XIII.
Hautausmaan avonainen asema pakotti minut suurella huolella valitsemaan piilopaikkani.
Kirkon pääovi oli samalla puolella kuin hautausmaakin, ja sen edessä oli kivestä rakennettu, etupuoleltaan avonainen käytävä. Epäiltyäni hieman aikaa sen vastenmielisyyden johdosta, jota minun täytyi tuntea ollessani pakotettu kätkeytymään, mitä taas ei voinut välttää, jos minä tahdoin päästä päämäärääni, päätin minä asettua käytävään. Pieni ikkuna-aukko oli kummallakin sen sivuseinällä. Toisen aukon kautta voin minä nähdä rouva Fairlien haudalle. Toisesta oli minulla tilaisuus katsoa kivilouhimolle, jonka vieressä haudankaivajan tupa oli. Edessäni, vastapäätä käytävän ikkuna-aukkoa oli joukko ruohottomia hautapaikkoja, taaempana matala kiviaita ja muutamia kanervapeitteisiä mäkipahasia, joiden yli pilvet liitelivät hitaasti voimakkaan, sitkeän tuulen ajamina. Ei yhtään elävää olentoa kuulunut tai näkynyt — ei yksikään lintu lentänyt ilmassa eikä koira haukkunut haudankaivajan mökillä. Kun ei tyrskeiden kumea kaiku saapunut korviini, kuulin minä haudoilla olevain kääpiöpuiden suhinan ja puron, joka virtaili matalassa, kivisessä uomassaan, yksitoikkoisen lorinan. Synkeä taulu synkeänä hetkenä! Tunsin itseni yhä alakuloisemmaksi kirkon käytävässä olevassa kätköpaikassani laskiessani päivän jäljellä-olevia minuutteja.
Ei ollut vielä hämärä, sillä laskeuvan auringon viime valo kajahti lännen taivaalla, ja hieman enemmän kuin puoli tuntia oli kulunut yksinäisestä vartioimisestani, kun minä kuulin askeleita ja jonkun puhuvan. Askeleet lähestyivät kirkon toiselta puolelta, ja ääni oli naisen.
"Älkää olko enää levoton kirjeen takia", sanoi ääni. "Minä annoin sen oikein hyvin pojalle, ja hän otti sen sanaakaan kysymättä. Poika meni tiehensä samoinkuin minäkin, eikä ainoakaan ihminen seurannut perästäni sen jälkeen — sen tiedän tuiki tarkkaan."
Nämä sanat terottivat huomiotani siihen määrään, että se melkein vaivasi minua. Lyhyt hiljaisuus seurasi, mutta askeleet lähenivät. Seuraavassa tuokiossa meni kaksi naista sen ikkuna-aukon ohi, jossa olin tarkastamassa. He menivät suoraan haudalle ja kääntyivät siis minusta.
Toisella heistä oli hattu ja olkahuivi. Toisella oli tummansininen matkakaapu, jonka huppukaulus oli vedetty pään yli. Muutamia tuumia hameenreunasta näkyi kaapun alta. Sydämmeni sykki kovemmin huomatessani sen värin — se oli valkoinen.
Heidän saavuttuaan noin puolimatkaan kirkon ja haudan välille pysähtyivät he, ja kaapuun puettu nainen kääntyi seuraajattareensa. Hänen muotonsa, jonka minä muutoin olisin nähnyt, jos hänellä olisi ollut lakki tai hattu, oli kumminkin nyt kätkeynyt huppukauluksen esiinpistävän reunan varjoon.
"Muistakaa, ett'ette ota päältänne tätä lämmintä, kaunista kaapua", sanoi sama ääni, jonka olin kuullut ennen puhuvan, olkahuiviin puetun naisen ääni. "Rouva Todd oli oikeassa sanoessaan, että näytitte eilen aivan liian kummalliselta valkoisessa puvussanne. Poistun hieman nyt Teidän ollessa täällä, sillä hautausmaat eivät nyt ole mieleeni, ajatelkaapa siitä mitä tahansa. Lopettakaa nyt, mitä Teillä on tehtävänänne siksi, kun tulen takaisin, niin että ennätämme kotiimme ennen yön tuloa."
Näin sanottuaan kääntäytyi hän ja palasi takaisin käyden aivan editseni. Hän oli vanhempi nainen, jolla oli päivettynyt, terve ja karaistu muoto, joka ei millään tavoin tehnyt epämiellyttävää vaikutusta. Kun hän oli tullut kirkon luo, pysähtyi hän ja kääri paremmin olkahuivin ympärillensä.
"Kummallinen", sanoi hän itsekseen, "kummallinen ja aina täynnään ihmeellisiä päähänpistoja, niin kauan kuin muistan. Mutta hurskasmielinen kumminkin — niin, niin hurskas kuin pikku lapsi, raukka!"
Hän huokasi, silmäsi arasti hautoja, pudisti päätänsä ikäänkuin ei kaamea näköala olisi ollenkaan miellyttänyt häntä, ja meni ohi erään kirkon kulman, kadoten näkyvistäni.
Minä epäilin hetkisen, eikö minun pitäisi mennä hänen perästään ja puhutella häntä. Suuri haluni tavata hänen seuraajaansa sai kumminkin minun päättämään päinvastoin. Minä voin kuitenkin kaikissa tapauksissa saada tilaisuuden puhella ensinmainitun naisen kanssa, jos minä odottaisin hautausmaan läheisyydessä hänen tuloansa vaikkakin minä suuresti epäilin, voisiko hän ilmoittaa minulle niitä tietoja, joita halusin saada. Henkilö, joka oli jättänyt kirjeen, oli vähemmästä merkityksestä; kirjeenkirjoittaja sen sijaan oli tutki musteni päämaali, ja että se oli se henkilö, joka nyt seisoi edessäni hautausmaalla, siitä olin minä täysin vakuutettu.
