Valkopukuinen nainen 2 / Perheromaani

by Wilkie Collins

I.

Minua on kehotettu antamaan yksinkertainen kertomus kaikesta siitä, mitä minä tiedän neiti Halcomben sairaudesta ja niistä oloista, joiden vallitessa lady Glyde poistui Blackwater-Parkista matkustaakseen Lontooseen.

Syyksi tähän pyyntöön mainitaan, että minun todistukseni on välttämätön totuuden saamiseksi päivän valoon. Englannin kirkkoon kuuluneen papin leskenä, vastoinkäymisten pakottamana tekemään työtä leipäni edestä, olen minä oppinut pitämään totuutta suuremmassa arvossa kuin joitakin arveluttavia seikkoja. Minä täytän siis toivomuksen, johon minä muutoin, vastenmielisyyteni takia joutua sotketuksi ikäviin perheasioihin, olisin epäillyt suostua.

En pitänyt mitään päiväkirjaa kysymyksessä-olevaan aikaan en niin ollen voi varmasti ilmoittaa päivää ja päivämäärää; mutta minä luulen varmasti voivani sanoa, että neiti Halcomben vaarallinen sairaus alkoi heinäkuun ensi viikolla. Aamiaistunti oli myöhään Blackwater-Parkissa — joskus ei ennen kello 10, ei koskaan ennen 1/2 10. Sinä aamuna, josta nyt puhun, ei neiti Halcombe, joka muutoin saapui ensimmäisenä, tullut aamiaispöytään. Kun perhe oli odottanut neljännestunnin, lähetettiin palvelijatar hänen huoneeseensa ottamaan selvää, kuinka oli asian laita, mutta hän palasi heti kerrassaan kauhistuneena takaisin. Tapasin tytön portaissa ja menin heti ylös katsomaan, kuinka neiti Halcombe voi. Nuori tyttöraukka oli aivan kykenemätön antamaan minulle mitään tietoja. Hän käveli edestakaisin huoneessa kynä kädessään, ollen polttavassa kuumeessa ja houraillen.

Lady Glyde — nimitän entistä emäntääni siten myladyn asemasta, koska minä en enää ole sir Percivalin palveluksessa — oli ensimmäinen, joka tuli omista huoneistaan. Hän peljästyi ja joutui niin epätoivoon, ett'ei hänestä ollut vähintäkään hyötyä. Kreivi Fosco ja hänen rouvansa jotka heti tulivat yläkertaan, olivat molemmat hätäilemättä ja kykenivät toimimaan, ja kreivitär auttoi minua toimittamaan neiti Halcombe vuoteeseen. Hänen armonsa, kreivi, joka pysähtyi eteishuoneeseen, lähetti alakertaan hakemaan kotilääkevarastoani, sekotti lääkkeen neiti Halcombelle ja järjesti kylmiä kääreitä pään ympäri, ett'ei hukattaisi aikaa ennen lääkärin saapumista. Kääreet panimme me hänen päänsä ympärille, mutta emme voineet saada häntä ottamaan lääkettä. Sir Percival lähetti ratsain kutsumaan lähintä saatavilla olevaa lääkäriä — tohtori Dawsonia Oak-Lodgesta.

Herra Dawson tuli tunnin kuluessa. Hän oli arvossa pidettävä, vanhempi mies, hyvin tunnettu koko seudulla, ja me säikähdimme kovin kuullessamme, että hän piti tautia varsin vakavana. Kreivi keskusteli ystävällisesti tohtorin kanssa ja lausui hänelle ajatuksensa sekä viisaasti että vapaasti. Tohtori Dawson kysyi silloin, ei juuri kohteliaasti, antoiko kreivi neuvojansa lääkärinä. — Ja saatuansa tietää, että kreivi oli tutkinut lääketiedettä, vaikkakaan hän ei harjoittanut sitä ammattina, selitti hän, ett'ei ollut pitänyt tapoinaan neuvotella lääkäriamatöörien kanssa. Tosi-kristillisen hiljaisesti hymyili kreivi ja poistui huoneesta. Ennenkun hän meni, sanoi hän minulle, että jos häntä kysyttäisiin päivän kuluessa, olisi hän otaksuttavasti järven rannalla olevassa venehuoneessa. Miksi hän meni sinne, en minä voi sanoa. Mutta sinne hän meni, se on varma, ja oli poissa koko päivän yhtäpäätä kello 7 saakka, jolloin päivällinen aina syötiin. Kenties tahtoi hän näyttää esimerkkiä olla niin hiljaa talossa kuin mahdollista. Oli aivan hänen luonteensa mukaista menetellä siten. Hän oli miettiväisin herra jonka voi tavata.

Yö oli kovin vaikea neiti Halcombelle; kuume lisäytyi ja laimeni vuoroin ja tuli aamupuolella voimakkaammaksi lauhtumisen sijasta. Kun ei ketään sopivaa sairaanhoitajatarta ollut saatavana paikkakunnalla, valvoimme hänen armonsa kreivitär ja minä vuoron perään. Valitettavasti istui lady Glyde itsepäisesti valvomassa meidän kanssamme. Hän oli liian hermostunut ja hänen terveytensä liian arka, että hän olisi voinut tyynesti kestää tietoa, että neiti Halcombe oli vaarallisesti sairaana. Hän vahingoitti vain itseään valvomalla voimatta vähintäkään auttaa. Lempeämpää ja hyväsydämisempää naista ei voi tavata, mutta hän itki ja oli herkkä peljästymään — ja niin ollen aivan sopimaton sairashuoneeseen.

Aamulla tuli sir Percival ja kreivi kuulemaan, kuinka sairas voi.

Luultavasti huolestuneena rouvansa surusta ja neiti Halcomben sairaudesta oli sir Percival luonteeltaan varsin levoton ja hämmentynyt. Herra kreivi osoitti sen sijaan sekä järkeä että osanottoa. Hattu toisessa kädessään ja kirja toisessa sanoi hän sir Percivalille aikovansa mennä taaskin järven rannalle lueskelemaan. "Auttakaamme puolestamme, että talossa on hiljaista ja rauhaista", sanoi hän, "älkäämmekä polttako huoneessa tupakkaa, ystäväni, neiti Halcomben sairastuttua. Sinä menet tahollesi — ja minä omalleni. Lueskellessani on minusta paras olla yksin. Hyvää huomenta, rouva Michelson".

