XII.
Jatkoimme tutkimuksiamme sitkeästi kaikille tahoille ja kaikenlaisten ihmisten keskuudessa. Mutta emme päässeet mihinkään johtopäätökseen. Kolme kylän asukasta vakuutti tosin meille nähneensä tämän naisen, mutta kun he eivät voineet lähemmin kertoa hänestä yhtä vähän kuin tulla yksimielisyyteen siitä, mihin suuntaan he olivat hänen nähneet menevän, niin oli nämä kolme loistavaa poikkeusta yleisestä tietämättömyydestä meille yhtä niukaksi avuksi kuin heidän muutkin, sokeat ja avuttomat naapurinsa.
Tie, jota läksimme kulkemaan hedelmättömillä tutkimuksillamme, johti meidät lopulta siihen osaan kylää, missä rouva Fairlien aikoinaan perustama koulu oli. Astuessamme ohi sen puolen koulurakennusta, jossa poikien työhuone oli, esitin minä, että meidän pitäisi kysyä opettajaltakin, jonka luulisi virkansa takia olevan paikkakunnan teräväpäisimmän miehen.
"Pelkäänpä opettajan olleen lukemassa lasten kanssa naisen mennessä tätä tietä", sanoi neiti Halcombe. "Mutta voimmehan kaikissa tapauksissa koettaa".
Me menimme pihaan ja sivusimme yhden ikkunan tullaksemme ovelle, joka oli rakennuksen toisella sivulla. Minä pysähdyin hetkiseksi ja silmäsin läpi ikkunan.
Opettaja istui tavallisella, korkealla tuolillaan, selkä minuun päin, ja oli nähtävästi puhetta pitämässä oppilailleen, jotka kaikki, yhtä lukuunottamatta, olivat kokoutuneet hänen ympärilleen. Tämä yksi oli pieni, punaposkinen, valkotukkainen poika, joka seisoi kaukana toisista nurkassa olevalla tuolilla — pieni haaksirikkoutunut Robinson Crusoe, yksinäisellä saarellaan, ankarassa maanpaossa.
Tullessamme ovelle oli se raollaan, ja me voimme selvään kuulla opettajan puheen eteiseen, johon pysähdyimme pariksi minuutiksi.
"Kuulkaapas nyt, mitä sanon teille, pojat", sanoi hän. "Jos saan kuulla sanankaan vielä kummituksista ja hengistä täällä koulussa, tulee se teille kalliiksi. Ei ole mitään kummituksia eikä henkiä, ja jos yksi poika uskoo sellaisia, niin uskoo hän mahdottomuuksia; kun Limmeridgen koulussa oleva poika uskoo mahdotonta, niin asettuu hän sekä järkeä että järjestystä vastaan ja ansaitsee rangaistuksen. Siinä saatte nyt kaikki nähdä, kuinka Jacob Postelthwaite seisoo nurkassa häpeämässä. Häntä on rangaistu, ei sen vuoksi, että hän sanoo nähneensä kummituksia, vaan sen vuoksi, että hän on kyllin uppiniskainen ja kovakorvainen kuullakseen järkevää puhetta ja että hän sittenkin väittää nähneensä kummituksen, vaikka minä olen sanonut hänelle sen olevan mahdotonta. Jollei muu auta, niin aion minä koputtaa kummituksen pois Jacob Postelthwaitesta; ja jos tällainen harhausko leviää teidän muiden joukkoon, niin astun minä askeleen pitemmälle ja ajan kepilläni kummituksen ulos koko koulusta."
"Me näytämme valinneen sopimattoman käyntiajan", sanoi neiti Halcombe avatessaan, opettajan lakattua puhumasta, oven ja astuessaan sisään.
Tulomme aiheutti levottoman liikkeen poikien joukossa. He näyttivät olevan vakuutettuja, että me olimme yksinomaan saapuneet todistamaan Jacob-raukan selkäsaunaa.
"Menkää kotiinne syömään päivällistänne kaikki, paitsi Jacob", sanoi opettaja. "Hän saa jäädä tänne, ja kummitus tuokoon hänelle päivällisen, jos voi."
