II.
Tällainen oli kertomus menneestä ajasta — ainakin mikäli me silloin tunsimme sitä.
Minä tein heti johtopäätökseni. Ennen kaikkea huomasin minä vaikkakin hämärästi, millainen tämä salahanke oli ollut, kuinka sopivia tilaisuuksia ja erinäisiä olosuhteita oli käytetty hyväksi panna rankaisematta toimeen tämä rohkea rikos. Kun kaikki yksityiskohdat olivat minulle vielä tuntemattomia, huomasin minä täysin selvästi, kuinka oli käytetty hyväksi valkopukuisen naisen ja lady Glyden yhdennäköisyyttä. Oli selvää, että Anna Catherick oli viety kreivi Foscon taloon lady Glydenä ja lady Glyde joutunut vainajan sijaan mielisairaalaan. Tämä vaihdos oli niin taitavasti suoritettu, että viattomatkin henkilöt — kaikella varmuudella lääkäri, molemmat palvelijat ja luultavasti mielisairaalan omistajakin — olivat tietämättään joutuneet rikostovereiksi tässä petoksessa.
Meidän ei luonnollisesti ollut odotettavana mitään sääliä kreivi Foscolta ja sir Percival Glydeltä. Lady Glyden häviämisen kautta saivat he kolmenkymmenentuhannen punnan voiton — kaksikymmentätuhatta viimemainitulle, kymmenentuhatta edelliselle vaimonsa myötäjäisinä. Tämän seikan ja halun takia peittää rikoksensa eivät he varmaankaan olisi uhraamatta mitä tahansa eivätkä koettamatta mitä petosta tahansa saadakseen tietää, missä heidän uhrinsa piili, ja riistääkseen hänet ainoilta ystäviltään maailmassa — neiti Halcombelta ja minulta.
Tämän vakavan vaaran pelko — vaaran, joka joka päivä ja tunti voi lähetä meitä — määräsi yksinomaan vaalini, kun minun piti hakea tuleva asuntomme. Minä valitsin sen kauimpaa Lontoon itäosasta, jossa vähin määrä työttömiä ja uteliaita ihmisiä oli tavattavana kaduilla — minä valitsin sen köyhästä ja väkirikkaasta osasta — sillä kuta kovempi on taistelu elämän ylläpidosta, sitä vähemmän on aikaa tarkastaa niitä outoja ihmisiä, jotka mahdollisesti hakevat kodin itselleen heidän keskuudessaan. Nämä olivat ne suuret edut, joita minä tarkoitin; mutta asuntopaikkamme oli meille hyödyksi toisessakin ja tuskin vähemmän tärkeässä tapauksessa. Me voimme täällä elää; helposti sillä, mitä me työllämme ansaitsimme, ja säästääkin monen shillingin asiamme voittamiseksi — tämän oikean asian, joka minulla nyt ja alati oli vakavasti mielessä.
Viikon kuluessa olimme Marian Halcombe ja minä tehneet ja toteuttaneet suunnitelman uutta elämäämme varten. Talossa ei ollut muita vuokralaisia kuin me, ja me voimme huomaamatta tulla ja mennä ulos. Minä järjestin niin — ainakin nykyisin — ett'ei Marianin ja Lauran tarvitseisi poistua ilman, ett'en minä olmi heidän matkassaan, ja ett'eivät he minun poissa-ollessani millään ehdolla saisi vastaanottaa ketään vierasta henkilöä. Tämän sopimuksen tehtyä menin minä erään ystävän luo, jonka olin entisinä aikoina tuntenut — erään puunpiirtäjän luo, jolla oli runsaasti työtä — hakemaan tointa ja sanoin hänelle, että minulla oli omat syyni pysyä tuntemattomana.
Hän tuli siihen käsitykseen, että minä olin velkautunut, ilmoitti osanottonsa ja lupasi tehdä voitavansa auttaakseen minua. Annoin hänen olla erehdyttävässä luulossaan ja otin vastaan sen työn, minkä hän tahtoi antaa minulle. Hän tiesi voivansa luottaa minun kokemukseeni ja taitooni, ja vaikka tuloni olivat varsin pienet, riittivät ne kumminkin meidän vähäisiin elintarpeisiimme.
