XII.
Heinäkuun 6 päivä. — Kello 8. Aurinko loistaa selkeältä taivaalta.
Minä en ole hetkeksikään sulkenut väsyneitä, unettomia silmiäni.
Saman ikkunan ääressä, jossa minä seisoin ja tuijotin pikimustaan
yöhön, seisoin minä nytkin ja katselin hiljaista, aurinkoista aamua.
Minä lasken tunnit, jotka ovat kuluneet huoneeseeni tultua kokemaini vaihtelevain vaikutusten jälkeen — ja nämä tunnit tuntuvat minusta viikoilta.
Kuinka lyhyt onkaan aika, ja kumminkin kuinka pitkä minusta — vaivuttuani lattialle pimeässä sateen läpi kastelemana, kankeana ja jääkylmänä — avuttomana, vapisevana raukkana!
En tiedä, miten minä taas toinnuin; tiedän tuskin, milloin minä saavuin sänkykamariini, sytytin kynttiläni ja aloin etsiä kuivia, lämpimiä vaatteita tavattoman tietämättömänä, missä ne olivat. Sen tehneeni muistan kyllä, mutta milloin, siitä en ole selvillä.
Minä en voi muistaa, milloin suonenvedontapainen, jäätävä kylmyys poistui ruumiistani jättääkseen sijan polttavalle kuumeelle.
Varmaankin tapahtui se ennen auringon nousua — minä kuulin kellon lyövän 3. Minä muistan sen silmänräpäyksen kestävän selvyyden ja voiman, sen kuumeisen kaikkien sielunvoimain ponnistuksen, joka yhdellä kertaa tuli; kuinka minä päätin näyttää levolliselta, odottaa tunti tunniltaan, kunnes tulisi mahdolliseksi viedä Laura pois tästä kauheasta paikasta. Minä muistan, kuinka minä tulin yhä enemmän vakuutetummaksi, että keskustelu, joka näillä miehillä oli ollut toistensa kanssa, ei ainoastaan täydellisesti oikeuttanut meitä lähtemään talosta, vaan jätti myöskin meille aseet käteen heitä vastaan: Minä muistan päähän pälkähdyksen merkitä tämä keskustelu sana sanaltaan, kun aika oli vapaasti käytettävänäni ja kun minä vielä tarkasti muistin sen. Kuinka selvään minä muistankaan, että minä tulin tänne makuuhuoneestani, paperi, muste ja kynä kädessäni ennen auringon nousua — että istuuduin avonaisen ikkunan ääreen hengittääkseni raikasta ilmaa — että olen kirjoittanut lakkaamatta ja yhä nopeammin, yhä enemmän polttavan kuumeisena, voimatta nukkua näinä kauheina tunteina, ennenkun talossa tuli liikettä ja elämää, siitä lähtien, kun minä aloin kirjoittaa kynttilän valossa, aina uuden päivän häikäisevään valoon saakka!
Miksi istun minä tässä vielä? Miksi täytyy minun väsyttää kuumia silmiäni, polttavaa päätäni, kirjoittamalla vielä enemmän? Miks'en mene levolle ja koeta rauhoittaa kuumetta, joka jäytää minua?
En uskalla. Kaikkea muuta pahempi pelko on vallannut minut. Minä pelkään tätä kuumetta — minä vapisen pääni huminan ja verensyöksyn takia. Jos minä laskeudun pitkälleni, kuinka tiedän minä olevani kyllin selvä ja voimakas nousemaan jälleen ylös?
Huu, sitä sadetta! sitä kauheaa sadetta, joka läpeensä kylmetti minut yöllä!
* * * * *
Kello on 9. Löikö se 9 vai 8? Varmaan oli se 9. Nyt vilustaa minua taasen — vilustaa kiireestä kantapäähän tässä lämmössä. Olenko istunut ja nukkunut? En tiedä itsekään, mitä minä olen tehnyt.
Oi, Jumalani. Ajattelepas, jos minä sairastun!
Sairaana sellaisena aikana kuin nyt!
Pääni! minä olen niin levoton pääni takia. Kirjoittaa voin, mutta kaikki rivit menevät ristiin toistensa kanssa. Näen sanan Laura ja näen, että olen kirjoittanut sen. 8 vai 9 — kumpiko se oli?
Oli niin kylmää, niin kylmää! — Ah, viime yön sade! — ja tornikellon lyönnit, joita en voi laskea, mutta jotka yhäti soivat korvissani —
* * * * *
Muistutus.
Tähän kohtaan päiväkirjaa päättyy luettava kirjoitus. Kaksi, kolme seuraavaa riviä sisältää katkonaisia sanoja ja niiden joukossa mustetäpliä ja viivoja. Viimeinen merkki, jonka voi erottaa, näyttää muistuttavan kahta lady Glyden ristimänimen ensi kirjainta.