Sir Percival ei ollut kyllin kohtelias — kenties on oikeammin sanoa kyllin levollinen — osoittaakseen minulle samaa huomaavaisuutta mennessään. Ainoa koko talossa, joka aina kohteli minua kuin syyttömästi huolellisiin olosuhteihin joutunutta naista, oli kreivi. Hänen esiintymisensä oli todella aatelismiehen; hän oli huomaavainen kaikkia kohtaan. Nuorta Fanny-tyttöäkään, joka oli lady Glyden kamarineito, ei hän pitänyt liian vähäpätöisenä huomatakseen häntä. Kun sir Percival oli erottanut Fannyn, kysyi herra kreivi minulta, näytellessään minulle pieniä sieviä kamarilintujaan, mitä ystävällisimmästi, kuinka nyt kävisi hänen kanssaan, mihin hän menisi sinä päivänä, jolloin hän poistui Blackwater-Parkista, ja muuta sellaista. Sellaisessa hienotunteisessa huomaavaisuudessa näyttäytyy ylhäisemmän aristokratian etevämmyys. Minä en pyydä anteeksi kirjoittaessani näitä huomioita; ne mainitsen vain osoittaakseni oikeuden herra kreivin luonteelle, jota luulen tietäväni muutamain henkilöiden ankarasti arvostelleen. Aatelismies, joka osoittaa kunnioitusta taloudelliseen ahdinkotilaan joutunutta rouvashenkilöä ja isällistä osanottoa köyhää palvelustyttöä kohtaan, näyttää omaavansa liian jaloluonteisia periaatteita ja tunteita, että häntä voitaisiin kevytmielisesti epäillä. En lausu mitään arvosteluja — minä vain kuvaan tosi tapahtumia. Minun harrastukseni koko elämäni aikana ei ole tuomita, ett'en minä tulisi tuomituksi. Eräs mieheni parhaimpia saarnoja oli tästä aineesta. Luen sitä alinomaa — jäljensin sen itse siitä painoksesta, joka painettiin tilauksesta leskiaikani alussa — ja joka kerran tunsin minä suurempaa hengellistä lohdutusta ja virkistystä.

Ei mitään parannusta voitu huomata neiti Halcombessa, ja toinen yö tuli ensimmäistäkin pahemmaksi. Herra Dawson oli väsymätön käymään katsomassa. Kreivitär ja minä huolehdin edelleenkin vuoroin sairaanhoitamisesta; lady Glyde pysyi kumminkin lujasti päätöksessään istua valveilla kanssamme, vaikka me molemmat koetimme houkutella häntä menemään levolle. "Minun paikkani on Marianin sairasvuoteen vieressä", oli hänen ainoa vastauksensa. "Olimpa minä terve tai sairas, niin ei kuitenkaan mikään voi pakottaa minua poistumaan hänen luotaan".

Päivällisaikaan menin minä alakertaan täyttämään muita talousvelvollisuuksiani. Tuntia myöhemmin mennessäni taas sairashuoneeseen näin minä kreivin, joka hyvissä ajoin aamulla oli mennyt kolmannen kerran ulos, tulevan eteisessä kaikesta päättäen loistavalla tuulella. Samalla hetkellä pisti sir Percival päänsä ulos kirjaston ovesta ja puhutteli jaloa ystäväänsä innokkaasti seuraavin sanoin:

"Oletko saanut selvää hänestä?"

Herra kreivin naama loisti paljaasta tyytyväisyydestä, mutta hän ei vastannut mitään: Sir Percival, joka käänsi päätään ja huomasi minun olevan menossa portaita ylös, katsoi minuun ilkein ilmein.

"Tule tänne kertomaan minulle, kuinka kävi", sanoi hän kreiville. "Kun vain on naisia talossa, saa olla varma, että ne juoksentelevat edestakaisin portaissa."

"Paras Percivalini", huomautti herra kreivi ystävällisesti, "rouva Michelsonilla on velvollisuuksia täytettävänä. Minä pyydän, että sinä tunnustaisit hänen ihmeteltävän intonsa niin suoraan, kuin minä tunnustan. Kuinka sairas voi, rouva Michelson?"

"Valitettavasti ei paremmin, mylord."

"Surullista — varsin surullista!" lausui kreivi. "Te näytätte väsyneeltä, rouva Michelson. On varmaankin jo aika, että Te ja vaimoni saatte apua sairashoidossa. Minä luulen olevani tilaisuudessa hankkimaan teille tätä apua. Eräät seikat pakottavat rouvani matkustamaan Lontooseen huomenna tai ylihuomenna. Hän matkustaa varhain päivällä ja palaa illalla, ja hän tuo silloin matkassaan siivon ja kelvollisen sairaanhoitajattaren, joka on nykyisin jouten. Vaimoni tuntee hänet ja tietää, että häneen voidaan luottaa. Mutta ennen hänen tulemistaan pyydän minä Teidän olemaan mitään puhumatta tohtorille, koska hän ei hyväksyisi sairaanhoitajatarta, jonka minä hankkisin. Kun hoitajatar tulee, puhuu hän kyllä puolestaan, ja herra Dawsonin täytyy myöntää, ett'ei voi muistuttaa mitään häntä vastaan. Se täytyy lady Glydenkin myöntää. Olkaa hyvä ja viekää hänelle minun sydämmellinen osanottoni ja kunnioitukseni!"

Minä lausuin tunnustukseni kreivin ystävällisestä huolenpidosta. Sir Percival keskeytti jyrkästi minun puheeni huutamalla ystävälleen — ikäväkseni täytyy minun tunnustaa, että hän siinä käytti varsin rumaa lausumatapaa — että hän tulisi kirjastoon eikä odotuttaisi häntä kauempaa.

Menin ylös portaita. Me olemme syntisiä ihmisraukkoja, ja olkoot naisen periaatteet kuinka lujat tahansa, ei hän aina voi olla varuillaan väärämielisen uteliaisuuden kiusausta vastaan. Minua hävettää sanoa, kuinka tässä tilaisuudessa uteliaisuus voitti periaatteeni ja herätti minussa kovan halun saada tietää sen kysymyksen tarkoitus, jonka sir Percival teki ystävälleen. Ketä kreivi halusi tavata aamukävelyillään? Että se oli nainen, voin minä aavistaa sir Percivalin kysymyksestä. Minä en epäillyt kreiviä mistään sopimattomasta — sillä tunsin hänen siveellisen arvonsa liian hyvin — mutta minä toistin ajatuksissani alinomaa tämän kysymyksen kenen oli hän löytänyt?

Mutta palaan kertomukseeni. Yö kului entisen mukaan ilman mitään parannusta neiti Halcomben sairaudessa. Seuraavana päivänä näytti kumminkin jotain olevan toivoa sitä. Sen jälkeisenä päivänä matkusti kreivitär aamujunalla Lontooseen ilmoittamatta, mikäli minä tiedän, kenellekään matkansa syytä. Hänen herra miehensä seurasi häntä, osoittaen tavallista huomaavaisuuttaan, asemalle.

Minut jätettiin nyt yksin hoitamaan neiti Halcombea ja lady Glyden lujan päätöksen johdosta olla poistumatta hänen sairasvuoteensa äärestä oli minulla täysi syy uskoa saada pian hänetkin hoidettavakseni.

Ainoa jonkinarvoinen tapahtuma tämän päivän kuluessa oli uusi vastenmielinen kohtaus tohtorin ja kreivin välillä.

