II.
Seuraava tapaus, jolla oli jotakin merkitystä, oli niin kummallinen, että se olisi voinut herättää taikauskoista Pelkoa minussa, ellei minun sydämmeni lujien periaatteiden takia olisi karaistunut sellaista pakanallista erehdystä vastaan. Kiusaavaa tunnetta, että kaikki ei ollut oikein perheessä, joka oli herättänyt minussa toiveen saada poistua Blackwater-Parkista, seurasi heti merkillistä kyllä minun lähtöni pois talosta. On kyllä totta, että se oli lyhemmäksi aikaa, mutta tämä sattuma ei ollut minun ajatukseni mukaan sen vuoksi vähemmin huomattava.
Minun lähtöni tapahtui seuraavasti:
Pari päivää palvelusväen lähdettyä talosta kutsui sir Percival minun uudelleen puheillensa. Se ansaitsematon moite, jonka hän langetti minun taloudenhoitotavastani, ei ehkäissyt minua — minä sanon sen mielihyvällä — palkitsemasta pahaa hyvällä, mikäli se oli minun voimissani, noudattamalla mahdollisimman kiireesti kutsumusta. Minun täytyi taistella syntistä luontoani, tätä kaikkien vihollista vastaan, ennenkun voin voittaa tunteeni, mutta tottunut kun olin itseni hillitsemään, tein minä kumminkin uhrauksen.
Huoneeseen tultuani istuivat taasen sir Percival ja kreivi siellä. Tällä kertaa jäi herra kreivi paikoilleen koko keskustelun ajaksi ja auttoi väliin selittämällä sir Percivalin tarkoitusta.
Asia, johon he nyt tahtoivat kiinnittää huomiotani, oli se terveellinen ilman ja olinpaikan muutos, jota me kaikki toivoimme neiti Halcomben ja lady Glyden voivan päästä nauttimaan. Sir Percival mainitsi, että molemmat luultavasti viettäisivät syksyn Limmeridge-Housessa herra Fredrik Fairlien tekemän pyynnön johdosta; mutta ennenkun he matkustaisivat sinne, oli hänen vakuutuksensa ja myöskin kreivi Foscon, joka tässä puuttui puheeseen ja jatkoi sitä loppuun saakka, että heille olisi varsin hyödyllistä oleskella ensin lyhyt aika Torquayn terveellisessä ilmastossa. Olisi siis välttämätöntä saada siellä huoneet kaikkine mukavuuksineen ja hauskuuksineen, joita he tarvitsivat; mutta oli vaikeata huomata ymmärtävä ja kokenut henkilö, joka voisi valita sopivan asunnon. Tässä pulassa pyysi kreivi sir Percivalin puolesta saada kysyä minulta, enkö minä, auttaakseni naisia, tahtoisi matkustaa Torquayhin järjestämään asiaa.
Oli mahdotonta minun asemassani olevalle henkilölle vastata kieltävästi tällä tavoin esitettyyn ehdotukseen.
Minä uskalsin vain lausua muutamia sanoja siitä, kuinka vaikeata minun oli poistua Blackwater-Parkista, kun koko palvelusväki oli erotettu, lukuunottamatta Margaret Porcheria. Sir Percival ja kreivi selittivät kumminkin, että he tahtoivat mukautua kaikkiin sairaiden takia koituviin vaikeuksiin. Siihen uskalsin minä kunnioittavasti huomauttaa, että kirjoitettaisiin jollekin Torquayssa olevalle asiamiehelle; mutta minulle sanottiin olevan varomatonta ottaa huoneita edeltäkäsin näkemättä. Minulle ilmoitettiin myöskin, ett'ei kreivitär, joka muutoin itse olisi halunnut matkustaa Devonshireen, voinut lady Glyden nykyisen tilan takia lähteä veljentyttärensä luota, ja että sir Percivalilla ja kreivillä oli yhteisiä asioita, jotka pakottivat heitä jäämään Blackwater-Parkiin. Osotettiin minulle, sanalla sanoen, varsin selvään, että, jollen minä ottanut tätä tehtävää, ei ollut, ketään muutakaan, jolle se olisi voitu antaa. Sellaisissa olosuhteissa voin minä vain ilmoittaa sir Percivalille, että neiti Halcombe ja lady Glyde saivat määrätä minulle tämän tehtävän.
Sovittiin siten, että minä matkustaisin huomisaamuna, viipyisin
pari päivää Torquayssa ja palaisin kotiin niin pian kun voisin.
Kreiviltä sain minä tiedon, millainen asunnon pitäisi olla, ja sir
Percivalilta, mitä sen pitäisi maksaa.
Oma ajatukseni, lukiessani läpi saamiani määräyksiä, oli se, ett'ei mitään sellaista asuntoa, kuin tässä vaaditaan, ollut saatavana mistään Englannin kylpypaikasta, ja että, jos sellainen mahdollisesti olisi saatavana, sitä ei ainakaan saataisi siitä hinnasta, mikä tässä oli määrätty. Minä tein viittauksen näistä kahdesta vaikeudesta, mutta sir Percival ei sitä pitänyt mahdottomana. Minun ei sopinut siis enempää epäillä asiaa. Minä en puhunut enää mitään, mutta itsekseni olin minä vakuutettu, että asia, jonka takia minut lähetettiin pois, oli niin vaikea, että jo edeltäkäsin tiesi, ett'ei mitään voinut toivoa.
Ennen matkustamistani halusin minä tietää, että neiti Halcomben tila edelleen parani.
Hänen kasvoillaan oli niin vaivaava levottomuuden ilme, että minä pelkäsin, ett'ei hänen mielensä ollut rauhallinen. Mutta voimat lisääntyivät nopeammin kuin minä olin uskaltanut toivoa, ja hän kykeni nyt lähettämään ystävälliset tervehdykset lady Glydelle ilmoittaen, että hän nyt voi paremmin, ja pyytäen, ett'ei mylady vain liian aikaiseen ponnistaisi voimiansa. Minä jätin hänet rouva Rubellen hoitoon, joka yhäti oli yhtä vieras kuin alussakin. Kun minä koputin lady Glyden ovelle ennen menoani, ilmoitettiin minulle, että hän vieläkin oli yhtä heikko ja arka. Tämän sanoi minulle kreivitär, joka nyt piti hänelle seuraa. Sir Percival ja kreivi kulkivat pitkin tietä, kun minä ajoin pois. Minä tervehdin heitä jäähyväisiksi ja poistuin siten talosta, jossa nyt ei ollut ketään muuta palvelijaa kuin Margaret Porcher.
Jokaisen täytyy huomata, minkä minä jo aikaa sitten olen huomannut, että nämä olosuhteet olivat enemmän kuin omituisia — ne olivat epäiltäviä. Minun täytyy kumminkin vielä toistaa, että minun riippuvassa asemassani oli mahdotonta menetellä toisin, kuin menettelin.
Asiani Torquayssa kävi aivan siten, kuin olin ennustanutkin. Mitään sellaista asuntoa, kuin olin saanut tehtäväkseni hankkia, ei ollut paikkakunnalla saatavana, ja määrätty hinta oli sitä paitsi liian alhainen, jos minä olisin voinutkin löytää, mitä hain. Palasin siis Blackwater-Parkiin ja kerroin sir Percivalille, joka kohtasi minut portilla, että matkani oli aivan turha. Hän näytti ajattelevan liian paljon muita asioita ottaakseen huomioonsa minun ilmoitustani, ja ensimmäiset sanansa ilmaisivat minulle että toinen tärkeä muutos oli tapahtunut talossa lyhyellä poissa-oloajallani.
Kreivi ja kreivitär Fosco olivat lähteneet Blackwater-Parkista uuteen
St Johns-Woodissa olevaan asuntoonsa.
Tämän pikaisen lähdön syytä en saanut tietää — en muuta kuin sen, että kreivi oli lähettänyt ystävällisimmät tervehdyksensä minulle. Kun minä uskalsin kysyä sir Percivalilta, oliko lady Glydellä joku toinen hoitaja kreivittären lähdettyä, vastasi hän, että Margaret Porcher oli hoitanut ja että erästä naista kylästä oli lähetetty hakemaan pitämään huolta hänen toimestaan keittiössä.
Tämä vastaus oikein pelotti minua — olihan sopimatonta antaa keittiöpiian olla lady Glyden seurana ja kamarineitona. Menin heti ylös ja kohtasin Margaretin makuuhuoneiden edessä olevassa käytävässä. Hänen apuaan ei luonnollisesti ollut kyllin tarvittu, koska hänen emäntänsä tänä aamuna tunsi kyllin toipuneensa noustakseen vuoteesta. Sen jälkeen kysyin minä neiti Halcomben tilaa, mutta sain vihaisen ja epäselvän vastauksen, josta en tullut entistä viisaammaksi. Minä en huolinut toistaa kysymystä, koska minä siten vain olisin saanut nenäkkään vastauksen. Joka tapauksessa oli sopivampaa minun paikallani olevalle rouvashenkilölle mennä suoraan lady Glyden luo.
Minä tapasin myladyn epäilemättä paljon parempana kuin lähtiessäni. Ollen vielä varsin heikko ja hermostunut, kykeni hän kumminkin nousemaan ylös ilman apua ja kävelemään verkalleen huoneessa ilman pahempia seurauksia kuin lievä väsymys. Hän oli nyt aamulla ollut hieman levoton neiti Halcomben takia, josta kukaan ei ollut antanut hänelle tietoja. Minusta näytti, että rouva Rubelle osoitti tässä moitittavaa huomaavaisuuden puutetta; minä en sanonut kumminkaan mitään ja jäin lady Glyden luo auttaakseni häntä pukeutumaan. Kun hän oli valmis, menimme me yhdessä kohtaamaan neiti Halcombea.
Tultuamme käytävään pysähdyimme me nähdessämme sir Percivalin. Minusta näytti aivan siltä, että hän olisi ollut siellä tarkoituksessa tavata meitä.
"Mihin sinä aiot?" kysyi hän lady Glydeltä.
"Marianin huoneeseen", vastasi hän.
"Säästää sinulta tarpeettoman vaivan," jatkoi sir Percival, "jos sanon sinulle, ett'et sinä tapaa häntä siellä."
"Eikö hän ole siellä?"
"Ei. Hän matkusti eilisaamuna Foscon ja hänen rouvansa kanssa."
Lady Glyde ei ollut kyllin vahva kestämään tätä hämmästyttävää ja varsin kummallista ilmoitusta. Hän tuli kuolonkalpeaksi, nojasi seinää vasten ja katsoi mieheensä aivan ääneti.
Minä hämmästyin itse niin, että tuskin tiesin, mitä sanoa. Kysyin sir Percivalilta, tarkoittiko hän todellakin, että neiti Halcombe oli lähtenyt pois Blackwater-Parkista?
"Niin, juuri sitä tarkoitan", vastasi hän.
"Niin heikkona, sir Percival! Ja lausumatta sanaakaan lady Glydelle!"
Ennenkun sir Percival ennätti vastata, toipui mylady hieman.
"Se on mahdotonta!" huudahti hän korkealla, peljästyneellä äänellä ja astui pari askelta eteenpäin käytävässä. "Missä oli tohtori? Missä oli herra Dawson, kun Marian matkusti?"
"Herra Dawsonia ei tarvittu enempää eikä hän ollut täällä", sanoi sir Percival. "Hän poistui Blackwater-Parkista omasta tahdostaan, mikä hyvin osoittaa, että neiti Halcombe oli kyllin voimissaan matkustaakseen. Mitä sinä tuijotat minuun?! Ellet sinä usko hänen olevan poissa, niin katso itse. Avaa hänen huoneensa ovi ja kaikkien muidenkin, jos sinua huvittaa."
Lady Glyde seurasi hänen neuvoaan, ja minä kuljin hänen matkassaan. Ei ketään ollut neiti Halcomben huoneissa, paitsi Margaret Porcher, joka oli puhdistamassa niitä. Ei yhtään ihmistä ollut muissakaan huoneissa, kun me sittemmin kävimme niissä. Sir Percival odotti yhäti meitä käytävässä. Tultuamme, hedelmättömän etsimisen jälkeen, ulos viime huoneesta, kuiskasi lady Glyde: "Älkää menkö, rouva Michelson! Jumalan nimessä, älkää jättäkö minua yksin!" Ennenkun minä ennätin vastata mitään, meni hän miestään vastaan ja puhutteli häntä: —
"Mitä merkitsee tämä, Percival? Minä vaadin — minä rukoilen, että sinä sanot, mitä tämä merkitsee!"
