Valkopukuinen nainen 2 / Perheromaani

by Wilkie Collins

I.

Alan uuden sivun ja menen viikon eteenpäin kertomuksessani.

Tämä viikko täytyy jättää kertomatta. Sydämmeni heikkenee, sieluni vaipuu pimeään ja hämmennykseen, kun minä vain ajattelen sitä. Niin ei saa olla jos minun, joka kirjoitan, kuten pitää, täytyy voida ohjata teitä, jotka luette. Niin ei saa olla, jos minun täytyy voida pitää johtolanka koko tämän merkillisen tapahtuman läpi selvänä käsissäni.

Koko elämä, äkkiä muuttuneena — koko sen päämäärä uudestaan luotuna; sen toiveet ja pelot sen taistelut, harrastukset ja uhraukset — kaikki tämä samalla kertaa ja ainaiseksi saatettuna uudelle radalle — kas siinä se näköala, joka nyt avautuu minulle aivankuin avarana maisemana, mikä kerrassaan leviää hämmästyneen silmämme eteen kuin vuorenharjalta. Lopetin kertomukseni hiljaisessa varjokkaassa laaksossa Limmeridgen kirkon luona; palaan siihen viikkoa myöhemmin erään Lontoon kadun hälinässä ja kolinassa.

Eräässä talossa tämän kadun varrella, talossa, joka on väkirikkaassa, mutta köyhässä kaupunginosassa ja jonka pohjakerroksessa on pikku puoti aikakauskirjojen ja sanomalehtien myyntiä varten, on ensi ja toisessa kerroksessa yksinkertaisia kalustettuja huoneita vuokrattavana.

Minä olen tekonimellä vuokrannut nämä molemmat kerrokset. Ylemmässä kerroksessa asun minä itse ja siinä on minun työ- ja makuuhuoneeni. Alikerroksessa asuu, omistaen saman lainatun nimen kuin minäkin, kaksi naista, jotka ilmoitetaan olevan minun sisariani. Minä ansaitsen leipäni piirustamalla ja kaivertamalla puuhun kuvalehtiä varten ja sisarieni mainitaan auttavan elantoamme tekemällä käsitöitä. Köyhä asuntomme, vaatimaton ammattimme, otettu sukulaisuutemme ja nimemme on yksinomaan tarkotettu keinoksi kätkemään meitä tässä kamalan suuressa Lontoossa. Meitä ei lueta enää niihin ihmisiin, joiden nimet ovat tunnetut ja arvossapidetyt. Minä olen tuntematon, huomaamaton mies, jolla ei ole suosittajaa eikä mahtavia ystäviä.

Marian Halcombe ei ole mitään muuta nyt kuin minun vanhempi sisareni, joka omin käsin huolehtii kaikesta, mitä me tarvitsemme kodissamme. Me molemmat olemme muinoisten ystäviemme silmissä narreja ja rohkeita pettureita ja meitä katsotaan mielipuolen Anna Catherickin rikostovereiksi hänen vaatiessaan lady Glyde-vainajan nimeä, yhteiskunnallista asemaa ja personallisuutta.

Sellainen on meidän asemamme. Tässä muuttuneessa tilassa täytyy meidän kaiken kolmen tästä lähtien näkyä tämän kertomuksen monella tulevalla lehdellä.

Järjen ja lain katsantokannan mukaan, sukulaisten ja ystäväin todistuksen mukaan, jokaisen sivistyneessä yhteiskunnassa huomioon otetun muodollisuuden mukaan oli "Laura, lady Glyde" haudattu äitinsä viereen Limmeridgen hautausmaahan. Philip Fairlien tytär ja sir Percival Glyden puoliso eli vielä sisarensa ja minun tieteni, mutta koko muulle maailmalle oli hän kuollut. Kuollut sedällensä, joka oli kieltänyt hänet, kuollut talon palvelijakunnalle, jotka eivät luulleet tuntevansa jälleen häntä, kuollut laillisille virastoille, jotka olivat jättäneet hänen omaisuutensa hänen miehelleen ja tädilleen, kuollut minun äidilleni ja sisarelleni, joiden mielestä minä seikkailijattaren nenästä vetämänä olin joutunut petoksen uhriksi, sanalla sanoen: todellisesti, siveellisesti, laillisesti — kuollut.

Ja kumminkin elävä! Eläen köyhänä ja hyljättynä köyhä piirustuksen opettaja ainoana taistelijanaan voittaakseen hänelle takaisin sen paikan, joka oli hänen tässä elävien olentojen maailmassa.

Tunsinko minä koskaan hetkisenkään epäilyä muistaessani Anna Catherickin yhdennäköisyyden hänen kanssaan siitä lähtien, kun hän ensin kohotti harson kasvoiltaan? En, en epäilyksen varjoakaan siitä silmänräpäyksestä alkaen, jolloin minä taaskin näin hänen piirteensä sen hautakirjotuksen ääressä, joka ilmoitti hänet kuolleeksi.

Ennenkun aurinko oli laskenut, ennenkun viimeinen vilahdus siitä kodista, joka nyt oli suljettu häneltä, oli kadonnut näkyvistämme, olimme molemmat palauttaneet mieleemme ne jäähyväissanat, jotka minä lausuin erotessamme Limmeridge-Housesta, minä toistanut ja hän muistanut ne. "Jos jolloinkin se aika tulee, jolloin koko sieluni ja sydämmeni rajaton kiintymys voi tuottaa Teille silmänräpäyksenkään onnen tai säästää Teiltä silmänräpäyksenkään surun, niin tahdotteko silloin muistaa köyhää piirustuksenopettajaa?" Hän, joka nyt muisti niin vähän viime aikain hirmuisia onnettomuuksia, muisti uskollisesti nämä sanat ja laski viattomalla luottamuksella pääraukkansa sen miehen rintaa vasten, joka oli lausunut ne. Siinä silmänräpäyksessä, kun hän mainitsi minua nimeltäni ja sanoi: "He ovat koettaneet saada minun unhottamaan kaikki, Walter; mutta minä muistan Marianin ja minä muistan sinut" — annoin minä — joka jo ennen olin antanut hänelle rakkauteni — elämänikin hänelle ja kiitin Jumalaa, että minulla oli oikeus antaa se.