Näitä miettiessäni näin minä kaapuun puetun naisen menevän haudalle asti, pysähtyvän sen ääreen ja katselevan sitä hetkisen. Hän katsoi sitten ympärilleen, otti esiin pyyheliinan, joka hänellä oli kaapunsa alla, ja meni purolle. Pikku puro juoksi hautausmaalle kapeasta kivimuuriin holvatusta aukosta, kaareutui sitten muutamia syliä vihityssä maassa ja juoksi uudelleen samallaisen holvikaaren alaitse. Hän pisti pyyheliinan veteen ja meni takaisin haudalle. Minä näin hänen suutelevan valkoista ristiä, laskeutuvan sen jälkeen polvilleen kaiverruksen eteen ja alkavan puhdistaa marmoria.
Tarkoin mietittyäni, kuinka minun pitäisi näyttäytyä hänelle sanottavasti pelottamatta häntä päätin minä kavuta yli läheisyydessäni olevan kiviaidan, kulkea sen ulkosivua ja taas mennä hautausmaalle haudan lähellä olevain portaiden yli, niin että hän voisi nähdä minut lähestyessäni. Hän oli niin kiintynyt työhönsä, ett'ei hänellä ollut aavistusta tulostani, ennenkun minä astuin portaiden yli. Mutta samassa silmänräpäyksessä hypähti hän ylös heikosti huudahtaen ja tuijotti minuun kauhistuneena hiljaa ja liikkumatta.
"Älkää ollenkaan peljätkö", sanoin minä. "Varmaan muistatte minut?"
Minä pysähdyin puhuessani — kuljin sitten muutamia askeleita hiljaa eteenpäin — pysähdyin taaskin ja lähestyin häntä täten, kunnes seisoin aivan hänen vieressään. Jos minä olisin hiukankaan epäillyt, niin olisi epäilyni nyt täysin hälvennyt. Siinä seisoi tämä nainen, peljästyneenä, mutisten itsekseen — siinä näin minä edessäni, rouva Fairlien haudan toisella puolella, samat kalpeat kasvot, jotka kerran ennen olin yöllä maantiellä nähnyt.
"Muistattehan minut?" kysyin minä. "Me tapasimme toisemme varsin myöhään, ja minä autoin Teitä löytämään oikean tien Lontooseen. Varmaankaan ette ole unhottaneet sitä?"
Hänen kasvoiltaan katosi kauhun ilme, ja hän henkäsi syvään. Minä huomasin, että sittenkun hän oli uudelleen tuntenut minut, hänen kasvoilleen alkoi levitä uutta eloa sen kuolon jäykkyyden sijaan, jonka pelko oli ajanut niihin.
"Älkää koettako puhella vielä kanssani", jatkoin minä. "Malttakaa hetkinen, niin että ehditte rauhoittua — malttakaa hetkinen, että tulette vakuutetuksi minun olevan ystävänne."
"Te olette varsin hyvä minua kohtaan", kuiskasi hän. "Yhtä hyvä nyt, kuin silloinkin olitte."
Hän vaikeni, enkä minäkään sanonut mitään. En kuluttanut aikaa ainoastaan hänen rauhoittumisensa tähden, vaan minäkin tarvitsin voittaa aikaa levottuakseni. Synkän illan hämärässä kohtasin minä taas tämän naisen — hauta oli välillämme, kaikkialla ympärillämme lepäsi kuolleita ja kauempana kohosivat nuo autiot mäet joka puolella. Aika, paikka, olosuhteet, joissa me seisoimme vastakkain, koko elämän onni tai onnettomuus, joka kenties riippuisi ensi sanoista, mitkä lausuisimme, vakuutukseni, että Laura Fairlien koko tulevainen onni oli kenties siinä, voisinko minä voittaa tämän onnettoman olennon luottamuksen, joka nyt seisoi vavisten hänen äitinsä haudalla, oli omiaan panemaan kokeelle sen itsenihillitsemisen ja käsitykseni, josta melkein yksinomaan riippui, onnistuisiko minun yritykseni. Tietäen tämän, taistelin minä kovasti hillitäkseni itseni ja käyttääkseni muutamat silmänräpäykset oikein kootakseni ajatukseni tapahtuvaan keskusteluun.
"Oletteko levollisempi nyt?" kysyin minä, "niin pian kun otaksuin olevan ajan puhutella taas häntä. Voitteko puhella kanssani pelkäämättä ja unhottamatta, että olen Teidän ystävänne?"
"Kuinka olette tänne tullut?" kysyi hän kiinnittämättä mitään huomiota viimeisiin sanoihini.
"Ettekö muista minun sanoneen Teille viimeksi tavatessamme, että minä matkustaisin Cumberlandiin? Olen ollut Cumberlandissa siitä lähtien — olen oleskellut yhtämittaa Limmeridge-Housessa."
"Limmeridge-Housessa!" Hänen kalpeille kasvoilleen levisi eloisa ilme, hänen harhailevat silmänsä kiintyivät minuun, kuvastuen nopeata mielihyvää. "Oi, kuinka onnellinen olette ollutkin!" sanoi hän ja katsoi tarkkaavasti minua ilman äskeisen epäilyksen varjoakaan.