Palattuaan rautatieasemalta meni kreivi neiti Halcomben eteishuoneeseen saadakseen selvää sairaan tilasta. Minä menin puhumaan hänen kanssaan, sillä sekä tohtori Dawson että lady Glyde olivat huoneessa neiti Halcomben luona. Kreivi kyseli minulta paljon sairauden ilmauksista ja hoitamistavasta. Minä annoin hänelle ne tiedot, jotka voin, ja sanoin hänelle, että kuumekohtausten välillä lisääntyi ehdottomasti väsymys ja voimattomuus. Juuri mainitessani tätä tuli herra Dawson sairashuoneesta.

"Hyvää huomenta, herra", sanoi kreivi astuessaan esiin nöyrä ilme kasvoillaan ja pysähdytti tohtorin niin ylhäisellä päättäväisyydellä, että sitä oli mahdoton vastustaa, "minä pelkään suuresti, ett'ette huomaa mitään parantumista tänään?"

"Minä huomaan varmaa parantumista", vastasi tohtori Dawson.

"Te siis annatte voimien vähetä hoitaessanne tätä kuumetta?" jatkoi herra kreivi.

"Minä seuraan sitä hoitotapaa, jonka minä olen huomannut oikeaksi monivuotisen toimintani aikana", sanoi tohtori.

"Sallikaa minun tehdä kysymys, joka läheltä koskee tätä laajaa ainetta — lääkärin käytännöllistä kokemusta", lausui kreivi. "Minä en uskalla antaa mitään neuvoa enää — minä haluan vain tehdä Teille kysymyksen. Te elätte jonkun matkan päässä, herraseni, tieteellisen tutkimuksen molemmista jättiläissuurista keskipisteistä: Lontoosta ja Pariisista. Oletteko kuullut puhuttavan, kuinka kuumetautien tuhotöitä järkevästi ehkäistään vahvistamalla sairasta antamalla hänelle konjakkia, viiniä, ammoniakkia ja kiinaa? Ovatko nämä uudenaikaiset, etevimpäin lääketieteellisten auktoriteettien kerettiläiset mielipiteet koskaan tulleet korviinne — jaa vai ei?"

"Kun virkaveli kysyy minulta tätä, vastaan minä mielihyvällä", sanoi tohtori avatessaan ovea mennäkseen ulos. "Te ette ole lääkäri, ja minä pyydän päästä vastaamasta Teille."

Saatuaan tällä anteeksiantamattoman epäkohteliaalla tavalla lyönnin toiselle poskelleen käänsi kreivi heti tosi kristityn tavalla toisen ja sanoi lempeällä äänellä: "Hyvää huomenta, herra Dawson."

Jos minun autuas mieheni olisi ollut onnellinen tunteakseen herra kreivin, niin kuinka he olisivatkaan kunnioittaneet toisiaan!

Rouva kreivitär tuli takaisin illan viime junalla ja toi silloin mukanaan tuon mainitun sairaanhoitajattaren Lontoosta. Hänen nimensä oli rouva Rubelle. Ulkonäkönsä ja huono englannin kielensä ilmaisi hänen olevan ulkolaisen.

Minä olen aina tuntenut hyväntahtoisen sietäväisyyden tunnetta ulkolaisia kohtaan. Heillä ei ole meidän armolahjojamme eikä etujamme, ja he ovat kasvaneet paavilaisuuden pimeässä ja erehdyksissä. Myöskin on ollut aina minun päätarkotukseni ja tapani, niinkuin se oli ennen minua autuaan mieheni tapa (katso kunnianarvoisa herra Samuel Michelsonin XXIX:ttä saarnaa) tehdä muita kohtaan niin, kuin minä tahdon heidän tekevän minua kohtaan. Näistä molemmista syistä en minä tahdo sanoa, että rouva Rubelle teki minuun vastenmielisen vaikutuksen, ollen pieni laiha, viekas henkilö, noin 50-vuotias, tumma kuin kreolitar huomaavaisine vaaleanharmaine silmineen. En myöskään tahdo huomauttaa näistä kahdesta yllämainitusta syystä, että minä huomasin hänen pukunsa, vaikka se olikin sileästä mustasta silkistä, sopimattoman kalliiksi ja koreaksi sekä hänen asemassaan olevalle henkilölle aivan tarpeettomasti pitseillä ja muilla koristeilla kaunistetuksi. Minä en suinkaan pitäisi siitä, että jotain sellaista sanottaisiin minusta, ja siksipä on minun velvollisuuteni olla sanomatta sitä rouva Rubellesta. Minä vain tahdon mainita, että hänen esiintymisensä oli — ehkä ei vastenmielisen pidättyväistä — tavattoman hiljaista ja salaperäistä; että hän katseli ympärilleen lakkaamatta, mutta puhui varsin vähän, mikä kenties perustui yhtä paljon häveliääseen mielenlaatuun kuin asemansa epäilyyn Blackwater-Parkissa, ja että hän kieltäytyi syömästä mitään tultuansa — kenties oli se varsin omituista, mutta ei ollenkaan epäilyttävää — vaikka minä itse kohteliaasti pyysin häntä aterioimaan huoneessani.

Kreivin erityisesti puollettua — hyvin kuvaavaa hänen tavalliselle sovinnollisuudelleen ja hyväntahtoisuudelleen päätettiin, ett'ei rouva Rubelle ryhtyisi toimeensa, ennenkun tohtori huomisaamuna olisi nähnyt ja hyväksynyt hänet. Sinä yönä valvoin minä. Lady Glyde näytti olevan varsin vastaan, että uusi sairaanhoitajatar otettaisiin neiti Halcombelle. Sellainen maun puute ulkolaista kohtaan naiselta, jolla oli hänen kasvatuksensa ja hieno esiintymisensä, kummastutti minua. Minä uskalsin sanoa hänelle: "Mylady, meidän pitää muistaa, ett'emme liian kiireesti tuomitse alempiarvoisiamme — varsinkin jos ne tulevat vieraista maista". Lady Glyde ei näyttänyt kumminkaan kiinnittävän mitään erikoista huomiota sanoihini. Hän huokasi vain ja suuteli neiti Halcomben kättä, joka lepäsi peitteellä. Oli tuskin oikein viisasta tehdä niin sairashuoneessa ja sairaalle, joka ennen kaikkea kaipasi lepoa. Mutta lady Glyde-raukka ei ymmärtänyt sairaanhoitoa — ei, ei ollenkaan, valitettavasti.

Seuraavana aamuna kehotettiin rouva Rubelle menemään neiti Halcomben eteishuoneeseen, jotta tohtori hyväksyisi hänet toimeensa mennessään sairaan luo.

Minä jätin lady Glyden neiti Halcomben luo, joka juuri uinahti, ja menin rouva Rubellen luo ajatellen rohkaista häntä tänä epätietoisuuden hetkenä. Hän ei kuitenkaan näyttänyt ollenkaan katsovan asiaa tässä valossa. Hän tuntui etukäteen olevan vakuutettu siitä, että herra Dawson hyväksyisi hänet, ja istui aivan tyynesti avonaisen ikkunan ääressä nähtävästi tyytyväisenä hengittäen raikasta ilmaa. Muutamat ihmiset olisivat voineet pitää tätä tapaa hävyttömän rohkeuden todistuksena. Minä pyydän sanoa katsovani sopivammaksi kuvata se tavattomaksi mielenvoimaksi.