Jacobin mielenmaltti petti kerrassaan menettäessään sekä toverinsa että päivällisensä. Hän nosti kädet taskuistaan, silmäsi rystyjään, kohotti ne hitaasti silmillensä ja alkoi verkalleen hieroa niitä, samalla kun hänen nyyhkityksensä seurasivat toisiaan lyhyissä säännöllisissä erissä, noissa tavallisissa lapsellisen avuttomuuden nenänpaukkeissa.
"Me olemme saapuneet kysymään Teiltä erästä asiaa, herra Dempster", sanoi neiti Halcombe, "ja voimme kaikkein vähimmän odottaa tavata Teidät ajamassa kummituksia ja henkiä. Mitä tämä merkitsee? Mitä oikeastaan on tapahtunut?"
"Tämä ilkiö poika on pelottanut koko koulun, neiti Halcombe, vakuuttamalla nähneensä eilen illalla kummituksen", vastasi opettaja. "Ja huolimatta minun sanoistani inttelee hän vieläkin."
"Sepä vallan merkillistä!" sanoi neiti Halcombe. "En olisi uskonut mahdolliseksi, että jollakin pojalla on kyllin suuri kuvitusvoima nähdäkseen kummituksen. Tämä on todellakin uusi puoli vaikeasta tehtävästänne johdattaa nuorten mieliä oikein, ja toivon sydämmellisesti Teidän selviävän onnellisesti pälkähästä, herra Dempster. Sallikaa kuitenkin selittää syy tänne tuloomme ja mitä haluan kysyä Teiltä."
Hän kysyi sitten samaa opettajalta, kun olimme jo melkein kylän joka ihmiseltä kysyneet. Sama mieltämasentava vastaus saatiin nytkin. Herra Dempster ei ollut nähnyt vilahdustakaan vieraasta naisesta, jota me etsimme.
"Ompa melkein syytä palata kotiin, herra Hartright", sanoi neiti
Halcombe, "tietoja, joita haluamme, ei varmaankaan voida saada."
Hän kumarsi päätään jäähyväisiksi ja oli juuri lähtemäisillään, kun Jacob Postelthwaiten surullinen asema, hänen siinä seisoessaan häpeänurkassaan ja tuskaisesti nyyhkiessään, herätti hänen huomiotaan pojan ohi käydessä. Hän pysähtyi sen vuoksi ystävällisesti sanoakseen pari sanaa ennen oven avaamista.
"Pikku raukka!" sanoi hän, "miks'et pyydä anteeksi herra Dempsteriltä ja jätä hokematta joutavaa kummituksesta, jonka sinä kuvittelet nähneesi?"
"Nii-i-in! — minä näin kummituksen", intti Jacob Postelthwaite väristen pelosta ja pillahtaen uudelleen itkuun.
"Lorua ja hullutusta! Ethän sinä mitään sellaista nähnyt. Kuinka hassua uskoa kummituksia olevan! Kuka sitten kummitteli…?"
"Pyydän anteeksi, neiti Halcombe", puuttui opettaja puheeseen hieman levottomana, "mielestäni olisi parasta, ett'ette kysele pojalta mitään. Hänen hullussa jutussaan ei voi olla pontta eikä perää, ja Te voisitte vain houkutella häntä taitamattomuudessaan…"
"Mitä?" kysyi neiti Halcombe nopeasti. "Houkutella häntä taitamattomuudessaan loukkaamaan Teidän tunteitanne", sanoi herra Dempster ja näytti varsin alakuloiselta.
"Kunniani kautta osoitattepa minun tunteilleni suuren kunnian, herra Dempster, jos luulette tuollaisen pienen vallattoman pojan saavan ne levottomiksi." Hän kääntyi sitten leikillisesti kehottaen Jacobin puoleen ja alkoi säännöllisesti kuulustella häntä. "Kas niin", sanoi hän, "nytpä tahdon tietää kaikki tästä asiasta. No, sinä ymmärtämätön lapsi, milloin näit sinä kummituksen?" "Eilen illalla pimeässä", vastasi Jacob.