"Se merkitsee", vastasi sir Percival, "että neiti Halcombe oli eilisaamuna kyllin vahva noustakseen ylös ja antaakseen pukea itsensä ja että hän halusi käyttää hyväkseen Foscon seuraa, kun heidän piti matkustaa Lontooseen, jonne hänkin halusi matkustaa."
"Lontooseen!"
"Niin — jatkaakseen Limmeridgeen."
Lady Glyde kääntyi pois ja vetosi minuun.
"Te näitte sisareni viimeksi", sanoi hän. "Sanokaa minulle suoraan, rouva Michelson, oliko hän Teidän mielestänne kyllin voimissaan matkustaakseen?"
"Ei, ei minun ajatukseni mukaan, mylady."
Sir Percival kääntyi nyt minunkin puoleeni ja sanoi:
"Sanokaa minulle, rouva Michelson, ettekö Te, ennenkun matkustitte pois, sanonut hoitajattarelle, että neiti Halcombe näytti paljon vahvemmalta ja paremmalta?"
"Kyllä, kyllä lausuinkin, sir Percival."
Samassa kun minä vastasin näin, kääntyi hän taas rouvaansa.
"Koeta nyt tehdä järkevä loppupäätös näistä kahdesta rouva Michelsonin erilaisesta katsantokannasta", sanoi hän. "Asiahan on varsin yksinkertainen. Jollei hän olisi ollut kyllin voimissaan matkustaakseen, niin kuinka sinä voit uskoa, että kukaan meistä olisi antanut hänen mennä? Hänellä oli kolme ymmärtävää henkilöä pitämässä huolta hänestä — Fosco, sinun tätisi ja rouva Rubelle, joka juuri tästä syystä matkusti mukana. He ottivat eilen yksityisen vaunun ja järjestivät vuoteen hänelle parhaimmalle paikalle siltä varalta, että hän väsyisi matkalla. Tänään matkustavat sekä Fosco että rouva Rubelle hänen kanssaan Cumberlandiin."
"Miksi matkustaa Marian Limmeridgeen ja jättää minut tänne yksin?" lausui mylady nopeasti.
"Koska setäsi ei tahdo vastaanottaa sinua, ennenkun hän on saanut ensin tavata sisartasi", vastasi sir Percival. "Oletko unhottanut sen kirjeen, jonka hän kirjoitti neiti Halcombelle hänen sairautensa alussa? Se näytettiin sinulle, sinä luit sen itse ja sinun pitäisi muistaa se."
"Minä en ole unhottanut sitä."
"Jos et ole unhottanut, niin kuinka voit noin paljon kummastella, että hän on lähtenyt luotasi? Sinä toivot palata takaisin Limmeridgeen, ja nyt on hän matkustanut sinne hankkimaan setäsi suostumusta niillä ehdoilla, jotka setäsi itse määrää."
Emäntä raukkani silmät täyttyivät kyynelillä.
"Ei koskaan ennen ole Marian poistunut luotani", sanoi hän, "lausumatta ensin minulle jäähyväisiä."
"Hän olisi sanonut sinulle jäähyväisensä nytkin", vastasi sir Percival, "jollei hän olisi peljännyt sekä sinua että itseään. Hän tiesi, että sinä koettaisit estää häntä; hän tiesi, että sinä saisit hänet mielenliikutuksiin itkemällä. Onko sinulla vielä vastaväitteitä? Jos on, saat tulla taas ruokasaliin esittämään kysymyksesi. Nämä alinomaiset ikävyydet väsyttävät minut tyyten. Tarvitsen lasin viiniä."
Hän meni nopeasti tiehensä.
Hänen esiintymisensä koko tämän merkillisen keskustelun aikana oli aivan erilainen, kuin se tavallisesti oli. Hän näytti vähän väliä melkein yhtä hermostuneelta ja neuvottomalta kuin mylady itsekin. Minä en olisi koskaan uskonut, että sir Percivalin terveys oli niin arka, hänen käsityksensä niin helposti sotkeutuva.
Minä koetin puhutella lady Glydeä menemään takaisin huoneeseensa, mutta turhaan. Kauhun valtaamana seisoi hän käytävässä.
"Jotakin pahaa on tapahtunut sisarelleni!" sanoi hän.
"Ottakaa huomioon, mylady, mikä ihmeteltävä mielenlujuus neiti Halcombella on", sanoin minä rauhoittaakseni häntä. "Hän kykeni epäilemättä ponnistuksiin, joita toiset eivät hänen sijassaan voisi kestää. Minä toivon ja uskon, ett'ei mitään pahaa ole tekeillä — minä olen vakuutettu siitä."
"Minun täytyy seurata Mariania", sanoi mylady yhäti sama kauhun ilme kasvoilla. "Minun täytyy mennä sinne, mihin hän on mennyt, — minun täytyy nähdä omilla silmilläni, että hän elää ja on terve. Tulkaa, tulkaa alas kanssani sir Percivalin luo!"
Minä epäröin, peljäten pidettävän röyhkeänä. Koetin selittää myladylle, mutta hän ei tahtonut kuulla vastaväitteitäni. Hän piti minua käsivarresta niin lujasti, että minun täytyi seurata häntä, ja kun minä avasin salin oven, veti hän minua mukanaan kaikella sillä vähäisellä voimalla, mikä hänellä oli.
Sir Percival istui pöydän ääressä viinipullo edessään. Juuri meidän tullessamme nosti hän lasin huulillensa ja tyhjensi sen yhdellä henkäyksellä. Huomatessani hänen silmäävän pahasti minuun laskiessaan lasin pöytään koetin minä lausua muutamia sanoja pyytääkseni anteeksi, että tulin huoneeseen.
"Luuletteko Te, että täällä on joitakin salaisuuksia tekeillä?" huudahti hän äkkiä; "ei — täällä ei punota mitään juonia; minulla ei ole mitään salaamista enempi Teiltä kuin keltään muultakaan." Lausuttuaan kovaäänisesti ja kiivaasti nämä sanat kaatoi hän taas viiniä itselleen ja kysyi lady Glydeltä, mitä hän tahtoi.
"Jos sisareni oli kyllin voimissaan matkustaakseen", sanoi mylady suuremmalla lujuudella, kuin hän tähän asti oli osoittanut, "niin olen minäkin. Olen tullut tänne pyytääkseni sinulta anteeksi levottomuuttani Marianin takia, ja että sallisit minun seurata häntä nyt heti iltapäivän junalla."
"Sinun täytyy odottaa huomiseen", vastasi sir Percival; "jollet silloin tahdo olla järkevä, niin matkusta vain. Mutta kun minä pidän selvänä, ett'et sinä tahdo kuulla järkevää puhetta, niin kirjoitan minä Foscolle tämän illan postissa."
Puhuessaan tätä piti hän lasia ylhäällä vasten päivänvaloa ja katsoi viiniin lady Glyden sijasta. Häneen ei hän todellakaan katsonut ainoatakaan kertaa koko keskustelun aikana. Tuollainen merkillinen huomaavaisuuden puute niin ylhäissukuisen herran esiintymisessä vaivasi minua todellakin, se täytyy myöntää.
"Miksi pitäisi sinun kirjoittaa kreivi Foscolle?" kysyi lady Glyde kummastuneena.
"Ilmoittaakseni sinun tulostasi puolenpäivän aikaan", sanoi sir Percival. "Hän tulee vastaanottamaan sinua asemalla Lontooseen tullessasi ja saattamaan sinut tätisi luo S:t Johns Woodiin, jossa sinä voit olla yötä."
Lady Glyden käsi, joka lepäsi minun käsivarrellani alkoi vapista kovin — miksi, sitä en voi ymmärtää.
"Kreivi Foscon ei tarvitse tulla vastaanottamaan minua", sanoi hän.
"Minä en mieluimmin ollenkaan tahtoisi olla Lontoossa yötä."
"Sinun täytyy mennä sinne. Sinä et voi matkustaa Cumberlandiin yhtenä päivänä. Sinun täytyy pysähtyä Lontooseen yöksi — eikä minua haluta sallia sinun aivan yksin asua hotellissa. Fosco lupasi sinun sedällesi, että sinä saisit asua heidän luonaan matkalla Limmeridgeen, ja setäsi hyväksyi tämän tarjouksen. Kas tässä on kirje häneltä sinulle. Minun piti se lähettää huoneeseesi tänä aamuna, mutta minä unhotin sen. Lue nyt ja katso itse, mitä herra Fairlie kirjoittaa sinulle."
Lady Glyde katsoi kirjettä ja pani sen sitten minun käteeni.
"Lukekaa se", sanoi hän heikolla äänellä. "En tiedä, kuinka on laitani — minä en voi lukea sitä."
Kirjeessä oli vain neljä riviä — se oli niin lyhyt, niin välinpitämätön, että minun täytyi kummastella sitä. Jos muistan oikein, niin oli sen sisällys seuraava: —
Paras Laura. Ole hyvä ja tule, milloin itseäsi miellyttää. Ole yötä tätisi luona. Varsin surullista kuulla rakkaan Marianimme sairastavan. Sinua rakastava
Fredrik Fairlie.
"Minä en tahtoisi mennä sinne — minä haluaisin mieluummin olla pysähtymättä Lontooseen yöksi", huudahti mylady kiivaasti, ennenkun minä olin ehtinyt edes lukea kirjeen loppuun, niin lyhyt kuin se olikin. "Älä kirjoita kreivi Foscolle! Minä pyydän, oi, minä pyydän, älä kirjoita hänelle!"
Sir Percival kaatoi uudelleen lasiin viiniä ja niin taitamattomalla tavalla, että pullo kaatui kumoon ja kaikki viini juoksi pitkin pöytää. "Luulenpa, ett'en näe hyvin", kutisi hän itsekseen epäselvällä äänellä. Hitaasti asetti hän lasin pystyyn, täytti sen ja tyhjensi taas silmänräpäyksessä. Hänen ulkomuotonsa ja esiintymisensä johdosta aloin minä peljätä, että viini oli kohonnut hänelle päähän.
"Älä kirjoita kreivi Foscolle, pyydän sitä!" lausui lady Glyde vielä kerran entistä vakavammalla äänellä.
"Miks'en — senpä tahtoisin tietää?" huusi sir Percival niin vihaisesti, että me molemmat peljästyimme. "Missä voit sinä sen soveliaimmin pysähtyä Lontoossa kuin tätisi luona — kun se on setäsi tahto? Kysy rouva Michelsonilta."
Esitetty matkasuunnitelma oli epäilemättä oikea ja sopiva, minä en voinut huomata vähintäkään väitettä sitä vastaan. Niin paljon kuin minä ajattelinkin samoin lady Glyden kanssa toisissa asioissa, niin en minä voinut suostua hänen vääriin ennakkoluuloihinsa kreivi Foscoa vastaan. Minä en ole koskaan tuntenut ketään hänen korkeassa asemassaan olevaa naista, joka olisi ollut niin onnettoman yksipuolinen arvostellessaan ulkomaalaisia. Ei hänen setänsä kirje eikä sir Percivalin lisääntyvä kärsimättömyys näyttänyt vähintäkään vaikuttavan häneen. Hän kieltäytyi yhä pysähtymästä yöksi Lontooseen; hän pyysi pyytämistään mieheltään, ett'ei tämä kirjoittaisi kreiville.
"Älä puhu enempää!" sanoi sir Percival ja käänsi meille varsin epäkohteliaasti selkänsä. "Jos sinulla ei ole kyllin ymmärrystä huomata, mikä on parasta itsellesi, niin saavat muut ihmiset tehdä sen. Mainitsemaani järjestystä on seurattava, siinä kyllin. Sinä et tee mitään muuta, kuin mitä neiti Halcombe on tehnyt ennen sinua —"
"Marianko?" toisti mylady aivan sekautuneella ilmeellä; — "onko
Marian maannut kreivi Foscon talossa?"
"Niin, kreivi Foscon talossa. Hän on viettänyt siellä yön levätäkseen matkalla. Älä tee niin monta vastusta, sanon minä. Älä saata minua katumaan, että lupasin sinun matkustaa!"
Hän hypähti ylös ja meni nopeasti verannalle avonaisten lasiovien kautta.
"Jos mylady sallii minun lausua ajatukseni", kuiskasin minä, "niin luulen olevan parasta, ett'emme viivy täällä siksi, kun sir Percival tulee uudelleen sisään. Pelkään hänen juoneen liiaksi viiniä."
Väsynein ja hajamielisin ilmein suostui hän poistumaan huoneesta.