Niin, tämä aika oli tullut. Kaukaisesta maasta, monen tuhannen peninkulman takaa, kautta metsien ja erämaiden, joissa moni minua vahvempi seuraajani oli viereltäni sortunut, kautta kolmenkertaisen kuolemanvaaran ja kolmenkertaisen pelastuksen, oli se käsi, joka johtaa ihmisiä tulevaisuuden pimeällä tiellä, johdattanut minuakin tähän hetkeen. Hänen ollessaan hyljättynä ja pois sysättynä, kovin koeteltuna ja surullisesta muuttuneena rapistuneen kauneuden ja heikontuneen ajatuskyvyn tähden, hänen menetettyään yhteiskunnallisen asemansa, vieläpä oikeutensa lukeutua elävien joukkoon — voin minä nyt ilman vähintäkään moitetta laskea sieluni ja sydämmeni rajattoman kiintymyksen, kuten minä kerran olin luvannut, Lauran jalkoihin. Sillä oikeudella, jonka onnettomuus ja turvattomuus antavat, oli hän nyt vihdoinkin minun! Minun, turvatakseni, tukeakseni, hellästi hoitaakseni ja hankkiakseni hänelle hyvityksen. Minun, rakastaakseni ja kunnioittaakseni häntä sekä isänä, että veljenä. Minun, saattaakseni hänet taaskin oikeuksiinsa, kärsien naaroja ja uhrauksia — toivottomasti taistellen arvoa ja valtaa, sitkeästi kamppaillen hyvin asestettua petosta ja näennäistä laillista perintöoikeutta vastaan; ja kaikki tämä silloin kun maineeni oli kärsinyt, ystäväni hävinneet ja koko elämäni yhäti oli vaarassa.

Olen kuvannut asemani ja selittänyt vaikuttimeni. Kertomus Marianin ja Lauran kohtaloista täytyy esittää sen jälkeen.

Minä esitän molempain tiedonannot minulle, ei puhujain omin sanoin, koska heidän kertomuksensa on usein katkonainen ja auttamattoman sotkeutunut, vaan sen lyhyen selvän, yksinkertaisen luettelon mukaan, jonka minä kirjoitin ohjeeksi itselleni ja lainoppineelle avustajalleni. Täten voidaan nämä sotkeutuneet asiat yksinkertaisimmin ja selvimmin kuvata.

Marianin kertomus alkaa siitä, mihin rouva Michelsonin loppui.

Kun lady Glyde oli poistunut miehensä talosta ilmoitti Blackwater-Parkin taloudenhoitajatar neiti Halcombelle hänen matkansa ja luonnollisesti myöskin, millaisissa olosuhteissa se tapahtui. Kohta muutamia päiviä sen jälkeen — kuinka monta, ei rouva Michelson voinut muistaa — oli kreivitär Fosco lähettänyt kirjeen, jossa hän ilmoitti lady Glyden äkillisestä kuolemasta kreivi Foscon asunnossa. Varsinaisia päivämääriä ei kirjeessä ilmoitettu, ja kreivitär jätti kokonaan rouva Michelsonin asiaksi ilmoittaa joko heti neiti Halcombelle surullisen uutisen tai myöskin salata se siksi, kunnes hän oli täysin tervehtynyt.

Neuvoteltuaan herra Dawsonin kanssa, joka sairauden takia oli ehkäisty saapumasta Blackwater-Parkiin, kehotti hän kuolemantapauksesta puhumaan sairaalle, minkä rouva Michelson tekikin samana päivänä, kuin kirje saapui. Ei kuulu tähän kuvata sitä vaikutusta, minkä tieto lady Glyden äkillisestä kuolemasta teki hänen sisareensa; mainittakoon vain, että hän vasta kolme viikkoa sen jälkeen voi lähteä matkallensa Lontooseen taloudenhoitajattaren seuraamana. Sieltä erosivat he toisistaan rouva Michelsonin ensin annettua neiti Halcombelle osoitteensa, jos he vastaisuudessa tahtoisivat neuvotella toistensa kanssa.

Neiti Halcomben erottua seuraajastaan meni hän heti herrojen Gilmoren & Kyrlen konttoriin, neuvotellakseen, herra Gilmoren poissa-ollessa, viimemainitun lakimiehen kanssa. Hän uskoi herra Kyrlelle, mitä hän katsoi viisaimmaksi vaieta kaikille muille — yksin rouva Michelsonillekin — että hän kovin epäili koko lady Glyden kuolemaa. Herra Kyrle, joka jo ennen oli osoittanut ystävällistä harrastustaan palvella neiti Halcombea, otti heti tehtäväkseen panna toimeen sellaisia tutkimuksia, jota varsin vaaralliset ja arkaluontoiset olosuhteet sallisivat hänen tehdä.

Jättääksenne tämän osan kertomustamme, ennenkun menemme edemmäksi, tahdon mainita, että kreivi Fosco kernaasti tarjosi kaiken apunsa herra Kyrlelle, kun tämä selitti neiti Halcomben lähettämänä haluavansa koota sellaisia yksityiskohtia lady Glyden kuolemasta, joita häneltä vielä puuttui. Herra Kyrle sai tilaisuuden puhella lääkärin, herra Goodricken, ja kahden palvelijan kanssa. Varman päivämäärän puuttuessa, jona lady Glyde oli matkustanut Blackwater-Parkista, sopivat kumminkin lääkärien ja palvelusväen tiedot kreivin ja kreivittären tietojen kanssa yhteen herra Kyrlen vakuutuksen mukaan. Hän voi vain selittää asian niin, että neiti Halcomben kova suru kuoleman tapauksen johdosta oli surkuteltavalla tavalla häirinnyt hänen arvostelukykyänsä, ja hän kirjoitti neiti Halcombelle, että se raskas epäluulo, jonka hän oli lausunut hänen läsnäollessaan, näytti hänen mielestään olevan aivan perusteeton. Ja niin alkoi ja loppui se tutkimus, johon herra Gilmoren liikekumppani ryhtyi.

Kumminkin oli neiti Halcombe palannut Limmeridge-Houseen ja siellä koonnut kaikki enemmät tiedot, mitkä hän oli tilaisuudessa saamaan.

Herra Fairlie oli saanut ensi tiedon veljentyttärensä kuolemasta sisarensa, rouva Foscon, lähettämässä kirjeessä missä ei myöskään ollut mitään ilmoitettuja päivämääriä. Hän oli hyväksynyt sisarensa ehdotuksen, että vainaja saisi levätä Limmeridgen kirkkomaassa olevassa äitinsä haudassa. Kreivi Fosco oli seurannut mukana Cumberlandiin ja ollut läsnä hautajaisissa Limmeridgessä, mitkä tapahtuivat heinäkuun 30 p:nä. Kunnioituksen ja huomaavaisuuden osoitteena oli kylän ja ympäristön asukkaat saattaneet kuollutta haudalle. Seuraavana päivänä oli muistokirjoitus, jonka sisällön vainajan täti oli kyhännyt ja herra Fairlie hyväksynyt, kaiverrettu hautakiven toiselle sivulle.