Päiväkirjan seuraavalle sivulle on joku toinen henkilö kirjoittanut. Se on miehen käsialaa, selvää, rohkeaa, säännöllistä; päivämääräksi on merkitty "heinäkuun 7 päivänä". Sisältö on seuraava:
Todellisen ystävän jälkikirjoitus.
Erinomaisen neiti Halcombemme sairastuminen on antanut minulle tilaisuuden nauttia odottamattomasta henkisestä huvituksesta.
Tarkoitan tämän sisältörikkaan päiväkirjan lukemista, jonka juuri nyt olen päättänyt.
Siinä on monta sataa sivua. Minä voin laskea käden sydämmelleni ja pyhästi vakuuttaa, että jokainen sivu on huvittanut, virkistänyt, ihastuttanut minua.
Minun tunteiselleni miehelle on sanomattoman ilahduttavaa voida lausua jotakin sellaista.
Ihailtava nainen!
Tarkoitan neiti Halcombea.
Hämmästyttävä ponnistus!
Tarkoitan päiväkirjaa.
Niin, nämä lehdet ovat todellakin aarre. Hieno tahti, jonka minä huomaan tässä, varovaisuus, harvinainen rohkeus, tavaton muistinvoima, terävä huomaamiskyky, tyylin kevyt miellyttäväisyys, nämä naisen tunteiden ihastuttavat purkaukset — kaikki tämä on, enemmän kuin minä voin kuvatakaan, lisännyt minun ihailuani tätä ylevää olentoa, tätä kelpo Mariania kohtaan. Luonteeni kuvaus on mestarillinen alusta loppuun. Minä vakuutan täydestä sydämmestäni kuvan yhtäläisyyden. Minä tunnen, kuinka voimakas vaikutus minun on täytynyt tehdä, jotta minut on voitu kuvata noin vahvoin, rikkain, sattuvin värein. Valitan taaskin julmaa välttämättömyyttä, joka antaa meille aivan erilaiset harrastukset ja pakottaa meidät olemaan vihamielisellä kannalla toisiimme. Onnellisemmissa olosuhteissa kuinka arvokas minä olisin ollutkaan neiti Halcombelle — kuinka arvokas hän olisi ollut minulle!
Sydämmeni täyttävät tunteet vakuuttavat minulle, että äsken kirjoittamani ilmaisee syvän totuuden.
Nämä tunteet ihastuttavat kaikista persoonallisista suhteista huolimatta. Minä todistan aivan epäitsekkäällä tavalla, kuinka erinomaisesti tuo viekas suunnitelma, jonka kautta tämä verraton nainen kuunteli Percivalin ja minun keskusteluni, oli ajateltu. Ja kuinka hämmästyttävän uskollisesti hän on merkinnyt joka sanan siitä.
Nämä, tunteet ovat saattaneet minun tarjoamaan häntä hoitavalle ahdasmieliselle lääkärille laajoja kemian tietojani ja valistunutta kokemustani niillä terävä-älyisemmillä ja tuntemattomilla teillä, jotka lääkäritaito yhdessä magnetismin kanssa tarjoo ihmissuvulle. Tähän asti on hän kieltäytynyt käyttämästä neuvojani. Kurja mies!
Ja lopuksi panevat nämä tunteet kirjoittamaan ne tunnustavat, osaaottavat, isälliset rivit, jotka ovat tässä luettavina. Minä suljen taas tämän kirjan. Ankara oikeuskäsitteeni saattaa minut, vaimoni käden kautta, panemaan sen takaisin kirjoittajansa pöydälle. Tapaukset ajavat minut täältä pois. Erikoiset asianhaarat pakottavat minut vakavaan toimintaan. Houkuttelevat menestyksen toiveet kangastavat silmissäni. Minä menen kohtaloani vastaan niin levollisesti, että minä itse kauhistun. Ei mitään, paitsi ihailevaa kunnioitustani, kuulu minulle itselleni. Sen lasken minä kunnioittavalla hellyydellä neiti Halcomben jalkoihin.
Minä toivon hurskaasti hänen paranemistaan.
Valitan, että häneltä on auttamattomasti hukkaan mennyt jokainen suunnitelma, minkä hän on tehnyt sisarensa hyväksi. Mutta samalla kertaa pyydän minä häntä uskomaan, ett'en minä lukemalla hänen päiväkirjansa ole joutunut omistamaan mitään apuneuvoja tähän päämäärään pääsemiseksi. Se on vain vahvistanut sen suunnitelman älykkyyden, jonka minä jo ennen olen tehnyt. — Minun on kiittäminen näitä lehtiä niiden hienoimpien tunteiden herättämisestä, jotka kuuluvat luonteeseeni — ei muusta.
Henkilölle, jolla on samanlaiset tunteet, ilmaisee ja anteeksi antaa tämä yksinkertainen selitys kaikki.
Neiti Halcombe on henkilö, jolla on samanlaatuiset tunteet.
Tällä vakuutuksella piirrän minä nimeni
Fosco.
(Ensimmäisen osan loppu).
End of Project Gutenberg's Valkopukuinen nainen I, by Wilkie Collins