Minä otin sen tilaisuuden huomioon, jonka hänen uudelleen elpynyt luottamuksensa tarjosi minulle, ja katselin hänen kasvonpiirteitänsä uteliaasti ja tarkkaavasti, mistä varovaisuus tähän asti oli pidättänyt minua. Minä katsoin häntä mielessäni toisen, ihastuttavan olennon kuva, joka niin ihmeellisesti oli palauttanut muistooni hänet nurmikolla kuuvalossa. Silloin olin nähnyt, kuinka neiti Fairlie oli Anna Catherickin näköinen, nyt näin minä, kuinka Anna Catherick oli neiti Fairlien näköinen — näin sen sitä selvemmin, kuin minä en voinut olla huomaamatta heidän suurta erilaisuuttaan erinäisissä kohdissa yhtä hyvin kuin heidän yhtäläisyyttään toisissa. Kasvojen muotoon ja piirteiden yleiseen muodostukseen, hiusten väriin ja pieneen hermostuneeseen piirteeseen nähden suun ympärillä, pituuteen ja vartaloon samoinkuin pään asentoonkin nähden näytti minusta tämä yhtäläisyys enemmän hämmästyttävältä kuin koskaan ennen. Mutta siihenpä se loppuikin ja erilaisuudet yksityiskohdissa alkoivat. Neiti Fairlien hienoa kauneutta, hänen silmiensä loistavaa kirkkautta, hänen hohtavan valkoista ihoansa, hänen huuliensa viehkeää punaa — kaikkea tätä ei ollut niissä värittömissä, väsyneissä kasvoissa, jotka nyt olivat kääntyneet minuun päin. Vaikka minä itsekin kauhistuin sellaista mielikuvitelmaa, niin tunkeutui ehdottomasti mieleeni katsellessani tätä naista, että tarvittaisiin vain surullinen muutos tulevaisuudessa tekemään yhtäläisyyden heidän välillään täydelliseksi. Jos joskus tuskat tai kärsimys painaisivat hävittävän leimansa neiti Fairlien kasvoihin, niin silloin ja ainoastaan silloin tulisivat hän ja Anna Catherick selittämättömän yhtänäköisiksi kaksoissisariksi — eläväksi peilikuvaksi toisistaan.
Minua pöyristytti. Oli jotain kauheaa sokeassa, ehdottomassa tulevaisuuden epäilyssä, jonka paljas ajatus tästä näytti sisältävän. Tuli tervetullut keskeytys, kun tunsin Anna Catherickin laskevan kätensä käsivarrelleni. Tämä kosketus oli yhtä nopea ja salavihkainen, kuin siioinkin kun se melkein jähmetytti minut matkalla Lontooseen.
"Te katsotte minuun ja ajattelette jotakin", sanoi hän kummallisen hätäisesti, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. "Mitä ajattelette?"
"Oh, eipä mitään erikoista", vastasin minä. "Ihmettelin vain, kuinka olette tänne tullut."
"Olen seurannut ystävääni, joka on varsin hyvä minulle. Olen ollut täällä ainoastaan kaksi päivää."
"Ja tänne haudalle tulitte Te eilen."
"Kuinka sen tiedätte?"
"Arvasin vain."
Hän kääntyi minusta ja laskeutui polvilleen kaiverruksen eteen.
"Mihinkäs minä menisin, jollen tänne?" sanoi hän. "Ystävä, joka oli enemmän kuin äiti minulle, on ainoa, jota minun on tavattava Limmeridgessä. Oi, sydäntäni kirvelee nähdessäni tahrankaan hänen hautapatsaassaan! Sen pitää olla lumivalkoinen hänen tähtensä. Minä aloin puhdistaa sitä eilen enkä voinut kieltäytyä tulemasta tänään takaisin. — Onko siinä mitään pahaa? Minä toivon, ett'ei ole. Varmaan ei voi olla mitään pahaa, minkä teen rouva Fairlien tähden."
Vanha kiitollisuuden tunne hyväntekijätärtään kohtaan oli selvään yhäkin vallitseva ajatus tuon onnettoman olennon mielessä — tässä heikossa mielessä, jonka liian hyvin huomasi olleen vastaanottamatta mitään muita pysyviä vaikutteita, kuin minkä lapsuuden onnellisina päivinä. Minä huomasin, että paras mahdollisuus saavuttaa hänen luottamuksensa oli kehottaa häntä jatkamaan sitä viatonta tointaan, johon hän oli hautausmaalla ryhtynyt. Niin pian kun minä kehotin häntä siihen, ryhtyi hän työhön, käsitteli kovaa marmoria niin hellästi, kuin se olisi ollut tunteva olento, ja kuiskasi lakkaamatta itsekseen kaiverruksessa olevia sanoja, ikäänkuin hänen mennyt lapsuutensa olisi palannut, ja hän nyt kuten rouva Fairlien polvella kärsivällisesti ja ahkerasti olisi opetellut läksyänsä.
"Ettehän ihmettele", sanoin minä ja koetin niin varovaisesti kuin mahdollista valmistaa häntä siihen kysymykseen, jonka aioin tehdä — "ettehän ihmettele, jos sanon, että minua yhtä paljon miellyttää kuin kummastuttaakin nähdä Teitä täällä? Tunsin itseni kovin levottomaksi Teidän tähtenne, sittenkun olitte poistunut ajurin vaunuista."
