XI.
Heinäkuun 5 päivänä. — Tultuani huoneeseeni ja suljettuani oven avasin minä päiväkirjani merkitäkseni, mitä vielä päivän tapahtumista oli jäljellä.
Kymmenen minuuttia tai enemmän istuin minä toimettomana kynä kädessä ja mietin kaikkea, mitä kahdentoista viimeisen tunnin kuluessa oli tapahtunut. Kun minä vihdoinkin aloin kirjoittaa, huomasin minä silloin vaikeuden, jota en ennen koskaan ollut tuntenut. Huolimatta kaikesta pyrkimyksestäni pitää koossa ajatuksiani pysähtyivät ne aina sir Percivalin ja kreivin kahdenkeskiseen keskusteluun, joka oli lykkäytynyt koko päivän, mutta joka luultavasti nyt tapahtuisi yön hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä.
Näin hajanaisessa mielialassa ollen en voinut oikein selvään muistaa kaikkea, mitä oli tapahtunut aamupäivästä alkaen, eikä minulla ollut muuta neuvoa kuin sulkea hetkiseksi päiväkirjani.
Minä menin työhuoneeseeni ja suljin oven hyvin kiinni, ett'ei veto häilyttäisi kynttilää. Ikkuna minun eteishuoneessani oli nimittäin auki, ja minä kumarruin miettivästi siitä ja katsoin ulos hiljaiseen yöhön.
Oli tyyni ja aivan pimeä. Ei kuuta eikä tähtiä näkynyt. Hengittäessäni raskasta yöilmaa tuntui siltä, kuin olisi satanut, ja minä ojensin ulos käteni päästäkseni selville siitä. Ei. Sade uhkasi vasta, mutta se ei ollut vielä alkanut.
Minä seisoin paikallani, nojaten ikkunapieleen lähes neljännestunnin, silmäsin haaveillen syvään pimeyteen, mutta en kuullut mitään muuta paitsi silloin tällöin palvelusväen puhelua tai kaukaisen, alakerrassa suljettavan oven äänen.
Juuri kun minä väsyneenä käännyin pois ikkunasta mennäkseni takaisin sänkykamariin ja koettaakseni uudelleen täydentää päivän muistelmia kirjaani, tunsin minä tupakansavua nousevan ikkunaan. Hetkinen sen jälkeen näin minä pienen punaisen tulenvalon lähestyvän asuinrakennuksen ulkoreunalta. En kuullut mitään askeleita enkä nähnyt mitään muuta kuin tuon punaisen valon, joka lähestyi lähestymistään, meni ohi seisomapaikkani ja pysähtyi vastapäätä makuuhuoneeni ikkunaa, johon minä olin jättänyt kynttiläni palamaan pöydälle.
Tulenvalo pysähtyi hetkiseksi ja kääntyi sitten samalle taholle, josta se oli tullutkin. Seuratessani sitä silmilläni näin minä toisen punaisen valon, hieman edellistä suuremman, lähestyvän kauempaa. Ne kohtasivat toisensa pimeässä. Muistaen, kuka poltti paperosseja ja kuka sikaria, päätin minä, että kreivi oli ensin tullut katsellakseen ja kuunnellakseen minun ikkunani alla, ja että sir Percival oli sitten yhtynyt hänen kanssaan. Varmaankin kävelivät he molemmat nurmikolla — muutoin olisin minä kuullut sir Percivalin raskaat askeleet, vaikkakin kreivin äänettömät askeleet olisivat jääneetkin minulta huomaamatta.
Minä seisoin rauhallisesti ikkunan ääressä vakuutettuna siitä, ett'ei kumpikaan heistä voisi nähdä minua pimeässä huoneessa.
"Mitä on tekeillä?" kuulin minä sir Percivalin kysyvän hiljaisella äänellä. "Miksi et tule huoneeseen istumaan?"
"Haluan ensin nähdä otettavan kynttilän pois tästä ikkunasta", vastasi kreivi yhtä hiljaa.
"Mitä pahaa tekee kynttilä meille?"
"Se todistaa, että hän ei ole nukkumassa vielä. Hän on kyllin tarkkasilmäinen epäilläkseen, että jotakin on tekeillä ja kyllin pelkäämätön tullakseen alas kuuntelemaan, jos hän kenties voi saada tilaisuutta siihen. Kärsivällisyyttä, Percival — kärsivällisyyttä!"
"Tyhmyyksiä! Sinä lörpöttelet alinomaa kärsivällisyydestä."
"Nyt puhun minä jostain muusta. Hyvä ystäväni, sinä seisot perikadon partaalla, ja jos minä sallin sinun antaa naisille yhdenkään tilaisuuden lisää, niin voit sinä vakavasti luottaa kalliiseen kunniasanaani, että he syöksevät sinut siihen."
"Mitä pirua sinä tarkoitat?"
"Sen aion selittää sinulle, Percival, kunhan kynttilä on poistettu ikkunasta ja kun me olemme silmänneet kirjaston molemminpuoleisiin huoneisiin sekä portaille."
He menivät hitaasti edelleen, enkä minä voinut kuulla loppua heidän keskustelustaan, jota edelleenkin jatkettiin hiljaisella äänellä. Minusta se oli yhdentekevää. Minä olin kuullut kylliksi päättääkseni antaa arvonsa kreivin uskolle minun tarkkanäköisyyteeni ja rohkeuteeni. Ennenkun punaiset tulipilkut olivat kadonneet pimeään, olin minä itsekseni päättänyt, että näillä molemmilla miehillä, heidän istuutuessaan neuvottelemaan, oli oleva kuulija — ja tämä kuulija, huolimatta kaikista kreivin varovaisuustoimenpiteistä, olisin minä itse eikä kukaan muu. Minä tarvitsen vain sellaisen vaikuttimen, että omatuntoni hyväksyisi tämän toimenpiteen ja että minä saisin rohkeutta sen suorittamiseen; ja minulla oli sellainen vaikutin: Lauran kunnia, Lauran onni — niin, hänen elämänsäkin — riippui kenties minun tarkasta kuulostani ja varmasta muistostani tänä iltana.
Minä olin kuullut kreivin lausuvan, että hän aikoi tutkia Kirjaston viereiset huoneet ja sen edessä olevat portaat, ennenkun hän ryhtyisi keskusteluun sir Percivalin kanssa. Siis tapahtuisi keskustelu kirjastossa. Tämän tietäen mietin minä heti keinon pettää kaikki hänen varovaisuustoimenpiteensä — tai toisin sanoen kuunnella kaikki, mitä hänellä ja sir Percivalilla oli toisilleen sanomista tarvitsematta ollenkaan mennä alakertaan.