Hautauspäivänä samoinkuin sen jälkeisenä päivänä oli kreivi ollut vieraana Limmeridge-Housessa, mutta hän ei ollut tavannut herra Fairlietä, kun tämä ei halunnut sitä. He olivat vain kirjeellisesti olleet tekemisissä toistensa kanssa, ja kreivi Fosco oli kertonut herra Fairlielle hänen veljentyttärensä viime sairaudesta ja kuolemasta. Kirje ei sisältänyt mitään enempiä yksityiskohtia, mutta oheenliitetyssä jälkikirjoituksessa oli varsin merkillinen kohta. Se tarkoitti Anna Catherickiä.

Kysymyksessä-oleva ilmoitus kuului seuraavasti:

Ensiksi: että Anna Catherickiä — josta neiti Halcombe voisi antaa herra Fairlielle lähempiä tietoja saavuttuaan Limmeridge-Houseen — oli etsitty ja lopulta löydetty Blackwater-Parkin läheisyydestä sekä toimitettu sen saman lääkärin hoitoon, jonka laitoksesta hän kerran ennen oli paennut.

Toiseksi varotus herra Fairlielle: Anna Catherickin mielisairaus oli pahennut hänen ollessaan vapaudessa ja kenenkään tarkastamatta, ja se mielipuoli viha ja epäluulo sir Percivalia kohtaan, joka oli ollut hänen sairautensa kuvaavana piirteenä kaikkina aikoina, oli vieläkin, vaikka aivan uudessa muodossa. Onnettoman naisen viimeinen päähänpisto hänen suhteensa on koettaa vaivata ja kiusata häntä sekä kuuluttaa maailmalle olevansa hänen vaimovainajansa. Tämä päähänpisto oli luultavasti kehkeytynyt hänen aivoihinsa erään salaisen kohtauksen jälkeen lady Glyden kanssa, jolloin hän oli huomannut ihmeteltävän yhdennäköisyyden lady-vainajan ja itsensä välillä. Ei ollut suinkaan uskottavaa, että hänen onnistuisi paeta toinen kerta mielisairaalasta, mutta sitä vastoin varsin mahdollista, että hän olisi tilaisuudessa vaivamaan lady Glyde-vainajan sukulaisia kirjeillä ja tämän tapauksen varalta varotettiin herra Fairlietä etukäteen olemaan uskomatta niitä.

Tämän jälkikirjoituksen sai neiti Halcombe lukea tultuaan
Limmeridgeen. Myöskin jätettiin hänelle ne vaatteet, jotka lady
Glydellä oli tullessaan tätinsä asuntoon ynnä muutamat muut kapineet.
Kaikki nämä oli rouva Fosco huolellisesti koonnut ja lähettänyt
Cumberlandiin.

Sellainen oli asema, kun neiti Halcombe syyskuun alussa saapui
Limmeridgeen.

Kohta sen jälkeen joutui hän sulkeutumaan huoneisiinsa taudinuusinnan takia: — hänen heikot ruumiilliset voimansa eivät näet voineet kestää sitä syvää sielunkärsimystä, jota hän nyt koki. Kun hän kuukausi sen jälkeen taas tuli paremmaksi, olivat hänen epäilyksensä sisaren kuolemaan nähden vielä yhtä suuret kuin koskaan ennen. Tähän aikaan ei hän ollut kuullut mitään sir Percival Glydestä; sen sijaan oli rouva Fosco kirjoitellut hänelle, kysellen hellästi hänen terveyttään sekä omasta että miehensä puolesta. Sen sijaan, että olisi vastannut näihin kirjeisiin, piti neiti Halcombe huolta siitä, että taloa S:t Johns-Woodissa ja sen asukkaiden puuhia salaisuudessa vartioitiin.

Mutta ei mitään epäiltävää voitu huomata. Sama tulos oli seuraavistakin tutkimuksista, joita salaa toimitettiin rouva Rubellen suhteen. Hän oli yhdessä miehensä kanssa saapunut Lontooseen kuusi kuukautta sitten. He olivat tulleet Lyonista ja vuokranneet talon Leicester-Squaren läheisyydessä, mihin he olivat perustaneet hotellin ulkomaalaisia varten, joita odotettiin saapuvan joukottain Englantiin suuren näyttelyn aikana 1850. Ei mitään pahaa tunnettu ympäristössä enemmän herrasta kuin rouvastakaan. He olivat hiljaisia ja vaatimattomia ihmisiä ja olivat rehellisesti täyttäneet kaikki sitoumuksensa aina tähän aikaan asti. Viimeiset tutkimukset koskivat sir Percival Glydeä. Hän oli asettunut Pariisiin ja eli siellä hiljaisuudessa englantilaisten ja ranskalaisten ystäväinsä pikku piirissä.

Siten takaisin torjuttuna kaikilla tahoilla, mutta kumminkaan saamatta lepoa, oli neiti Halcomben seuraava suunnitelma käydä siinä mielisairaalassa, johon hän silloin uskoi Anna Catherickin joutuneen toisen kerran suljetuksi. Hän oli menneinä päivinä tuntenut voimakasta mielenkiintoa tätä naista kohtaan ja tunsi sitä nyt kaksinkerroin — ensiksi päästäkseen vakuutukseen siitä, oliko Anna Catherickin väitetty päähänpisto, että hän oli lady Glyde, todellakin tosi, ja toiseksi voidakseen itse havaita, jos asian laita todellakin oli niin, mikä tuolla ihmisraukalla todellisuudessa oli sellaisen petoksen vaikuttimena.

Vaikka kreivi Foscon herra Fairlielle lähetetyssä kirjeessä ei ollut mitään tämän mielisairaalan osoitetta, ei tämä seikka ollut esteenä neiti Halcombelle. Kun herra Hartright tapasi Anna Catherickin Limmeridge-Housessa, oli tämä sanonut hänelle, missä kysymyksessä-oleva mielisairaala oli, ja neiti Halcombe oli merkinnyt sen koko keskustelun ohella päiväkirjaansa, aivan niinkuin hän oli kuullut sen herra Hartrightiltä itseltään. Hän koki saada selvän osoitteesta, otti kreivi Foscon herra Fairlielle lähettämän kirjeen jonkunlaiseksi suositukseksi, mikä voisi olla hänelle hyödyksi, ja läksi lokakuun 11 päivänä aivan yksin matkalle mielisairaalaan.