Heti tultuamme yläkertaan tein minä parhaani voidakseni rauhoittaa lady Glydeä. Muistutin häntä, että herra Fairlien kirjeet sekä neiti Halcombelle että hänelle itselleen eivät ainoastaan oikeuttaneet, vaan ennemmin tai myöhemmin tekivät välttämättömäksi sen askeleen, joka nyt oli otettu. Hän myönsi tämän ja huomasi myöskin molempain kirjeiden olevan kirjoitetun aivan hänen setänsä omituiseen tapaan — mutta hänen oli mahdotonta voittaa levottomuuttaan neiti Halcomben suhteen ja selittämätöntä pelkoansa viettää yö kreivi Foscon talossa Lontoossa huolimatta kaikista niistä kehottavista sanoista, joita minä koetin keksiä. Mielestäni oli velvollisuuteeni panna vastalause myladyn epäsuotuisia ajatuksia vastaan kreivi Foscosta, ja minä paninkin, vaikka sopivan hienotunteisella ja kunnioittavalla tavalla.
"Mylady suvaitkoon antaa minulle anteeksi ottamani vapauden", sanoin minä lopulta; "mutta kirjoitettu on: 'heidän hedelmistänsä tulee teidän tuntea heidät'. Minä olen vakuutettu, että kreivi hyväntahtoisuutensa ja huolenpitonsa takia aina neiti Halcomben sairauden alusta asti ansaitsee meidän luottamuksemme. Vieläpä herra kreivin vakava riita tohtori Dawsonin kanssa oli vain seuraus hänen osanotostaan neiti Halcombea kohtaan."
"Mikä riita?" kysyi lady Glyde eloisan harrastuksen ilme kasvoissaan.
Minä kerroin ne onnettomat olosuhteet, joiden vallitessa herra Dawson oli poistunut toimestaan — minä tein sen sitä mieluummin, kun minä en hyväksynyt, että sir Percival — kuten minä äsken olin kuullut vieläkin salasi lady Glydeltä, mitä oli tapahtunut.
Mylady säpsähti ja koko hänen muotonsa ilmaisi, kuinka hänen levottomuutensa kasvoi minun kertomuksestani.
"Kuinka paljon pahemmin, kuin luulinkaan!" sanoi hän ja alkoi tuskaisesti kävellä edestakaisin huoneessa. "Kreivi tiesi, ett'ei tohtori Dawson koskaan olisi sallinut Marianin matkustaa nyt — hän loukkasi häntä suoraan tarkoittaen, saadakseen hänet talosta pois."
"Ah, mylady, mylady!" varotin minä.
"Rouva Michelson!" jatkoi hän kiivaasti, "ei mikään voi vakuuttaa minua, että sisareni on vapaaehtoisesti tämän miehen vallassa ja hänen talossaan. Kauhuni häntä kohtaan on niin suuri, ettei enemmän sir Percival kuin setäni kirjekään voisi pakottaa minua syömään tai juomaan tai nukkumaan hänen kattonsa alla. Mutta minun kamala levottomuuteni Marianin takia antaa minulle rohkeutta seurata häntä mihin tahansa — niin, vieläpä kreivi Foscon taloonkin."
Minä katsoin sopivaksi muistuttaa nyt hänelle, että neiti Halcombe sir Percivalin sanojen mukaan jo oli matkustanut Cumberlandiin.
"Minä en rohkene uskoa sitä!" vastasi lady Glyde. "Pelkään, että hän vielä on tämän miehen talossa. Jos minä tässä petyn, — jos hän todellakin on matkustanut Limmeridgeen, silloin päätin minä varmasti ja lujasti olla huomenna jäämättä yöksi kreivi Foscon taloon. Paras ystäväni, lähinnä sisartani, asuu lähellä Lontoota. Te olette kuullut sekä minun että Marianin puhuvan rouva Veseystä. Aion kirjoittaa hänelle pyytääkseni saada viettää yöni hänen luonaan. Minä en tiedä tosin, kuinka minä voisin tulla hänen luokseen — en tiedä, kuinka minä voisin välttää kreiviä, mutta tämä turvapaikka täytyy minun koettaa jollakin tavoin saavuttaa, jos minun sisareni on jatkanut matkaansa Cumberlandiin. Kaikkiaan pyydän minä Teiltä, että Te itse vastaatte siitä, että minun kirjeeni rouva Veseylle menee Lontooseen tänä iltana yhtä varmasti kuin sir Percivalin menee kreivi Foscolle. Minulla on omat syyni olla uskomatta alakerrassa olevaan postilaukkuun. Tahdotteko vaieta siitä, mitä olen sanonut Teille, ja auttaa minua? Kenties on tämä viimeinen palvelus, jota minä pyydän Teiltä."
Minä epäröin — minusta tuntui kaikki niin merkilliseltä — minä pelkäsin melkein, että myladyn järki oli mennyt hieman sekaisin siitä levottomuudesta ja kärsimyksestä, jonka hän oli saanut kestää. Omalla uhallani suostuin minä lopulta. Jos kirje olisi kirjoitettu jollekin oudolle tai jollekin muulle kuin rouvashenkilölle, joka minulle esitetyn kuvauksen mukaan oli niin tuttu kuin rouva Vesey, niin olisin minä kenties vastannut kieltävästi. Minä kiitän Jumalaa, ajatellessani mitä sittemmin tapahtui, — niin, minä kiitän Jumalaa, ett'en minä koskaan kieltäytynyt täyttämästä enemmän tätä kuin mitään muutakaan pyyntöä, jonka lady Glyde lausui minulle tänä hänen viimeisenä olopäivänään Blackwater-Parkissa.
Kirje kirjoitettiin ja jätettiin minulle. Minä panin sen itse lähellä kylää olevaan kirjelaatikkoon samana iltana.
Emme nähneet enää sir Percivalia loppupäivänä.
Lady Glyden oman toivomuksen mukaisesti nukuin minä yön hänen eteishuoneessaan ovi auki välillämme. Oli jotakin niin ihmeellistä, niin kamalaa tässä talon yksinäisyydessä ja autiudessa, että minä puolestani olin varsin tyytyväinen saadessani olla jonkun henkilön läheisyydessä. Mylady istui kauan ylhäällä, luki kirjeitä ja poltti niitä sekä ahtoi matkalaukkuunsa kaikki pikku kapineensa ja kalleutensa, jotka hän säilytti piirongeissa ja laatikoissa, aivankuin hän ei koskaan enää uskoisi palaavansa takaisin Blackwater-Parkiin. Hänen unensa oli varsin levoton, kun hän vihdoinkin oli mennyt vuoteeseen; useampia kertoja itki hän unissaan — niin, kerran nyyhkytti hän niin kovin, että hän itse heräsi. Minä en tiedä, millaiset hänen unensa olivat — itse ei hän katsonut sopivaksi niistä ilmoittaa minulle. Kenties ei minulla, siinä asemassa ollessani, ollut mitään oikeutta odottaa mitään sellaista. Se onkin sama. Minä olin pahoillani, niin, todellakin pahoillani hänen takiansa.
Huomisaamu oli kaunis ja päiväpaisteinen. Aamiaisen jälkeen tuli sir Percival yläkertaan ja ilmoitti meille, että vaunut olisivat oven edessä neljänneksen yli 11; Lontooseen menevä juna pysähtyisi meidän asemallamme nimittäin parikymmentä minuuttia myöhemmin. Hän mainitsi lady Glydelle, että hänen täytyi mennä ulos, mutta lisäsi toivovansa, että hän joutuu takaisin, ennenkun lady Glyde matkustaa. Jos jokin odottamaton este pidättäisi häntä, tahtoi hän kumminkin mainita, että minun pitäisi seurata lady Glydeä asemalle ja pitää huolta siitä, että hän joutuisi ajoissa. Sir Percival antoi nämä määräyksensä varsin nopeaan ja käveli niitä antaessaan lakkaamatta edestakaisin huoneessa. Mylady seurasi häntä katseillaan, mutta hän ei kertaakaan katsonut myladyyn.
Vasta silloin kun hän aikoi lähteä puhui lady Glyde hänelle. Hän pysäytti sir Percivalin, tämän lähestyessä ovea, ojentamalla hänelle kätensä.
"Minä en tule näkemään sinua enää", sanoi hän lujalla äänellä. "Tämä on meidän jäähyväisemme — kenties ainaiseksi. Tahdotko koettaa antaa minulle anteeksi. Percival, yhtä varmasti kuin minä annan anteeksi sinulle?"
Sir Percivalin kasvot tulivat kalmankalpeiksi, ja suuret hikipisarat kohosivat hänen otsallensa. "Minä tulen takaisin", sanoi hän ja sulki oven niin nopeasti, kuin hänen vaimonsa jäähyväissanat olisivat ajaneet hänet ulos huoneesta.
Minä en ole koskaan pitänyt sir Percivalista — mutta tapa, jolla hän jätti myladyn, saattaa minut häpeämään, että minä olen syönyt hänen leipäänsä ja ollut hänen palveluksessaan. Ajattelin ensin lausua onnettomalle ladyraukalle muutamia kristillisiä lohdutussanoja; mutta oli jotakin hänen kasvoissaan, kun hän katsoi miehensä jälkeen tämän sulkiessa ovea, mikä sai minut vaikenemaan.
Määrättyyn aikaan ajoivat vaunut esille. Lady Glyde oli oikeassa — sir Percival ei tullut takaisin. Minä odotin häntä viime hetkeen saakka — ja odotin turhaan.
Ei mitään varmaa edesvastausta ollut minulla, mutta kumminkin tunsin minä mieleni levottomaksi. "Omasta, vapaasta tahdostaanhan", sanoin minä ajaessamme portista puistoon, "mylady matkustaa Lontooseen?"
"Minä tahdon matkustaa mihin tahansa," vastasi hän, "tehdäkseni lopun siitä kauheasta tuskasta, joka tällä hetkellä ahdistaa minua."
Minä tulin lopulta yhtä levottomaksi ja epävarmaksi neiti Halcombesta kuin hän itsekin. Uskalsin pyytää hänen kirjoittamaan minulle pari riviä Lontoosta, oliko kaikki hyvin, ja hän lupasi tehdä sen. — "Meillä on kaikilla ristimme kannettavana", lausuin minä hänen istuessaan hiljaa ja miettiväisenä. Hän ei vastannut mitään; hän näytti niin vaipuneen omiin mietteisiinsä, ett'ei voinut kuulla sanojani. "Pelkään myladyn nukkuneen huonosti viime yönä", jatkoin minä hetkisen kuluttua. "Niin", vastasi hän, "minua ahdistivat kamalat unet." — "Ahdistivatko, mylady?" Ajattelin hänen kertovan unensa, mutta ei, hänen seuraavat sanansa oli kysymys: — "Veittehän itse rouva Veseylle osoitetun kirjeen postiin?" — "Kyllä, mylady."
"Sanoiko sir Percival eilen, että kreivi Fosco tapaisi minua Lontoon asemalla?"
"Sanoi, mylady."
Hän huokasi syvään, kun minä sanoin tämän, ja oli sitten ääneti koko matkan.
Tultuamme asemalle oli meillä tuskin paria minuuttia jäljellä. Puutarhuri, joka oli ajajanamme, kantoi matkatarpeet minun ostaessani lippua. Kimeä vihellys kaikui juuri minun kiiruhtaessani myladyn luo asemasillalla. Hän katsoi minuun kummallisesti silmäten ja painoi kovasti kätensä sydäntään vasten, ikäänkuin äkkinäinen tuska tai kauhu olisi vallannut hänet tänä silmänräpäyksenä.
"Olisin toivonut, että Te olisitte matkustanut kanssani!" sanoi hän ja laski kätensä kiivaasti minun käsivarrelleni minun jättäessäni lippua hänelle.
Jos minulla olisi ollut aikaa siihen — jos minä olisin eilispäivänä tietänyt sen niin hyvin, kuin minä sen nyt tiesin, olisin minä järjestänyt asiat seuratakseni häntä, vaikkakin olisin menettänyt paikkani. Mutta nyt lausui hän toivomuksensa liian myöhään. Hän näytti itsekin sen huomaavan, ennenkun minä ehdin mitään selittää, eikä toistanut sanojansa. Juna tuli nyt asemasillan viereen. Hän antoi puutarhurille lahjan lapsille vietäväksi ja puristi minua kädestä yksinkertaisella, sydämmellisellä tavallaan, ennenkun hän astui vaunuun.
"Te olette ollut varsin ystävällinen minua ja minun sisartani kohtaan", sanoi hän. "Ystävällinen silloin, kun meillä ei ollut ketään muuta ystävää. Minä muistan kiitollisesti Teitä, rouva Michelson, niin kauan kun elän ja voin jotakin ihmistä muistaa. Hyvästi — Jumala siunatkoon Teitä."