Kuvatessani alakerran huoneita mainitsin minä pari sanaa siitä verannasta, joka on talon sivulla ja johon korkeat lasiovet johtavat kaikista huoneista. Verannan katto on tasainen. Sadeveden johtavat siitä putket alas säiliöihin. Kaitaisella lyijykatolla, joka sivuaa kaikkia makuuhuoneita minun arvostellakseni noin kolme jalkaa ikkunain alla on joukko kukka-astioita jonkun matkan päässä toisistaan. Tuulelta suojaa niitä kaunis, katon ulkoreunalla oleva rauta-aita.
Nyt päähäni pälkähtäneen suunnitelman mukaan tuli minun työhuoneeni ikkunasta laskeutua tälle katolle, hiipiä varovasti eteenpäin, kunnes olisin tullut kirjaston ikkunan yllä olevalle kohdalle, painautua siellä kukka-astioiden joukkoon ja kuunnella ulkoreunalla. Jos sir Percival ja kreivi istuisivat tupakoimassa tänä iltana, kuten minä olin nähnyt heidän monta kertaa ennen tekevän, tuolit aivan avattujen lasiovien vieressä ja jalat verannalle asetetuilla puutarhatuoleilla, kuulisin minä jokaisen heidän lausumansa sanan, jolleivät he vaan kuiskaileisi — ei pitempää keskustelua voi koskaan suorittaa koko ajan kuiskaamalla. Jos he sen sijaan juuri tänä iltana päättäisivät istua kauvempana huoneessa, oli minulla vähän toiveita kuulla mitään, ja tässä tapauksessa täytyisi minun antautua paljon suurempaan vaaraan mennä alakertaan.
Niin suuressa määrässä kuin epätoivoinen asemamme olikin vahvistanut päätöstäni, toivoin minä kumminkin sydämmeni pohjasta, ett'ei minun tarvitsisi ryhtyä viimemainittuun keinoon. Rohkeuteni oli kuitenkin vain naisen rohkeus, ja se oli kovin pettämäisillään ajatellessani olevani pakotettu menemään alakertaan ja tulemaan mahdollisesti huomatuksi.
Minä menen hiljaa makuuhuoneeseeni yrittääkseni ensin vähemmän vaarallisempaa kokeilua kävellä verannan katolla.
Pukuni täydellinen muutos oli monesta syystä ehdottomasti tarpeen. Aluksi riisuin silkkihameeni, koska sen vähäisinkin kahina hiljaisessa yössä olisi ilmaissut minut. Valkosten ja avarain alusvaatteitteni sijaan otin minä tumman flanellisen hameen ja sen päälle mustan matkakaapuni, jonka huppukauluksen minä vedin pääni yli. Melkoista kaidempana kuin tavallisesti nykyisessä puvussani voin minä helposti tunkeutua eteenpäin, missä tilaa oli niukalti. Ahdas tie, joka minun oli kuljettava kukka-astiain ja seinän välissä, teki tämän välttämättömäksikin. Jos minä kaataisin alas jotakin, jos minä saisin aikaan vähäisintäkään melua — kuka voisi silloin aavistaa seuraukset?
Minä panin nyt muutamia tulitikkuja kynttilän viereen ennen sen sammuttamista, jonka jälkeen minä hapuilin työhuoneeseeni, minkä ulko-oven minä suljin — laskeusin sitten levollisesti ikkunasta ja asetin jalkani varovasti verannan katolle.
Minun kaksi huonettani olivat sisimpänä siinä kylkirakennuksessa, jossa me kaikki asumme, ja minun oli siis sivuttavana viisi ikkunaa, ennenkun minä voin päästä laskemalleni paikalle kirjaston oven yläpuolelle. Ensimmäinen ikkuna oli asumattoman huoneen. Jäljellä olevat ikkunat, joiden ohi minun ei tarvinnut käydä, olivat kreivin puku- ja kylpyhuoneen ja vielä erään asumattoman huoneen.
Ei mitään ääntä kuulunut — yön synkkä pimeys ympäröi minut joka taholta. Mutta siihen, juuri kirjaston yläpuolelle, johon minun piti mennä — näin minä kynttilän valon loistavan! Kreivitär ei vielä ollut mennyt levolle.
Oli myöhäistä vetäytyä takaisin; ei ollut aikaa viipyäkään. Minä päätin mennä edemmäksi minkä uhalla tahansa ja toivoin suojaavan itseäni sekä yön pimeyden että oman varovaisuuteni. "Lauran tähden!" ajattelin minä itsekseni ottaessani ensimmäiset askeleeni, käärien toisella kädellä kaapuni tiivisti ympärilleni ja toisella pitäen seinästä kiinni. Pidin sitä nimittäin varmempana kuin kenties satuttaa jalkani kukka-astioihin, jotka olivat vain muutaman tuuman päässä minusta toisella puolella.
Olin päässyt ohi asumattoman huoneen ikkunan ja koetin joka askeleella jalallani lyijykattoa, ennenkun minä uskalsin nojata siihen koko ruumiini painolla. Nyt kuljin minä Lauran huoneen pimeiden ikkunain ohi ("Jumala siunatkoon ja varjelkoon häntä tänä yönä!") — pian myöskin sir Percivalin huoneen. Nyt pysähdyin minä hetkiseksi, laskeusin polvilleni ja nojautuen molempiin käsiini ryömin määräämälleni paikalle ikkunan ja verannankaton välisen muurin suojassa.
Muutamien silmänräpäysten kuluttua uskalsin minä katsoa ylös ikkunaan ja huomasin silloin, että eräs ylimpänä oleva luukku oli vain avattu ja että kaihtimet olivat vedetyt sen alaosan eteen. Katsoessani sinne huomasin minä, kuinka kreivittären varjo kulki ohi valkosen kaihtimen ja kohta hitaasti takaisin. Niin ollen ei hän ollut kuullut minun liikkumistani, sillä muutoin olisi hänen varjonsa pysähtynyt kaihtimen eteen, vaikkakin häneltä olisi puuttunut rohkeutta avata ikkuna ja silmätä ulos.