Hän lepäsi yön Lontoossa. Hän oli aikonut yöpyä samaan taloon, jossa rouva Vesey nyt asui; mutta vanha rouva tuli niin liikutetuksi nähdessään entisen oppilaansa lähimmän ja parhaimman ystävän, että neiti Halcombe hienotunteisuudesta kieltäysi jäämästä hänen luokseen ja otti sen sijaan huoneen lähellä-olevassa arvossapidetyssä hotellissa. Huomispäivänä jatkoi hän matkaansa mielisairaalaan, joka ei ollut kaukana Lontoosta, pääkaupungin pohjoispuolella.

Hän pääsi heti omistajan puheille.

Ensin näytti omistaja panevan lujasti sitä vastaan, että hän saisi kohdata sairasta. Mutta hän näytti hänelle kreivi Foscon kirjeen — sanoi hänelle olevansa se "neiti Halcombe", joka siinä mainittiin, ja lisäksi lady Glyde vainajan läheinen sukulainen, niin että hän perhettä koskevista syistä luonnollisesti halusi itse ottaa selvän, mihin määrään Anna Catherickin hämmennys ulottui hänen sisarensa suhteen, ja siitä seurasi, että mielisairaalan omistaja muutti ääntänsä ja esiintymistänsä eikä enää mitään väitellyt vastaan. Luultavasti ajatteli hän, että jatkettu kieltäminen sellaisissa olosuhteissa ei olisi ainoastaan epäkohteliaisuus, vaan voitaisiin selittää siten, että sairaala ei ollut sellaisessa kunnossa, mikä voisi sietää lähempää tarkastelua.

Kaikesta päättäen ei tämä mies ollut liitossa sir Percivalin ja kreivin kanssa. Tätä todisti varmasti se seikka, että hän myönsi neiti Halcomben kohdata hoidokastansa, ja hänen kohteliaisuutensa antaa tietoja.

Keskustellessa ilmoitti hän esimerkiksi neiti Halcombelle, että Anna Catherick oli tuotu uudelleen hänen luokseen kreivi Foscon antamilla asianomaisilla määräyksillä ja todistuksilla heinäkuun 27 päivänä, joihin kreivi oli tuonut kirjeenkin sir Percivalilta, tarpeellisine selityksineen ja neuvoineen.

Mielisairaalan omistaja, saadessaan takaisin entisen sairaansa, myönsi huomanneensa hänessä muutamia merkillisiä eroavaisuuksia entiseen verraten. Sellaisia muutoksia oli hän tosin ennenkin huomannut sairaissaan monivuotisen kokemuksensa aikana mielisairaalan lääkärinä. Mielipuolet olivat usein jonkun aikaa niinhyvin ulkonäöltään kuin sisäiseltä olemukseltaan varsin erilaisia. Sairauden asteettainen lisäytyminen ja vähentyminen vaikuttaa usein ulkonäköön ja esiintymiseen, ja näin oli erittäinkin laita Anna Catherickin kanssa, jonka mielipuolisuus kuvastui hänen esiintymisessään ja lausunnoissaan. Mutta kumminkin oli hän aika ajoittain pulassa sairaansa erinäisten muutoksien kanssa ennen hänen pakoaan ja hänen palaamisensa jälkeen — ne olivat kuitenkin liian hienoja, että niitä voitaisiin kuvata. Luonnollisesti ei hän tahtonut päättää, että hän olisi erilainen pituuteensa, vartaloonsa tai hiusten ja silmien väriin nähden; muutos oli pikemmin jotain, minkä hän tunsi, kuin jotain, minkä hän näki. Sanalla sanoen: — tämä seikka oli hänelle ollut arvoitus alusta alkaen ja tuli siksi yhä enemmän.

Mutta tämä keskustelu ei voinut edes osaksikaan valmistaa neiti Halcombea siihen, mitä tuli tapahtumaan. Se vaikutti kumminkin varsin voimakkaasti häneen, ja hän tunsi sellaista mielenliikutusta, että hän vasta hetkisen kuluttua voi seurata lääkäriä siihen osaan rakennusta, jossa sairaat säilytettiin.

Kysyttäessä saatiin tietää, että luuloteltu Anna Catherick oli tällä hetkellä ulkona hankkiakseen itselleen jotain liikuntoa laitokselle kuuluvalla kävelypaikalla. Eräs hoitajatar tarjoutui saattamaan neiti Halcombea sinne, ja lääkäri pysähtyi muutamiksi minuuteiksi, koska muudan sairas kaipasi hänen tarkastustansa, minkä jälkeen hän taas aikoi etsiä vieraansa puistosta.

Hoitajatar saattoi neiti Halcomben kaukaiselle, sievästi järjestetylle, varjokkaalle kävelypaikalle, ja katsottuaan ympärilleen poikkesi hän polulle, jota molemmin puolin varjostivat korkeat pensaskasvit. Jonkun matkan päässä lähestyi hitaasti kaksi naista. Hoitajatar osoitti heitä ja lausui: "Tuossa tulevat Anna Catherick ja hänen hoitajattarensa, joka vastaa kaikkiin haluamiinne kysymyksiinne." Näin sanoen läksi hoitajatar pois ryhtyäkseen tavalliseen tehtäväänsä.

Neiti Halcombe lähestyi puoleltansa ja molemmat toiset omaltansa. Kun he olivat toisiansa aivan lähellä, pysähtyi toinen heistä silmänräpäykseksi, katsoi hartaan innokkaasti äskentullutta vierasta, riistäytyi irti saattajastaan ja heittäytyi neiti Halcomben syliin.

Samana hetkenä tunsi neiti Halcombe sisarensa — tunsi kuolleen ja kuitenkin elävän! —

Oli onni vastaisiin toimenpiteisiin nähden, ett'ei kukaan muu tänä hetkenä ollut läsnä kuin hoitajatar. Hän oli nuori nainen ja hämmästyi niin tämän kohtauksen johdosta, ett'ei hän ensin kyennyt sekautumaan siihen. Kun hän vihdoinkin oli ällistyksestään tointunut, vaati neiti Halcombe koko hänen huolenpitonsa, sillä hän oli silmänräpäyksessä vaipunut maahan mitä ankarimmassa ponnistuksessa ollakseen itse menettämättä järkeänsä tämän liikuttavan havainnon takia. Muutamien minuuttien kuluttua onnistui hänen kuitenkin lujan tahtonsa ja luontaisen rohkeutensa avulla voittaa tämä heikkous ja hän huomasi, kuinka äärettömän välttämätöntä oli palauttaa koko mielenmalttinsa onnettoman sisarensa vuoksi.