Sen sijaan, että olisi tullut luoksemme yläkertaan, kutsutti tohtori Dawson minut luoksensa alas. Minusta näytti tämä hieman kummalliselta, mutta rouva Rubelle ei näyttänyt siihen millään tavoin kiinnittävän huomiota. Minun mennessäni istui hän yhäti aivan tyynenä ikkunan ääressä ja nautti hiljaa maailmaa.

Herra Dawson odotti yksinään minua ruokailuhuoneessa.

"Minä haluaisin puhella kanssanne tästä uudesta sairaanhoitajattaresta, rouva Michelson", sanoi hän.

"Vai niin; mitä sitten, herra?"

"Hänethän on tänne tuonut tuon vanhan, lihavan ulkomaalaisen, joka aina tahtoo sotkeutua minun asioihini, rouva. Rouva Michelson — tuo vanha paksu mies on puoskari."

Tämä oli varsin sopimatonta. Luonnollisesti minä oikein loukkauduin.
"Tiedättekö, herra", minä sanon, "että puhutte kreivistä?"

"Joutavia! Hän ei ole ensimmäinen puoskari, joka on kiinnittänyt kauniin liitteen nimeensä. He ovat kaikki tyyni kreivejä — koko kirottu joukkio!"

"Hän ei olisi sir Percival Glyden ystävä, herra, jollei hän olisi korkeimman ylimystön jäsen — se tahtoo sanoa — ei aivan yhtä hyvän kuin englantilaisen ylimystön."

"Hyvä, rouva Michelson, kutsukaa häntä, miksi Teitä miellyttää, mutta palatkaamme sairaanhoitajattareen. Minulla on jo muistutukseni häntä vastaan."

"Edes näkemättäkään häntä, herra."

"Vai niin, edes näkemättäkään häntä. Hän voi olla hyvä sairaanhoitajatar, mutta hän ei ole kuitenkaan se, jonka minä olisin hankkinut. Olen lausunut vastaväitteeni sir Percivalille, koska hän on talon herra. Hän sanoo, että vaikka minäkin olisin hankkinut hoitajattaren, olisi tämäkin ollut outo lontoolainen; hänen mielestään on tämä nainen pantava kokeelle, koskapa hänen vaimonsa täti on nähnyt vaivan tuodessaan hänet Lontoosta tänne. Se on oikein ja kohtuullista, enkä minä voi täydellä syyllä kieltää. Mutta minä olen myöntynyt sillä ehdolla, että hänen täytyy heti matkustaa tiehensä, jos minä saan jotakin aihetta olla hyväksymättä häntä. Lääkärinä on minulla oikeus tehdä sellainen ehto, ja sir Percival on suostunut siihen. Nyt tiedän minä, rouva Michelson, voivani luottaa Teihin ja pyydän sen vuoksi Teitä tarkkaan valvomaan rouva Rubellea ensi päivinä ja katsomaan, ett'ei hän anna sairaalle muita lääkkeitä kuin minun määräämiäni. Teidän ulkomaalainen kreivinne on valmis kuolemaan kärsimättömyydestä koettaakseen puoskaroimisparannuskeinojansa — magnetismia muun muassa — minun sairaaseeni, ja hänen rouvansa hankkima sairaanhoitajatar on kenties valmis avustamaan häntä. Ymmärrättehän minua? Hyvä, sitten menemme ylös. Minä tahdon sanoa hänelle pari sanaa ennenkun hän menee sairaan luo."

Rouva Rubelle huvittelihe vielä katsomalla ulos ikkunasta. Esitellessäni hänet tohtori Dawsonille, eivät tohtorin epäilevät silmäykset eivätkä tutkivat kysymykset näyttäneet vähintäkään hämmästyttävän häntä. Hän vastasi tohtorille tyynesti huonolla englannin kielellään, ja vaikka tohtori vakavasti koetti sotkea häntä, ei hän näyttänyt kumminkaan osoittavan mitään taitamattomuutta ammatissaan. Tämä aiheutui, kuten minä jo kerran ennen olen sanonut, varmaan hänen mielenmaltistaan eikä suinkaan hävyttömästä rohkeudesta.

Me menimme kaikki sairashuoneeseen.

Rouva Rubelle katsoi varsin tarkkaan sairasta, tervehti lady Glydeä, asetti muutamia pikku kapineita järjestykseen huoneessa ja istuutui sitten aivan hiljaa erääseen nurkkaan, kunnes häntä tarvittaisiin. Mylady näytti hämmästyneeltä ja levottomalta nähdessään oudon sairaanhoitajattaren. Ei kukaan puhunut, peljäten häiritsevänsä neiti Halcombea, joka vielä nukkui — paitsi tohtori, joka kuiskaten kysyi, millainen yö oli ollut. Minä vastasin hiljaa "aivan kuin ennenkin", ja sen jälkeen poistui herra Dawson. Lady Glyde seurasi häntä arvatakseni puhuakseen rouva Rubellesta. Mitä minuun tulee, olin minä varma, että tämä hiljainen ihminen saisi pitää paikkansa. Hän oli hyvin selvillä ja ymmärsi varsin varmasti ammattinsa. Sanalla sanoen minä itse olisin tuskin voinut täyttää paremmin paikkani sairasvuoteen ääressä.

Herra Dawsonin kehotukset uskollisesti muistaen tarkastin minä tuon tuostakin rouva Rubellea huolekkaasti kolmen tai neljän päivän aikana. Monta kertaa astuin minä sairashuoneeseen hiljaa ja huomaamatta, mutta en koskaan huomannut hänen työskentelevän tavalla, joka olisi herättänyt epäilyjä. Lady Glyde, joka valvoi häntä yhtä tarkkaan kuin minäkin, ei koskaan huomannut mitään muistuttamista häntä vastaan. En koskaan huomannut minä lääkepulloja otettavan pois; en koskaan hänen puhuvan sanaakaan kreivin kanssa. Hän hoiti neiti Halcombea kieltämättömällä huolella ja varovaisuudella. Sairasraukka heittelehti vuoroin horros-, vuoroin kuumekohtausten tilassa, joita yhä enemmän seurasi houraaminen. Rouva Rubelle ei koskaan häirinnyt eikä pelottanut häntä tässä tilassa odottamatta näyttäytymällä sairasvuoteen ääressä. Oikeutta kaikille! — olkootpa englantilaisia tai ulkomaalaisia ja minä annan rouva Rubellelle puolueettomasti sen kiitoksen, jonka hän ansaitsee. Hän oli huomattavan varovainen itseensä nähden ja liian varma ja piittaamaton niiden henkilöiden hänelle tarjoomista neuvoista, jotka hyvin ymmärsivät kaikkea, mikä kuuluu sairaanhoitoon. Näistä puutteista huolimatta oli hän hyvä sairaanhoitajatar eikä antanut enemmän lady Glydelle kuin tohtori Dawsonillekaan vähintäkään moittimisen aihetta.