Minä laskeuduin alas kääntäen kylkeni rauta-aitaa vasten, otettuani ensin selvän kukka-astiain asemasta molemmin puolin itseäni. Vasemmalla sivullani olevan kukan hyvähajuiset lehdet hipasivat poskeani nojatessani päätäni kaidetta vasten.
Ensi äänet, jotka kuuluivat korvaani alhaalta, oli kolmen oven avaaminen tai sulkeminen — luultavasti viimemainittu — kolmen oven, eteisen ja kirjaston viereisten huoneiden, jotka kreivi oli sanonut tutkivansa. Ensi näkemäni oli punainen tulikipuna, joka taaskin hiipi yössä verannalta minun ikkunani eteen, viipyi siellä hetkisen ja palasi sitten siihen paikkaan, josta se oli tullutkin.
"Piru vieköön sinun levottomuutesi! Etkö voi tulla istumaan?" kuulin minä sir Percivalin murisevan alhaalta.
"Oi, kuinka lämmin on!" kuulin minä kreivin puhisevan väsyneellä äänellä.
Sitten kuulin minä puutarhatuolien räminää verannan kivilattiaa vasten — minusta varsin tervetullutta räminää, mikä ilmoitti minulle, että he aikoivat asettua lasiovien ääreen. Vielä oli siis onni puolellani. Torninkello löi neljännestä vaille 12, kun he olivat istuutuneet paikoillensa. Avonaisen ikkunaluukun kautta kuulin minä rouva Foscon haukottelevan ja näin vielä kerran hänen varjonsa valkosta kaihdinta vasten.
Sillä välin alkoivat sir Percival ja kreivi puhella keskenään alakerrassa, kerta toisensa perään hiljentäen ääntään, mutta ei kumminkaan koskaan kuiskaten. Se vaarallinen ja tavaton seikkailu, johon minä olin viskautunut, se pelko rouva Foscon valaistujen ikkunain takia, jota minä en oikein voinut hillitä, teki vaikeaksi — niin alussa melkeinpä mahdottomaksi minulle säilyttää mielenmalttini ja yksinomaan kiinnittää huomioni kirjastossa pidettävään keskusteluun. Muutamina minuutteina voin minä vain käsittää sen pääasiallisen sisällön. Minä kuulin kreivin sanovan, että ainoa ikkuna, josta valo loisti, oli hänen rouvansa huoneen, sekä että koko alakerros oli aivan varma, niin että he vapaasti voivat keskustella toistensa kanssa joutumatta yllätetyiksi. Vastauksessaan nuhteli sir Percival, että hänen ystävänsä koko päivän oli puoltamattomasti laiminlyönyt hänen toiveensa ja etunsa. Kreivi puolustihe sillä, että hän oli ollut hajamielinen koko kuluneen päivän, että hänellä oli ollut kaikenlaisia levottomuuden syitä, ja että ainoa hetki, jolloin sopisi tehdä selitys, oli silloin kun he tuntisivat olevansa varmoja, ett'ei kukaan kuulisi tahi keskeyttäisi heidän keskusteluansa. "Olemme joutuneet vakavaan pulaan liikeasioissa, Percival", sanoi hän, "ja jos me ollenkaan voimme tehdä jotain päätöstä tulevaisuuteen nähden, niin täytyy sen tapahtua tänä yönä ja syvimmässä salaisuudessa."
Tämä kreivin lausunto oli ensimmäinen, jonka minä täydellisesti huomaten voin käsittää. Tästä silmänräpäyksestä oli, vähäpätöisiä keskeytyksiä lukuunottamatta, koko sieluni kiintynyt keskusteluun, ja minä kuuntelin sitä sana sanalta.
"Pulaanko?" toisti sir Percival. "Niin, pahempaan pulaan, kuin voit aavistaakaan, sen voin sanoa sinulle."
"Voin uskoa sen päättäessäni sinun esiintymisestäsi kahtena viime päivänä", lausui kreivi kylmästi. "Mutta odota hieman! Ennenkun me lausumme sanankaan enemmän siitä, mitä minä en tiedä, niin tehkäämme oikein selväksi toisillemme, mitä minä tiedän. Katsokaammepa nyt ensiksi, olenko minä oikeassa menneeseen aikaan nähden, ennenkun minä teen sinulle ehdotuksen tulevaisuuteen nähden."
"Odotapas, kunnes olen sekottanut lasin konjakkia ja vettä. Ota itsellesi."
"Kiitos, Percival. Otan mielihyvällä lasin raikasta vettä ja sokeria.
Eau sucree [sokerivettä], ystäväni — ei mitään muuta."
"Sokerivettä sinun ikäisesi mies! — Kas niin, sekota äitelä voiteesi, te ulkomaalaiset olette kaikki samanlaisia."
"Kuule nyt Percival. Minä esitän selvästi sinulle taloudellisen asemani sellaisenaan, kuin minä katson sen olevan, ja sinä sanot, olenko minä oikeassa vai en. Sekä sinä että minä tulemme takaisin tänne mannermaamatkaltamme varsin huonoissa raha-asioissa —"
"Kuvaa lyhyesti! Minä tarvitsen muutamia tuhansia, sinä muutamia satoja puntia — ja jollemme me onnistu hankkimaan näitä rahoja, perii meidät piru. Tämä on, lyhyesti ja sattuvasti, meidän asemamme. Päätä nyt siitä asiasta, miten tahdot. Eteenpäin!"
"No hyvä, Percival, lausuakseni ajatukseni sinun lakonilaisella tavallasi, tarvitsen minä muutamia satoja ja sinä muutamia tuhansia puntia. Ainoa keino, mikä sinulla on hankkia sinulle ja minulle nämät rahat, on rouvasi avulla. Mitä sanoinkaan sinulle vaimostasi kotimatkalla Englantiin? Ja mitä sanoin sinulle vielä kerran kotiin palattuamme ja nähtyäsi itse, minkälainen nainen neiti Halcombe on?"
"Kuinka minä muistaisin sen? Luullakseni rupatit sinä koko joukon tapasi mukaan."