Hän katsahti ylös nopeaan ja epäilevästi.
"Levoton", toisti hän. "Miksi levoton?"
"Koska jotakin merkillistä tapahtui silloin yöllä, kun me olimme eronneet toisistamme. Kaksi miestä tuli kiesseissä ajaen. He eivät nähneet minua siinä seisoessani, mutta pysähtyivät aivan lähelle ja puhuivat poliisikonstaapelin kanssa toisella puolen katua."
Hän lopetti silmänräpäyksessä työnsä. Käsi, jossa hän piti märkää pyyheliinaa, putosi hervottomana hänen sivulleen. Toinen tarttui marmoriristiin. Hän käänsi hitaasti kasvonsa minuun, ja minä näin, kuinka niihin taas oli levinnyt kaamean kauhun ilme. Minä jatkoin kumminkin puhumistani, nyt oli myöhäistä peruutua.
"Nämä kaksi miestä puhuivat poliisikonstaapelin kanssa", sanoin minä, "he kysyivät, oliko hän nähnyt Teitä. Hän vastasi kieltävästi, ja silloin puhui toinen heistä taasen ja sanoi, että Te olitte paennut hänen mielisairaalastaan."
Hän hypähti ylös nopeasti, ikäänkuin hän olisi nähnyt vainoojansa tulevan.
"Pysähtykää ja kuulkaa, miten se tapahtui. Pysähtykää, niin saatte kuulla, että minä olen ystävänne. Ainoa lausumani sana olisi ilmoittanut heille, mihin Te menitte — mutta minä en lausunut koskaan tätä sanaa. Minä helpotin Teidän pakoanne — minä tein sen onnistuneeksi ja varmaksi. Ajatelkaa, koettakaa ajatella. Koettakaa ymmärtää, mitä minä sanon Teille."
Esiintymistapani näytti häneen enemmän vaikuttavan kuin sanani. Hän koetti kohta käsittää uutta ajatuksen juoksua. Hän muutti epäröiden pyyheliinaa kädestä toiseen aivan samoin, kuin hän yöllä ensi kertaa häntä nähdessäni muutti pientä matkareppuansa. Sanani näyttivät hitaasti poistavan sen hämmennyksen ja kauhun, joka oli vallannut hänen sielunsa. Vähitellen ilmestyi kasvoihin hillitympi ilme, silmät katsoivat minuun enemmän uteliaasti kuin kauhuissaan.
"Ettehän ole sitä mieltä, että minut olisi pitänyt viedä takaisin mielisairaalaan, eikö niin?" kysyi hän.
"En, en ollenkaan. Olen iloinen, että autoin Teitä siitä, olen iloinen, että pelastuitte."
"Niin, niin, Te autoitte minua todellakin. Te autoitte minua pahimmasta", jatkoi hän uinailevasti. "Itse pako oli helppo, muutoin ei se koskaan olisi onnistunut minulle. He eivät vartioineet minua niin tarkkaan kuin muita. Minä olin niin hiljainen ja tottelevainen, niin helppo pelottaa. Mutta löytää oikea tie Lontooseen oli vaikeinta, ja siinä autoitte te minua. Enkö minä kiittänyt Teitä? Minä kiitän nyt, kiitän sydämmestäni."
"Oliko se mielisairaala kaukana, josta Te pakenitte? Kas niin, osoittakaa nyt, että Te pidätte minua ystävänänne, ja sanokaa, missä se oli."
Hän mainitsi paikan — se oli yksityinen mielisairaala, mikäli minä voin päättää sen asemasta, joka oli aivan likellä sitä paikkaa, missä minä tapasin hänet — ja nähtävästi epäillen, mitä minä aijon hänen vastauksensa johdosta, hän toisti entisen kysymyksensä: "Ettehän ole sitä mieltä, että minut olisi uudestaan vietävä sinne?"
"Toistan vieläkin kerran, että Teidän pelastuksenne ilahduttaa minua ja että olen hyvilläni siitä, että kaikki onnistui Teille hyvin eromme jälkeen", vastasin minä. "Te sanoitte, että Teillä on Lontoossa ystävä, jota Te ajattelitte etsiä. Löysittekö tämän ystävän?"
"Kyllä. Oli varsin myöhäistä, mutta palvelustyttö istui vielä ylhäällä ja ompeli ja hän päästi minut rouva Clementsin luo. Rouva Clements on ystäväni — hyvä ja ystävällinen rouva, mutta ei yhtään rouva Fairlienlainen. Ah, ei kukaan ihminen ole hänenlaisensa!"
"Onko rouva Clements Teidän vanha ystävänne? Oletteko tuntenut hänet kauvan?"
"Niin, hän oli ennen meidän naapurimme Hampshiressä ja osoitti siihen aikaan ystävyyttä minulle, hoitaen minua pienenä tyttönä ollessani. Monta vuotta sitten, kun hän matkusti luotamme, kirjoitti hän virsikirjaani, missä hän asuisi Lontoossa, ja sanoi minulle: 'Jos sinä joudut joskus vaikeuksiin, Anna, niin tule luokseni. Minulla ei ole miestä elossa, joka voisi minulta kieltää sen, eikä lapsiakaan hoidettavana; sen vuoksi tahdon minä hoitaa sinua.' Eivätkö nämä sanat olleet ystävällisiä? Minä muistan ne aivan hyvin siitä syystä. Muutoin muistan minä niin vähän — ah, niin vähän, niin vähän!"