Hän sai luvan puhua yksin sairaan kanssa sillä ehdolla, että he pysyivät hoitajattaren nähtävissä. Ei ollut aikaa kysellä — koettaa vain todistaa tuolle onnettomalle, kuinka välttämätöntä hänen oli olla levollinen, ja vakuuttaa hänelle, että toimitetaan nopeasti apua hänen vapauttamisekseen. Toivo päästä mielisairaalasta oli kyllin rauhoittamaan lady Glydeä ja saamaan hänet käsittämään, mitä hänen piti tehdä. Neiti Halcombe palasi sen jälkeen hoitajattaren luo, pisti kaiken kullan, mikä hänellä oli taskussaan — kolme sovereigniä — hänen käteensä ja kysyi, milloin ja missä hän voisi saada puhua yksin hänen kanssaan.

Nuori nainen näytti ensin sekä hämmästyneeltä että epäilevältä. Mutta kun neiti Halcombe oli sanonut haluavansa tehdä hänelle vain muutamia kysymyksiä, joita hän tällä hetkellä ei liiallisen mielenliikutuksen takia voinut esittää, eikä tarkoittavansa millään tavoin houkutella hoitajatarta tekemään mitään vääryyttä, otti tämä kullan vastaan ja esitti kello kolmea huomispäivänä sopivaksi keskusteluhetkeksi. Hänellä olisi silloin tilaisuus hiipiä ulos puoleksi tunniksi, ja kun mielipuolet olivat syöneet päivällisensä, tahtoi hän kohdata vierasta naista syrjäisellä paikalla korkean, pohjoiseen päin olevan muurin edustalla, joka suojasi pikku puistoa. Neiti Halcombella oli vain aikaa hyväksyä tämä ehdotus ja kuiskata sisarelleen, että hän saisi kuulla häneltä enemmän seuraavana päivänä, kun lääkäri tuli heidän luokseen. Kun lääkäri huomasi vieraansa surullisen ulkomuodon, selitti neiti Halcombe että Anna Catherickin ensi näkeminen oli surettanut häntä. Niin pian kun hän voi, otti hän jäähyväiset — se on niin pian kun hän voi irtautua onnettoman sisarensa läheisyydestä.

Varsin nopea miettiminen, kun hän oli kyllin rauhoittunut voidakseen havaita jotakin, sai hänet vakuutetuksi, että joka yritys koettaa laillisilla keinoilla hankkia lady Glydelle vapaus ja nyt heti saattaa hänet jälleen oikeuksiinsa, tuottaisi, joskin se onnistuisi, ajanhukkaa, joka voisi tulla vaaralliseksi hänen sisarensa ymmärrykselle, mikä jo oli heikennyt sen kärsimyksen kauhuista, jonka hän oli saanut kokea, ja siitä asemasta, jossa hän oli. Tullessaan Lontooseen oli neiti Halcombe jo päättänyt hoitajattaren avulla salaa pelastaa Lauran mielisairaalasta.

Hän meni heti pankkiirinsa luo ja nosti koko sen pikku omaisuuden, mikä hänellä oli ja mikä kohosi lähes seitsemäänsataan puntaan. Varmasti päättäen maksaa, jos niin tarvitaan, sisarensa vapauden joka shillingillä, mikä hänellä oli, saapui hän huomispäivänä sovitulle kohtauspaikalle mielisairaalan puiston muurin edustalla.

Nuori nainen oli jo siellä. Neiti Halcombe pyrki varovasti siihen, mitä hän aikoi esittää, tehden useampia valmistavia kysymyksiä. Hän sai tietää silloin muun muassa, että se hoitajatar, jonka oli vartioitava oikeaa Anna Catherickiä, oli, vaikkakin hän oli syytön tämän pakoon, joutunut vastaamaan siitä ja menettänyt sen johdosta paikkansa. Sama rangaistus lisäsi nainen, kohtaisi häntäkin, jos luultu Anna Catherick toisen kerran pelastuisi. Tällä hoitajattarella oli sitä paitsi erityinen syynsä saada pitää paikkansa. Hän oli kihloissa ja hän ja hänen sulhasensa odottaisivat siksi, kunnes he yhteisesti olisivat säästäneet kahden tai kolmensadan punnan summan talouden alkuun panemiseksi ja pääomaksi. Hänen tulonsa täällä olivat hyvät, ja säästäen toivoi hän kahteen vuoteen voivansa antaa pikku osansa summaan.

Nyt alkoi neiti Halcombe puhua avonaisemmin. Hän selitti, että luuloteltu Anna Catherick oli hänen läheinen sukulaisensa; että hän onnettoman erehdyksen johdosta oli joutunut mielisairaalaan ja että hoitajatar tekisi hyvän ja kristillisen työn, jos hän tahtoisi auttaa heitä saamaan jälleen toinen toisensa. Ennenkun hän ennätti väittää sanaakaan vastaan, otti neiti Halcombe neljä sadan punnan pankkiosoitetta lompakostaan ja tarjosi ne naiselle korvaukseksi vaarasta, johon hän antautuisi, ja paikasta, jonka hän luultavasti menettäisi.

Hoitajatar epäröi, kumminkin vain epäilyksen ja hämmästyksen takia.
Neiti Halcombe kehoitti häntä vakavasti olemaan viivyttelemättä.

"Te teette hyvän työn", toisti hän, "Te autatte siten enin loukattua ja onnettominta naista maailmassa. Kas siinä on Teidän myötäjäisenne palkkioksi. Tuokaa hänet tänne luokseni, ja minä panen nämä neljä pankkiosoitetta käteenne, ennenkun minä vien hänet mukanani pois."

"Tahdotte antaa minulle kirjeen, jossa Te ilmoitatte kaiken tämän ja jonka minä voin näyttää sulhaselleni hänen kysyessään, kuinka olen saanut nämä rahat?" kysyi nainen.

"Tämän kirjeen tuon minä mukanani allekirjoitettuna", vastasi neiti
Halcombe.

"Sitten tahdon koettaa!"

"Mutta milloin?"

"Huomenna."

Kiireessä sovittiin siten, että neiti Halcombe palaisi hyvissä ajoin huomenna ja odottaisi siellä, puiden joukkoon piiloutuneena — mutta kuitenkin aina läheisyydessä. Hoitajatar ei voinut määrätä mitään varmaa aikaa, koska varovaisuus vaati jättämään kaikki asianhaaroista riippumaan. Siten erosivat he.

Neiti Halcombe oli paikalla ennen kello 10:ltä huomisaamuna. Hän odotti toista tuntia. Tämän ajan kuluttua tuli hoitajatar kiireesti astuen muurin kulman ohi ja saattaen lady Glydeä, jonka hän oli viisaasti pukenut omiin vaatteisiinsa, ja kun he saapuivat neiti Halcomben luo, laski tämä heti rahat ja kirjeen hänen käteensä — ja sisarukset olivat taasen yhtyneet.