"Minä lausuin näin: — Ihmisen terävä-älyisyys, ystäväni, on tähän asti huomannut vain kaksi tapaa, jolla mies voi hallita vaimoa. Toinen on nöyryyttää hänen ruumiillisella kurituksella, jota menettelyä huonompi kansa yleisesti käyttää, mutta sivistyneet luokat kammovat. Toinen keino — hitaampi, paljon vaikeampi, mutta menestykseen nähden yhtä varma, on olla koskaan kiukustumatta ja tulematta levottomaksi. Tämä on oikea tapa hallita eläimiä ja lapsia ja siis myöskin naisia, jotka itse asiassa eivät ole mitään muuta kuin suuria lapsi. Tyyni päättäväisyys on ainoa ominaisuus, jota eläimet, lapset ja naiset eivät voi vastustaa. Jos he vain kerrankaan voivat järkähdyttää tätä tärkeätä vastustusvoimaa, niin katkasevat he heti riippuvaisuutensa — jolleivät he sitä vastoin koskaan onnistu siinä, niin jää mies heidän hallitsijaksensa. Minä pyysin kyllä sinua muistamaan tätä yksinkertaista keinoa, kun sinä olit pakotettu luottamaan vaimosi apuun saadaksesi rahaa. Minä pyysin sinua vielä hartaammin muistamaan sitä, kun sinun täytyi olla yhdessä vaimosi sisaren, neiti Halcomben kanssa. Oletko ottanut huomioon neuvoni? Et, et ainoatakaan kertaa niissä selkkauksissa, jotka ovat keräytyneet niskaamme tultuamme tänne. Jokaisen kiukustumisen aiheen jonka sinun vaimosi ja hänen sisarensa ovat antaneet sinulle, olet sinä heti antanut vaikuttaa luonteeseesi. Sinä saat kiittää mieletöntä kiivauttasi, että sinulta meni allekirjoitus hukkaan ja samalla myöskin rahat, ja että neiti Halcombe kirjoitti ensimmäisen kirjeensä asianajajalle —"
"Ensimäisen? Onko hän uudelleen kirjoittanut?"
"Kyllä, hän kirjoitti tänään uudelleen." Tuoli lensi verannalla kumoon niin rajusti, kuin se olisi potkastu seljälleen.
Oli minun onneni, että kreivin kertomus herätti sir Percivalin vihan, kuten nyt tapahtui. Kuullessani, että minut tälläkin kertaa oli huomattu, hypähdin minä niin kiivaasti ylös, että rauta-aita, johon minä nojasin, rämähti. Oliko hän seurannut minua majataloon? Vai arvasiko hän, että minun oli täytynyt jättää kirjeeni Fannylle, sanoessani hänelle, ett'ei minulla ollut ollut mitään postilaukkuun pantavaa? Mutta jos asianlaita oli näinkin, niin kuinka olisi hän voinut tutkia kirjeiden sisällön, kun minä olin suoraan laskenut ne nuoren tytön käteen?
"Sinä saat kiittää onnellista tähteäsi", kuulin minä kreivin sen jälkeen sanovan, "että minä olen talossasi oikaisemassa erehdyksiäsi sitä mukaan, kuin sinä teet niitä. Kiitä onnellista tähteäsi siitä, että minä sanoin suoraan ei, kun sinä olit kyllin mieletön sulkeaksesi neiti Halcomben huoneeseensa samalla tavoin, kuin sinä hulluudessasi olit menetellyt vaimosi kanssa. Eikö sinulla ole ollenkaan silmiä? Voitko sinä nähdä neiti Halcomben käsittämättä, että hänellä on miehen aavistuskyky ja päättäväisyys? Tämä nainen ystävänäni voisin minä nauraa koko maailmalle. Mutta jos hän on vihollisenani, niin sanon minä sinulle suoraan, että minä, niin viisas ja kokenut kuin minä olenkin — minä, Fosco, viekas kuin piru itse, kuten olet minulle satoja kertoja sanonut, — tunnen mielestäni käveleväni kuin tulisilla hiilillä! Ja tämän komean olennon — minä juon hänen maljansa sokerivedessä — tämän komean naisen, joka seisoo, voimakkaana rakkautensa ja rohkeutensa takia, lujana kuin kallio meidän molempain ja tuon hennon, sievän ihmisraukan välillä, jota sinä kutsut vaimoksesi — tämän Marian Halcomben, jota minä ihailen koko sielustani, vaikkakin minun täytyy taistella häntä vastaan sinun ja minun etuni tähden, ajat sinä äärimmäisyyksiin, ikäänkuin hän ei olisi viisaampi eikä rohkeampi kaikkia muita naisia. Percival! Percival! sinä ansaitset olla onnistumatta ja sinulla on ollut huono onni."
Tuli hetkisen hiljaisuus. Minä merkitsen kaikki sen konnan sanat minusta, koska minä tahdon muistaa ne — koska minä vielä toivon saavani elää sen päivän, jolloin minä voin puhua kaikki suoraan hänen läsnä-ollessaan ja vaatia hänet edesvastuuseen kaikesta siitä pahasta, jonka hän tekee.
Sir Percival katkasi taasenkin äänettömyyden ensiksi.
"Niin, niin, höpise sinä ja toru niin paljon kuin sinua huvittaa", sanoi hän vihaisesti; "meidän rahahuolemme ei ole ainoa. Itsekin olisit taipuisa ankaroihin toimenpiteisiin naisia vastaan — jos tietäisit niin paljon kuin minä."
"Aikoinansa tulemme me tähän jälkimäiseen vaikeuteen", puuttui kreivi puheeseen. "Sinä voit sotkea omaa ajatusjuoksua mielesi mukaan, mutta minua et sinä onnistu johdattamaan pois asiasta. Käsitelkäämme ensin raha-asiat. Olenko minä saanut sinun itsepäisen pääsi vakuutetuksi? Olenko minä osoittanut sinulle, että sinun kiivas luonteet tekee sinut aivan mahdottomaksi auttamaan itseäsi? — Vai täytyykö minun taas alkaa uudelleen ja, kuten sanot rakastamallasi, teeskentelemättömällä englantilaisella tavallasi, höpistä ja torua vielä hieman lisää?"
"Äh! On helppo moittia minua. Mutta sanoa, mitä pitää tehdä — on hieman vaikeampi."
"Onko? Oi katsopas, mitä pitää tehdä: sinä lakkaat tästä päivästä määräämästä liikeasioista; sinä jätät ne vastaisuudeksi yksinomaan minun käsiini. Minä puhun nyt käytännölliselle englantilaiselle — vai kuinka? Hyvä, Percival, sopisiko se sinulle?"
"Mitä aiot ehdottaa, jos minä jätän kaikki sinun käsiisi?"
"Vastaa minulle ensin. Saanko määrätä siitä vai en?"
"Jos me nyt kuvittelemme, että sinä päätät siitä, niin mitä aiot tehdä?"