"Eikö Teillä ole isää ja äitiä, jotka voisivat hoitaa Teitä?"
"Isääkö? Häntä en ole koskaan nähnyt; en ole koskaan äidin kuullut puhuvan hänestä. Isäänikö? Hän on luullakseni kuollut."
"Ja äitinne?"
"Minä en tule hänen kanssaan hyvin toimeen. Me saatamme vain toisemme levottomiksi ja suuttuneiksi."
Levottomiksi ja suuttuneiksi! Nämä sanat kuullessani epäilin minä ensi kerran, että kenties hänen äitinsä oli suljettanut hänet mielisairaalaan.
"Älkää kysykö mitään äidistäni", jatkoi hän; "mieluummin tahdon puhua rouva Clementsistä. Rouva Clements ajattelee samoin kuin Tekin; hänkään ei ole sitä mieltä, että minut olisi vietävä mielisairaalaan, ja hän ilostui samoinkuin Tekin kuullessaan, että minun oli onnistunut paeta sieltä. Hän itki onnettomuuttani ja sanoi, että se pitäisi salata kaikilta ihmisiltä."
Hänen "onnettomuutensa". Missä tarkoituksessa hän käytti tätä sanaa? Tokkohan siinä merkityksessä, joka voisi selittää hänen tarkoitusperänsä kirjoittaessaan tuon nimettömän kirjeen? Tokkohan tästä tavallisesta vaikuttimesta, joka saattaa niin monen naisen salaperäisesti ehkäisemään sen miehen avioliittoa, joka on tehnyt hänet onnettomaksi? Minä päätin päästä varmuuteen tässä suhteessa, ennenkuin puhuisimme enemmän keskenämme.
"Mikä onnettomuutenne?" kysyin minä.
"Se juuri, että minut suljettiin mielisairaalaan", vastasi hän nähtävästi kummastuneena minun kysymyksestäni. "Mitäpäs muuta onnettomuutta minä tarkoittaisin?"
Minä päätin kuitenkin kysyä enemmän ja niin hienotunteisesti kuin suinkin. Oli mitä suurimmasta merkityksestä saada täysi tieto siitä vaikuttimesta, joka oli johtanut hänen askeleitansa.
"Niin, on toinenkin onnettomuus", sanoin minä, "joka voi kohdata naista ja josta hän saa kokea surua ja häpeää koko elinaikansa."
"Mikä se on?" kysyi hän nopeasti.
"Onnettomuus luottaa liian sokeasti omaan hyveeseensä ja sen miehen kunniaan, jota hän rakastaa", vastasin minä.
Hän katsoi minuun lapsen viattomalla tiedottomuudella. Ei vähintäkään hämmästystä, ei vähääkään häpeämisen punastusta voinut huomata hänen kasvoillansa. Eivät mitkään sanat olisi voineet minulle vakuuttaa niin uskollisesti kuin hänen katseensa ja esiintymisensä nyt, että sen vaikuttimen suhteen, jonka minä otaksuin hänen saaneen lähettämään kirjeen neiti Fairlielle, olin aivan väärässä. Tässä tapauksessa olivat nyt epäilyni poistuneet, mutta juuri tämä seikka tuotti minulle uusia epäilyjä. Minä tiesin aivan varmaan, että tämä kirje tarkoitti sir Percival Glydeä, vaikka hänen nimeään ei mainittu siinä. Varmaan täytyi hänellä olla jokin painava syy, jonka täytyi perustua julmaan, kärsittyyn vääryyteen, voidakseen niin salaperäisesti ja sellaisilla lauseilla mustata sir Percival Glydeä neiti Fairlielle — vääryyteen, joka varmaan ei koskenut hänen viattomuuttaan ja mainettaan. Mitä pahaa sir Percival Glyde oli hänelle tehnytkin, tätä laatua ei se ainakaan ollut. Mutta mitä se sitten oli ollut?
"Minä en ymmärrä Teitä", sanoi hän koetettuaan nähtävästi mitä suurimmassa määrässä, mutta turhaan tulkita lausumaini sanojen merkitystä.
"Älkää ajatelko enää niitä", vastasin minä. "Jatkakaamme sen sijaan edellistä puhettamme. Kertokaa nyt minulle, kuinka kauvan Te pysähdyitte Lontoossa rouva Clementsin luona ja kuinka tulitte tänne."
"Kuinka kauan?" toisti hän. "Minä olin rouva Clementsin luona aina siihen asti, kun tulimme tänne pari päivää sitten."
"Te asutte siis kylässä?" kysyin minä, "Merkillistä, etten minä ole kuullut mitään siitä, vaikka Te olette ollut täällä kaksi päivää."
"Ei, ei, ei kylässä. Kolme penikulmaa täältä, eräässä vuokratalossa, jonka nimen olette kenties kuullut. He kutsuvat sitä Todds-Corneriksi."
Minä muistin paikan varsin hyvin, me olimme usein kulkeneet sen ohi huviajeluillamme. Se oli vanhimpia taloja paikkakunnalla ja sijaitsi yksinäisellä suojatulla paikalla laaksonpohjassa kahden kukkulan välissä.