Seuraava jonkinarvoinen tapahtuma oli, että kreivi matkusti pois lyhyeksi aikaa joidenkin Lontoossa toimitettavain asiain takia. Mikäli minä voin muistaa, matkusti hän neljäntenä päivänä rouva Rubellen tulon jälkeen ja ennen lähtöään puhui hän minun läsnäollessani varsin vakavasti lady Glyden kanssa neiti Halcombesta.

"Luottakaa herra Dawsoniin vielä muutamia päiviä, jos Teitä miellyttää", sanoi hän. "Mutta jollei siihen aikaan tapahdu parannusta, niin lähettäkää Lontoosta noutamaan lääkäri; tämän taitamattoman tohtorin täytyy mukautua neuvottelemaan hänen kanssaan. Suututettakoon kernaasti herra Dawson, jos neiti Halcombe siten voidaan pelastaa. Minä pyydän Teiltä tätä oikein vakavasti — minä annan kunniasanani, että se on välttämätöntä."

Herra kreivi puhui varsin liikutettuna ja osaaottavaisena. Mutta lady Glyde-raukka oli tullut niin äärettömän hermoheikoksi, että hän todellakin näytti pelkäävän kreiviä. Hän vapisi kiireestä kantapäähän ja antoi kreivin ottaa jäähyväiset lausumatta sanaakaan hänelle. Kun kreivi oli poissa, kääntyi hän minuun sanoen: "Ah, rouva Michelson, minä olen aivan murtunut levottomuuden vuoksi sisareni takia, eikä minulla ole ainoatakaan ystävää, joka voisi neuvoa minua! Luuletteko Te tohtori Dawsonin erehtyvän? Hän sanoi itse minulle tänä aamuna, ett'ei mitään vaaraa ole enää ja ett'ei hän tarvitse neuvotella kenenkään lääkärin kanssa."

"Huolimatta kaikesta kunnioituksesta tohtori Dawsonia kohtaan", vastasin minä, "seuraisin minä kyllä myladyn sijassa herra kreivin neuvoa."

Lady Glyde kääntyi nopeasti pois minusta silmäten epätoivoisesti, minkä syytä minä en voi ymmärtää.

"Hänen neuvoaan!" toisti hän itsekseen. "Jumala varjelkoon meitä — hänen neuvoaan!"

Muistaakseni oli kreivi poissa viikon.

Sir Percival näytti monessa suhteessa kaipaavan pois matkustanutta ystäväänsä ja oli sitäpaitsi, mikäli minusta näytti, varsin alakuloinen ja muuttunut kaiken sairauden ja surun johdosta, joka talossa vallitsi. Joskus oli hän niin levoton, ett'en minä voinut olla huomaamatta sitä — hän tuli ja meni ja vaelsi edestakaisin levotonna ja rauhatonna pihalla ja huoneissa. Hänen kysymyksensä neiti Halcombesta ja rouvastaan — jonka heikontunut terveys näytti häntä kovin huolettavan — todistivat mitä suurinta osanottoa. Minä uskon, että hänen sydämmensä oli kovin nöyrtynyt. Jos hänellä olisi ollut joku pappi-ystävä, joka — kuten esimerkiksi minun autuas mieheni — olisi ollut hänen läheisyydessään tänä aikana, olisi ilahduttava, siveellinen parannus voinut tapahtua sir Percivalissa. Harvoin olen minä pettynyt tässä suhteessa, kun se kokemus, jonka minä olen saanut onnellisessa avioliitossani, ohjaa arvosteluani kaikissa sellaisissa kysymyksissä.

Rouva kreivitär, joka nyt oli ainoa henkilö, minkä seuraa sir Percival olisi voinut hakea, ei välittänyt hänestä vähääkään, kuten minusta näytti — tai kenties ei sir Percival piitannut ollenkaan kreivittärestä. Olisi melkein ollut valmis uskomaan, että he nyt suorastaan väittelivät toisiansa jäätyänsä kahden olemaan. Näin ei ollut luonnollisesti asian laita; mutta kumminkin kävi niin, että kreivitär aina söi päivällisensä murkinalla ja tuli sitten yläkertaan, vaikka rouva Rubelle nyt oli ottanut huolekseen kaiken sen sairaanhoidon, mikä kreivittärellä ennen oli ollut vastuullaan. Sir Percival söi päivällistä aivan yksin, ja minä kuulin pöydänkattaja Williamin sanovan, että hänen isäntänsä nautti puolet vähemmän ruokaa, mutta puolet enemmän juomatavaroita. Minä en pannut mitään huomiota niin hävyttömään palvelijan tekemään huomautukseen. Nuhtelin häntä silloin ja toivon, että hän ymmärtää sen toistamisen nyt uudistetuksi paheksumiseksi.

Seuraavina päivinä näytti meistä kaikista neiti Halcomben tila paranevan jossain määrin. Meidän luottamuksemme tohtori Dawsoniin elpyi taasen. Hän näytti olevan varsin varma ja vakuutti lady Glydelle tämän puhuessa hänen kanssaan asiasta, että hän itse ehdottaisi lähettämään noutamaan lääkäriä samana hetkenä, kuin hän tuntisi vähintäkään epäröivänsä tai olevansa levoton.

Ainoa, joka ei näyttänyt tahtovan antaa rauhoittaa itsensä, oli kreivitär. Hän sanoi minulle yksityisesti, ett'ei hän voinut luottaa vain herra Dawsonin vakuutuksiin, ja hän levottomasti odotti kuulla miehensä ajatuksia, kun häntä kolmen päivän kuluessa odotettiin takaisin. Kreivi ja kreivitär kirjoittivat toisilleen säännöllisesti joka aamu kreivin poissa ollessa. He olivat tässä kuten kaikissa muissakin suhteessa aviopuolisojen perikuvia.

Kolmannen päivän iltana näytti minusta neiti Halcombessa tapahtuvan sellainen muutos, joka vakavasti huoletti minua. Rouva Rubelle huomasi sen myöskin. Me emme puhuneet mitään siitä lady Glydelle, joka valvonnasta lopen väsyneenä oli nukkunut eteishuoneen sohvalle.

Herra Dawson tuli illalla tavallista myöhempään. Niin pian kun hän oli silmännyt sairaaseen, muuttui hänen kasvojensa ilme kokonaan. Hän koetti salata sen, mutta näytti samalla kertaa neuvottomalta ja levottomalta. Lähetti toimitettiin heti hänen kotiinsa hakemaan hänen lääkearkkuansa, muutamiin varovaisuustoimenpiteisiin ryhdyttiin sairashuoneessa tartuntaa vastaan, ja hän käski itse järjestää hänelle vuoteen kuntoon huoneessa. "Onko kuume tullut tarttuvaksi?" kysyin minä. "Pelkään sitä", vastasi hän, "huomenna saamme nähdä."