"Ensi aluksi aion tehdä sinulle muutamia kysymyksiä, Percival. Minun pitää vielä toistaiseksi antaa asianhaarain passiivisesti johtaa itseäni, ja minulla on siis välttämätöntä niin tarkoin kuin mahdollista saada selvä kaikesta. Meillä ei ole yhtään aikaa menetettävänä. Minä olen jo sanonut sinulle, että neiti Halcombe on tänään toisen kerran kirjoittanut asianajajalleen."
"Kuinka sait sen tietää? Mitä hän kirjoitti?"
"Jos minä sanoisin sinulle sen, Percival, tulisimme me vain takaisin samaan paikkaan kuin nytkin. On kyllin, että minä olen huomannut sen — ja se on juuri tämä huomio, joka on koko tämän päivän pitänyt minua sellaisessa levottomuudessa, ett'en minä ole voinut ajatellakaan antautua mihinkään keskusteluun kanssasi. Nyt tahdon minä verestää muistiasi asioihisi nähden — joku aika sitten puhuimme niistä. Rahat on hankittu vaimosi allekirjoituksen puutteessa kolmen kuukauden velkakirjalla ja maksamalla sellainen korko, että se saa minun niukan ulkomaalaisen tukijani hämmästyksestä seisomaan! Velkakirjan langettua maksettavaksi onko mitään muuta maallista keinoa lunastaa se kuin rouvasi avulla?"
"Ei, ei muuta."
"Kuinka? Eikö sinulla ole ollenkaan rahoja pankkiirisi hallussa?"
"Muutamia satoja tarvitessani useita tuhansia."
"Eikö sinulla ole mitään muuta vakuutta lainataksesi rahaa?"
"Ei vähintäkään."
"Mitä tosi teossa olet saanut vaimosi mukana tähän päivään asti?"
"En mitään muuta kuin hänen kahdenkymmenentuhannen puntansa korot — jotka tuskin riittävät meidän jokapäiväisiin menoihimme."
"Mitä odotat sinä saavasi vaimosi myötäjäisinä?"
"Kolmetuhatta vuoteen hänen setänsä kuoltua."
"Varsin kaunis omaisuus, Percival. Mikä on tuo setä miehiään?
Vanhako?"
"Ei — ei vanha eikä nuori."
"Onko hän hyväluontoinen mies, joka rakastaa elää hyvin? Onko hän naimisissa? Ei — nyt muistankin minä vaimoni sanoneen, ett'ei hän ole naimisissa."
"Luonnollisesti ei. Jos hän olisi naimisissa ja jos hänellä olisi poika, niin ei lady Glyde voisi olla lähin perillinen. Minä sanon sinulle lyhyesti ja sattuvasti, mikä herra Fairlie on — puolihullu, lörppö, itsekäs narri, joka kiusaa jokaista hänen läheisyyteensä tulevaa henkilöä ruikuttamalla huonoa terveyttään."
"Sellaiset miehet elävät kauan, Percival, ja menevät naimisiin paljaasta ilkeydestä juuri silloin, kun vähimmän odotat sitä. Minä en tahtoisi antaa paljoa, ystäväni, toiveistasi saada nuo kolmetuhatta vuoteen. Eikö ole mitään muuta toivottavissa vaimosi mukana?"
"Ei, ei mitään?"
"Eikö kerrassaan mitään?"
"Ei kerrassaan mitään, paitsi hänen kuoltuaan."
"Vai niin — hänen kuoltuaan."
Syntyi uudelleen äänettömyys. Kreivi nousi ylös ja meni verannan edessä olevalle hiekkakäytävälle. Minä kuulin hänen äänestään, että hän oli muuttanut paikkaa. "Sade on vihdoinkin tullut", kuulin minä hänen sanovan. Se oli tullut. Kaapuni osoitti ilmeisesti, että jo hetkisen oli satanut rankasti.
Kreivi meni taaskin verannalle — minä kuulin tuolin narisevan hänen uudelleen istuutuessaan.
"No hyvä, Percival", sanoi hän, "mitä saat vaimosi kuoltua?"
"Jos häneltä ei jää lapsia —"
"Joka kumminkin on varsin luultavaa?"
"Joka ei ole vähintäkään luultavaa —"
"No hyvä — mitä siinä tapauksessa?"
"Silloin saan minä hänen kaksikymmentätuhatta puntaansa."
"Puhdasta rahaa?"
"Puhdasta rahaa."
He vaikenivat taasen molemmat. Samassa kun heidän ääniänsä ei kuulunut, näyttäytyi taas kreivittären hahmo valkosta kaihdinta vasten. Sen sijaan, että olisi astunut sen ohi, pysähtyi hän hetkiseksi. Minä näin hänen sormiensa tarttuvan kaihtimen yhteen kulmaan ja vetävän sen syrjään. Kalpeat kasvot näkyivät yläpuolellani aivan ikkunaruutua vasten. Olin aivan hiljaa, kiireestä kantapäähän kääriytyneenä mustaan kaapuuni. Sade, joka tunki vaatteitteni läpi, virtasi lasille, himmensi sen ja ehkäsi hänen näkemästä mitään. "Enemmän sadetta!" kuulin minä hänen sanovan itsekseen. Hän laski alas kaihtimen — ja minä hengitin vapaammin.
Keskustelua verannalla jatkettiin; tälläkin kertaa alkoi kreivi kysellä.
"Percival, pidätkö paljon vaimostasi?"
"Sepä oli suora kysymys."
"Minä olen suora mieskin; siksi toistan sen vielä kerran."
"Miksi, perhanan tähden, katsot minua tuolla tavoin?"
"Vai niin — etkö tahdo vastata minulle? No hyvä, otaksukaamme siis, että sinun vaimosi kuolee ennen kesän loppua —"
"Vaiti, Fosco!"
"Otaksukaamme, kuten sanottu, että sinun vaimosi kuolee —"
"Vaiti, sanon minä!"
"Siinä tapauksessa voittaisit sinä kaksikymmentätuhatta puntaa ja menettäisit —"
"Menettäisin toivon saada kolmetuhatta puntaa vuotuista tuloa."
"Epävarma toivo, Percival — varsin epävarma toivo, ja sinä tarvitset rahaa heti. Sinun asemassasi on voitto varma — tappio epäiltävä."