Hän lausui nämä sanat sellaisella äänellä ja katseella, että minun silmäni kyyneltyivät — hän sanoi ne siten, kuin olisi hän ottanut jäähyväiset iäksi.
"Hyvästi, mylady", sanoin minä auttaessani häntä vaunuun ja koettaessani rohkaista hänen mieltään; "hyvästi lyhyeksi aikaa; koko sydämmestäni toivon, että kaikki tulee hyväksi ja onnelliseksi jälleen!"
Hän pudisti päätänsä ja värisi asettuessaan vaunuun. Ovi suljettiin. "Uskotteko Te uniin!" kuiskasi hän minulle vaunun ikkunasta. "Minä näin viime yönä sellaisia unia, joita en ole koskaan ennen nähnyt. Se kauhu, jonka ne herättivät minussa, ei tahdo poistua mielestäni." Juna vihelsi, ennenkun minä ennätin vastata, ja vaunu läksi liikkeeseen. Hänen kalpeat, hiljaiset kasvonsa kääntyivät minuun viime kerran; suruisella ja miettivällä ilmeellä katsoi hän minuun. Hän viittasi kädellään — en nähnyt häntä enää.
Noin kello 5 saman päivän iltapuolella istuin minä, lopetettuani ne taloustehtävät, joita nyt kasautui yhä enemmän minulle, aivan yksinäni huoneessani ja koetin rauhoittaa mieltäni lukemalla autuaan mieheni saarnoja. Ensi kertaa elämässäni en minä kumminkaan voinut kiinnittää ajatuksiani näihin hurskaisiin ja lohduttaviin sanoihin. Vakuutettuna siitä, että lady Glyden lähtö oli tehnyt mieleeni syvemmän vaikutuksen, kuin itse olin uskonutkaan, panin kirjan pois käsistäni ja läksin puutarhaan hieman kävelemään. Sir Percival ei ollut vielä tietääkseni palanut, ja minä voin siis epäröimättä kävellä siellä.
Kun minä kaarsin ohi asuinhuoneen yhden kulman ja pääsin siten vapaammin näkemään yli puutarhan, hämmästyin minä nähdessäni rouvashenkilön aivan hitaasti kävelevän käytävää pitkin selin minuun ja poimivan kukkia.
Lähestyessäni kääntyi hän ympäri. Veri pysähtyi suonissani. Vieras nainen oli rouva Rubelle.
Minä en voinut enempää liikkua kuin puhuakaan. Hän tuli luokseni yhtä huolettomasti kuin ennenkin kukkansa kädessä.
"Kuinka, rouvaseni, ettekö voi hyvin?" kysyi hän tyynesti.
"Oletteko täällä?" voin minä vihdoinkin sanoa. "Ettekö olekaan matkustanut Lontooseen — Cumberlandiin?"
Rouva Rubelle haisteli kukkiansa katsoessaan minuun ivallisesti ja säälivästi hymyillen.
"En," sanoi hän. "En ole ollenkaan lähtenyt Blackwater-Parkista."
Minä henkäsin ja rohkenin vielä tehdä yhden kysymyksen.
"Missä on neiti Halcombe?"
Tällä kertaa nauroi rouva Rubelle suoraan minulle vasten silmiä ja vastasi:
"Ei neiti Halcombekaan ole lähtenyt pois Blackwater-Parkista, rouvaseni."
Kuullessani tämän hämmästyttävän vastauksen kiitivät kaikki ajatukseni takaisin lady Glyden jäähyväisiin. Minä en voi sanoa, että se tapahtui itsenuhtelun tunteella — mutta kyllä tuntui minusta tällä hetkellä, että minä olisin halunnut antaa monen vaivaloisen vuoden säästöt, jos minä neljä tuntia aikaisemmin olisin tietänyt, mitä minä nyt tiesin.
Rouva Rubelle seisoi aivan ääneti ja levollisena ja järjesteli kukkakimppuansa, ikäänkuin odottaen, että minä ensin sanoisin jotakin.
Mutta minä en voinut lausua sanaakaan. Minä ajattelin lady Glyden murtunutta sielunvoimaa ja heikkoa terveyttä ja minä vapisin ajatellessani sitä hetkeä, jolloin se huomio, jonka minä olin nyt tehnyt, musertavalla painollaan lankeisi hänen päällensä. Pariksi minuutiksi mykistyin minä kerrassaan sääliväisyydestä sisarraukkoja kohtaan. Rouva Rubelle katsoi ylös kukkakimpustaan ja sanoi: "Tässä on sir Percival, rouvaseni, tullen juuri kävelymatkaltaan."
Sir Percival tuli luoksemme katkoen pahanilkisesti kukkia ratsupiiskallaan. Tultuaan kyllin lähelle nähdäkseen minun kasvoni, pysähtyi hän, puisteli tomun pois saappaistaan ratsupiiskalla ja räiskähti niin kovaan ja hillittömään nauruun, että kaikki linnut lensivät pois siitä puusta, jonka alla hän seisoi.
"Ahaa, rouva Michelson", sanoi hän; "Te olette saanut selvän asiasta nyt — eikö niin?"
Minä en vastannut mitään. Hän kääntyi rouva Rubellen puoleen.
"Koska näyttäysitte Te puutarhassa?"
"Noin puoli tuntia sitten, herra. Tehän sanoitte, että minä saisin vapauteni niin pian, kun lady Glyde olisi matkustanut Lontooseen."
"Aivan oikein! En nuhtele Teitä mistään — kysyin vain Teiltä kumminkin". Hän vaikeni hetkisen ja kääntyi sitten taaskin minuun. "Uskoakseni ette Te voi oikein käsittää asiaa", sanoi hän pilkallisesti. "Tulkaa sitten itse katsomaan."
Hän meni edeltä rakennuksen etusivulle. Minä seurasin perästä, ja viimeisenä tuli rouva Rubelle. Tultuamme rautaveräjien kautta pihaan, pysähtyi hän ja osoitti ratsupiiskallaan rappeutunutta rakennuksen keskiosaa.
"Katsokaas!" sanoi hän. "Katsokaa ensi kerrokseen. Tunnettehan hyvin vanhat makuuhuoneet kuningatar Elisabethin ajoilta? Meillä on neiti Halcombe hyvässä säilössä, sijoitettuna yhteen parhaimmista niistä. Ottakaa hänet mukaanne, rouva Rubelle, Teillähän on avain? Antakaa rouva Michelsonin itsensä nähdä, ett'ei tällä kertaa ole mikään kuje kysymyksessä."
Se ääni, jota hän käytti minua vastaan, ja ne harvat minuutit, jotka olivat kuluneet puistosta lähdöstämme, saattavat minut taaskin tulemaan käsitykseeni. Mihin minä tänä hetkenä olisin ryhtynyt, jos minun koko elämäni olisi ollut toista palvelevassa ja riippuvassa asemassa, en tiedä. Mutta kuten nyt oli — sen kasvatuksen, niiden periaatteiden ja tunteiden takia, jotka kuuluivat sivistyneelle rouvasihmiselle, en minä voinut epäillä, miten minun piti käyttäytyä. Velvollisuuteni sekä itseäni että lady Glydeä kohtaan kielsi minua jäämästä sen miehen palvelukseen, joka niin häpeämättömästi oli pettänyt meitä esittämällä koko jakson sydämmettömiä valheita.
"Minun täytyy pyytää, sir Percival, saada puhua Teidän kanssanne muutamia sanoja yksityisesti", sanoin minä. "Sen jälkeen olen minä valmis seuraamaan tätä henkilöä neiti Halcomben huoneeseen."
Rouva Rubelle, johon minä olin viitannut kevyellä pään kumarruksella, haisteli huolimattomasti kukkakimppuansa ja meni varsin hitaasti ovea kohden.
"No niin", sanoi sir Percival, "että minä haluan jättää paikkani Blackwater-Parkissa." Tämän sanoin minä sana sanaltaan. Olin päättänyt, että ensi sanat, jotka minä sanoisin hänen palattuaan, olisi toivomus päästä hänen talostaan.
Hän katsoi minuun synkimmällä silmäyksellään ja pisti raivokkaalla liikkeellä molemmat kätensä ratsutakkinsa taskuihin.
"Miksi?" kysyi hän. "Sitäpä haluaisin tietää."
"Ei kuulu minun tehtävääni arvostella, mitä on tapahtunut tässä talossa. En tahdo loukata ketään. Minä tahdon vain sanoa, ett'en minä huomaa velvollisuuteni mukaiseksi enemmän lady Glydeä kuin itseänikään kohtaan jäädä kauemmaksi Teidän palvelukseenne."
"Onko se Teidän velvollisuutenne mukaista minua kohtaan seisoa tässä ja heittää halpamainen epäily vasten, silmiäni?" huusi hän aivan raivoissaan. "Huomaan kyllä, mitä Te tarkoitatte. Te olette omalta alhaiselta, epärehelliseltä katsantokannaltamme tulkinnut viattoman kepposen lady Glydeä kohtaan, joka tehtiin hänen parhaakseen. Oli mitä tärkeintä hänen terveytensä takia vaihtaa heti olinpaikkaa, ja Te tiedätte yhtähyvin kuin minäkin, ett'ei hän koskaan olisi matkustanut, jos hän olisi uskonut neiti Halcomben olevan vielä täällä. Menkää, jos Teitä miellyttää, — minä voin helposti saada yhtä hyviä taloudenhoitajattaria kuin Tekin lausumalla vain sanan. Menkää, milloin haluttaa — mutta kavahtakaa levittämästä mitään juorua minusta ja minun talostani poistuttuanne siitä. Puhukaa totuutta ja vain totuutta, muutoin voi se tulla kalliiksi Teille! Oman hyvänsä takia on lady Glydeä peijattu — ja sen saakoon kernaasti kuka tahansa kuulla. Menkää itse ylös katsomaan, eikö neiti Halcombella ole yhtä paljon mukavuutta ja hoitoa siellä kuin missä muussa talon osassa tahansa.
"Muistakaa tohtorin oma määräys, että lady Glyden täytyy niin pian kuin mahdollista muuttaa toiselle paikkakunnalle. Pankaa tämä kaikki tarkoin mieleenne — ja puhukaa sitten jotakin pahaa minulta ja minun teoistani, jos Te uskallatte!"
Kaikki nämä sanat syöksyivät hänen huuliltaan hänen raivoissaan kävellessään edestakaisin ja huitoessaan ympärilleen ilmaan ratsupiiskallaan.
Ei mikään hänen puheensa voinut järkyttää minun vakuutustani niiden halveksittavain valheiden suhteen, joita hän edellisenä päivänä oli ladellut minun läsnä-ollessani, ja sen julman petoksen suhteen, jolla hän oli erottanut lady Glyden sisarestaan ja lähettänyt hänet Lontooseen hänen ollessaan puolikuolleena levottomuudesta neiti Halcomben takia. Luonnollisesti pidin minä nämä ajatukset itsekseni enkä lausunut enää mitään, joka olisi voinut häntä suututtaa, mutta en silti miettinyt vähemmän varmasti toteuttaa aikomustani. Hiljainen vastaus poistaa vihan — ja minä hillitsin sentähden tunteeni vastatessani:
"Ollessani Teidän palveluksessanne, sir Percival, tunnen minä velvollisuuteni kyllin hyvin ollakseni tarkastamatta Teidän vaikuttimianne. Kun minä poistun talostanne, toivon minä tuntevani arvoni kyllin ollakseni puhumatta asioista, jotka eivät koske minua."
"Koska haluatte mennä?" kysyi hän tuikeasti keskeyttäen minut. "Älkää luulko, että minä olen halukas pitämään Teidät — älkää luulko, että minä olisin pahoillani Teidän poistumisestanne talostani. Menettelen täysin omantunnonmukaisesti ja suoraan tässä asiassa alusta loppuun. Koska haluatte mennä?"
"Haluaisin poistua paikastani niin pian kun Teidän mukavuutenne sen sallii, sir Percival."
"Minun mukavuudellani ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. Olen epäilemättä poissa talosta huomisaamuna aikaiseen ja Teidän laskunne voin minä tarkastaa tänään illalla. Jos Te todellakin tahdotte ottaa huomioon jonkun mukavuuden, niin olisi parempi neuvotella neiti Halcomben kanssa. Rouva Rubellen kanssa sovittu aika loppuu tänä päivänä ja hänellä on syytä toivoa matkustaa takaisin Lontooseen tänä iltana. Jos Te myöskin matkustatte nyt heti, ei neiti Halcombella ole ketään, joka häntä hoitaisi."