"Todds-Cornerin asukkaat ovat rouva Clementsin sukulaisia", jatkoi hän, "ja he ovat usein pyytäneet häntä tulemaan tänne tervehtimään heitä. Hän sanoi tahtovansa matkustaa sinne ja ottavansa minut mukaan, koska siellä oli niin rauhallista ja terveellinen ilma. Olihan se varsin ystävällistä, eikö niin Teidänkin mielestänne? Minä tahdoin mielelläni matkustaa mihin tahansa päästäkseni turvaan ja rauhaan ja ollakseni poissa tieltä. Mutta saatuani kuulla, että Todds-Corner oli lähellä Limmeridgeä, ah, silloin tunsin itseni onnelliseksi! Olisin tahtonut kulkea paljain jaloin koko tien päästäkseni sinne ja nähdäkseni vielä kerran koulun ja kylän ja Limmeridge-Housen. Todds-Cornerissa asuu varsin kunnon ihmisiä. Minä toivon saavani olla kauan siellä. On vain yksi asia, jossa minä en ole yhtämieltä heidän enkä rouva Clementsinkään kanssa."
"Mikä se on?"
"He eivät tahdo sallia minun käyttää valkoisia vaatteita — he sanovat sen näyttävän niin kummalliselta. Kuinka tietävät he sen? Rouva Fairlie ymmärtäisi sen paremmin. Ei koskaan olisi rouva Fairlie sallinut minun käyttää tätä rumaa sinistä kaapua. Ah, hän piti eläessään niin paljon valkoisesta, ja tässä on valkoinen kivi hänen haudallaan — sen pesen minä aivan lumivalkoiseksi hänen tähtensä. Itse oli hän usein valkopukuinen ja pikku tyttärensä puki hän aina valkoiseen. Onko neiti Fairlie tyytyväinen ja onnellinen? Pukeutuuko hän vieläkin valkoisiin hameisiin kuten lapsena ollessaan?"
Hänen äänensä aleni kuiskaukseksi hänen kysyessään tätä neiti Fairliestä, ja hän käänsi kasvonsa yhä enemmän poispäin. Minä luulin hänen muuttuneessa tavassaan huomaavani jonkunlaisen levottomuuden sen vaaran johdosta, johon hän oli antautunut lähettäessään kirjeen, ja minä päätin heti vastauksellani pakottaa hänen tunnustamaan.
"Neiti Fairlie ei voi oikein hyvin eikä ole iloinenkaan tästä aamusta lähtien", sanoin minä.
Hän kuiskasi muutamia sanoja, mutta niin nopeasti ja sekautuneesti, ett'en minä voinut käsittää niitä.
"Kysyittekö Te minulta, miksi neiti Fairlie ei voinut hyvin eikä ollut iloinen tänä aamuna?" jatkoin minä.
"Ei", sanoi hän nopeasti ja innokkaasti — "ah, ei, sitä en kysynyt."
"Minäpä kerron Teille kysymättäkin", lisäsin minä. "Neiti Fairlie on saanut kirjeen."
Hän oli keskustelumme viime osan aikana ollut polvillaan hautapatsaan edessä puhdistaakseen kaiverrustaan viimeisistä tomuhiukkasista. Viime lausuntoni ensi sanat saivat hänen lopettamaan työnsä ja hitaasti kääntämään kasvonsa minuun päin. Hän ei kumminkaan noussut ylös. Puheeni jälkimäinen osa kangistutti kerrassaan hänet hämmästyksestä. Pyyheliina, jota hän piti kädessään, putosi siitä, suu aukeni melkein ammolleen, ja se vähäinen punerrus, mikä oli hänen poskillaan, katosi silmänräpäyksessä.
"Kuinka Te voitte tietää sen?" sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä. "Kuka on näyttänyt Teille sen?" Veri syöksähti taasen kiivaasti hänen kasvoihinsa — se tunkeutui niihin yhtä valtavalla voimalla, kuin hänelle selvisi tieto, että hänen omat sanansa olivat paljastaneet hänet. Hän löi epätoivoissaan kädet yhteen ja vastasi puolitukehtuneella äänellä: "Minä en kirjoittanut sitä. En ymmärrä, mitä Te tarkoitatte!"
"Kyllä", sanoin minä, "kyllä Te kirjoititte sen ja tiedätte, mitä minä tarkoitan. Oli väärin lähettää sellainen kirje; oli väärin saattaa neiti Fairlie niin rauhattomaksi. Jos Teillä olisi ollut jotakin sanottavaa, jota hänen olisi ansainnut kuulla, niin olisi Teidän itsenne pitänyt mennä Limmeridge-Houseen; Teidän olisi pitänyt sanoa se hänelle avonaisesti ja rehellisesti."
Hän vaipui alas ja kätki kasvonsa sileää hautakiveä vasten eikä vastannut mitään.
"Neiti Fairlie tulee yhtä hyväksi ja ystävälliseksi Teitä kohtaan, kuin hänen äitinsäkin oli, jos Te tahdotte hänen parastansa", jatkoin minä. "Neiti Fairlie säilyttää varmaan Teidän salaisuutenne ja suojelee Teitä kaikesta pahasta. Tahdotteko puhua hänen kanssaan, jos hän tulee huomenna vuokrataloon? Vai tahdotteko mieluummin tavata häntä Limmeridge-Housen puistossa?"
"Oi, jospa saisin kuolla ja kätkeytyä luoksesi!" Hänen huulensa kuiskasivat nämä sanat hautakiven ääressä, kuiskasi ne intohimoisella hellyydellä haudassa lepäävälle kuolleelle. "Sinä tiedät, kuinka minä rakastan lastasi Sinun tähtesi! Oi sano minulle, miten minä voin pelastaa hänet. Ole minun kallis, hellä äitini, kuten ennenkin, ja neuvo minua tekemään parhaiten."
