XIV.
Puoli tuntia myöhemmin olin minä taasen kotona ja kerroin neiti
Halcombelle, mitä oli tapahtunut.
Hän kuunteli minua alusta loppuun jatkuvalla, äänettömällä tarkkaavaisuudella, joka hänen luonteisellaan naisella todisti varmimmin, kuinka suuresti kertomukseni kiinnitti hänen mieltään.
"Tunnen itseni levottomaksi", oli kaikki, mitä hän sanoi minun lopetettuani. — "Tunnen itseni kovin levottomaksi tulevaisuuden vuoksi."
"Tulevaisuuden onni tai onnettomuus", lausuin minä, "riippuu kenties suureksi osaksi siitä, kuinka me käytämme nykyistä hetkeä. Ei ole epäiltävää, ettei Anna Catherick vapaammin ja mieluummin puhuisi naisen kuin minun kanssani. Jos neiti Fairlie —"
"Sitä ei voi hetkeäkään ajatella", keskeytti neiti Halcombe varmimmalla tavallaan.
"Sallikaa minun sitten ehdottaa", jatkoin minä, "että Te itse pyydätte keskustella Anna Catherickin kanssa ja koetatte kaikin tavoin voittaa hänen luottamuksensa. Minua puolestani kammottaa paljas ajatuskin pelottaa vielä kerran tuota ihmisraukkaa, kuten minä jo onnettomuudekseni peloitin. Onko Teillä mitään estettä seurata minua vuokraajan taloon huomenna?"
"Ei, ei ollenkaan. Minä menen mihin tahansa ja olen valmis mihin tahansa, jos voin sillä vain Lauralle olla hyödyksi. Miksikä Te sanoittekaan paikkaa?"
"Te varmaankin tunnette nimen. Sitä kutsutaan Todds-Corneriksi."
"Kyllä, sen tunnen hyvinkin. Todds-Corner on yksi herra Fairlien vuokrataloja. Meidän karjakkomme on vuokraajan toinen tytär. Hän menee usein herraskartanosta kotiinsa ja on kenties kuullut ja nähnyt yhtä ja toista, mikä voisi olla kuulemisen arvoista. Kuulustanko, onko tyttö kotosalla?"
Hän soitti ja lähetti palvelijan kutsumaan. Palvelija saapui ja sanoi karjakon menneen vanhempainsa luo. Hän ei ollut siellä käynyt kolmeen päivään ja taloudenhoitajatar oli luvannut hänen mennä pariksi tunniksi tänä iltana.
"Minä voin puhua hänen kanssaan huomenna", sanoi neiti Halcombe palvelijan poistuttua huoneesta. "Tehkää minulle täysin selväksi, mitä hyötyä olisi Anna Catherickin puhuttelemisesta. Ettekö vähintäkään epäile, ett'ei se ollut sir Percival Glyde, joka suljetti hänet mielisairaalaan?"
"Siitä ei ole hitustakaan epäilemistä. Ainoa, mikä on mielestäni salaperäistä, on kysymys, mikä on mahtanut olla hänen vaikuttimensa. Kun ottaa huomioon sir Percival Glyden ja Anna Catherickin yhteiskunnallisen aseman suuren eron, joka näyttää poistavan kaiken ajatuksen heidän kaukaisimmastakaan sukulaisuudestaan, niin on suurimmasta merkityksestä — jos otaksutaankin, että Anna Catherick oli todellakin mielisairaalaan suljettava - saada tietää, miksi juuri sir Percival Glyde oli se henkilö, jonka täytyi ottaa vakava edesvastuu siitä —"
"Tehän sanoitte mielisairaalan olleen yksityisen?"
"Niin, sellaisen laitoksen, jossa täytyy maksaa hänestä paljon suurempia summia, kuin kukaan köyhä henkilö voisi hankkia."
"Minä huomaan nyt, mille taholle epäluulot kallistuvat, herra Hartright, ja minä lupaan Teille, että ne lakkaavat — olkoonpa Anna Catherick huomenna siinä meille avullinen tai ei. Sir Percival Glyde ei tule kauvaa olemaan tässä talossa antamatta täysin tyydyttäviä selityksiä sekä herra Gilmorelle että minulle. Sisareni vastainen onni on minun elämäni rakkain huoli, ja minulla on tarpeeksi vaikutusvaltaa häneen voidakseni, mitä hänen avioliittoonsa tulee, määrätä siitä."
Me erosimme täksi iltaa.