Neiti Halcombe ilmoitti hoitajattarelle suunnitelman, kuinka ahdistaminen voitaisiin johdattaa harhaan, kun pako huomattaisiin. Hänen pitäisi näet palata mielisairaalaan ja toisten hoitajattarien läsnä-ollessa mainita, että Anna Catherick oli äsken kysynyt useampia kertoja, kuinka pitkälti oli Lontoossa Hampshireen; että hän sitten pitäisi odottaa niin kauan kuin suinkin mahdollista ja vasta sitten, kun pako välttämättömästi huomattaisiin, nostaa melu ja ilmoittaa, että Anna oli hävinnyt. Tämä johtaisi lääkäriä siihen ajatukseen, että hänen sairaansa oli palannut Blackwater-Parkiin uuden omituisen päähänpistonsa takia, että hän olisi lady Glyde; ensi tutkimus tehtäisiin epäilemättä sille taholle.

Hoitajatar suostui seuraamaan neuvoa — hän suostui siihen sitä mieluummin, kun se tarjosi hänelle keinon suojella itseänsä pahempia seurauksia kuin paikan menettämistä vastaan, siten että hän jäisi sairashuoneeseen ja esiintyisi siis ainakin näennäisesti syyttömänä. Hän palasi heti takaisin eikä neiti Halcombe suinkaan hukannut yhtään aikaa, vaan saattoi sisarensa Lontooseen. Saman päivän iltapuolella matkustivat he junalla Carlisleen ja saapuivat yöllä Limmeridgeen ilman minkäänlaisia ikävyyksiä ja vaikeuksia.

Loppuosan matkastaan olivat he yksin vaunussa, ja neiti Halcombe oli siten tilaisuudessa kokoamaan sellaisia tietoja kuluneesta ajasta, joita hänen sisarensa hämmentyneen ja heikon muistinsa avulla voi antaa. Se kammostuttava kertomus, jonka hän tällä tavoin sai salahankkeesta, tuli paloittaiseksi, usein surullisen hajanaiseksi ja vajavaksi. Niin puutteellinen kuin tämä kertomus olikin, täytyy se kumminkin tähän liittää, ennenkun seuraavan päivän tapahtumat Limmeridge-Housessa päättävät nämä valaisevat viittaukset.

* * * * *

Lady Glyden kertomus niistä tapahtumista, jotka sattuivat hänen matkansa jälkeen Blackwater-Parkissa alkaa hänen saapumisestaan lounaisen radan asemalle Lontoossa. Hän oli unhottanut etukäteen merkitä päivän, jolloin hän läksi matkallensa. Kaikki toivo saada selville tämä tärkeä päivämäärä joko häneltä itseltään tai rouva Michelsonilta täytyi siis ainaiseksi jättää.

Junan saavuttua huomasi lady Glyde kreivi Foscon jo olevan odottamassa häntä. Hän seisoi vaunun ovella sitä avattaessa. Oli tavattoman monta matkustajaa ja syntyi aika sekamelska, kun jokaisen piti saada matkatavaransa. Henkilö, joka kreivi Foscolla oli mukanansa, koetti hakea lady Glyden tavaroita, jotka olivat merkityt hänen nimellään. Hän ajoi pois yksin kreivin kanssa vaunuissa, joihin hän ei kiinnittänyt mitään erikoista huomiota.

Hänen ensi kysymyksensä asemalta lähdettyä koski neiti Halcombea. Kreivi vastasi, ett'ei neiti Halcombe ollut vielä matkustanut Cumberlandiin. Lähemmin miettien oli hän nimittäin epäillyt, olisiko viisasta laskea neiti Halcombe niin pitkälle matkalle ilman muutamain päiväin lepoa.

Lady Glyde kysyi sen jälkeen, oliko hänen sisarensa silloin kreivin talossa. Hän muisti kreivin vastauksen varsin epäselvästi; hän luuli varmasti muistavansa vain kreivin selittävän, että hän nyt saattaisi hänet neiti Halcomben luokse. Lady Glyde tunsi Lontoota niin vähän, ett'ei hän voi sanoa, mitä katuja he ajoivat. Vaunujen vihdoinkin pysähdyttyä olivat he kapealla kadulla erään torin läheisyydessä — paikka, jossa oli puoteja, julkisia rakennuksia ja paljon väkeä.

Näistä tiedoista päättäen, joista lady Glyde sanoi olevansa varma, näyttää selvältä, ett'ei kreivi Fosco vienyt häntä S:t Johns Woodissa olevaan omaan asuntoonsa.

He menivät erääseen taloon ja portaita ylös pihanpuoleiseen huoneeseen, joka oli ensi tai toisessa kerroksessa. Kaikki hänen kapineensa tuotiin tarkoin ylös. Naispalvelija avasi oven ja eräs tummapartainen herra, nähtävästi ulkomaalainen, tuli heitä eteisessä vastaan varsin kohteliaasti ja pyysi heitä nousemaan portaita ylös. Vastaukseksi lady Glyden kysymyksiin vakuutti kreivi hänelle että neiti Halcombe olisi talossa ja että hänelle heti ilmoitettaisiin sisarensa tulosta. Hän ja ulkomaalainen menivät sitten tiehensä ja jättivät lady Glyden yksin huoneeseen. Se oli kalustettu vaatimattomaksi vierashuoneeksi ja ikkunasta oli näköala pihalle.

Täällä oli kumminkin äänetöntä ja hiljaista; ei mitään askeleita kuulunut käyvän ylös- eikä alaspäin — vain sen huoneen, jossa hän oli, allaolevasta huoneesta voitiin kuulla kumeaa, epäselvää sorinaa ja useampien miesäänten puhetta. Hän ei ollut kauvan yksin, kun kreivi taaskin tuli huoneeseen sanoakseen hänelle, että neiti Halcombe nukkui parhaallaan ja ett'ei häntä siis pitäisi häiritä. Hän toi mukanaan huoneeseen englantilaisen herran, jonka hän pyysi saada esittää ystävänään.