Minä kuulin hänen suutelevan kiveä, minä näin hänen kiivaasti lyövän kätensä sitä vastaan. Tämä näky liikutti minua syvästi. Kumarruin alas, otin tuon ihmisraukan käden käteeni ja koetin rauhoittaa häntä.
Mutta turhaan. Hän tempasi takaisin kätensä, enkä minä voinut saada häntä kohottamaan kasvojaan hautakivestä. Kun minä huomasin välttämättömäksi rauhoittaa häntä keinolla millä tahansa, turvauduin minä siihen ainoaan keinoon, jonka minun lyhyt tuttavuuteni hänen kanssaan tarjosi minulle — tarkoitan hänen intoaan saada minut vakuutetuksi, että hän oli täysin pystyvä itse arvioimaan tekonsa.
"Kas niin; kaikin mokomin koettakaa rauhoittua", sanoin minä ystävällisesti, "ett'ei minun tarvitsisi muuttaa käsitystäni Teistä. Älkää antako minun uskoa, että henkilöllä, joka suljetutti Teidät mielisairaalaan, oli jotakin syytä…"
Sanat kuolivat huulilleni. Samassa silmänräpäyksessä kuin minä uskalsin viitata siihen, joka oli toimittanut hänet hulluinhuoneeseen, nousi hän taasen polvilleen. Ihmeellinen ja kamala muutos tapahtui hänessä. Hänen kasvonsa, joita tavallisesti katseli hellyydellä niiden viehkeän, tunteellisen, kiitollisen ilmeen tähden, vääntyivät yht'äkkiä aivan mielettömyyteen kiihtyneestä vihasta ja pelosta, joten kaikkiin piirteihin tuli jotain villiä ja luonnotonta. Hänen silmänsä laajenivat hämärässä, kunnes ne näyttivät villipedon silmiltä. Hän tempasi pyyheliinan aivankuin se olisi ollut elävä olento, jonka hän voisi musertaa käsissään, ja puristi sen kokoon niin raivoisalla voimalla, että siinä oleva vähäinen vesi tippui hautakivelle raskaina pisaroina.
"Puhukaa jostain muusta", sanoi hän yhteenpurruin hampain. "Minä en voi hillitä itseäni, jos Te puhutte siitä."
Kaikki lempeämmät ajatukset, jotka tuskin minuutti sitten olivat vallanneet hänen mielensä, näyttivät nyt olevan kuin pois pyyhkäistyt. Minä huomasin selvään, ett'ei rouva Fairlien hyvyyden muisto ollut ainoa häntä hallitseva muisto. Kalliiden koulumuistelmainsa ohella Limmeridgestä oli hänellä vihaakin säihkyvä muisto siitä vääryydestä, jonka hän oli kärsinyt mielisairaalaan sulkemisesta. Mutta kuka oli sulkenut hänet? Mahtoikohan se todellakin olla hänen äitinsä?
Oli raskasta olla kysymättä enempää, kun minä kerran olin tullut niin pitkälle, mutta luulin kumminkin olevani pakotettu luopumaan siitä. Hänen nykyisessä tilassaan olisi ollut tosi julmaa ajatella mitään muuta kuin hänen rauhoittumistaan niin paljon kuin mahdollista.
"Minä en puhu mistään, joka saa Teidät levottomaksi", sanoin minä rauhoittaen.
"Te tahdotte jotakin", sanoi hän kiivaasti ja epäilevästi. "Älkää katselko minuun noin. Puhukaa minulle — sanokaa minulle, mitä Te tahdotte!"
"Tahdon vain, että Te hillitsette itsenne, ja kun olette rauhoittunut, ajattelette, mitä minä olen sanonut."
"Sanonutko?" Hän vaikeni, väänteli pyyheliinaa käsillään ja kuiskasi itsekseen: "Mitä hän on sanonut?" Hän käänsi kasvonsa taas minuun ja pudisti päätään kärsimättömästi. "Miksi ette voi auttaa minua?" kysyi hän nopeaan ja suuttuneena.
"Kyllä, kyllä", sanoin minä, "minä tahdon auttaa Teitä, niin että Te voitte muistaa, mitä olen sanonut. Minä pyysin Teitä tapaamaan neiti Fairlietä huomenna ja sanomaan hänelle kirjeenne tarkoituksen."
"Ah, neiti Fairlie — Fairlie — Fairlie —!"
Kuta useammin hän toisti tuon rakkaan nimen, sitä rauhallisemmaksi hän näytti tulevan. Hänen kasvoilleen palasi jälleen tavallinen, lempeä ilme.
"Teidän ei pidä ollenkaan peljätä neiti Fairlietä", jatkoin minä, "eikä joutuvanne mihinkään ikävyyksiin kirjeen vuoksi. Hän tietää niin paljon jo siitä, ett'ei Teille ole vaikeata sanoa hänelle kaikkea. Ei ole suotavaa salata enää jotain, missä tuskin on mitään salattavaa jäljellä. Te ette tosin ilmaise mitään nimeä kirjeessä, mutta neiti Fairlie tietää, että tarkoittamanne henkilö on sir Percival Glyde —"
Samassa silmänräpäyksessä, kuin minä lausuin tämän nimen, hypähti hän ylös ja kirkasi niin voimakkaasti, että se kaikui yli koko hautausmaan ja sai minun sydämmeni vapisemaan kauhusta. Hirveä, kauhistunut ilme, joka muutamia minuutteja sitten oli poistunut hänen kasvoiltansa, palasi taaskin ja palasi kolminkertaisella voimalla. Tämä huuto, lausuessani sir Percivalin nimen, pelon ja vihan rajut silmäykset, jotka seurasivat sitä, ilmaisi minulle kaikki. Ei ollut enää epäilemistäkään. Hänen äitinsä oli syytön hänen sulkemiseensa mielisairaalaan. Mies oli tehnyt sen — ja tämä mies oli sir Percival Glyde.