Aamiaisen jälkeen huomen-aamuna tuli este, joten emme heti voineet lähteä kävelyllemme vuokrataloon, jonka eilisen illan tapahtumat aivan olivat ajaneet mielestäni. Oli viimeinen päiväni Limmeridge-Housessa, ja oli välttämätöntä heti postin saavuttua seurata neiti Halcomben neuvoa ja pyytää, että herra Fairlie hyväntahtoisesti vapauttaisi minut paikastani kuukautta ennen sitoumukseni päättymistä aavistamattomien, tärkeäin asianhaarain johdosta Lontoossa.
Kaksi kirjettä, jotka minä samana aamuna sain parilta lontoolaiselta ystävältäni, antoi minulle näennäistä aihetta sellaisen pyynnön tekemiseen. Otin ne huoneeseeni ja lähetin heti palvelijan kysymään herra Fairlieltä, voisinko saada keskustella hänen kanssaan eräästä tärkeästä asiasta.
Odotin lähetin saapumista ilman vähintäkään levottomuutta sen tavan suhteen, jolla talon herra ottaisi vastaan pyyntöni. Herra Fairlien luvalla tai luvatta täytyy minun matkustaa. Tunne siitä, että nyt olen ottanut ensimmäisen raskaan askeleen sillä raskaalla tiellä, joka tästä lähtien yhä enemmän erottaisi minut neiti Fairliestä, näytti tehneen minut täysin välinpitämättömäksi kaikkien minua koskevain arvelujen suhteen. Miesraukan helposti ärsyttävä ylpeys huoletti minua vähän; minun oma pieni taiteilijaturhamaisuuteni oli aivan unhottunut. Ei mikään herra Fairlien hävyttömyys, jos hänen päähänsä pälkähtäisi sellaista osoittaa minulle, voisi nyt loukata minua.
Palvelija palasi tuoden vastauksen, jota minä olin valmistautunut kuulemaan. Herra Fairlie valitti terveytensä juuri tänä aamuna olevan niin heikon, että hänen oli aivan mahdotonta saada itselleen iloa ottaa vastaan minut. Hän pyysi siksi suomaan hänelle anteeksi ja hyväntahtoisesti ilmoittamaan hänelle kirjeellisesti asiani. Sellaisia pyyntöjä olin minä muutamia kertoja saanut niiden kolmen kuukauden kuluessa, jotka olin oleskellut talossa. Koko tällä aikaa oli herra Fairlie ollut sanomattoman iloinen "omatessaan" minut, mutta ei voinut koskaan kyllin hyvin nähdäkseen minua vielä kerran. Palvelija vei jokaisen pinkan maalauksia, jotka minä korjasin, takaisin isännälleen ja minun "kunnioittavimman tervehdykseni", ja palasi tyhjäkätisenä herra Fairlien "ystävällisten kiitosten" ja "sydämmellisen pahottelun" kanssa, että hänen huono terveytensä pakotti hänet toistaiseksi pysymään yksinäisenä vankina huoneissaan. Oivallisempaan keinoon hankkia molemminpuolista tyytyväisyyttä on tuskin koskaan ryhdytty. Olisi vaikea sanoa, kumpiko meistä nykyisissä olosuhteissa olisi suuremmassa kiitollisuuden velassa herra Fairlien huonoille hermoille.
Istuuduin heti kirjoittamaan kirjettä ja koetin tehdä sen niin nöyrästi, selvästi ja lyhyesti kuin mahdollista. Herra Fairlie ei sen sijaan kiirehtinyt vastaustaan. Lähes tunnin kuluttua annettiin se minulle. Se oli kirjoitettu säännöllisellä ja hienolla käsialalla kirjepaperille, joka oli niin sileä kuin norsunluu ja melkein yhtä paksu kuin kortti. Sisältö oli seuraava:
"Herra Fairliellä on kunnia kiittää herra Hartrightiä kirjeestä. Herra Fairlie on kummastuneempi ja alakuloisempi herra Hartrightin pyynnöstä, kuin hän (nykyisen huonon terveytensä takia) voi kuvaillakaan. Herra Fairlie ei itse ole mikään liikemies, mutta hän on neuvotellut hovimestarinsa kanssa, jolla on ne ominaisuudet, ja hän tunnustaa oikeaksi herra Fairlien mielipiteen, että herra Hartrightin pyyntöä rikkoa sopimuksensa ei voi oikeuttaa mikään muu kuin elämää tai kuolemaa koskeva kysymys. Jos se korkea kunnioitus ja suosio taidetta ja sen harjoittajia kohtaan, joka on herra Fairlien ilona ja lohdutuksena hänen kärsimyksiä täynnä olevassa elämässään, voitaisiin helposti hävittää, niin olisi herra Hartrightin menettely tässä tapauksessa järkyttänyt sen. Mutta sitä se ei ole tehnyt — lukuunottamatta sitä, mikä koskee herra Hartrightiä itseään.