"Puhu suoraan omasta puolestasi yhtä hyvin kuin minunkin. Osa niistä rahoista, joita tarvitsen, on lainattu sinulle. Ja jos sinä voitat, saattaisi vaimoni kuolema sinun rouvasi kymmenentuhatta puntaa rikkaammaksi. Niin hieno kun oletkin, näyt sinä kumminkin taitavasti unhottavan koko rouva Foscon testamenttijutun. Älä katso minua tuolla tavoin — minä en siedä sitä! Kautta sieluni, etkö sinä tee minua hulluksi noilla silmäyksilläsi ja kysymyksilläsi!"
"Tee sinua hulluksi? Merkitseekö hulluus samaa englannin kielessä kuin arka omatunto? Minä puhun sinun vaimosi kuolemasta mahdollisuutena. Ja miks'ei? Eivätkö asianomaiset lakimiehet, jotka kirjoittaa tuhertavat teidän määräyksiänne ja testamenttejanne, edellytä myöskin, että terveet, nuoret ihmiset voivat kuolla? Tuletko sinä hulluksi kuunnellessasi heitä? Miksi siis enemmän minun sanoistani? Nyt on minun asiani selvittää sinun asemasi, ett'ei mitään erehdyksiä enää syntyisi — ja minä olen tehnyt sen. Kas tässä se on: — Jos sinun vaimosi elää, lunastat sinä velkakirjasi hänen allekirjoituksellaan. Jos hän kuolee, niin maksat sinä perinnölläsi."
Hänen puhuessaan oli kynttilä kreivittären huoneesta sammutettu; koko toinen kerros oli nyt pimeä.
"Lorua, lorua!" vastasi sir Percival närkästyneenä. "Sinua kuullessaan luulisi vaimoni allekirjoituksen saamisen olevan helpoimman asian maailmassa."
"Sinä olet jättänyt asian minun ajettavakseni", lausui kreivi, "ja minulla on tästä päivästä kaksi kuukautta käytettävänäni järjestääkseni oikein sen. Älä puhu enempää siitä nykyisin, jos sinua miellyttää. Kun velkakirja joutuu maksettavaksi, saat itse nähdä, eikö minun 'loruni' ole jonkinarvoinen. Ja tultuamme nyt, Percival, selville raha-asioistamme, voin minä esteettä kuunnella, mitä sinulla on sanottavaa, jos sinä tahdot neuvotella kanssani tuosta toisesta ikävyydestä, joka nyt on sattunut kysymyksessä olleen pikku pulamme ohella ja joka niin onnettomasti on vaikuttanut sinuun, että minä tuskin enää tunnen sinua. Puhu, ystäväni — ja suo anteeksi minulle jos minä loukkaan sinun voimakkaampaa kansallismakuasi sekoittamalla vielä lasillisen sokerivettä itselleni."
"On kyllä helppo sanoa: 'Puhu'," vastasi sir Percival paljon rauhallisemmalla ja kohteliaammalla äänellä, kuin hän tähän asti oli käyttänyt, "mutta ei ole niin helppoa sanoa, kuinka minun pitäisi alkaa."
"Autanko sinua?" kysyi kreivi. "Pitääkö minun antaa tälle ikävyydelle nimi? Kutsuisimmeko sitä esimerkiksi — Anna Catherickiksi?"
"Kuulepas, Fosco, me olemme tunteneet toisemme pitkän ajan, ja jos sinä jo ennen olet pari kertaa pelastanut minut tällaisesta päänvaivasta, niin olen minäkin puolestani parhaani mukaan koettanut auttaa sinua raha-asioissa. Me olemme molemmin puolin uhranneet niin paljon ystävyyden vuoksi, kuin mies on voinut; mutta tottahan meillä silti on ollut omat salaisuutemme — vai kuinka?"
"Sinä olet salannut minulta, Percival. Sinun vieraspidoissasi täällä Blackwater-Parkissa oleskelee luuranko, joka on silmännyt muidenkin henkilöiden hunnun alle kuin sinun."
"No, mitä sitten? Jos salaisuus ei koske sinua, niin en voi ymmärtää, että sinun tarvitsisi olla utelias, vai kuinka?"
"Näytänkö minä uteliaalta?"
"Kyllä, kyllä näytät."
"Todellako? Niin, silloin puhuvat minun kasvonikin totta — tarkoitathan sitä? Mikä tyhjentymätön rikkaus hyvää on ollutkaan sen miehen luonteessa, joka on tullut minun ikääni ja jonka kasvot eivät vielä ole lakanneet puhumasta totuuden kieltä! Kas niin, Glyde! olkaamme nyt suoria toisiamme kohtaan. Salaisuutesi on etsinyt minua — enkä minä sitä. Jos me nyt otaksumme, että minä olen utelias — vaaditko sinä silloin minulta, vanhalta ystävältäsi, että minun täytyy kunnioittaa sinun salaisuuttasi ja koettaa olla koskaan syventymättä siihen?"
"Niin — sitä juuri minä vaadin."
"Silloin loppuu kaikki uteliaisuuden vivahduskin minussa tästä hetkestä lähtien."
"Tarkoitatko nyt todellakin, mitä sanoit?"
"Mikä syy sinulla on epäillä minua?"
"Kyllä, kyllä, Fosco — ystäväni; minulla on jonkunlainen kokemus sinun pienistä koukuittelemisistasi, enkä minä ole aivan varma siitä, ett'et sinä lopuksi petkuta minuakin."
Verannalla oleva tuoli paukkoi jälleen — minä tunsin, kuinka reikäinen verannan seinä tutisi katosta lattiaan. Kreivi oli hypännyt ylös mielenliikutuksen puuskauksessa.
"Percival! Percival!" huusi hän, "etkö tunne minua tuota paremmin? Eikö sinun kokemuksesi minun luonteestani ole ollut vakavampi? Minä olen antiikin päivien mies! Minä voin tehdä jaloimpia tekoja — kun minulla on tilaisuus tehdä niitä. On ollut elämäni onnettomuus, että niin harvoin olen ollut tilaisuudessa siihen. Minun käsitykseni ystävyydestä on ylevä! Mahdanko minä sille mitään, että sinun luurankosi on silmännyt hunnun alle? Miksi tunnustan minä uteliaisuuteni? Sinä lyhytnäköinen mies-raukka! Etkö sinä näe siis, että teen sen vahvistaakseni moninkerroin itsehillintääni? Minä voin houkutella sinulta salaisuutesi, jos minua huvittaisi, yhtä helposti kuin minä muutan tämän sormeni toisesta kädestä toiseen — sinä tiedät, että minä voin tehdä sen. Mutta sinä olet vedonnut minun ystävyyteeni, ja ystävyyden velvollisuudet ovat minulle pyhiä. Katso, minä poljen halpamaisen uteliaisuuteni jalkoihini. Minun tunteeni kohoavat paljon yli sen. Tunnusta ne, Percival! Seuraa niitä Percival! Ota minua kädestä — minä annan sinulle anteeksi."