Minä toivon, ett'en tarvitse sanoa minusta olleen mahdotonta hyljätä neiti Halcombe tällaisena onnettomuuksien aikana, joka nyt oli kohdannut häntä ja lady Glydeä. Tultuani vakuutetuksi, että rouva Rubelle heti matkustaisi, otettuani hänen paikkansa ja saatuani vielä luvan koettaa puhutella tohtori Dawsonia ottamaan taaskin hoitoonsa neiti Halcombe, suostuin minä mielelläni jäämään Blackwater-Parkiin, kunnes neiti Halcombe ei enää tarvitsisi minun hoitoani. Minä lupasin viikkoa ennen talosta lähtöäni ilmoittaa siitä sir Percivalin asianajajalle, niin että hän voisi ryhtyä tarpeellisiin toimiin hankkiakseen minulle seuraajan. Kaikki tämä sovittiin muutamin sanoin, jonka jälkeen sir Percival käänsi minulle jyrkästi selkänsä, ja minä menin rouva Rubellen luo. Tämä merkillinen nainen oli koko ajan tyynesti istunut portailla, odottaen että minä seuraisin häntä neiti Halcomben luo.
Tuskin olin minä ehtinyt puoli tiehen hänen luokseen, kun sir Percival, joka oli sillä välin kävellyt kappaleen matkaa vastapäiseen suuntaan, yht'äkkiä pysähtyi ja huusi minua takaisin.
"Mitä syytä Teillä on poistua palveluksestani?" kysyi hän.
Tämä kysymys tuntui minusta niin kummalliselta sen jälkeen, mitä juuri nyt oli välillämme tapahtunut, että minä tuskin tiesin, mitä minä vastaisin.
"Muistakaa! Minä en tiedä, miksi menettelette niin", jatkoi hän. "Teidän täytyy ilmoittaa minulle jokin syy paikastanne poistumiseen, kun Te otatte uuden paikan."
"Mikä on syy? Perheen lähtökö? Se kelpaa."
"Sitä vastaan ei ole mitään muistuttamista, sir Percival —"
"No, hyvä! Sitä tahdoinkin vain tietää. Jos joku kysyy todistuksianne, niin on tämä syynä eroamiseenne täältä: Te lähdette tiehenne, koska koko perhe muuttaa täältä."
Hän kääntyi taaskin pois, ennenkuin minä ennätin lausua sanaakaan, ja meni nopein askelin puistoon. Hänen esiintymisensä oli yhtä kummallinen kuin puheensakin. Minä tunnustan hänen melkein pelottaneen minua.
Rouva Rubellenkin kärsivällisyys oli melkein loppua, kun minä lopultakin tulin hänen luoksensa.
"Vihdoinkin!" sanoi hän olkapäitään kohauttaen. Hän meni edellä rakennuksen asumattomaan osaan, nousi portaita ylös ja aukaisi avaimellaan sen käytävän oven, jonka vieressä Elisabethin aikuiset vanhat huoneet sijaitsevat — oven, joka aina minun tulostani asti Blackwater-Parkiin ei koskaan ennen oltu avattu. Itse huoneet tunsin minä varsin hyvin, kun minä useamman kerran olin käynyt niissä, mutta aina rakennuksen toisesta osasta. Tämän vanhan parvekkeen kolmannen oven kohdalla pysähtyi rouva Rubelle, ojensi sen avaimen ynnä muut mukanaan olevat avaimet minulle ja sanoi, että minä tapaisin neiti Halcomben tässä huoneessa. Ennenkun minä menin sisään, katsoin minä parhaaksi sanoa hänelle, että hänen toimensa nyt oli lopussa. Minä ilmoitin hänelle muutamin sanoin, että minä tästä lähtien kokonaan vastaisin sairaan katsomisesta ja hoidosta.
"Olen iloinen kuullessani sen, rouvani," sanoi rouva Rubelle. "Haluan kovin saada heti matkustaa."
"Matkustatteko tänään?" kysyin minä varmuuden vuoksi.
"Kun nyt olette ottanut sairaanhoidon huoleksenne, matkustan minä puolentunnin kuluttua. Sir Percival on hyväntahtoisesti oikeuttanut minun tilaamaan vaunut milloin tahansa, ja nyt tarvitsen minä ne puolen tunnin kuluttua päästäkseni asemalle. Minä olen jo laittanut kaikki matkatavarani. Hyvästi, rouvaseni."
Hän niiasi nopeasti ja meni takaisin parvekkeen kautta hyräillen laulua ja lyöden tahtia kukkakimpullaan. Olen sydämmellisen iloinen, että tämä oli viime kerta, jolloin näin rouva Rubellen.
Tullessani huoneeseen nukkui neiti Halcombe. Katselin häntä tuskaisella osanotolla hänen siinä maatessaan kauhean korkeassa, vanhanmallisessa sängyssä. Hän ei ollut kumminkaan missään suhteessa huonompi kuin viime kerran nähdessäni häntä. Minun täytyy myöntää, ett'en hänen hoitoaan missään kohden oltu laiminlyöty, mikäli minä voin huomata. Huone oli kolkko, ikävä ja pimeä, mutta ikkuna, joka on talon takana olevalle yksinäiselle pihaportille päin, oli auki päästääkseen raitista ilmaa, ja yleensä kaikki, mitä voitiin tehdä huoneen hauskentamiseksi, oli tehty, sir Percivalin petoksen koko julmuus oli kohdannut lady Glyde-raukkaa. Neiti Halcombe ei ollut, minun huomatakseni, kärsinyt muuta vääryyttä, kuin että hänet täten oli kätketty.
Tultuani vakuutetuksi, että sairas nukkui rauhallisessa unessa, hiivin minä hiljaa ulos sanoakseni puutarhurille, että hän kutsuisi lääkäriä. Minä pyysin häntä, että hän vietyään rouva Rubellen asemalle menisi herra Dawsonin luo viemään hänelle terveisiä, että minä haluaisin puhua hänen kanssaan. Tiesin hänen tulevan minun pyynnöstäni ja pysähtyvänkin taloon kreivi Foscon lähdettyä pois.
Odottamaani aikaan palasi puutarhuri ja ilmoitti tohtori Dawsonin pyytäneen tervehtimään ja sanomaan, ett'ei hän itse ollut oikein terve, mutta että hän, jos mahdollista, tulisi huomisaamuna. Esitettyään asiansa tahtoi hän mennä; minä ehkäisin häntä kumminkin pyytämällä palaamaan ennen pimeän tuloa ja istumaan ylhäällä eräässä asumattomista huoneista, niin että minä voisin huutaa häntä, jos jotain tapahtuisi. Hän ymmärsi helposti vastenmielisyyteni jäädä yksin tähän nyt niin aution talon rappeutuneeseen osaan, ja me sovimme asiasta niin, että hän lupasi tulla 8 ja 9 välillä illalla.
Hän saapui täsmällisesti, ja minulla oli täysi syy olla tyytyväinen päätökseeni kutsua hänet. Ennen puoltayötä puhkesi sir Percivalin väkivaltainen ja kummallinen luonne rajulla ja kauhealla tavalla raivoamaan, ja ellei puutarhuri olisi ollut saapuvilla rauhoittamassa häntä, niin kauhistun ajatellakin, mitä olisi voinut tapahtua.
Melkein koko iltapäivän ja illan oli hän kävellyt asuinrakennuksessa ja pihalla levottomasti ja kummallisesti, mikä mielestäni aiheutui siitä, että hän oli juonut liian paljon viiniä yksinäisellä päivällisellään. Olkoon sen laita kuinka tahansa, niin kuulin minä, kävellessäni kappaleen katkaa edestakaisin parvekkeella, kuin hän kovasti ja kiivaasti huusi jotakin rakennuksen uudessa osassa. Puutarhuri kiiruhti heti alas hänen luokseen, ja minä suljin oven estääkseni, jos mahdollista, melua kuulumasta sairaan korviin. Viipyi hyvästikin puoli tuntia, ennenkun mies palasi takaisin. Hän selitti isäntänsä olevan aivan järjiltään — ei, kuten minä luulin, paljosta juonnista, vaan jonkunlaisesta mielipuolen pelosta, jonka syytä hän ei voinut ymmärtää. Kun hän tuli alas eteiseen, näki hän sir Percivalin kävelevän nopein askelin edestakaisin, nähtävästi kovin kiukuissaan ja kiroillen, ett'ei hän tahdo jäädä minuuttiakaan kauemmaksi yksin tähän kirottuun taloon ja että hän nyt heti, keskellä yötä, aikoi lähteä matkalle. Kun puutarhuri läheni häntä, oli hän kiroillen ja uhkaillen ajanut tämän heti valjastamaan hevosta.
Vähemmässä kuin neljännestunnissa oli sir Percival kuolonkalpeana tullut hänen luokseen tallipihaan, hypännyt kiesseihin, lyönyt hevosta niin, että tämä heti oli lähtenyt hurjasti laukkaamaan, ja lähtenyt aivan yksin pois. Puutarhuri oli kuullut, kuinka hän oli kiroillut ja huutanut portinvartijalle kiiruhtamaan ylös avatakseen veräjän — oli sen jälkeen kuullut, kuinka hän hiljaisessa yössä jatkoi rajun kiivaasti matkaansa, eikä tiennyt sittemmin sen enempää.
Huomispäivänä tai sitä seuraavana — en muista oikein, kumpanako — toi Knowlesburyn, lähimmän kaupunkimme, vanhan majatalon renki ajoneuvot kotiin. Sir Percival oli pysähtynyt sinne ja sitten matkustanut edelleen rautateitse — mihin, ei mies voinut sanoa meille. Minä en koskaan sitten saanut mitään tietoa sir Percivalin hankkeista, en häneltä itseltään enkä keltään muultakaan, enkä minä tiedä edes, onko hän nykyisin Englannissa vai jossain muualla. Hän ja minä emme ole koskaan tavanneet toisiamme hänen paettuaan kotoaan kuin pelastunut rikollinen, ja minun sydämmellinen toivoni ja rukoukseni on, ett'emme koskaan tapaisikaan tässä elämässä.
Minun oma osani tässä surullisessa perhejutussa on nyt lähimmiten kerrottu.
On sanottu minulle, että neiti Halcomben heräämisellä vihdoinkin pitkällisestä unestaan ja keskinäisellä puhelullamme, kun hän näki minun istuvan vuoteensa ääressä, ei ole mitään tekemistä sen kertomuksen kanssa, jonka minä nyt olen kyhännyt. Olkoon puolestani kylliksi sanoa, ett'ei hän itse tietänyt mitään siitä, millä tavoin hänet oli tuotu huoneestaan tähän rakennuksen asumattomaan osaan. Sen tapahtuessa oli hän vaipunut syvään uneen, luonnolliseenko vai nukuttamalla toimitettuun, sitäkään hän ei voinut sanoa. Minun poissa-ollessani matkalla Torquayssa ja kun koko palvelusväki oli muuttanut talosta, lukuunottamatta Margaret Porcheria, joka joko söi tai joi tai makasi, milloin hän ei ollut työssä, ei ollut mikään sanottava vaikeus muuttaa neiti Halcombe salaa rakennuksen yhdestä osasta; toiseen.
Katsellessani ympäri huonetta huomasin minä, että rouva Rubelle oli saanut sinne eri ruokalajeja ja muita elintarpeita sekä että hänelle oli hankittu apuneuvoja lämmittää vettä, keittoja ynnä muuta, tarvitsematta tehdä muuta niinä muutamina päivinä, jotka hän oli suljettuna sairaan luona. Hän oli kieltäytynyt vastaamasta niihin kysymyksiin, joita neiti Halcombe luonnollisesti teki hänelle, mutta ei muutoin ollut kohdellut häntä huolimattomasti eikä epäystävällisesti. Ainoa rikos, josta minä syystä voin nuhdella rouva Rubellea, on se, että hän on antautunut avustamaan näin arvottomasti halpamielistä petosta.
Olen iloinen, ett'en tarvitse kuvata sitä vaikutusta, jonka tieto lady Glyden matkasta teki neiti Halcombeen, tai niitä vielä paljon surullisempia tietoja, jotka vain liian pian saapuivat Blackwater-Parkiin. Molemmissa näissä tilaisuuksissa valmistin minä häntä kuulemaan onnettomuutta niin varovasti kuin voin; ainoastaan jälkimmäisessä tapauksessa olisi tohtori voinut olla minulle avuksi, jollei hän edelleen olisi voinut liian huonosti voidakseen tulla luokseni. Oli surullinen aika — aika, joka vaivaa minua sekä ajatellessani että kirjoittaessani siitä. Uskonnon lohdutuksen kallis siunaus, jota minä koetin jakaa, ei pitkään aikaan voinut saavuttaa neiti Halcomben sydäntä; toivon kumminkin, että se lopulta tulisi hänelle hyväksi. En jättänyt häntä, ennenkuin hänen voimansa olivat täysin palanneet. Se juna, jolla minä matkustin tästä onnettomasta kodista, vei hänetkin sieltä pois. Me erosimme raskain mielin toisistamme Lontoossa. Minä jäin erään sukulaiseni luo Islingtoniin; hän jatkoi matkaansa herra Fairlien Cumberlandissa olevalle tilalle.