"Lausuttuaan mielipiteensä tässä suhteessa — niin selvästi näet, kuin äärimmilleen kehittynyt hermosairaus sallii hänen selittää — ei herra Fairliellä ole mitään muuta lisäämistä kuin ratkaiseva vastaus siihen mitä väärimpään pyyntöön, joka hänelle on esitetty. Kun täydellinen ruumiin ja sielun lepo on suurimmassa määrässä välttämätön herra Fairlien terveydelle, ei hän voi sallia herra Hartrightin, jolla on niin suututtava luonne, häiritä sitä jäämällä taloon. Näin ollen luopuu herra Fairlie vapaaehtoisesti oikeudestaan kieltäytyä rikkomasta sopimusta ainoastaan oman rauhansa säilyttämisen takia — ja ilmoittaa herra Hartrightille täten, että hän saa mennä matkoihinsa."
Minä taitoin kirjeen kokoon ja panin sen muiden paperieni joukkoon. Oli ollut aika elämässäni, jolloin minä olisin katsonut sen loukkaukseksi; nyt pidin minä sitä vain kirjallisena vapautuksena sitoumuksestani. En ajatellut sitä sen enempää, en, se oli häipynyt melkein mielestäni kun menin ruokailuhuoneeseen ja sanoin neiti Halcombelle olevani valmis seuraamaan häntä vuokrataloon.
"Onko herra Fairlie vastannut Teille tyydyttävästi?" kysyi hän poistuessamme huoneesta.
"Hän on suostunut matkaani, neiti Halcombe."
Hän katsahti nopeasti minuun; ensi kerran tuttavuutemme aikana tarttui hän pyytämättään käsivarteeni. Hän ei olisi koskaan sanoin niin hienotunteisesti voinut ilmaista minulle, että hän ymmärsi, kuinka herra Fairlie oli antanut minun matkaani suostumuksensa, ja että hän tämän suostumuksen johdosta ilmoitti osanottonsa ei ylhäisenä naisena, vaan ystävänä. Herra Fairlien hävytön kirje ei ollenkaan ollut vaikuttanut minuun. — Neiti Halcomben sovittava ystävyys vaikutti mieleeni sitä syvemmin.
Matkalla vuokrataloon sovimme siitä, että seuraajani menisi yksin sinne ja että minä odottaisin asunnon läheisyydessä. Me pidimme tämän menettelyn parhaimpana, koska minun näkemiseni olisi voinut helposti pelottaa Anna Catherickiä tuon hautausmaalla sattuneen kohtauksen jälkeen, ja siitä olisi voinut olla seurauksena, ett'ei häntä olisi voitu saada luottavasti keskustelemaan naisen kanssa, jota hän ei ollenkaan tuntenut. Neiti Halcombe poistui siis luotani puhuakseen ensiksi vuokraajan vaimon kanssa, jonka hyväntahtoisuuteen auttaa häntä hän täysin luotti, minun jäädessäni kartanon edustalle.
Olin valmistautunut olemaan yksin kauemman aikaa. Kummastuksekseni oli tuskin 5 minuuttia kulunut, kun jo neiti Halcombe palasi.
"Kieltäytyykö Anna Catherick näkemästä Teitä?" kysyin minä hämmästyneenä.
"Anna Catherick on matkustanut pois", vastasi neiti Halcombe.
"Matkustanut pois!"
"Niin, rouva Clementsin kanssa. He matkustivat molemmat tänä aamuna kello 8."
Minä en voinut lausua sanaakaan — minä tunsin vain, että viimeinen toiveemme saada tietoja oli kadonnut heidän kanssansa.