Herra Dawsonin määräyksen mukaan ei lady Glydelle ilmoitettu, että hänen sisarensa oli tullut huonommaksi. Myladya kielsi hän varmasti, tämän heikon terveyden takia, olemasta sairashuoneessa tänä yönä. Lady Glyde koetti vastustaa — oli surullista nähdä häntä — mutta herra Dawsonilla oli valtansa lääkärinä ja hän sai tahtonsa noudatetuksi.

Huomispäivänä klo 11 matkusti palvelija Lontooseen mukanaan kirje eräälle siellä olevalle lääkärille ja käskyllä tuoda uusi lääkäri mukanaan ensimmäisellä palaavalla junalla. Puoli tuntia lähetin lähdön jälkeen tuli kreivi takaisin Blackwater-Parkiin.

Kreivitär toi hänet omalla vastuullaan katsomaan sairasta. Minä en voinut huomata mitään sopimatonta siinä. Herra kreivi oli nainut mies; hän oli kyllin vanha voidakseen olla neiti Halcomben isä ja katsoi häntä läheisen sukulaisen, lady Glyden tädin läsnä-ollessa. Herra Dawson intti kumminkin sitä vastaan, että hän tuli huoneeseen, mutta minä voin selvästi nähdä tohtorin itsensä olevan liian levottoman tässä tilaisuudessa tehdäkseen vakavampaa vastarintaa.

Sairas ei tuntenut nyt ketään hänen ympärillään olevista henkilöistä. Hän näytti katsovan ystäviä vihamiehiksi. Kun kreivi lähestyi hänen vuodettaan, kiintyivät hänen silmäyksensä, jotka tähän asti olivat harhailleet sinne ja tänne huoneessa, sellaisella kauhun ihmeellä häneen, ett'en koskaan elämäni aikana unhota sitä. Kreivi istuutui hänen viereensä, kuunteli hänen valtimoaan, kosketti hänen ohimoitaan; katsoi varsin tarkkaavasti häntä ja kääntyi sitten tohtorin puoleen sellainen vihan ja halveksumisen ilme kasvoillaan, että sanat kuolivat herra Dawsonin huulille ja hän seisoi hetken kalpeana harmista ja kauhusta — niin, todellakin, kalpeana ja aivan neuvotonna.

Herra kreivi katsoi minuun.

"Milloin tapahtui tämä muutos?" kysyi hän.

Minä sanoin hänelle, ajan.

"Onko lady Glyde sen jälkeen ollut huoneessa?"

Minä vastasin kieltävästi. Tohtori oli lujasti kieltänyt häntä tulemasta eilisiltana ja oli tänään aamulla uudistanut tämän kieltonsa.

"Oletteko Te ja rouva Rubelle saanut tietää tapahtuneen onnettomuuden koko laajuudessaan?" — oli hänen seuraava kysymyksensä.

"Me olemme saaneet tietää", vastasin minä, "tautia pidettävän tarttuvana" — hän keskeytti minut, ennenkuin ehdin sanoa enempää.

"Se on lavantautia", sanoi hän.

Sen lyhyen hetkisen kuluessa, jonka tämä puhelu! kesti, oli herra Dawson jälleen toipunut ja puhutteli nyt kreiviä tavallisella pelottomuudellaan.

"Se ei ole lavantautia", lausui hän jonkunlaisella voimalla äänessään. "Minä panen vastalauseeni tätä tuppautumista vastaan toimintaani, herra. Ei kellään ole oikeutta tehdä täällä mitään kysymyksiä paitsi minulla. Minä olen täyttänyt velvollisuuteni parhaan ymmärrykseni mukaan —"

Kreivi keskeytti hänet — ei sanoin, vaan viittaamalla vain sairasvuoteeseen. Tohtori Dawson näytti tuntevan tämän hänen itsepuolustusoikeutensa äänettömän kieltämisen koko katkeruuden ja suuttui nähtävästi yhä enemmän.

"Minä sanon tehneeni velvollisuuteni", vastasi hän. "Lääkäriä on lähetetty Lontoosta hakemaan. Hänen kanssaan tahdon minä neuvotella tämän kuumeen laadusta, mutta en kenenkään muun kanssa. Minä vaadin, että Te poistutte tästä huoneesta."

"Minä astuin tänne, herra, innostuksesta ihmisyyden pyhään asiaan", sanoi kreivi. "Samasta syystä palaan minä takaisinkin, jos lääkäri viipyy tulemasta tänne. Minä sanon vielä kerran, että kuume on muuttunut lavantaudiksi ja että Te olette menettelynne takia vastuunalainen tästä valitettavasta muutoksesta. Jos onneton, nuori nainen kuolee, todistan minä tuomioistuimen edessä, että Teidän taitamattomuutenne ja itsepäisyytenne oli syynä hänen kuolemaansa."

Ennenkun herra Dawson voi vastata, ennenkun kreivi ehti mennä, avattiin eteishuoneen ovi, ja me näimme lady Glyden seisovan kynnyksellä.

"Minun täytyy, minä tahdon tulla sisään", sanoi hän tavattoman varmasti.

Sen sijaan, että olisi estänyt häntä poistui kreivi huoneesta ja jätti tien hänelle vapaaksi tulla. Kaikissa muissa tilaisuuksissa oli hän viimeinen unhottamaan, mitä piti tehdä; tällä hämmästyksen hetkellä oli hän nähtävästi unhottanut myladya uhkaavan vaaran ja kuinka tärkeätä oli koettaa saada häntä pitämään huolta itsestään.

Kummastuksekseni osoitti tohtori Dawson paljon enemmän mielenmalttia. Hän ehkäisi lady Glyden ensi askeleella, jonka hän otti sairasvuodetta kohden. "Olen sydämmestäni pahoillani, todellakin kovin ikävissäni", sanoi hän — "mutta minä pelkään, että tauti on tarttuva. Kunnes minä olen varma tässä suhteessa, täytyy minun vaatia, ett'ette tule tänne, mylady."

Lady Glyde horjui hetkisen — äkkiä vaipuivat hänen kätensä alas, ja hän kaatui lattialle. Hän oli menettänyt tajuntansa. Kreivitär ja minä otimme hänet vastaan tohtorilta ja saatoimme hänen omaan huoneeseensa. Kreivi kulki edellämme ja viipyi ulkokäytävässä, kunnes minä palasin ja ilmoitin hänelle saaneemme lady Glyden jälleen tajuihinsa.

Minä menin taas tohtorin luo sanoakseni hänelle lady Glyden puolesta, että hän heti toivoi saavansa puhua tohtorin kanssa. Tohtori kiiruhti heti täyttämään hänen toivomustaan ja rauhoittamaan häntä ilmoittamalla, että lääkäriä odotettiin joka hetki. Ne tunnit, jotka kuluivat hänen tuloonsa, olivat kuitenkin varsin pitkät. Sir Percival ja kreivi olivat molemmat alakerrassa ja lähettivät vähän väliä kysymään neiti Halcomben tilaa. Vihdoinkin tuli meidän suureksi lohdutukseksemme odotettu lääkäri kello 5 ja 6 välillä iltapäivällä.