Tämän merkillisen esittämisen jälkeen — jossa, mikäli lady Glyde voi muistaa, ei mitään nimiä mainittu — jäi hän yksin vieraan kanssa. Tämä oli varsin kohtelias mutta saattoi hänet levottomaksi ja vaivasi häntä tekemällä muutamia häntä koskevia kummallisia kysymyksiä ja terävästi silmäämällä häntä. Viivyttyään huoneessa hetkisen, meni vieras pois, ja pari minuuttia myöhemmin tuli toinen tuntematon, myöskin englantilainen, huoneeseen. Tämä mies esitti itsensä kreivi Foscon ystäväksi ja hänkin katsoi lady Glydeen niin kummallisesti ja teki hänelle muutamia omituisia kysymyksiä mainitsematta koskaan, kuten lady Glyde muistelee, hänen nimeänsä, jonka jälkeen hänkin meni entisen tavoin tiehensä. Kaikesta tästä tuli hän niin peljästyneeksi itsensä vuoksi ja niin levottomaksi sisarensa takia, että hän päätti lähteä portaita alas ja kääntyä hakemaan siltä ainoalta naiselta, jonka hän oli nähnyt talossa, nimittäin tarjoilijattarelta, joka oli avannut oven, turvaa ja apua.

Juuri kun hän nousi ylös tuoliltaan, tuli kreivi takaisin huoneeseen.

Samassa silmänräpäyksessä kun hän tuli näkösälle, kysyi lady Glyde kiivaasti, kuinka kauan lykättäisiin hänen kohtaustaan sisarensa kanssa. Ensin vastasi kreivi välttelevästi, mutta kun lady Glyde vakavasti vaati päästä neiti Halcomben luo, myönsi hän, ett'ei tämä läheskään voinut niin hyvin, kuin hän tähän asti oli uskotellut. Hänen äänensä ja kasvojensa ilme, lausuessaan nämät sanat, kammotti siihen määrään lady Glydeä tai oikeammin sanoen lisäsi niin kiusaavasti sitä levottomuutta, jota hän oli tuntenut molempain outojen miesten seurassa, että äkkipikainen voimattomuus valtasi hänet, ja hän oli pakotettu pyytämään lasillisen vettä. Kreivi huusi ovelta lasin vettä ja hajusuolaa, jotka tummapartainen muukalainen toi sisään. Mutta kun lady Glyden piti juoda, oli vedellä niin kummallinen maku, että hän tunsi vielä enemmän olevansa pyörtymäisillään ja tarttui nopeasti hajusuolaan hengittääkseen sitä. Samassa silmänräpäyksessä huimasi täydellisesti hänen päätänsä. Kreivi otti vastaan pullon, kun se putosi hänen kädestään, ja viimeinen, mitä hän tiesi, oli että kreivi taas piti sitä hänen nenänsä alla.

Tästä hetkestä lähtien näyttivät hänen muistelmansa olevan sekaisin, hajanaisia ja vaikeita sovittaa tosioloihin.

Hänen oma uskonsa oli, että hän myöhemmin illalla oli tullut tajuihinsa, että hän sittemmin oli poistunut tästä talosta, että hän — Blackwater-Parkissa tekemänsä päätöksen mukaan — meni rouva Veseyn luo, että hän siellä joi teetä ja oli yötä. Hän oli aivan kykenemätön sanomaan miten, milloin, tai kenen seurassa hän oli poistunut siitä talosta, johon kreivi Fosco oli vienyt hänet. Mutta hän päätteli edelleenkin olleensa rouva Veseyn luona ja, mikä merkillisempää, oli rouva Rubelle ollut auttamassa häntä riisuutumaan ja panemaan levolle! Hän ei voinut muistaa, mitä hän oli puhunut rouva Veseyn luona eikä ketä henkilöitä hän oli siellä nähnyt lukuunottamatta tätä rouvaa eikä sitä, miksi rouva Rubelle piti olla mukana auttamassa häntä.

Vielä epävarmempaa ja hämärämpää oli se, mitä tapahtui huomisaamuna.

Hän muisteli epämääräisesti ajaneensa pois — mihin aikaan, ei hän voinut sanoa — kreivi Foscon kanssa — ja rouva Rubelle taaskin seuraajana. Mutta milloin ja miten hän poistui rouva Veseyn luota, sitä hän ei voinut sanoa; ei hän tiennyt sitäkään, mille suunnalle hän ajoi, missä hän laskeusi vaunuista tai olivatko kreivi ja rouva Rubelle mukana koko matkan. Tämä hänen surullinen kertomuksensa osa on täysin pimeä. Hän ei muistanut vähääkään, ei käsittänyt vähääkään, oliko yksi vai useampia päiviä kulunut — kunnes hän äkkiä tuli tietoihinsa oudossa paikassa ja naisten ympäröimänä, jotka kaikki olivat hänelle vieraita.

Se oli mielisairaala. Siellä vasta kuuli hän itseään kutsuttavan Anna Catherickiksi, ja siellä — tämän viekkaan salahankkeen viimeinen huomattava seikka — huomasi hän olevansa puettu Anna Catherickin vaatteisiin. Ensi iltana oli hoitajatar näyttänyt hänelle joka vaatekappaleen nimikirjoitusta, sitä mukaa kuin hän oli riisuttu, ja lausunut hänelle, vaikk'ei vihaisesti eikä tylysti: "Älkää väsyttäkö meitä enempää uskottelemalla, että Te olisitte lady Glyde — hän on kuollut ja haudattu ja Te elätte. Kas tässä on Teidän oikea nimenne selvään kirjoitettuna merkkausmusteella ja sama nimikirjoitus on kaikissa muissakin Teidän kapineissanne, jotka me olemme ottaneet säilöön viime näkemästämme — Anna Catherick!" — Ja nimi oli aivan oikein siinä, kun neiti Halcombe katseli sisarensa vaatteita illalla heidän palattuaan Limmeridge-Houseen.

Nämä olivat ne tiedot — kaikki epävarmoja ja ristiriitaisia — jotka voitiin lady Glydeltä saada matkalla Cumberlandiin. Neiti Halcombe ei halunnut kiusata häntä kyselemällä hänen oloaan mielisairaalassa; hänen mielensä oli liian heikko sietääkseen vielä tämän ajan muistelemista. Lääkäriltä oli neiti Halcombe saanut tietää, että lady Glyde oli otettu sairaalaan heinäkuun 27 päivänä. Tästä päivästä lokakuun 15 päivään, jolloin hän pakeni, oli hän ollut suljettuna; että hän oli Anna Catherick, oli tällä aikaa kovasti väitetty, ja että hän olisi täysjärkinen, oli ensi päivästä viimeiseen varmasti kielletty.

Arempi luonne olisi kärsinyt sellaisesta piinaamisesta. Ei yksikään mies olisi kestänyt sitä vahingoittumatta.

Heidän saapuessaan lokakuun 15 päivänä Limmeridgeen oli myöhäinen ilta, ja neiti Halcombe päätti vasta seuraavana päivänä uskaltaa väittää, että lady Glyde vielä eli.