"Vai niin, sinä näit eilen illalla, pimeässä? No, miltä se näytti?"
"Niin, se oli aivan valkea — juuri sellainen, kuin kummituksen tulee ollakin", vastasi henkiennäkijä ikäänsä nähden varsin varmasti.
"Ja missä sinä näit sen?"
"Hautausmaalla, jossa kummituksen tulee ollakin."
"Juuri sellainen, kuin kummituksen tulee ollakin — jossa kummituksen tulee ollakin! Pikku hupsu, sinähän puhut kuin aikaisimmasta lapsuudestasi hyvin tuntisit kummitusten tavat! Sinä osaat juttusi kuin viisi sormea. Ensi kerran, arvatakseni, sinä voit sanoa minulle, kuka kummitteli."
"Niin voinkin!" vastasi Jacob ja nyökkäsi salaperäisen voitonriemuisesti.
Herra Dempster oli jo useamman kerran tahtonut puhua neiti Halcomben tutkiessa poikaa ja nyt korotti hän päättävästi äänensä saadakseen sanansa kuulluiksi.
"Suokaa anteeksi, neiti Halcombe", sanoi hän, "jos minä uskallan väittää, että Te vain vahvistatte poikaa uskossa kyselemällä häneltä tälleen."
"Minä kysyn vain häneltä yhden kerran lisää, herra Dempster, enkä sitten sano hänelle sen enempää. No, niin", sanoi hän pojalle, "kuka se kummitteli?"
"Neiti Fairlie", kuiskasi Jacob.
Vaikutus, jonka tämä hämmästyttävä vastaus teki neiti Halcombeen, selitti täydellisesti opettajan innon koettaa ehkäistä sitä. Hänen kasvonsa tulivat purppuranpunaisiksi suuttumuksesta — hän kääntyi pikku Jacobiin päin niin kiivaasti, että tämä puhkesi uudelleen kyyneliin — avasi huulensa puhuakseen hänelle — hillitsi itsensä ja kääntyi sen sijaan opettajaan.
"Ei maksa vaivaa", sanoi hän, "vaatia sellaista lasta sanoistaan edesvastuuseen. Epäilen vähän, että muut ovat istuttaneet häneen tämän päähänpiston. Jos on joitakin ihmisiä kylässä, herra Dempster, jotka ovat unhottaneet kaiken sen kunnioituksen ja kiitollisuuden, minkä he ovat minun äitini muistolle velkaa, niin otan minä heistä selvän, ja jos minulla on vähänkään vaikutusvaltaa herra Fairliehen, niin saavat ne maksaa siitä."
"Minä toivon — ei, minä olen vakuutettu siitä, että Te erehdytte, neiti Halcombe", sanoi opettaja. "Koko juttu on alusta loppuun valunut itsepäisen pojan aivoista. Hän näki tai luuli nähneensä eilisiltana valkopukuisen naisen käydessään hautausmaan ohi, ja tämä henkilö, todellinen tai kuviteltu, seisoi marmoriristin vieressä, jonka hän ja jokainen Limmeridgen ihminen tietää rouva Fairlien hautapatsaaksi. Nämä molemmat seikat olivat aivan kylliksi antamaan pojalle aihetta vastaamaan tavalla, jonka luonnollisesti täytyi pahastuttaa Teitä."
Vaikka neiti Halcombe ei minusta näyttänyt olevan vakuutettu, huomasi hän nähtävästi herra Dempsterin tavan selittää asia olevan liian järkevän, että sitä olisi voinut väittää vastaan. Hän vastasi vain kiittämällä häntä ja lupaamalla tulla takaisin, kun hänen epäilyksensä olivat hälvenneet. Näin sanottuaan ja otettuaan ystävällisesti jäähyväiset hän poistui kouluhuoneesta.
Koko tämän merkillisen kohtauksen aikana olin minä seisonut hieman sivulla, mieleeni painaen, mitä sanottiin, ja tehden sen mukaan johtopäätöksiäni. Niin pian kun taasen olimme kahden, kysyi neiti Halcombe minulta, olinko minä tullut mihinkään vakuutuksen kuulemani johdosta.
