelipöydän ääressä. Hän soitti lakkaamatta aivankuin soitto olisi ollut hänen ainoa turvansa häntä itseään vastaan. Joskus koskettivat hänen sormensa näppäimiä viipyvän hellyyden väreellä — sävelet henkivät valitusta, joka oli sanomattoman kaunis ja liikuttava kuulla — toisena hetkenä oli hänen soittonsa heikkoa ja epävarmaa tai vain koneellista taidetta. Mutta kuinka väre ja sävelet vaihtelivatkaan, ei hän koskaan epäröinyt pysyä pianon ääressä. Vasta kun me kaikki nousimme paikoiltamme sanoaksemme toisillemme hyvää yötä, jätti hänkin turvapaikkansa.
Rouva Vesey seisoi minua lähimpänä ja oli ensimmäinen, joka ojensi minulle kätensä.
"Minä en saa enää nähdä Teitä, herra Hartright", sanoi vanha rouva. "Olen todellakin pahoillani, että Teidän täytyy matkustaa. Te olette ollut varsin ystävällinen ja huomaavainen, ja minunlaiseni vanha nainen pitää arvossa ystävällisyyttä ja huomaavaisuutta. Minä toivotan Teille kaikkea hyvää, nuori herrani, — onnellista matkaa!"
Nyt tuli herra Gilmore järjestyksessään.
"Toivon vastaisuudessa saavamme tilaisuuden lähemmin tutustua toisiimme, herra Hartright. Olettehan vakuutettu että minä parhaan ymmärrykseni mukaan pidän huolta tuosta pikku jutusta? Niin, niin, sehän on selvä asia! Paras herrani, kuinka kätenne ovat kylmät — kaikin mokomin, älkää salliko minun pidättää Teitä täällä oven luona. Bon voyage, [Onnellista matkaa.] nuori herrani, — bon voyage, kuten ranskalainen sanoo."
Sitten seurasi neiti Halcombe.
"Kello 1/2 8 aamulla", sanoi hän ja lisäsi kuiskaten: "Olen kuullut ja nähnyt enemmän kuin uskottekaan. Teidän käytöksenne tänä iltana on saanut minut, ystäväksenne koko elämän ajaksi."
Viimeksi käännyin minä neiti Fairliehen. En uskaltanut katsoa häneen ottaessani hänen kätensä ja ajatellessani huomispäivää. "Minun täytyy matkustaa varhain", sanoin minä. "Olen poissa neiti Fairlie, ennenkuin Te —"
"Ei, ei", keskeytti hän nopeasti, "ei ennen kun minä olen ylhäällä. Minä tulen aamiaiselle Marianin kanssa. Minä en ole niin kiittämätön, en unhoita niin kolmea mennyttä kuukautta —"
Hän vaikeni, puristi hiljaa minun kättäni ja päästi sen sitten nopeasti. Ennenkun minä ennätin sanoa hyvää yötä, oli hän poissa.
Loppu tulee nopeasti — tulee välttämättömästi, niinkuin päivänvalo tuli viime aamunani Limmeridge-Housessa.
Kello oli juuri 1/2 8 mennessäni alas — mutta he istuivat jo molemmat aamiaispöydässä odottamassa minua. Koleassa, synkässä puolihämärässä hiljaisena aikaisena aamuhetkenä istuuduimme me kaikki kolme ja koetimme syödä, koetimme puhua. Meidän yrityksemme esiintyä välinpitämättömän näköisinä oli toivoton — minä nousin ylös tehdäkseni lopun siitä.
Kun minä ojensin käteni ja neiti Halcombe, joka oli lähinnä, tarttui siihen, kääntäytyi neiti Fairlie äkkiä ja kiiruhti pois huoneesta.
"On parempi näin", sanoi neiti Halcombe kun ovi oli suljettu — "parempi sekä Teille että hänelle."
Viipyi hetkinen, ennenkun minä voin puhua — oli kovaa jättää hänet sanomatta sanaakaan tai saamatta silmäystäkään jäähyväisiksi. Minä toivuin pian; koetin sanoa jäähyväiset neiti Halcombelle sopivin sanoin, mutta minä voin vain saada yhden ainoan lauseen huulilleni.
"Ansaitsenko, että Te jonkun kerran kirjoitatte minulle?" oli kaikki, mitä voin sanoa.
"Te olette jalolla tavalla ansainneet muistelemiseni niin kauan kuin elämme. Mitä tahansa tulee tapahtumaan, saatte Te tietää siitä."
"Ja jos minä voin olla Teille joksikin avuksi vastaisuudessa, kauan sittenkun minun mielettömyyteni ja rohkeuteni muisto on hälvennyt —"
En voinut sanoa sen enempää. Ääneni tukehtui, kyyneleet tunkeutuivat silmiini kaikesta ponnistuksestani huolimatta. Hän tarttui käsiini molemmin käsin ja puristi niitä melkein miehen voimalla; hänen tummat silmänsä leimusivat, tumma punerrus loisti hänen ruskean ihonsa läpi; hänen voimakkaat kasvonsa kaunistuivat siitä osanoton ja jalouden puhtaasta valosta, joka levisi niille.