Hänen kirkaisunsa joutui muidenkin korviin kuin minun. Toiselta sivulta kuului minä haudankaivajan oven avautuvan, ja vastapäiseltä kuulin hänen seuraajansa olkahuiviin puetun naisen ääni, jota hän oli puhutellut rouva elementiksi.
"Minä tulen! Minä tulen!" huusi hän sen puuryhmän takaa, jonka ennen olen kuvannut.
Seuraavassa tuokiossa kiiruhti rouva Clements esiin.
"Kuka Te olette?" huudahti hän ja katsahti ankarasti minuun astuessaan portaille. "Kuinka uskallatte Te pelottaa tuolla tavoin turvatonta ihmisraukkaa?"
Hän oli pysähtynyt Anna Catherickin viereen ja laskenut toisen kätensä hänen vyötäisilleen, ennenkuin minä ehdin vastata sanaankaan.
"Kuinka on laitasi, rakas lapsi?" kysyi hän. "Mitä pahaa hän teki sinulle?"
"Ei mitään", vastasi naisraukka, "ei mitään; minä peljästyin vain."
Rouva Clements kääntyi minuun päin peloton suuttumus silmissään, mikä herätti minussa kunnioitusta.
"Minä häpeäisin sydämmeni pohjasta, jos minä tietäisin ansaitsevani tämän vihastuneen katseen", sanoin minä. "Mutta nyt minä en ansaitse sitä. Minä olen onnettomuudeksi pelottanut häntä tarkoittamattani sitä. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kuin hän on nähnyt minut. Kysykää häneltä itseltään; hän voi varmaan sanoa Teille, ett'en minä tahtoisi loukata enemmän häntä kuin ketään muutakaan naista."
Minä puhuin hitaasti ja selvästi, niin että Anna Catherick voisi kuulla ja ymmärtää minua, ja minä huomasinkin hänen käsittävän sanani.
"Niin, niin", sanoi hän, "hän oli kerran minulle hyvä; hän auttoi minua —" hän kuiskasi lauseen lopun ystävänsä korvaan.
"No, sepä on todellakin merkillistä!" sanoi rouva Clements kummastuneen näköisenä. "Se tekee suuren muutoksen. Olen kovin pahoillani, että puhuin niin kiivaasti Teille. Syy on kuitenkin vähemmän Teidän kuin minun, joka suostuin hänen päähänpistoonsa jättää hänet yksin sellaiselle paikalle kuin tämä. Tule, rakas lapsi — tule nyt kotiin kanssani."
Minusta näytti tuo hyvä rouva hieman levottomalta ajatellessaan mennä yksin Annan kanssa kotiin, ja minä tarjouduin saattamaan heitä siksi, kunnes näkisimme heidän asuntonsa. Rouva Clements kiitti minua kohteliaasti, mutta hylkäsi tarjouksen. Hän sanoi varmaan tapaavansa jonkun talon työmiehistä heti kedolle tultuansa.
"Koettakaa antaa minulle anteeksi", sanoin minä, kun Anna Catherick pisti kätensä ystävänsä kainaloon mennäkseen pois. Vaikka minun täytyy tunnustaa itseni syyttömäksi kaikesta aikomuksesta pelottaa ja säikyttää häntä, niin syytti kumminkin omatuntoni minua, kun minä katselin tuon ihmisraukan kalpeita, tuskaisia kasvoja.
"Tahdon koettaa", vastasi hän. "Mutta Te tiedätte liian paljon; minä pelkään, että Te aina tulette pelottamaan minua."
Rouva Clements katsoi minuun ja pudisti huolestuneena päätänsä.
"Hyvää yötä, sir", sanoi hän. "Te ette voi sille mitään, tiedän sen kyllä; mutta olisin toivonut, että olisitte minua säikäyttänyt hänen sijastaan."
He menivät muutamia askelia. Luulin heidän jo lähteneen luotani, kun
Anna pysähtyi nopeasti ja erkani seuraajastaan.
"Odottakaa", sanoi hän. "Täytyneehän minun sanoa jäähyväiset."
Hän meni takaisin haudalle, pani molemmat kätensä marmoriristille ja suuteli sitä.
"Nyt tuntuu paremmalta", huokasi hän ja katsahti minuun hillitysti.
"Annan Teille anteeksi."
Hän palasi rouva Clementsin luo, ja he poistuivat yhdessä hautausmaalta. Minä näin heidän pysähtyvän kirkon luona ja puhelevan haudankaivajan vaimon kanssa, joka oli tullut asunnostaan ja lähtenyt kirkkoon, mihin hän pysähtyi ja katseli meitä tarkkaavasti. Sitten kulkivat he yhdessä kedolle johtavaa polkua. Minä katselin Anna Catherickiä, kunnes hän katosi illan pimeään — katselin häntä osaaottavalla ja surullisella silmäyksellä, ikäänkuin tunteeni olisi sanonut minulle, ett'en minä koskaan tässä pahassa maailmassa saisi nähdä enää valkopukuista naista.