Viime sanoja lausuessaan tuli hänen äänensä epävarmaksi — aivankuin hän olisi vuodattanut kyyneleitä.
Sir Percival näytti hämmentyneen ja koetti pyytää anteeksi. Mutta kreivi oli liian ylevämielinen tahtoakseen edes kuunnella häntä.
"Ei!" sanoi hän. "Kun ystävä on loukannut minua, suon minä anteeksi hänelle ilman anteeksipyyntöjä. Sano minulle suoraan: tarvitsetko minun apuani?"
"Kyllä, varsin hyvin."
"Ja voitko sanoa minulle, mitä haluat, paljastamatta itseäsi?"
"Minä koetan."
"No hyvä, anna kuulla."
"Katsopas, asia on näin: — minä sanoin sinulle tänään, että minä parhaan kykyni mukaan olen koettanut hakea Anna Catherickia, mutta ettei minun onnistunut löytää."
"Niin."
"Fosco! Minä olen mennyt mies, ellen minä saa häntä käsiini."
"Onko asia niin vakava?"
Pieni valosäde levisi verannalta aina hiekalle saakka. Kreivi oli muuttanut lampun keskempää huonetta nähdäkseen selvemmin arvon isäntäänsä.
"Kyllä!" sanoi hän. "Kasvosi puhuvat totta tällä kertaa. Vakava, siis — yhtä vakava kuin rahakysymyskin."
"Vielä epäilyttävämpi. Niin totta kuin istun: vielä epäilyttävämpi."
Valo katosi taas ja keskustelua jatkettiin.
"Minä näytin sinulle vaimolleni osoitetun kirjeen, jonka Anna Catherick oli kätkenyt hiekkaan", jatkoi sir Percival. "Se ei ole tyhjää keskustelua tuo kirje, Fosco — hän tietää salaisuuden."
"Puhu niin vähän kuin mahdollista salaisuudesta minulle, Percival.
Onko hän sinulta saanut tietää sen?"
"Ei, äidiltään."
"Kahden naisen tiedossa vaarallinen salaisuus — huono juttu, ystäväni, varsin huono juttu! Salli minun kysyä sinulta yhtä seikkaa, ennenkuin menemme edemmäksi. Sinun vaikuttimesi sulkea tytär hulluinhuoneeseen on nyt jotenkin selvä minulle — mutta sitä vastoin en minä ymmärrä oikein, kuinka hän pääsi pois sieltä. Epäiletkö sinä jonkin sairaalan henkilön, vihamiehesi houkuttelemana, tahallaan laiminlyöneen ja päästäneen hänet karkaamaan?"
"Ei — hän käyttäytyi parhaiten kaikista sairaista — he luottivat häneen. Hän on kylliksi hullu pidettäväksi suljettuna ja kylliksi viisas tehdäkseen minut onnettomaksi, jos hän saa olla vapaana — ymmärrätkö minua?"
"Ymmärrän varsin hyvin. No hyvä, Percival, lopeta asia pian, niin tiedän minä kyllä, mitä pitää tehdä. Mikä aiheuttaa vaaran nykyään?"
"Anna Catherick on paikkakunnalla ja on ryhtynyt tekemisiin lady Glyden kanssa — kas siinä muutamin sanoin, missä vaara on. Kuka voi lukea kirjeen, jonka hän kätki hiekkaan, huomaamatta, että vaimoni tietää kaikki, kieltäköönpä sen miten kovin tahansa?"
"Odota, Percival! Jos lady Glyde tuntee tämän salaisuuden, niin täytyy hänen tietää, että se saattaa sinut vaaraan. Vaimonasi on hänelle ilmeisesti edullista salata se."
"Uskotko sen? Minä puhun sinulle jotakin siitä asiasta. Hän salaisi asian, jos hän pitäisi vähääkään minusta. Mutta nyt satun minä olemaan toisen herrakullan tiellä. Hän on rakastunut häneen, ennenkun meni naimisiin kanssani — hän on vieläkin rakastunut erääseen Hartright-nimiseen piirustuksenopettaja-konnaan."
"Paras ystäväni, mitä merkillistä sinä siinä huomaat? Kaikki naiset ovat rakastuneita johonkin muuhun kuin omaan mieheensä. Kuka on ensimmäinen, joka voittaa naisen sydämmen. En koskaan elämässäni ole tavannut numero yhtä. Kenties usein numero kolmen, neljän ja viiden — mutta en koskaan numero yhtä. Luonnollisesti täytyy sen olla, mutta minä sanon vain, ett'en ole koskaan sitä nähnyt."
"Odotapas! Minä en ole lopettanut vielä. Kenenkä luulet auttaneen Anna Catherickin pakoon, kun mielisairaalan väki oli hänen jäljillään? Sen teki Hartright. Kenen luulet sinä nähneen hänet Cumberlandissa? Kukapa muu kuin Hartright. Molemmilla kerroilla puhui hän aivan yksin hänen kanssaan. Odota, älä keskeytä minua. Se konna on yhtä rakastunut minun vaimooni kuin vaimoni häneen. Hartright tietää tuon onnettoman salaisuuden ja vaimoni myöskin. Anna heidän vain tavata uudelleen toisensa, niin on molemmille etua liittoutua minua vastaan."
"Hiljaa, Percival — hiljaa! Unhotatko sinä aivan kokonaan lady
Glyden siveän luonteen?"
"Minä piittaan vähät lady Glyden hyveistä! Minä en usko muuhun kuin hänen rahoihinsa. Etkö huomaa, kuinka asian laita on? Hän jäisi kenties vaarattomaksi, jos hän olisi yksin; mutta jos hän ja tuo Hartright-lurjus —"
"Kyllä, kyllä, nyt huomaan! Missä herra Hartright on?"
"Hän on matkustanut ulkomaille ja jos hän tahtoo pitää nahkansa eheänä, varotan minä häntä takaisin tulemasta heti."
"Oletko varma, että hän on poissa?"