"Minä tahdon luottaa Teihin — jos se aika koskaan tulee, tahdon minä luottaa Teihin kuin minun ystävääni, ja hänen ystäväänsä kuin minun ja hänen veljeensä." Hän vaikeni, veti lähemmäksi minua itseään, ja tuo sydämmellinen, jalo tyttö kosketti sisarellisella hellyydellä huulillaan otsaani ja kutsui minua ristimänimeltä. "Jumala siunatkoon Teitä, Valter!" sanoi hän. "Pysähtykää tänne ja rauhoittukaa. — On parasta meidän molempain vuoksi, että minä menen, on parasta, että minä parvekkeelta katson Teidän lähtöänne."
Hän poistui huoneesta. Minä käännyin ikkunaan, jonka ulkopuolella silmäni eivät nähneet mitään muuta kuin aution, syksyisen maiseman — käännyin pois voidakseni hillitä itseni, ennenkun poistun huoneesta — ikuisesti.
Minuutti kului — voi tuskin olla pitempi aika — kun minä taasen kuulin ovea hiljaa avattavan ja naisen hameen kahinan mattoa vasten yhä lähestyvän minua. Sydämmeni löi kovasti, kun minä käännyin. Neiti Fairlie lähestyi minua vastapäiseltä puolen huonetta.
Hän pysähtyi epäröiden silmätessämme toisiimme ja nähdessään, että me olimme yksin. Mutta sillä rohkeudella, jota nainen usein kaipaa pienissä vastoinkäymisissä, mutta harvoin suurissa, lähestyi hän — varsin kalpeana ja hiljaa — toinen käsi seuraten sen pöydän reunaa, jonka vieressä hän kulki; toisessa kädessään piti hän jotakin puoleksi kätkettynä hameensa poimuun.
"Minä menin vain salonkiin", sanoi hän, "hakeakseni tämän. Se kenties muistuttaa Teitä olostanne täällä ja niistä ystävistä, jotka jätätte tänne. Te sanoitte, että olen edistynyt suuresti, kun minä valmistin sen, ja minä uskoin, että Te pitäisitte siitä —"
Hän käänsi pois kasvonsa ja ojensi minulle pienen taulun, jonka hän oli maalannut ja joka kuvasi tuota pientä huvihuonetta, missä me ensi kerran näimme toisemme. Paperi tärisi hänen kädessään hänen ojentaessaan sitä minulle — tärisi minunkin kädessäni, kun minä otin sen häneltä.
Minä pelkäsin sanoa hänelle, mitä minä tunsin — minä vastasin vain: "Se on ainiaan oleva minulla; niin kauan kuin elän, on se minun kallein aarteeni. Olen syvästi kiitollinen tästä lahjasta — syvästi kiitollinen Teidän hyvyydestänne, ett'ette päästäneet minua matkaamaan saamatta ensin Teille sanoa jäähyväiset."
"Ah", sanoi hän viattomasti, "kuinka olisin minä voinut tehdä siten, kun meillä on ollut yhdessä niin monta onnellista päivää!"
"Nämä onnelliset päivät eivät luultavasti koskaan palaa, neiti Fairlie — minun ja teidän elämänratanne eroavat paljon toisistaan. Mutta jos tulisi aika, jolloin minun kaiken muun voittava uskollisuuteni voisi hankkia Teille hetkisen onnen tai säästää Teiltä hetkisen surun, niin tahdotteko silloin muistaa köyhää piirustuksenopettajaa? Neiti Halcombe on luvannut luottaa minuun — tahdotteko Te myöskin luvata samaa?"
Suuret kyyneleet hersyivät lempeisiin, surullisiin silmiin.
"Lupaan sen", sanoi hän epävarmalla äänellä. "Oi, älkää katsoko minuun noin! Minä lupaan sen kaikesta sydämmestäni."
Minä lähestyin häntä askeleen ja ojensin hänelle käteni.
"Teillä on monta ystävää, jotka rakastavat Teitä, neiti Fairlie.
Teidän tulevainen onnenne on monen rakas toivomus. Sallitteko
Te minun sanoa nyt eron hetkenä, että se on minunkin rakkain
toivomukseni?"
Kyyneleet vierivät alas hänen poskiansa. Hän nojasi toisella vapisevalla kädellään pöytään ja ojensi minulle toisen. Minä painoin sitä otsaani vasten, huuliani vasten, ja kyyneleeni putosivat sille — mutta eivät rakkauden kyyneleet, oi, eivät rakkauden kyyneleet tällä hetkellä — ei, vaan tuskan, epätoivon!
"Jumalan tähden, jättäkää minut!" kuiskasi hän.
Sen tunteen tunnustaminen, jonka hän kätki sydämmensä syvyyteen, pusertui esiin näissä valittavissa sanoissa. Mikä oikeus oli minulla kuulla niitä — vastata niihin! Nämä sanat, tämän pyhän heikkouden ilmaiseminen ajoivat minut huoneesta. Kaikki oli ohi. Minä päästin hänen kätensä enkä lausunut sanaakaan enää. Minä en voinut nähdä häntä oikein hyvin kyynelien vuoksi ja pyyhkäsin pois ne silmätäkseni vielä kerran häneen. Hän vaipui tuolille, hänen kätensä putosivat pöydälle ja hän nojasi väsyneesti kaunista päätään niitä vasten. Vielä jäähyväissilmäys, ovi sulkeutui — eron mittaamaton kuilu avautui välillemme — Laura Fairlie oli jo muisto vain menneeltä ajalta.
Kertomusta jatkaa Vincent Gilmore, Asianajaja Chancery-Lanesta.