"Kaikki, minkä rouva Todd tietää vieraistaan, tiedän minäkin", jatkoi neiti Halcombe, "ja se on niin vähän, että sekä hän että minä olemme täysin epätietoisia. He tulivat molemmat onnellisesti ja hyvin eilisiltana takaisin erottuaan Teistä ja viettivät sen jälkeen tavallisuuden mukaan ensi osan iltaa herra Toddin perheessä. Heti illallisen jälkeen peljästytti heidät Anna Catherick saamalla äkkinäisen pyörtymiskohtauksen. Hänellä oli samanlainen kohtaus, vaikka lievempi, samana päivänä, kuin he saapuivat, ja sillä kertaa katsoi herra Todd sen aiheutuneen jostakin tiedosta, jonka hän oli lukenut paikallislehdestämme, minkä hän pari minuuttia aikaisemmin oli ottanut pöydältä."
"Tietääkö rouva Todd, mikä se lehden artikkeli oli, joka oli häneen tehnyt sellaisen vaikutuksen?" kysyin minä.
"Ei", vastasi neiti Halcombe. "Hän silmäsi läpi sen, mutta ei löytänyt mitään siitä, jonka niin pitäisi peljästyttää ketään ihmistä. Minä pyysin kumminkin saada nähdä saman numeron ja ensi sivulta huomasin minä jo toimittajan varustaneen lehtensä pikku uutisella huvittaakseen yleisöä esittämällä meidän perhesuhteitamme — hän oli näet painattanut kertomuksen sisareni aiotusta avioliitosta lainaamalla jonkun Lontoon lehden uutisen ylhäisön avioliitoista. Minä luulin heti voivani huomata, että tämä oli se uutinen, joka oli vaikuttanut Anna Catherickiin, ja minä luulin myös tässä pikku tapahtumassa nähneeni aiheen siihen kirjeeseen, jonka hän seuraavana päivänä lähetti kotiin meille."
"Sitä ei ole epäileminenkään. Mutta mitä tietoja saitte tästä uudesta pyörtymiskohtauksesta eilisiltana?"
"En mitään. Sen syy on täysin tuntematon. Ei ollut ketään outoa henkilöä huoneessa. Ainoa vieras oli meidän karjakkomme, joka, kuten minä jo kerroin Teille, on herra Toddin tytär. Puheltiin vain jokapäiväisistä asioista. Yht'äkkiä kuulivat he hänen kirkasevan ja näkivät hänen tulevan kuolonkalpeaksi voimatta käsittää sen syytä. Rouva Todd ja hänen ystävänsä auttoivat hänet huoneeseensa, ja viimemainittu jäi hänen luoksensa. Heidän kuultiin puhelevan toistensa kanssa myöhäiseen iltaan asti, ja varhain tänä aamuna sanoi rouva Clements heidän emännälleen kahden kesken, että heidän täytyy matkustaa. Ainoa selitys, jonka rouva Todd vieraaltaan sai, oli että jotakin oli tapahtunut, mihin ei kukaan talon ihminen ollut syynä, mutta mikä kumminkin oli siksi vakavalaatuista, että Anna Catherickin heti täytyi matkustaa pois Limmeridgestä. Ei maksanut vaivaa koettaa saada rouva Clementsiltä avonaisempaa selitystä. Hän pudisti vain päätänsä ja pyysi Annan vuoksi, ett'ei kukaan kysyisi häneltä mitään. Ainoa, minkä hän vielä kerran toisti, ja hän teki sen tavalla, joka osoitti hänen itsensäkin olevan varsin levottoman, oli että Annan täytyy matkustaa ja hänen Annan kanssa, ja että paikka, johon he matkustavat, täytyy jäädä kaikilta ihmisiltä salaan. Minä tahdon säästää Teiltä vaivan kuulla kaikkia rouva Toddin hyväntahtoisia huomautuksia. Lopuksi saivat he hevoset ja vaunut lähimmälle rautatieasemalle enemmän kuin kolme tuntia sitten. Rouva Todd seurasi heitä itse sinne ja koetti matkalla saada lähempiä tietoja heidän äkkinäisen päätöksensä suhteen, mutta turhaan. Hän saattoi siis heidät asemahuoneen ovelle ja oli niin tyytymätön ja loukkaantunut heidän kiireellisestä lähdöstään ja epäystävällisestä luottamuksen puutteesta häneen, että hän läksi vihoissaan kotia sanomatta edes sanaakaan jäähyväisiksi. Tämä on kaiken kaikkiaan todellisuudessa tapahtunut. Ajatelkaa tarkoin, herra Hartright, tapahtuiko eilen illalla hautausmaalla mitään sellaista, joka voi selittää molempain naisten merkillisen lähdön tänä aamuna."