"Kyllä, varsin varmaan vakuutukseen", vastasin minä. "Varmaan uskon pojan kertomuksen perustuvan tositapahtumaan. Sanon Teille suoraan olevani varsin halukas näkemään rouva Fairlien hautapatsaan ja tarkastamaan koko paikan sen ympärillä?"
"Saatte nähdä haudan."
Vastattuaan hän vaikeni taas ja näytti miettivältä kulkiessamme edelleen. "Koulusalin tapahtuma", jatkoi hän, "on niin täysin johtanut pois ajatukseni kirjeestä, että tunnen itseni hieman sekautuneeksi, kun koetan kääntää niitä siihen takaisin. Täytyykö meidän jättää nyt kaikki toiveet saada enemmän tietää ja odottaa huomiseen uskoaksemme asian herra Gilmoren hoitoon?"
"Ei, ei ollenkaan, neiti Halcombe. Koulun tapahtuma kehottaa minua suurempaan kestävyyteen."
"Kuinka se voi kehottaa?"
"Koska se tukee sitä epäilyä, jota tunsin jo antaessani kirjeen luettavaksenne."
"Minä arvaan, että Teillä, herra Hartright, oli syynne salata tämä epäilys minulta aina tähän asti".
"Pelkäsin liikaa aikaisin itsekin herättää toiveita. Pidin sitä liian kiireisenä — epäilin sitä oman mielikuvitukseni sekaumisen seuraukseksi. Mutta nyt en enää voi katsoa asiaa siten. Ei ainoastaan pojan vastaus Teidän kysymyksiinne, vaan myöskin eräs koulumestarin lauselma, joka sattumalta livahti, kun hänen piti selittää tätä juttua, ole johtanut ajatuksiani tähän luuloon. Tulevaisuus kenties todistaa minun pettyneen, mutta tällä hetkellä olen vakavasti vakuutettu, että tuo kuviteltu kummitus hautausmaalla ja kirjeenvaihtajatar ovat yksi ja sama henkilö."
Neiti Halcombe pysähtyi, kalpeni ja katsoi minua kysyvästi kasvoihin.
"Mitä tarkoitatte?"
"Opettaja sanoi sen, olematta itsekään selvillä siitä. Puhuessaan henkilöstä, jonka poika oli nähnyt hautausmaalla, kutsui hän sitä 'valkopukuiseksi naiseksi'."
"Eihän vain Anna Catherick!"
"Niin, Anna Catherick".
Hän laski kätensä minun käsivarrelleni ja nojasi raskaasti minua vasten.
"Minä en ymmärrä miksi", sanoi hän hiljaisella äänellä, "mutta on jotain tässä epäluulossanne, joka saattaa minut hämmästyneeksi ja hermostuneeksi. Tunnen itseni…" Hän vaikeni ja koetti nauraa. "Herra Hartright", jatkoi hän, minä näytän Teille, missä hauta on, ja menen sitten kotiin. On paras olla jättämättä Lauraa niin kauaksi aikaa yksikseen. Minun täytyy palata sinne ja olla hänen luonaan.
Me olimme heti hautausmaalla hänen sanottuaan tämän. Kirkko, harmaankivinen raskas rakennus, oli pikku laaksossa ollakseen hieman suojassa kylmiltä tuulilta, jotka puhalsivat koko ympäröivällä tasangolla. Hautausmaa ulottui kirkon toiselta sivulta kappaleen matkaa rinnettä ylös. Sitä ympäröi yksinkertainen matala kiviaita ja oli se muutoin aivan aukea lukuunottamatta yhtä nurkkaa, jossa puro lorisi rinnettä alas ja muutamat kääpiömäiset puut varjostivat heikosti lyhyttä, laihaa ruohoa. Heti puron ja puiden takana, likellä erästä niistä kiviportaista, jotka johtivat sinne, kohosi valkoinen marmoriristi, joka erotti rouva Fairlien haudan sitä ympäröivistä vaatimattomista muistomerkeistä.