Hän oli nuorenpuoleinen mies, varsin vakava ja varsin varma. Mitä hän ajatteli edellisestä hoidosta, en minä voi sanoa, mutta minusta näytti omituiselta, että hän kyseli paljon enemmän minulta ja rouva Rubellelta kuin herra Dawsonilta ja ett'ei hän näyttänyt juuri erikoisella harrastuksella kuuntelevan, mitä tämä sanoi, tarkastaessaan huolellisesti hänen sairastaan. Huomioitteni johdosta aloin minä uskoa kreivin olleen oikeassa tautia koskevissa lausunnoissaan alusta asti, ja minun epäilyni varmistuivat herra Dawsonin esitettyä sen tärkeän kysymyksen, jonka selville saamiseksi Lontoon lääkäri juuri oli kutsuttu.

"Mitä Te ajattelette sairaudesta?" kysyi hän.

"Lavantauti", vastasi lääkäri. "Epäilemättä lavantauti."

Vaitelias rouva Rubelle pani laihat, ruskeat kätensä ristiin ja katsoi minuun merkitsevästi hymyillen. Kreivi itse olisi tuskin tullut tyytyväisemmäksi, jos hän olisi ollut läsnä ja kuullut tämän lausuntonsa vahvistuksen.

Sitten vieras lääkäri oli antanut meille muutamia hyödyllisiä määräyksiä sairaan hoitoon nähden ja maininnut tulevansa takaisin viiden päivän kuluttua, seurasi hän tohtori Dawsonia yksityiseen neuvotteluun. Hän ei tahtonut lausua mitään siitä, voidaanko neiti Halcombe mahdollisesti pelastaa; hän sanoi olevan mahdotonta ennustaa taudin ollessa tässä vaiheessa mitään sen kulusta.

Nuo viisi päivää kuluivat suuren levottomuuden vallitessa.

Kreivitär Fosco ja minä valvoimme vuorottain rouva Rubellen avuksi. Neiti Halcomben tila paheni pahenemistaan ja vaati mitä suurinta huolta ja tarkkaavaisuutta. Se oli sanomattoman vaikea aika. Lady Glyde, jonka voimia herra Dawsonin vakuutuksen mukaan ylläpiti hänen tuskainen levottomuutensa sisarestaan, voimistui aivan uskottoman nopeasti ja osoitti sellaista voimaa ja päättäväisyyttä, jota minä en olisi koskaan voinut uskoa hänen osoittavan. Hän vaati saada tulla sairashuoneeseen kaksi tai kolme kertaa päivässä katsomaan neiti Halcombea, jota vastoin hän lupasi olla menemättä aivan vuoteen ääreen, jos tohtori suostuisi hänen pyyntöönsä. Herra Dawson myöntyi varsin vastenmielisesti, mutta minä luulen hänen katsoneen turhaksi vastustaa häntä. Hän oli siis huoneessa joka päivä ja piti uskollisesti lupauksensa. Minä kärsin niin paljon nähdessäni hänen levottomuuttaan — koska se muistutti, mitä minä itse olin tuntenut mieheni viime sairauden aikana — että minä rukoilen, ett'en kauempaa tarvitse käsitellä tätä ainetta. Sitä mieluisampaa on minun sanoa, ett'ei mitään uusia riitaisuuksia ilmennyt tohtorin ja kreivi Foscon välillä. Viimemainittu tiedusteli sairaan tilaa lähetin kautta ja pysyi itse alituiseen alakerrassa sir Percivalin luona.

Viidentenä päivänä tuli lääkäri taas ja antoi meille hieman toivoa. Hän sanoi kymmenennen päivän lavantaudin puhkeamisesta luultavasti tulevan olemaan ratkaisevan taudin kululle ja lausui aikovansa saapua siihen aikaan. Nämä viisi päivää kuluivat samoinkuin edellisetkin — lukuunottamatta, että kreivi taas eräänä aamuna matkusti Lontooseen ja palasi takaisin samana iltana.

Kymmenentenä päivänä vapautti lempeä sallimus meidät enimmästä tuskasta ja epävarmuudesta. Lääkäri selitti nyt varmasti, ett'ei neiti Halcombella ollut vaaraa. "Hän ei tarvitse mitään lääkäriä enää — hän kaipaa tästä lähtien vain hyvää ja huolellista hoitoa ja sitä minä huomaan hänellä olevan." Nämä olivat hänen omat sanansa. Tänä iltana luin minä mieheni kauniin saarnan "Palautuneesta terveydestä" lohdutetumpana, kuin minä muistan ennen kokeneeni.

Ikäväkseni täytyy minun sanoa, että nämä hyvät uutiset tekivät aivan liian voimakkaan vaikutuksen lady Glydeen. Hän oli liian voimaton kestääkseen tätä kovaa mielenliikutusta ja parin päivän kuluttua tuli hän sellaiseen voimattomuuden tilaan, että hänen täytyi pysyä huoneessaan. Lepo ja rauha sekä sittemmin olopaikan muutos olivat tohtori Dawsonin mielestä parhaat keinot hänen terveytensä palauttamiseksi. Onni oli, ett'ei hänen tilansa ollut sitä pahempi, sillä samana päivänä, kun hän oli pakotettu jäämään huoneeseensa, oli kreivillä ja tohtorilla uusi sananvaihto ja tällä kertaa niin vakava, että herra Dawson poistui talosta.

Minä en ollut läsnä tässä kohtauksessa, mutta minä tiedän, että kiistan aiheena oli, mikä ruokajärjestys olisi neiti Halcombelle välttämätön voimien palauttamiseksi kuumeen jälkeen. Herra Dawson, joka nyt, kun hänen hoidokkaallaan ei ollut enää vaaraa, vähemmän kuin koskaan ennen näytti olevan halukas sallimaan tarpeetonta sekautumista, oli itsepäinen, ja kreivi — minä en ymmärrä miksi — kadotti kaiken sen itsehillintänsä, jonka hän niin viisaasti oli säilyttänyt edellisissä tilaisuuksissa ja suututti tohtorin useita eri kertoja nuhtelemalla häntä erehdyksestä, kun oli päästänyt kuumeen siirtymään lavantaudiksi. Onneton riita päättyi siten, että herra Dawson vetosi sir Percivaliin ja — sittenkun hän ilman erikoista vaaraa voi jättää neiti Halcomben — uhkasi lopettaa tyyten käyntinsä Blackwater-Parkissa, jollei kreivi tästä hetkestä lakkaisi sekautumasta asioihin, jotka vain kuuluvat tohtorille.

Sir Percivalin vastaus, vaikka ei suorastaan epäkohtelias, pahensi vain asiaa; herra Dawson oli sen jälkeen matkustanut tiehensä äärimmäiseen asti suuttuneena kreivi Foscon kohtelusta häntä kohtaan ja huomispäivänä lähetti hän laskunsa.

Me olimme siis nyt aivan ilman lääkärinhoitoa. Mutta vaikkapa se ei juuri ollut tarpeenkaan — koska neiti Halcombe tarvitsi vain huolellista hoitoa — olisin minä kumminkin, jos minun neuvoani olisi pyydetty, järjestyksen vuoksi hankkinut toisen lääkärin.