"Minä haluaisin ensin ymmärtää, neiti Halcombe, Anna Catherickin äkillisen muutoksen, joka niin pelotti vuokratalon koko väestön muutamia tunteja sen jälkeen, kuin erosimme, jolloin siis oli kulunut kyllin pitkä aika hänen rauhoittumisekseen siitä valtavasta mielenjärkytyksestä, minkä minä onnettomuudekseni sain aikaan hänessä. Kysyittekö tarkoin, mitä puhuttiin huoneessa silloin, kun hän menetti tajunsa?"
"Kyllä, mutta rouva Todd näkyy sinä hetkenä kääntäneen huomionsa enemmän talousaskareihinsa kuin keskusteluun. Hän voi vain sanoa minulle puhutun siitä, 'mitä oli tapahtunut', — ja tarkoitti sillä luullakseni, että he tavallisuuden mukaan rupattelivat toistensa asioista".
"Kenties on tyttären muisti parempi kuin hänen äitinsä", sanoin minä. "Olisi parasta Teidän puhua nuoren tytön kanssa heti kotiin tultuamme."
Esitystäni seurattiin kohta kotiin saavuttuamme. Neiti Halcombe vei minut mukanaan maitokamariin, jossa me tapasimme karjakon hihat ylös käärittyinä pesemässä suurta maitoastiaa ja iloisesti laulamassa.
"Olen tuonut tämän herran katsomaan sinun maitokamariasi, Hanna", sanoi neiti Halcombe. "Se ansaitsee nähdä tässä talossa ja se on sinulle kunniaksi."
Tyttö punastui, niiasi ja sanoi kainosti, että hän koetti parhaansa mukaan pitää kaikki siistinä ja järjestyksessä.
"Olemme tulleet juuri vanhempiesi luota", jatkoi neiti Halcombe. "Minä kuulin sinun olleen kotona eilen illalla ja tavanneen outoja vieraita."
"Kyllä, neiti."
"Eräs heistä tuli sairaaksi ja pyörtyi, kerrottiin minulle. Minä toivon, ett'ei mitään puhuttu, joka olisi pelottanut häntä. Ettehän puhuneet mistään kauheista tapahtumista?"
"Ei, Jumala varjelkoon, neiti!" sanoi tyttö nauraen. "Mehän puhuimme vain siitä, mitä äsken oli tapahtunut."
"Sisaresi kertoivat sinulle uutisia Todds-Cornerista, luullakseni?"
"Kyllä, neiti."
"Ja sinä kerroit heille uutisia Limmeridge-Housesta?"
"Kyllä, neiti. Ja minä olen aivan varma, ett'ei mitään sellaista sanottu, joka voisi pelottaa sitä raukkaa, sillä minä juuri puhuin hänen pyörtyessään. Minä kauhistuin niin nähdessäni sen, tiedättekö neiti, sillä minä en ole koskaan ennen pyörtynyt enkä nähnyt toisenkaan pyörtyvän."
Ennenkun häneltä ehdittiin kysyä enempää, huudettiin häntä ovelle ottamaan vastaan munakoria. Kun hän poistui luotamme, kuiskasin minä neiti Halcombelle:
"Kysykää häneltä, tuliko hän sattumalta maininneeksi, ketä vieraita odotettiin Limmeridge-Houseen."
Neiti Halcombe osoitti silmäyksellään, että hän ymmärsi tarkoituksen, ja niin pian kun Hanna oli tullut huoneeseen, kysyi hän tätä.
"Kyllä, neiti, kyllä minä sen kerroin", vastasi hän teeskentelemättömällä tavallaan. "Taloon odotettavat vieraat ja kirjavan lehmän onnettomuus oli kaikki, mistä puhuin kotona."
"Sanoitko odotettavien vieraiden nimet? Puhuitko heille, että sir
Percival Glydeä odotetaan maanantaina?"
"Kyllä, neiti, — minä kerroin sir Percival Glyden tulevan. Minä toivon, ett'en olisi saattanut mitään ikävyyttä sillä. Minä toivon, ett'en olisi tehnyt mitään väärin."
"Oh ei, ei mitään väärin. Tulkaa, herra Hartright, Hannasta alamme tuntua kai kiusallisilta, jos häiritsemme enemmän hänen työtänsä."
Niin pian kun olimme kahden kesken, pysähdyimme me nopeasti ja katsoimme toisiamme.
"Epäilettekö Te vieläkin, neiti Halcombe?"
"On yksi epäilys sielussani, herra Hartright ja sen on sir Percival Glyde poistava — tai muutoin ei Laura Fairlie ole koskaan tuleva hänen puolisoksensa."