"Minun ei tarvitse seurata Teitä enempää", sanoi neiti Halcombe osoittaen hautaa. "Ilmoitattehan minulle, jos olette havainneet jotakin, joka vahvistaa teidän luuloanne. Me tapaamme pian kotona."
Hän poistui. Astuin heti sen portaan yli, joka johti suoraan rouva
Fairlien haudalle.
Ruoho sen ympärillä oli niin lyhyttä ja maa niin kovaa, ett'ei mitään askeleen jälkiä voinut huomata. Pettyneenä odotuksessani tässä suhteessa aloin minä nyt huolellisesti tarkastaa ristiä ja neliskulmaista marmorijalustaa, johon kirjoitus oli kaiverrettu.
Ristin luonnollista valkoväriä oli ilma paikoin hieman vahingoittanut, ja melkein puoli neliskulmaista jaluskiveä oli samassa kunnossa. Mutta toinen puoli herätti suuremmassa määrässä huomiotani siksi, että se oli tavattoman tahraton ja puhdas. Minä katsoin sitä tarkemmin ja huomasin, että sitä oli puhdistettu — aivan äskettäin ylhäältä alaspäin. Raja puhdistetun ja puhdistamattoman osan välillä oli varsin näkyvä, missä marmori ei vain olut kaiverrettu — kirkas ja selvä kuin linja, joka oli tehty jollakin työaseella. Kukahan oli alkanut puhdistaa hautapatsasta ja tällä tavoin jättänyt sen keskeneräiseksi?
Minä katselin ympärilleni ja ihmettelin, kuinka kysymys olisi ratkaistava. En yhtään ihmisasuntoa voinut nähdä siltä paikalta, jossa seisoin; hautausmaa oli vain kuolleiden asunto. Minä palasin kirkolle, kuljin sen toiselle puolelle, kiipesin yli aidan ja eräiden portaiden, jotka sillä puolen johtivat yli, ja jouduin sitten polulle, joka sivusi hyljätyn kivilouhimon. Eräällä sen sivulla oli pieni asunto, jossa oli vain pari huonetta, ja sen oven edessä seisoi vanha nainen pesemässä vaatteita.
Minä menin hänen luokseen ja aloin keskustella kirkosta ja hautausmaasta. Hän oli kylläkin halukas puhelemaan ja sanoi ensiksi, että hänen miehensä toimi sekä lukkarina että haudankaivajana. Minä lausuin muutamia kiitossanoja rouva Fairlien hautapatsaasta. Vanha nainen pudisti päätänsä ja vastasi, että minä olin nähnyt sen jotenkin epäedulliseen aikaan. Hänen miehensä velvollisuutena oli pitää huolta siitä, mutta mies oli monen kuukauden ajan ollut sairas ja voimaton, joten hän vaivoin oli sunnuntaisin voinut laittautua kirkkoon hoitamaan virkaansa. Näin ollen oli hauta täytynyt laiminlyödä. Nyt oli hän kumminkin parempi ja viikon tai parin päästä toivoi hän olevansa kyllin tervehtynyt voidakseen ryhtyä hautapatsasta puhdistamaan.
Nämä tiedot — pitkän, leveän Cumberlandilaismurteen sanarikkaan
puheen niukka sisältö — olivat kumminkin arvokkaita minusta.
Minä annoin köyhälle vaimolle pikku rahan ja palasin heti
Limmeridge-Houseen.
Hautapatsaan puhdistuksen oli nähtävästi suorittanut vieras henkilö. Yhdistäessäni tekemäni havainnot kummitusta koskeviin epäilyihin katsoin olevan tarpeeksi syytä salaa valvoa rouva Fairlien hautaa tänä iltana. Halusin palata sinne auringon laskiessa ja viipyä sen läheisyydessä yön saapumiseen asti. Hautapatsaan puhdistus oli ainoastaan puoleksi suoritettu, ja henkilö, joka oli alottanut tämän työn, palaisi varmaankin lopettamaan sen.