Heti aamulla läksi hän herra Fairlien huoneeseen ja otettuaan tarkkaan huomioon kaikki mahdolliset varovaisuustoimenpiteet ja valmistukset, sanoi hän hänelle vihdoin, mitä oli tapahtunut. Niin pian kun herra Fairlien ensi hämmästys ja kauhistus oli ehtinyt asettua, selitti hän suuttuneena, että neiti Halcombe oli antanut Anna Catherickin pettää itsensä. Hän viittasi kreivi Foscon kirjeeseen ja siihen, mitä neiti Halcombe itse oli kertonut hänelle henkilöllisestä yhdennäköisyydestä Anna Catherickin ja hänen veljensä tytär-vainajan välillä, ja kielsi lujasti edes minuutiksikaan päästämästä huoneeseensa hullua naista, jonka tuominenkin hänen taloonsa oli häpeä ja loukkaus.

Neiti Halcombe poistui huoneesta, mutta päätti, kun hänen suuttumuksensa ensi kiivaus oli ehtinyt talttua, että herra Fairlie saisi nähdä veljentyttärensä, johon hän puhtaan ihmisyydenkin kannalta oli velvollinen, ennenkun hän sulkisi ovensa häneltä. Hän otti siis lady Glyden mukaansa hänen huoneeseensa. Kamaripalvelija koetti estää heitä pääsemästä sisään, mutta neiti Halcombe ei sallinut ehkäistä itseänsä, vaan raivasi tiensä herra Fairlien luo, saattaen kädestä sisartaan.

Se kohtaus, joka nyt seurasi, oli liian kiusallinen kuvattavaksi. — Neiti Halcombe kärsi ajatellessaan sitä. Olkoon kylliksi sanottu, että herra Fairlie mitä varmimmin sanoin selitti, ett'ei hän tuntenut sitä naista, joka oli tuotu hänen huoneeseensa, ett'ei hän hänen ulkomuodostaan huomannut vähintäkään piirrettä, joka olisi saattanut hänet epäilemään, ett'ei hänen veljentyttärensä maannut haudattuna Limmeridgen kirkkomaassa, ja että hän pyytäisi lain apua, ellei tuo nainen ennen päivän päättymistä olisi poissa hänen talostaan.

Joskin katsoo herra Fairlien itsekästä välinpitämättömyyttä ja tunteen puutetta mustimmassa valossaan, niin oli kumminkin mahdotonta uskoa hänen voivan olla siihen määrään halpamielisen, että hän olisi tuntenut, mutta röyhkeästi kieltänyt veljensä lapsen. Oikein ja viisaasti otaksui neiti Halcombe, että hämmästys oli sotkenut hänen arvostelukykynsä. Mutta kun hän vetosi talon palvelijakuntaan ja huomasi, kuinka sekin oli — lievimmin sanoen — epävarma, oliko se nainen, jonka he näkivät, todellakin heidän entinen nuori emäntänsä vai Anna Catherick, jonka yhdennäköisyydestä hänen kanssaan he kaikki olivat kuulleet puhuttavan — silloin oli se surullinen seikka kieltämätön, että lady Glyden ulkomuoto ja persoonallisuus oli kärsimyksen ja pitkällisen mielisairaalassa olon takia muuttunut paljon enemmän, kuin neiti Halcombe oli ensin luullut. Ilkeä rikos voi siis uhmata paljastamista yksin siinä kodissakin, jossa hän oli syntynyt — niiden ihmisten joukossa, jotka vuosien kuluessa olivat nähneet hänet päivittäin.

Mutta vielä ei ollut kaikki toivo lopussa.

Lady Glyden kamarineitoa, Fannyä, joka nyt sattumalta oli poissa, odotettiin Limmeridgeen parin päivän kuluttua, ja luultavasti hän tuntisi emäntänsä, jonka kanssa hän oli ollut enemmän yhdessä ja joka häneen oli paljon enemmän kiintynyt kuin muihin palvelijoihin. Myöskin olisi lady Glyde salaa voinut jäädä taloon tai kylään, kunnes hänen terveytensä olisi palannut ja mielensä rauhoittunut. Hän voisi silloin varmasti esittää tapahtumia ja henkilöitä entisestä elämästään. Ja tällä tavoin tulisi totuus ajan pitkään näytetyksi hänen omain sanainsa paljon varmemmalla todistuksella.

Mutta ne olosuhteet, joissa hän oli voittanut vapautensa, tekivät tämän keinon aivan yksinkertaisesti toteuttamattomaksi. Vaino mielisairaalasta, vaikkakin hetkiseksi suunnattuna Hampshireen, suunnattaisiin sen jälkeen varmaan Cumberlandiin. Ja ne henkilöt, joiden tehtäväksi oli annettu ottaa kiinni pakolainen, voisivat muutamissa tunneissa olla Limmeridge-Housessa, ja nykyisessä mielentilassaan ollen käyttäisi herra Fairlie varmaankin vaikutustaan ja voimaansa auttaakseen heitä. Siksi täytyi neiti Halcomben sillä hetkellä luopua kaikista yrityksistä hankkia sisarelleen oikeuttaan ja viedä heti hänet pois paikasta, joka nyt oli vaarallisin hänen turvallisuudelleen — hänen omasta kotipaikastaan.

Oli viisainta heti palata Lontooseen.

Suuressa kaupungissa katoaisivat kaikki jäljet heistä pian ja varmimmin. Ei mitään valmistuksia ollut tarpeen — ei ystävällistä sanaa jäähyväisiksi kenenkään kanssa vaihdettavana. Tämän muistettavan päivän iltapuolella, lokakuun 16 päivänä, läksivät sisarukset matkallensa maailmaan ja käänsivät ainaiseksi selkänsä Limmeridge-Houselle.

He olivat ehtineet hautausmaan yläpuolella olevalle kukkulalle, kun lady Glyde toivoi saada kääntyä vielä kerran katsomaan äitinsä hautaa. Neiti Halcombe pyysi hänen luopumaan aikomuksestaan, mutta tässä tapauksessa näytti se olevan järkähtämätön. Hän oli taipumaton. Hänen väsyneet silmänsä hehkuivat kerrassaan aavistamatonta tulta ja loistivat kirkkaasti harson läpi; hänen laihtuneet sormensa puristivat joka silmänräpäys sisarensa käsivartta, jolla ne siihen asti niin välinpitämättömästi olivat levänneet. Sielun syvyydessä olen minä vakuutettu, että Jumalan käsi johdatti heidät takaisin ja että sallimus oli valinnut viattomimman ja kovimman koetellun luoduista olennoista näkemään tämän käden.

He palasivat hautausmaalle, ja siten ratkaistiin tulevaisuutemme kohtalo.