Sir Percival ei kumminkaan näyttänyt katsovan asiaa samassa valossa. Hän sanoi olevan ajan hankkia lääkäri vasta silloin, jos neiti Halcombe osoittaisi huonontumisen oireita. Muulloin olisi meillä aina kreivi, jolta voisi kysyä neuvoa vähemmissä vaikeuksissa. Eikä meidän pitäisi tarpeettomasti saattaa rauhattomaksi sairastamme hänen nykyisessä heikossa ja hermostuneessa tilassaan tuomalla vierasta hänen sairasvuoteensa ääreen. Näissä epäilyksissä oli tosin paljon järkeä, mutta minä en kumminkaan voinut olla tuntematta jonkunlaista levottomuutta. En minä ollut oikein tyytyväinen siihenkään, että me salaisimme tohtorin poistumisen lady Glydeltä. Tosin teimme me hyväntahtoisuudesta tämän salaamisen, sillä hänen tilansa ei ollut sellainen, että hän olisi voinut kestää mitään uutta levottomuutta. Mutta se oli kumminkin petos ja sellaisenaan minun periaatteisen rouvashenkilön menettelyksi lievimmin sanoen kaksimielinen menettely.

Toinen, aivan kummastuttava tapahtuma, joka sattui samana päivänä, lisäsi suuressa määrässä sitä kiusaavaa levottomuutta, joka nyt painoi mieltäni.

Minä sain kutsun saapua sir Percivalin luo kirjastoon. Kun minä tulin huoneeseen, oli kreivikin siellä, mutta nousi heti ylös ja jätti meidät kahden. Sir Percival pyysi minua ystävällisesti istuutumaan ja puhutteli minua sitten seuraavasti:

"Haluan puhua kanssanne, rouva Michelson, asiasta, jonka minä jo joku aika sitten olen päättänyt ja josta minä olisin jo aikaisemmin ilmoittanut Teille, ellei täällä olisi ollut niin paljon sairautta ja levottomuutta. Muutamin sanoin lausuttuna minä aion hajottaa koko talouteni täällä — vaikka minä luonnollisesti toivon, että Te pysytte paikallanne. Niin pian kun lady Glyde ja neiti Halcombe voivat lähteä matkalle, täytyy heidän muuttaa olinpaikkaa. Ystäväni, kreivi ja kreivitär Fosco, lähtevät luotamme jo sitä ennen asettuakseen Lontoon läheisyyteen asumaan. Ja minulla on omat syyni olla vastaanottamatta useampia vieraita, vaan sen sijaan hoitaa taloutta niin tarkkaan kuin mahdollista. Minä en sano tätä moitteena Teitä vastaan mutta minun talouteni maksaa täällä liian paljon. Minä aion, sanalla sanoen, myydä kaikki hevoset ja kerrallaan päästää palveluksestani kaikki palvelusväkeni. Kuten tiedätte, en minä koskaan tee asiaa puoliksi ja tähän aikaan huomenna ajattelen minä talostani poistuneen joukon tarpeettomia palvelijoita."

Minä kuuntelin hänen sanojaan aivan liikkumatta kummastuksesta.

"Onko Teidän tarkoituksenne, sir Percival, että minun Pitää erottaa kaikki palvelusväki antamatta heille tavallista kuukauden irtisanomista?" kysyn minä.

"Niin, juuri sitä tarkoitan minä. Ennen kuukauden loppua olemme me luultavasti kaikki poissa, eikä minua haluta jättää kaikkea väkeä tänne laiskuuteen ja toimettomuuteen."

"Kuka vastaa ruuanlaitosta, sir Percival, Teidän vielä täällä ollessanne?"

"Margaret Porcher voi laittaa ruokaa — pitäkää hänet. Mitäpä tarvitsen minä keittäjätärtä, kun minä en aio antaa mitään päivällisiä?"

"Mainitsemanne nainen on taitamattomin koko palvelusväestä, sir
Percival —."

"Pitäkää hänet, sanon minä, ja ottakaa tänne jokin henkilö kylästä, joka voi pestä ja kirkastaa astioita — ja jonka ei tarvitse asua täällä. Jokapäiväiset menoni täytyy ja tulevat heti vähennettäviksi. Minä en ole halunnut puhua Teidän kanssanne kuullakseni joitakin vastaväitteitä, rouva Michelson, vaan ilmoittaakseni Teille sen taloussuunnitelman, jonka minä tahdon toimeenpanna. Erottakaa koko laiskurijoukko huomenna, paitsi Margaret Porcher. Hän on vahva kuin hevonen — me annammekin hänen tehdä työtä kuin hevonen."

"Suokaa anteeksi, jos minä huomautan Teille, sir Percival, että jos palvelusväki muuttaa huomenna, niin täytyy heidän saada kuukauden palkka korvaukseksi kuukauden irtisanomisesta."

"Olkoon menneeksi! Kuukauden palkka on aina voitto kuukauden tuhlaamista ja mässäämistä vastaan palvelusväen pöydässä."

Tämä viimeinen muistutus sisälsi mitä suututtavimman moitteen minun taloudenhoidostani. Minulla oli tarpeeksi kunnioitusta itseäni kohtaan ollakseni puolustautumatta niin halpamielistä syytöstä vastaan. Kristillinen osanottoni neiti Halcomben ja lady Glyden turvatonta asemaa kohtaan ja ajatus niistä vakavista vastenmielisyyksistä, jotka minun nopea lähtöni voisi vaikuttaa heille, oli ainoa, mikä voi ehkäistä minua sanomasta irti tointani heti samana hetkenä. Minä nousin paikalla seisoalleni. Olisin alentunut omissa silmissäni, jos minä olisin antanut keskustelun jatkua kauemmin.

"Tämän viime huomautuksen jälkeen, sir Percival, ei minulla ole enempää puhumista. Teidän käskyjänne noudatetaan." Näin sanottuani kumarsin minä kylmästi ja kunnioittavasti ja poistuin huoneesta.

Huomispäivänä muutti koko palvelusväki. Sir Percival erotti itse palvelijat ja sen osan väkeä, joka hoiti tallitoimia lähetti hän viemään kaikki hevoset, yhtä lukuunottamatta, Lontooseen. Palvelijakunnasta oli nyt vain jäljellä minä, Margaret Porcher ja puutarhamestari, jolla oli oma asuntonsa ja joka nyt sai omalla vastuullaan hoitaa sitä ainoaa hevosta, mikä vielä oli tallissa.

Taloudenhoidon ollessa tässä kummallisessa ja hyljätyssä kunnossa — emäntäni sairastaessa ja neiti Halcomben ollessa avuttomana kuin lapsi ja ilman lääkärinhoitoa — ei ollut ihme, että rohkeuteni aleni ja että minä vaivoin voin säilyttää tavallisen malttini. Mieleni oli kovin alakuloinen. Minä toivoin, että molemmat sairasraukat olisivat terveet jälleen, ja että minä olisin kaukana Blackwater-Parkista.