Kotiin tultuani kerroin minä neiti Halcombelle, mitä aioin tehdä. Hän näytti hämmästyneeltä ja tyytymättömältä esittäessäni tätä, mutta ei kieltänyt varsinaisesti sen toimeenpanemista. Hän sanoi vain: "Toivon, että se päättyisi hyvin." Kun hän taas oli lähtemässä luotani, pidätin minä hänet kysymällä mahdollisimman rauhallisesti neiti Fairlien vointia. Hän oli taasen levollisempi, ja neiti Halcombe toivoi voivansa houkutella hänet pienelle kävelylle ennen auringonlaskua.
Minä palasin työhuoneeseeni jatkaakseni maalausten järjestämistä. Tämä oli välttämättä tehtävä ja kaksinkertaisesti välttämätöntä pitääkseen minun huomioni kiinnitettynä johonkin, joka voisi häivyttää ajatukset minusta itsestäni ja ilottomasta tulevaisuudesta, mikä odotti minua. Kerta toisensa perään keskeytin minä työni katsoakseni ikkunasta ja odottaakseni hetkeä, jolloin aurinko laski taivaan rannalla. Kerran näin tehdessäni näin minä naisen kävelevän edestakaisin ikkunani edessä olevalla hiekoitetulla käytävällä — se oli neiti Fairlie.
Minä en ollut nähnyt häntä sitten aamun ja olin tuskin puhunut hänen kanssaan. Vielä päivä oli kaikkiaan aikaa, jonka minä olisin Limmeridgessä, eikä sen päivän jälkeen silmäni kenties koskaan saisi häntä nähdä. Tämä ajatus oli kylliksi pidättämään minua ikkunan ääressä. Olin kylliksi hienotunteinen häntä kohtaan järjestääkseni uutimen niin, ett'ei hän näkisi minua, jos hän sattuisi silmäämään ikkunaan; mutta minulta puuttui kaikki tahdonvoima estääkseni silmäyksiäni seuraamasta häntä niin kauan kuin ne voivat tehdä sen.
Hänellä oli päällään ruskea kaapu ja sen alla yksinkertainen, musta silkkihame. Päässä oli hänellä sama pieni olkihattu kuin sinä aamuna, jolloin me ensin näimme toisemme. Nyt oli harso sen yllä, joka kätki hänen kasvonsa minulta. Hänen sivullaan kulki pieni italialainen vinttikoira, hänen suosikkinsa ja uskollinen seuraajansa kaikilla kävelyillä, muhkea loistopunainen verkapeite seljässään, jonka tarkoitus oli suojella sen hienoa nahkaa kylmältä tuulelta. Neiti Fairlie kulki suoraan eteenpäin, pää hieman kumarruksissa ja kädet kaapun suojassa. Kuivat lehdet, jotka lentelivät tuulessa edessäni aamulla saadessani ensiksi kuulla hänen aiotusta avioliitostaan, kieriskelivät nyt tuulen tuivertamina hänen edessään — tuprahtivat ilmaan ja laskeusivat maahan hänen kävellessään edestakaisin kalpeassa, sammuvassa auringonvalossa. Koira vapisi vilusta ja painausi kärsimättömästi hänen hamettaan vasten saadakseen joitakin ystävällisiä, hyväileviä sanoja, mutta hän ei huomannutkaan sitä. Hän käveli vain yhä kauvemmaksi minusta, lakastuneiden lehtien kahistessa hänen jaloissaan — yhä kauvemmaksi, kunnes minä en enää voinut ikävöivin silmin häntä seurata ja olin taas yksin suruisine sydämmineni.
Hetkinen sen jälkeen oli työni päätetty, ja aurinko juuri laskeutumaisillaan. Otin hattuni ja päällystakkini eteisestä ja poistuin talosta kenenkään huomaamatta minua.
Lännen taivaalla oli raskaita pilviä ja tuuli puhalsi kylmästi mereltä. Niin kaukana kuin merenranta olikin, kuuluivat tyrskeet kuitenkin yli alangon korviini kuin valittavat huokaukset tullessani hautausmaalle. Elävää olentoa ei näkynyt. Seutu näytti entistä autiommalta valitessani kätköpaikkani, valvoessani ja odottaessani, silmät hellittämättä kiintyneinä rouva Fairlien haudalla olevaan valkoristiin.