Minulla on vain muutamia rivejä lisättävänä, ennenkun minä lopetan tämän kiusaavan selonteon. Ne ovat minun velvollisuudentunteeni aiheuttamia.
Ennen kaikkea pyydän minä saada lausua oman varman vakuutukseni, ett'ei minkään syytöksen näistä kertomistani tapahtumista pidä kohtaaman kreivi Foscoa. Olen saanut tietää, että kamala epäilys on herännyt ja että varsin arveluttavia selityksiä on annettu kreivin menettelystä. Minun vakuutustani hänen viattomuudestaan ei kumminkaan voida järkyttää. Jos hän auttoi sir Percivalia tämän suunnitelmassa lähettää minut Torquayhin, niin saattoi hänet itsensä harhaan hämmennys, josta häntä ulkomaalaisena ja outona ei pidä tuomita. Jos hän hankki rouva Rubellen sairaanhoitajattareksi Blackwater-Parkiin, niin oli se onnettomuus eikä mikään sellainen hänen virheensä, että tämä vieras henkilö olisi ollut kyllin halpamielinen auttaakseen talon herraa petoksessa, jonka tämä itse oli suunnitellut. Puhtaan moraalin nimessä panen minä vastalauseeni sitä vastaan, että kreiviä kohtaan langetetaan jokin ajattelematon tai ansaitsematon moite.
Toisekseen täytyy minun lausua ikäväni siitä, ett'en voi muistaa päivää, jolloin lady Glyde läksi Blackwater-Parkista matkustaakseen Lontooseen. On sanottu minulle, että on suuremmasta merkityksestä saada tietää oikea päivä, jolloin tämä surullinen matka tapahtui, ja minä olen vakavasti koettanut muistutella, mutta turhaan. Sen vain voin muistaa, että se tapahtui heinäkuun loppupuoliskolla. Jokainen tietää, kuinka vaikeata on jonkun ajan kuluttua muistaa jotakin määrättyä päivää, ellei sitä edeltäkäsin merkitsi muistiin. Tämä vaikeus oli minulle sitäkin suurempi niiden levottomuutta herättäväin ja merkillisten tapahtumain takia, jotka sattuvat juuri samaan aikaan, kuin lady Glyde matkusti. Toivon sydämmellisesti, että minä tähän aikaan olisin pitänyt päiväkirjaa ja että hänen matkapäivänsä olisi yhtä elävästi muistissani kuin mylady-raukan kalpeat kasvot hänen viime kerran surullisesti katsoessaan minuun vaununikkunasta.
Useiden eri todistajain jatkama kertomus.
1. Hester Pinhornin, kreivi Foscon palveluksessa olevan keittäjättären todistus.
(Hänen suullisen kertomuksensa mukaan kirjoitettu.)
Olen pahoillani, ett'en koskaan ole saanut oppia lukemaan tai kirjoittamaan. Koko elämäni olen saanut touhuta ja tehdä työtä ja olen aina pitänyt tarkkaa huolta rehellisestä nimestä. Minä tiedän, että on synti ja vääryys sanoa, mikä ei ole totta, ja minä tahdon tarkkaan karttaa sitä nytkin sanomasta. Kaikki, mitä tiedän, tahdon minä sanoa ja minä pyydän nöyrästi sitä herraa, joka merkitsee tämän muistiin, sovittamaan sanani oikein kirjoittaessaan ja suomaan minulle anteeksi, joka en ole saanut mitään oppia.
Viime kuluneena kesänä sattui niin, että minä — vaikka omatta syyttäni — olin ilman paikkaa. Kuulin silloin, että keittäjättären paikka oli saatavissa talossa N:o 1 Forestroadin varrella S:t Johns-Woodissa. Otin tämän paikan kokeeksi. Isäntäni nimi oli Fosco. Emäntäni oli Englantilainen rouvashenkilö. Isäntäni oli kreivi ja emäntäni kreivitär. Siellä oli nuori tyttö, jonka piti toimittaa muut palvelustehtävät talossa. Hän ei ollut erittäin siisti eikä ripeäkään, mutta mikään paha ei hänen kanssaan ollut tulla toimeen. Minä ja hän olimme talon ainoat palvelijat.
Isäntämme ja emäntämme tulivat sitten, kun me olimme alkaneet jo palveluksemme. Heti heidän tultuaan saimme tietää vieraita odotettavan maaseudulta.
Vieras oli emäntäni veljentytär, ja ensi kerroksessa oleva vierashuone pantiin hänelle kuntoon. Emäntäni sanoi, että lady Glydellä — niin oli vieraan nimi — oli varsin heikko terveys ja että minä sen vuoksi saisin olla varsin varova ruuanlaiton suhteen. Hänen piti tulla samana päivänä, mikäli minä voin muistaa; pyydän kumminkin, ett'ette luota minun muistiini tässä tapauksessa. Minun täytyy ikäväkseni sanoa, ett'ei hyödytä mitään kysyä minulta ajasta ja päivistä ja muusta sellaisesta. Lukuunottamatta sunnuntaita olen minä tuskin koskaan selvillä niistä, sillä minä olen köyhä työläisnainen ja varsin oppimaton. Kaikkiaan tiedän minä, että lady Glyde tuli ja herätti meissä kaikissa heti taloon tultuaan suurta peljästystä, se on totta ja varmaa. Kuinka minun isältäni saattoi hänet kotiin luokseen, en voi sanoa, sillä minulla oli silloin jotain työtä käsillä, mikä kokonaan kiinnitti minun huomioni. Mutta iltapäivällä luulen sen olleen, ja palvelustyttö avasi oven ja saattoi hänet vieraskamariin. Hän ei ollut kaukaa keittiössä luonani, kun me saimme kuulla hirveätä meteliä ylhäältä ja vierashuoneen kellon kiihkeätä soittamista ja emäntäni äänen huutavan apua.
Me juoksimme ylös molemmat ja saimme silloin nähdä vieraan rouvashenkilön makaavan sohvalla kalmankalpeana, kovasti yhteen puristetuin käsin ja pää riippuen toiselle sivulle. Hän oli äkkiä peljästynyt, sanoi emäntäni, ja kreivi sanoi hänen saaneen kouristuksia. Tuntien ympäristöä hieman paremmin kuin muut juoksin minä lähimmän lääkärin luo hakemaan apua. Lähinnä saatavissa olivat tohtorit Gardh ja Goodricke, jotka asuivat yhdessä joilla oli tunnettu nimi ja maine koko S:t Johns-Woodissa, mikäli olen kuullut. Herra Goodricke oli kotona ja seurasi minua.
Viipyi kotvasen aikaa, ennenkun hän voi olla sanottavaksi avuksi. Onneton naisraukka sai kohtauksen toisensa jälkeen; ja siten jatkui, kunnes hän oli aivan voimaton ja heikko kuin äskensyntynyt lapsi. Me veimme hänet vuoteeseen. Herra Goodricke kiiruhti kotiinsa hakemaan lääkkeitä ja tuli takaisin neljännestuntia lyhemmässä ajassa. Paitsi lääkkeitä toi hän mukanaan torvenmuotoisen mahognyisen puupalan; sen asetti hän sairaan sydämmelle ja painoi korvansa aivan siihen ja kuunteli tarkkaavasti.
Tehtyään tämän sanoi hän huoneessa olevalle emännälleni: "Tämä on varsin arveluttava sairaustapaus; minä kehotan heti kirjoittamaan lady Glyden lähimmille omaisille." Emäntäni kysyi häneltä: "Onko se sydäntauti?" Tohtori vastasi tähän: "Niin, vaarallisinta laatua." Hän sanoi sitten kreivittärelle suoraan, kuinka hän uskoi taudin laidan olevan, mutta sitä minä en ollut kyllin oppinut ymmärtämään. Mutta sen minä varmasti tiedän, että hän lopuksi sanoi pahoin pelkäävänsä, ett'ei hän eikä kukaan muukaan lääkäri enää voisi auttaa asiaa nyt.
Emäntäni otti nämä ikävät tiedot vastaan rauhallisemmin kuin isäntä. Hän oli suuri ja lihava, naurettava vanha herra, jolla oli kesyjä lintuja ja valkoisia rottia ja joka puhui niiden kanssa, ikäänkuin ne olisivat olleet kristittyjä lapsia. Hän näytti olevan kauhean pahoillaan tapahtuman johdosta. "Ah! lady Glyde raukka! rakas lady Glyde-raukka!" sanoi hän kerta toisensa perään ja käveli edestakaisin ja väänteli lihavia käsiänsä enemmän kujeilijan kuin järkevän ihmisen tavalla. Jos minun emäntäni kysyi kerran sairaan mahdollista paranemista, kysyi hän ainakin viisikymmentä kertaa. Minä vakuutan, että hän oikein vaivasi meitä kaikkia — ja kun hän lopultakin ehti rauhoittua, meni hän ulos pieneen puutarhaan ja sitoi pieniä kukkakimppuja ja pyysi minua koristaman niillä sairashuonetta. Juuri kuin niistä olisi voinut olla jotain hyötyä! Luulen hänen jonkun kerran olleen hieman sekaisin ymmärrykseltään. Mutta ilkeä isäntä ei hän kuitenkaan ollut. Hän oli perin kohtelias puhelemaan ja esiintyi hyväntahtoisesti, leikkisästi ja ystävällisesti. Pidin hänestä paljon enemmän kuin emännästäni. Jos jokin ihminen oli kova mieleltään, niin oli hän!
Puoliyön aikaan näytti sairas hieman voimistuvan. Hän oli sitä ennen ollut niin voipunut kouristuksista, ett'ei hän voinut liikuttaa kättä eikä jalkaa eikä puhuakaan kenenkään ihmisen kanssa. Nyt kääntäytyi hän kumminkin sairasvuoteessa ja katsoa tuijotti sekä ympäri huonetta että meitä. Hänen on täytynyt olla kaunis nainen terveenä ollessaan vaaleine hiuksineen ja sinisine silmineen. Hän nukkui varsin levottomasti yöllä — ainakin sanoi emäntäni niin, joka istui yksin ylhäällä hänen luonaan. Ennenkun itse menin levolle, olin minä sisällä kerran katsoakseni, voisinko olla joksikin avuksi, ja kuulin silloin, kuinka hän puhui itsekseen sekavalla, hajanaisella tavalla. Hän näytti suuresti ikävöivän saada puhua jonkun kanssa, joka oli poissa hänen luotaan. Tämän henkilön nimeä en voinut ensi kerralla kuulla ja toisella kertaa, juuri kun hän mainitsi sen, koputti isäntäni ovelle jättääkseen minulle vielä yhden ruman kukkakimppunsa ja kyselläkseen koko joukon.
Kun minä aikaisin huomisaamuna palasin huoneeseeni oli sairas aivan voimaton ja nukkui horrosmaisessa unessa. Herra Goodricke tai tohtori Cardkin mukanaan neuvotellakseen. He sanoivat molemmat, ett'ei häntä millään ehdolla nukkuessa saisi häiritä. He pyysivät emäntääni seuraamaan huoneen toiseen päähän ja kyselivät häneltä tarkkaan sairaan terveyttä entisinä aikoina; kuka oli ollut hänen lääkärinsä ja oliko häntä kauan painanut jokin sieluntuska ja oliko hän tuntenut itsensä onnettomaksi. Minä muistan varsin hyvin, että emäntäni vastasi tähän "kyllä", ja että herra Goodricke katsoi herra Cardhiin ja pudisti päätänsä, ja herra Gardh katsoi herra Goodrickeen ja pudisti päätänsä. He näyttivät ajattelevan, että tällä mielen levottomuudella voi olla jotain tekemistä hänen sydänvikansa kanssa. Hän näytti niin heikolta, pikku raukka! Vahva ei hän varmaan koskaan ole ollut — ei, ei koskaan vahva!
Myöhemmin aamulla, kun hän heräsi, oli tauti saanut nopean käänteen, ja vieras herrasnainen näytti olevan parempi. Minä en saanut tulla huoneeseen katsomaan häntä, yhtä vähä kuin minun toverini sai tulla pelosta, että hän taaskin huonontuisi nähdessään vieraita. Isäntäni sanoi hänen olevan paremman.