"Aivan varma. Minä annoin vartioida häntä siitä lähtien, kun hän poistui Cumberlandista, siihen asti, kun hän matkusti. Oi, minä olen kyllä ollut valpas, sen voin sanoa sinulle. Anna Catherick oleskeli eräässä vuokratalossa lähellä Limmeridgeä. Menin itse sinne hänen päästyänsä käsistäni ja otin tarkan selon siitä, etteivät he tietäneet ollenkaan mitään. Minä annoin hänen äidilleen kirjeluonnoksen, joka hänen täytyi kirjoittaa neiti Halcombelle ja jossa hän vapautti minut kaikista huonoista vaikuttimista, kun minä pidin Anna Catherickiä mielisairaalassa. Vaivaa melkein minua sanoa, kuinka paljon olen hukannut aikaa etsiessäni häntä. Ja kesken kaikkea tätä uskaltaa hän näyttäytyä täällä ja pelastuu käsistäni omalla tilallani. Kuinka voin minä tietää, ketkä muut saavat puhella hänen kanssaan? Tuo väijyvä Hartright-konna voi tulla takaisin huomispäivänä tietämättäni ja hyötyä hänen lörpöttelystään —"
"Sitäpä hän ei tee, Percival! Kun minä olen täällä ja tämä nainen oleskelee vielä läheisyydessä, vastaan minä saavamme hänet valtaamme ennenkun herra Hartright — vaikka hän tulisikin takaisin. Nyt ymmärrän minä, niin, niin, nyt huomaan minä kaikki! Anna Catherickin löytäminen on ensimmäinen tehtävä; ole sitten levollinen muusta. Vaimosi on sinun vallassasi; neiti Halcombe ei eroa hänestä ja voidaan sen takia sanoa myöskin olevan sinun vallassasi, eikä herra Hartright ole Englannissa. Tuo näkymätön Anna on ainoa, jota meidän nykyisin tarvitsee ajatella. Olethan tarkoin kuulustellut?"
"Kyllä. Minä olen ollut hänen äitinsä luona; minä olen tarkastanut koko kylän — kaikki turhaan!"
"Voidaanko hänen äitiinsä luottaa?"
"Kyllä."
"Hän on kumminkin kerran puhunut salaisuudesta."
"Hän ei tee sitä koskaan enää."
"Miks'ei? Onko hänellä jotakin omaa etua vaikenemisesta?"
"On — varsin suuri."
"Hauska kuulla sinun tähtesi, Percival. Älä ole levoton, ystäväni. Raha-asioittemme järjestämiseen on minulla runsaasti aikaa, ja kenties huomenna onnistuu minun paremmin päästä Anna Catherickin jäljille kuin sinun tähän asti. Mutta vielä on yksi seikka kysyttävä, ennenkuin yöksi eroamme."
"Mikä seikka?"
"Niin, kun menin venehuoneelle sanomaan lady Glydelle, että tuo vastenmielinen allekirjoitusjuttu oli poistettu, tulin minä sattumalta parhaaseen aikaan nähdäkseni erään vieraan naisen epäilyttävällä tavalla poistuvan vaimosi luota, mutta minä en ollut kumminkaan tarpeeksi lähellä voidakseni nähdä hänen kasvonpiirteitänsä. Tahdon tietää jotakin näkymättömän Annamme ulkomuodosta voidakseni tuntea hänet. Onko hän jonkun näköinen?"
"Jonkun näköinen? Hoo! senpä sanon sinulle parilla sanalla. Hän on niin vaimoni näköinen, että melkein voi pelästyä sitä."
Tuoli narisi taaskin. Kreivi oli uudelleen hypähtänyt ylös — tällä kertaa hämmästyksestä. "Mitä sanoit?" huudahti hän kiivaasti.
"Kuvittele vaimoani vaikean sairauden jälkeen ja hieman sekavapäisenä — niin on sinulla Anna Catherick ilmi elävänä silmiesi edessä", vastasi sir Percival.
"Ovatko he sukua?"
"Ei, ei vähintäkään."
"Ja kumminkin niin toistensa näköisiä?"
"Niin, niin erinomaisesti. Mitä sinä naurat?"
Ei mitään vastausta kuulunut eikä mitään nauruakaan. Kreivi hymyili hiljaisella, sisäisellä tavallaan.
"Mille sinä naurat?" toisti Percival.
"Kenties omille kuvitteluilleni, hyvä ystäväni. Salli minun ilahduttaa mieltäni italialaisella tavallani — enkö minä ole peruisin siitä kansakunnasta, Joka on keksinyt Punch [Lontoossa ilmestyvä kuvitettu pilalehti] -aatteen? Hyvä, hyvä; minä tunnen nyt Anna Catherickin nähdessäni hänet — ja nyt on kylliksi puhuttu tänä iltana. Ole hyvällä mielellä, Percival. Nuku, poikani vanhurskaan unta ja odota, kunnes saat nähdä, mitä teen hyväksesi päivän tultua. Minulla on omat suunnitelmani tässä paksussa päässäni. Sinä lunastat velkakirjasi ja sinä saat Anna Catherickin valtaasi — siitä minä annan sinulle kunniasanani. Olenko minä sinun ystäväsi, vai enkö ole? Enkö minä ansaitse tuota pientä rahalainaa, josta sinä taannoin niin hienotunteisesti muistutit minua? Mitä tahansa teetkin, niin pyydän sinua: älä koskaan enää loukkaa tunteitani! Tunnusta niiden arvo, Percival! Ota ne malliksi! Suon sinulle anteeksi vielä kerran — puristan sinun kättäsi. Hyvää yötä!"
Kuulin kreivin sulkevan kirjaston oven, kuulin sir Percivalin lukitsevan verannan lasiovet. Oli satanut, lakkaamatta satanut. Tuntui kuin olisin lukittu paikalleni, ja tunsin itseni läpi kylmettyneeksi. Koettaessani ensin liikkua oli se niin vaivaloista, että minun täytyi luopua siitä. Hetkisen kuluttua onnistui minun kumminkin nousta märältä katolta.
Ryömiessäni seinän luo noustakseni ylös katsoin minä taakseni ja huomasin kynttilän loistavan kreivin pukuhuoneesta. Vaipuvat elonvoimani lisäytyivät taas — silmäsin yhtämittaa kynttilää askel askeleelta hiipiessäni ikkunalleni.
Kello oli neljänneksen yli 1, laskiessani käteni ikkunanpieleen. En ollut nähnyt enkä kuullut mitään, joka olisi saattanut minut luulemaan, että paluumatkani oli huomattu.