"Kuuleppas, kiltti Hesterini", sanoi hän, "lady Glyde on nyt taas parempi. Mieleni on entistä rauhallisempi, ja minä menen nyt oikaisemaan paksuja koipiani pikku kävelylle auringonpaisteessa tänä kauniina kesäpäivänä. Pitääkö minun toimittaa jokin tehtävä sinulle? Onko minun suoritettava jotain ostoksia taloutta varten? Mitä teet sinä siinä? Ahaa! herkkutortunko päivälliseksi? Ota riittävästi voitaikinaa, kiltti piikaseni, — paljon voitaikinaa, joka sulaa suussa, kun se on kermalla voideltu. — Oi, se on ihanaa!" Sellainen oli hänen tapansa. Hän oli yli 60 vuotta vanha ja vielä ihastunut torttuihin ja leivoksiin. Ajatteleppas vain sitä!
Tohtori tuli takaisin puolenpäivän aikaan ja näki silloin itse, että lady Glyde oli herännyt hieman parempana. Hän kielsi meitä puhelemasta hänen kanssaan tai antamasta hänen puhella kanssamme, jos häntä haluttaisi tehdä niin, koska häntä, kuten hän sanoi, täytyi pitää ennen kaikkea hiljaisuudessa ja koettaa saada nukkumaan niin paljon kuin mahdollista. Hän ei juuri koskaan näyttänyt olevan halukas puhelemaan minun nähdessäni häntä — paitsi yöllä, jolloin minä en ymmärtänyt, mitä hän sanoi — muulloin oli hän varmaan liian heikko puhuakseen. Herra Goodricke ei ollut läheskään niin tyytyväinen häneen kuin minun isäntäni. Hän ei sanonut mitään muuta tullessaan alas, kuin että hän palaisi takaisin kello 5.
Jotenkin siihen aikaan — isäntäni ei vielä ollut palannut — soitettiin kiivaasti vierashuoneesta, ja emäntäni tuli eteiseen sekä pyysi minua juoksemaan tohtori Goodricken luo ja sanomaan hänelle, että sairas oli pyörtynyt. Minä otin hattuni ja olkahuivini, kun kaikeksi onneksi tohtori samassa tulikin puolenpäivän aikana tekemänsä lupauksen mukaan.
Avasin oven ja seurasin häntä yläkertaan. "Lady Glyde voi juuri kuten tavallisesti", sanoi emäntäni hänellä ovella, "hän oli ollut valveilla hetkisen ja katseli ympärilleen hämmentynein, kummallisin ilmein, kun minä kuulin hänen päästävän heikon huudahduksen ja näin samassa silmänräpäyksessä menettävän tajuntansa." Tohtori meni vuoteen luo ja kumartui sairaan yli. Nähdessään hänet tuli hän äkkiä varsin vakavannäköiseksi ja laski kätensä sairaan sydämmelle.
Emäntäni tuijotti herra Goodrickeen. "Eihän hän vain ole kuollut", kuiskasi hän ja alkoi vapista kiireestä kantapäähän.
"Kyllä", sanoi tohtori levollisesti ja vakavasti, "hän on kuollut. Minä pelkäsin sitä, kun minä eilen tutkin hänen sydäntään". Emäntäni astui muutamia askelia taapäin sängystä puhuessaan ja vapisi yhäti kovin. "Kuollut!" kuiskasi hän itsekseen, "kuollut, niin nopeasti, niin pian! Mitä sanoo mieheni?" Herra Goodricke pyysi hänen menemään alas ja koettamaan rauhoittua hieman. "Te olette istunut koko yön ylhäällä," sanoi hän, "hermonne ovat rasittuneet. Tämä henkilö," sanoi hän ja katsoi minuun, "jää kyllä tänne minun hankkiessani tarpeellista apua." Emäntäni seurasi hänen pyyntöänsä. "Minun täytyy varovasti valmistaa tieto miehelleni." Näin sanoen ja yhäti kovasti vapisten poistui hän huoneesta.
"Teidän isäntännehän on ulkomaalainen?" kysyi herra Goodricke kreivittären lähdettyä luotamme. "Ymmärtäneeköhän hän, mitä pitää kuolemantapausta rekisteriin merkittäessä tehdä?" — "En tiedä oikein herra", vastasin minä, "mutta tuskinpa uskoisin." Tohtori mietti hetkisen ja sanoi sitten: "Tavallisesti en minä tee sellaista, mutta voihan se säästää perheeltä huolta ja vaivaa, jos minä itse valmistan pöytäkirjan kuolemantapauksesta. Puolen tunnin kuluttua menen minä aluetoimiston ohi ja minä voin silloin pistäytyä sisään. Olkaa hyvä ja ilmoittakaa herrasväellenne, että minä teen sen." — "Kyllä, herra", vastasin minä, "he varmaan kiittävät Teitä hyvyydestänne ajatellessanne tätä asiaa." — "Ettehän pelkää jäädä tänne siksi, kunnes minä ehdin lähettää henkilön avuksenne?" kysyi hän. — "En, herra", vastasin minä. "Minä jään tänne lady-raukan luo siksi. Luullakseni ei ole mitään laiminlyöty, mitä voitiin tehdä, herra", lisäsin minä. — "Ei," sanoi hän, "tässä ei ole mitään laiminlyöty. Hänen on täytynyt kärsiä kovin, ennenkuin minä näin hänet. Hänen tilansa oli jo silloin toivoton, kun minut kutsuttiin." —
"Ah, niin! Kaikille meille käy samoin, ennemmin tai myöhemmin — eikö niin, herra?" sanoin minä. Hän ei vastannut mitään tähän; hän ei näyttänyt tahtovan puhua enempää sanoi vain jäähyväiset ja meni ulos.
Minä istuin sängyn vieressä aina tästä hetkestä saakka siihen asti, kun herra Goodricke lähetti lupaamansa avun. Hänen nimensä oli Jane Gould, ja hän näytti minusta olevan kunnioitettava nainen. Hän ei tehnyt mitään huomautuksia — sanoi vain, että hän kyllä tiesi, mitä vaadittiin häneltä, ja että hän oli käärinyt monta ruumista elinpäivinänsä.
Miten minun isäntäni vastaanotti kuolonsanoman, en voi lähemmin sanoa, sillä minä en silloin ollut saapusalla. Nähdessäni hänet näytti hän kovin murtuneelta. Hän istui aivan hiljaa nurkassa lihavat kädet riippuen polvilla, pää kumarassa ja silmät tuijottaen niin, ett'ei hän nähnyt mitään. Hän ei näyttänyt olevan niin paljon suruissaan kuin hämmästynyt ja hämmentynyt tapahtuman johdosta. Emäntäni järjesti kaiken, mikä oli tarpeen hautausta varten. Täytyi varmaankin mennä suuri summa rahaa; ruumiskirstu erittäinkin oli varsin kaunis. Me saimme kuulla, että kuolleen ladyn mies oli matkustanut ulkomaille. Mutta emäntäni, joka oli hänen tätinsä, järjesti asian niin hänen maaseudulla — Cumberlandissa muistaakseni — olevan sukunsa kanssa, että hän vietäisiin sinne ja laskettaisiin samaan hautaan kuin hänen äitinsäkin. Kaikki hautausta koskevat seikat järjestettiin varsin komeasti ja siististi, sen sanon vielä kerran, ja isäntäni matkusti itse maaseudulle ollakseen läsnä, kun kirstua laskettiin hautaan. Hän näytti niin perin juhlalliselta synkässä surupuvussaan, suurine, vakavine kasvoineen, hitaine käyntineen ja leveine hatunnauhoineen — niin, juhlalliselta hän näytti todellakin!
Lopuksi on minun vastattava kolmeen minulle esitettyyn kysymykseen:
1) Ett'en minä enemmän kuin toverinikaan koskaan nähnyt isäntäni itsensä antavan lady Glydelle lääkkeitä.
2) Ett'ei hän koskaan minun tietääkseni ja uskoakseni ollut yksin lady Glyden luona.
3) Ett'en minä voi selittää sitä kovaa säikähdystä, jonka emäntäni itse sanoi ladyä kohdanneen heti hänen tultuaan. Sen syytä ei koskaan mainittu minulle eikä toverillenikaan.
Edellä oleva todistus on luettu minun läsnäollessani. Minulla ei ole mitään lisättävää siihen tai muistutettavaa sitä vastaan. Vakuutan valallani kuten kristitty nainen: Tämä on totuus.
(Allekirjoitettu)
Hester Pinhorn (+ hänen puumerkkinsä)
2. Lääkärin todistus.
Sen alueen registraattorille, jossa allamainittu kuolemantapaus on sattunut.
Täten saan todistaa, että minä lääkärinä olen hoitanut lady Glydeä, 21 vuotta vanha viime syntymäpäivänään, että minä näin hänet viime kerran torstaina heinäkuun 25 päivänä 1850; että hän kuoli samana päivänä talossa N:o 5 Forestroadin varrella S:t Johns-Woodissa, ja että kuoleman syy oli valtimosuonenlaajennus. Taudin pituus tuntematon.
(Allekirjoitettu)
Alfred Goodricke.
Osoite N:o 12 Craydons Gardens,
S:t Johns-Wood, M.D. ja Ch.M.
3. Jane Gouldin todistus.
Tohtori Goodricke kehotti minua yleisellä ja sopivalla tavalla pitämään huolta siitä rouvashenkilöstä, joka oli kuollut yllämainitussa todistuksessa ilmoitetussa talossa. Minä tapasin vainajan talon palvelijan, Hester Pinhornin vartioimana. Jäin silloin taloon ja valmistin vainajan ruumiin hautaan pantavaksi. Minun läsnä-ollessani laskettiin ruumis kirstuun, ja sittemmin näin minä ruuvattavan kannen kiinni, ennenkuin se vietiin pois. Tämän tehtyä, ei ennemmin, sain palkkani ja poistuin talosta. Niitä henkilöitä, jotka haluavat jotakin todistusta minusta, kehotan kääntymään tohtori Goodricken puoleen. Hän voi todistaa sanojeni luotettavaisuuden.
(Allekirjoitettu)
Jane Gould.
4. Hautakiven todistus.
Omistettu Lauran, Lady Glyden, sir Percival Glyden, Blackwater-Parkin, Hampshiressä, Vapaaherran puolison ja Aatelismies Philip Fairlie-vainajan, tämän seurakunnan Limmeridge-Housesta, tyttären muistolle. Syntynyt maaliskuun 27 päivänä 1829; mennyt naimisiin joulukuun 22 päivänä 1849; kuollut heinäkuun 25 päivänä 1850.
5. Walter Hartrightin todistus.
Aikaisin kesällä 1850 läksimme minä ja elossaolevat seuraajani Keski-Amerikan erämaista ja metsistä palataksemme kotiin. Rannikolle saavuttuamme astuimme laivaan, jonka määrä oli purjehtia Englantiin. Mexikon lahdessa kärsimme me haaksirikon; minä olin yksi niistä harvoista, jotka pelastuivat. Tämä oli kolmas kerta, jolloin minä pelastuin silminnähtävästä hengenvaarasta. Rutto, intiaanein hyökkäys, hukkuminen — nämä kolme kuolemanvaaraa ovat uhanneet minua; kaikista olen pelastunut.
Nämä lehdet eivät sisällä mitään kertomusta minun seikkailuistani ja vaaroistani kaukana isänmaastani. Syy, miksi minä poistuin maastani ja ystävieni luota Ja heittäydyin uuteen seikkailujen ja hengenvaarallisten kohtaloiden maailmaan, on jo tunnettu. Tästä vapaaehtoisesta maanpaosta palasin minä, kuten olin toivonut, rukoillut, ja uskonut, että minä palaisin — muuttuneena miehenä. Uuden elämän taistelussa ja ponnistuksissa oli sydämmeni puhdistunut paljosta itsekkäisyyden kuonasta. Hädän ja vaaran kovassa koulussa oli minun tahtoni lujittunut, sydämmeni karaistunut päättävämmäksi ja mieleni terästynyt. Olin matkustanut pois välttääkseni kohtaloani. Palasin takaisin kohdatakseni sitä avoimin silmin, kuten miehelle sopii.
Palasin kohdatakseni sitä sillä välttämättömällä kieltäytymisellä, mitä tiesin minulta vaadittavan. Olin poistanut mielestäni katkeruuden menneisyyden suhteen, mutta syvällä sydämmessäni kätkin minä muiston tämän vaiherikkaan ajan surusta ja rakkaudesta. En lakannut koskaan tuntemasta, kuinka minä koko elämäni ajaksi olin tehnyt auttamattoman haaksirikon — olin oppinut vain kärsimään sitä. Laura Fairlie oli yksinomaan ajatuksissani, kun laiva vei minut pois, ja minä näin viime pilkahduksen Englannin rannasta. Laura Fairlie oli yksinomaan ajatuksissani laivan tuodessa minua takaisin ja minun nähdessäni aamun ensi valossa tuon rakkaan rannan kaukana etäisyydessä.
Kynäni kirjoittaa tuon muinaisen nimen, kun sydämmeni taas puhuu muinaisesta rakkaudestani. Kutsun häntä vieläkin Laura Fairlieksi. On kovaa ajatella häntä, kovaa puhua hänestä hänen puolisonsa nimellä.
Ei mitään muuta selitystä kaivata siitä, että minä nyt toisen kerran esiinnyin kertojana. Mikäli minulla on voimaa ja rohkeutta kirjoittaa tätä kertomusta, jatketaan sitä nyt keskeyttämättä.
Ensimmäinen levoton ikäväni ja toivoni päivän tultua koski äitiäni ja sisartani. Minä huomasin välttämättömäksi valmistaa heitä siihen odottamattomaan iloon, minkä minä tiesin kotiintuloni aiheuttavan heille poissaolon jälkeen, jonka aikana he eivät moneen kuukauteen ole voineet saada mitään tietoja minusta. Aikaisin aamulla lähetin minä kirjeen Hampstead Cottageen ja tunnin kuluttua läksin minä itse.
Kun ensi tervehdykset olivat ohi ja vanhojen aikojen lepo ja rauha vähitellen alkoivat palata, näin minä jotakin äitini kasvoista, mikä ilmaisi minulle, että salainen levottomuus painoi raskaasti hänen sydäntään. Se oli enemmän kuin rakkaus — se oli suru, joka loisti levottomista silmistä, jotka niin hellästi silmäsivät minuun; sääliä ilmaisi se uskollinen käsi, joka hitaasti ja hellästi yhä lujemmin puristi minun kättäni. Meillä ei ollut mitään salaisuuksia toisillemme. Hän tiesi, kuinka minä olin kärsinyt elämän onnen haaksirikon — hän tiesi, miksi minä olin lähtenyt hänen luotaan. Useampia kertoja olin minä kiusauksessa niin tyynesti kuin minä voisin, kysyä häneltä, eikö mitään kirjettä ollut tullut minulle neiti Halcombelta — eikö hän tietänyt jotain hänen sisarestaan, jota minä voisin saada kuulla. Mutta kun minä silmäsin äitini kasvoihin, menetin minä rohkeuden kysyä edes tällä varovalla tavalla. Minä voin vain sanoa kiitollisesti ja salaa peljäten: "Teillä on jotakin ilmoitettavana minulle, äitini." Sisareni, joka oli istunut meitä vastapäätä, nousi äkkiä ylös ja poistui sanaakaan lausumatta huoneesta, Äitini painautui lähemmäksi minua ja pani kätensä kaulaani. Nämä rakkaat käsivarret vapisivat, kyynelet vierivät hänen poskillensa.
"Walter!" kuiskasi hän — "oma rakkahani! Sydämmeni tuntee tuskaa sinun tähtesi. Oi, poikani, poikani! Koeta ajatella, että minä olen vielä luonasi!"
Pääni vaipui hänen rintaansa vasten. Näillä sanoin oli hän ilmaissut minulle kaikki.
* * * * *
Oli kolmannen päivän aamu kotiin palaamiseni jälkeen — siis lokakuun 16 päivänä.
Minä olin pysähtynyt omaisteni luo Hampstead Cottageen. Olin taistellut kovasti, ett'en tekisi heille palaamiseni iloa katkeraksi, kuten se minulle itselleni oli käynyt. Olin tehnyt kaiken, mikä ihmisvoimissa on, toipuakseni kohdanneesta iskusta ja sietääkseni järjellä elämää — tuudittaakseni syvän suruni rauhaan päästämättä sitä epätoivoisesti sydämmeeni. Mutta hyödyttömästi ja toivottomasti! — eivät mitkään kyyneleet kihonneet balsamina polttaviin silmiini; ei mitään lohdutusta tuottanut minulle sisareni osanotto, äitini hellyys.
Tänä kolmantena aamuna avasin minä sydämmeni heille. Nyt vihdoinkin tulivat ne sanat huulilleni, joita minä olin ikävöinyt saada lausua aina siitä päivästä lähtien, kun minun äitini ilmoitti, että Laura Fairlie oli kuollut.
"Sallikaa minun matkustaa pois lyhyeksi ajaksi", sanoin minä. "Minä kestän paremmin, kun vielä kerran saan nähdä sen paikan, jossa näin hänet ensi kerran — kun minä saan polvistua ja rukoilla sillä haudalla, johon he ovat panneet hänet lepäämään."
Läksin matkalleni — Laura Fairlien haudalle.
Oli hiljaisen syyspäivän iltapuoli, kun minä astuin junasta autiolle asemalle ja yksinäni kuljin jalkaisin hyvin tuttua tietä. Laskeuva aurinko loisti himmein valoin läpi ohuiden valkopilvien; ilma oli lämmin ja tyyni. Yksinäinen rauhaisa maisema oli kuin syksyn suloisen surumielisyyden hunnuttama.
Tulin kedolle; taaskin seisoin minä korkeimmalla kummulla ja silmäsin eteenpäin, pitkin polkua — — — Siinä oli hyvin tuttu puutarha kauniine puineen, tasainen, leveä ajotie, joka puoliympyrässä kaareutui asuinrakennuksen ympäri, ja Limmeridge-Housen korkeat, valkoiset muurit. Vaihtelevat ja epävarmat kohtalot, kaikki vaikeudet, jotka minä olin kestänyt monen kuukauden kuluessa — kaikki tämä häipyi ja kukistui tyhjäksi mielessäni. Minusta tuntui kuin olisi jalkani eilen viimeksi tallannut tätä tuoksuvaa kanervikkoista ketoa! Luulin voivani nähdä hänen tulevan vastaani sievät kasvonsa pikku olkihatun varjostamina, kevyessä, yksinkertaisessa kesäpuvussaan ja hyvin täytetty piirustuskirja kädessään.
Oi, kuolema, sinulla on otasi! Oi, hauta, sinulla on voittosi!
Käännyin sivulle; ja kaukana alhaalla ahtaassa laaksossa oli yksinäinen harmaakivinen kirkko. Siinä oli porraskäytävä, jossa olin odottanut valkopukuista naista; siinä hautausmaa kumpujen ympäröimänä; siinä lorisi puro välinpitämättömästi yli kivisen pohjansa. Ja siinä seisoi marmoriristi, lumivalkoisena ja kauniina, haudan yllä — tämän haudan, joka nyt kätki sekä äidin että tyttären. Menin sinne päin. Menin vielä kerran yli muurin matalalle kiviportaalle ja paljastetuin päin asetin minä jalkani pyhitetylle maalle. Lempeydelle ja hyvyydelle pyhitetylle; kunnioitukselle ja surulle pyhitetylle.
Pysähdyin jalustan eteen, josta risti kohosi. Sen toisella puolen, joka oli minua lähinnä, kohtasi silmiäni äsken hakattu kirjoitus — kovat, selvät, julmat, mustat kirjaimet, jotka kertoivat hänen elämästään, hänen kuolemastaan. Koetin lukea niitä. Luin hänen nimeensä asti. "Omistettu Lauran muistolle —". Lempeät, sinisilmät kyynelten täyttäminä; kaunis pää väsyneesti alas kumartuneena, viattomat jäähyväissanat, jotka kehottivat minua lähtemään hänen luotansa — oi, jospa minulla olisi ollut tätä onnellisempi muisto nähdessäni hänet viime kerran! — Sen muiston vein minä mukanani kaukaisiin maihin; sen muiston tuon minä takaisin palatessani hänen haudallensa!
Toisen kerran koetin minä nyt lukea muistokirjoitusta. Minä näin sen lopussa hänen kuolinpäivänsä ja sen yllä — — —
Sen yllä olivat sanat piirretty marmoriin ja niiden joukossa oli nimi, joka hämmensi minun ajatukseni hänestä. Menin ympäri toiselle puolen hautaa, jossa ei ollut mitään luettavana — ei mitään maallista halpamielisyyttä, joka tunkeutuisi hänen ja minun sieluni väliin.
Laskeusin polvilleni. Laskin käteni, laskin pääni suurta valkosta hautakiveä vasten ja suljin silmäni koko maailmalta, päivänvalolta ylläni. Oi, rakastettuni, sydämmeni saa puhua sinun sydämmellesi nyt! Vasta eilen me erosimme toisistamme — eilen minun silmäni näkivät viime kerran sinut. Rakkahani! Rakkahani!
* * * * *
Aika kului edelleen ja hiljaisuus lepäsi kuin syvä yö sen radalla.
Ensi ääni, joka häiritsi tätä taivaallisen rauhan hetkeä, oli kuin hiljainen kahina, humiseva tuuli hautausmaan ruohossa. Minä kuulin sen hiljaa lähenevän; lopuksi muuttui se — kuului askeleita, yhä lähempänä — nyt vaikeni se.
Katsoin ylös.
Aurinko oli laskemaisillaan. Pilvet olivat hajautuneet, ja vaipuva valo laskeusi kuin kultakimmellys kukkuloille. Päivän viime hetki oli kylmä ja selvä ja tyyni täällä kuolleiden hiljaisessa laaksossa.
Hautausmaalla, missä maa kohosi, näin minä kaksi naista seisovan laskeuvan auringon kirkkaan loisteen valaisemina. He katsoivat haudalle; he katsoivat minua siinä seisoessani.
He tulivat hieman lähemmäksi ja pysähtyivät taas. Heidän harsonsa olivat alaslasketut ja kätkivät minulta heidän kasvonsa. Mutta kun he olivat pysähtyneet nosti toinen heistä harsonsa. Hiljaisessa iltavalossa näin minä Marian Halcomben.
Mutta muuttuneena — niin muuttuneena, kuin monta vuotta olisi hävittäen mennyt ohi! Silmät olivat suuret ja villit ja tuijottivat minuun kummallisella kauhun ilmeellä. Muoto oli laiha ja kuihtunut. Kärsimys, pelko ja suru olivat kuin tulikirjaimilla piirretyt siihen.
Otin askeleen häntä kohden haudalta. Hän ei liikahtanut — hän ei puhunut. Hänen sivullaan seisova harsotettu nainen päästi heikon huudahduksen. Minä pysähdyin. Veri pakkautui sydämmeeni ja sanomaton pelko kävi läpi koko olentoni.
Harsotettu nainen jätti seuraajansa ja läheni hitaasti. Jäätyään yksin, seisoen liikkumatta puhui Marian Halcombe. Ääni oli hänen — minulle niin tuttu — se ei ollut muuttunut, kuten kauhistuneet silmät, kuihtuneet kasvot.
"Uneni! uneni!" kuulin minä hänen lausuvan hiljaisella äänellä keskellä juhlallista hiljaisuutta. Hän vaipui polvilleen ja kohotti ristiinpannut kätensä taivasta kohden, "Isä, anna hänelle voimaa. Isä, auta sinä häntä tänä vaikeana hetkenä."
Harsotettu nainen tuli lähemmäksi; hitaasti ja äänet yhä lähemmäksi.
Minä katsoin häntä — katsoin häntä enkä ketään muuta siitä hetkestä.
Ääni, joka rukoili puolestani, heikkeni ja kuului tuskin — äkkiä kohosi se taaskin ja huusi kauhistuneena, epätoivon väreellä minulle, että menisin pois.
Mutta harsotettu nainen oli vallannut koko olentoni — sekä ruumiini että sieluni. Hän pysähtyi toiselle puolen hautaa. Seisoimme kasvokkain hautakivi välillämme. Hän seisoi aivan jalustan sivulla olevan kirjoituksen vieressä. Hameensa kosketti mustia kirjaimia.
Ääni läheni ja kohosi yhä voimakkaammaksi ja kankeammaksi. "Pitäkää kättä silmillänne! Älkää katsoko häneen! Oi, Jumalan tähden, säästä herra Hartrightiä!"
Nainen kohotti harsoansa.
"Omistettu Lauran, Lady Glyden muistolle" — Laura lady Glyde, seisoi itse tämän muistokirjoituksen vieressä ja katsoi minuun yli haudan.
Walter Hartrightin jatkama kertomus.