Niin pian kun me olimme ehtineet kokea tämän, panimme Marian Halcombe ja minä yhteen varamme — hän kahden- ja kolmensadan punnan välille, minä melkein yhtä paljon. Yhteensä oli meillä yli neljäsataa puntaa. Minä panin tuon pienen pääoman pankkiin käytettäväksi niihin salaisiin tutkimuksiin ja kuulusteluihin, joita heti olin päättänyt panna toimeen, vaikk'en saisikaan ketään avukseni. Me teimme arvion viikkomenoistamme viimeistä penniä myöten; eikä meidän pikku pääomaamme koskettu koskaan muuten kuin Lauran vuoksi.
Kaikki palvelijan tehtävät otti Marian jo ensi päivästä kuin itse oikeutettuna. "Mihin naisen kädet kykenevät, sen tekevät nämä", sanoi hän ja ojensi vapisevat kätensä. Ja kun hän kääri vaatimattoman pukunsa hihat ylös, oli laihtuneissa käsivarsissa menneen ajan surullisen historian jäljet; mutta ylevämielisen naisen luja sielu loisti kirkkaasti kumminkin hänen silmistään. Minä näin silmistä kihoavan suuret kyyneleet, jotka hitaasti vierivät poskia alas, hänen katsoessaan minuun. Hän pyyhkäsi pois ne muinaisen päättäväisyytensä liikkeellä ja hymyili entisten aikojen iloisuuden heikolla kajastuksella. "Älä epäile minun rohkeuttani, Walter", sanoi hän, "minun hermoheikkouteni itkee — enkä minä itse. Taloustoimeni voittavat sen, jollen minä voi." Ja hän piti sanansa. Voitto oli saavutettu, kun me tapasimme toisemme illalla ja hän istuutui levätäkseen. Hänen suuret, rehelliset, tummat silmänsä katselivat minua menneen ajan voimakkaalla loisteella. "Minä en ole kumminkaan vielä aivan kelvoton", sanoi hän, "minä ansaitsen kyllä osani työssä." Ennenkun minä voin vastata, lisäsi hän kuiskaten: "Ja osani vaarassa ja koetuksissa myöskin. Muista se, jos se aika joskus tulee!"
Minä muistin sen, kun se aika tuli.
Jo lokakuun lopussa oli elämämme tullut jokapäiväiseen ja tasaiseen järjestykseen, ja me olimme niin täysin erillämme muista ihmisistä, kuin me eläisimme autiolla saarella ja koko tämä katuverkko ja kaikki nämä tuhannet kanssaihmiset olisivat laineita äärettömässä meressä. Nyt voin minä omistaa yhden ja toisen vapaan tunnin miettiäkseni vastaista toimintaani ja millä tavoin minä parhaiten voisin asestautua tulevaan taisteluun sir Percivalia ja kreiviä vastaan.
Minä hylkäsin kaiken ajatuksen esittää sen seikan, että Laura tunsi jälleen minut ja Marianin, hänen oikeutettujen vaatimustensa todistuksena. Jos me emme olisi rakastaneet häntä niin hellästi — jos se tunne, jonka tämä rakkaus herätti meissä, ei olisi ollut paljon varmempi kuita järjen päätös, niin olisimme kenties mekin epäilleet nähdessämme hänet ensi kerran.
Menneen ajan kärsimykset ja kauhut olivat pelottavasti lisänneet Anna Catherickin ja Lauran surullista yhdennäköisyyttä. Kertomuksessani siitä, mitä tapahtui Limmeridge-Housessa oloaikanani, olen myöskin maininnut, että kuinka suuri tämä yhdennäköisyys olikin yleisissä piirteissä, nämä kumminkin monessa tärkeässä yksityiskohdassa erosivat. Ja jos he olisivat seisoneet vierekkäin, ei kukaan ihminen hetkiseksikään olisi sekottanut heitä toisiinsa — kuten usein tapahtuu kaksoissisarien suhteen. Nyt en minä voinut sanoa niin enää. Suru ja kärsimys, joiden yhdistämisestä Laura Fairlien tulevaisuuteen edes nopeassa ajatuksessa minä silloin olin nuhdellut itseäni, olivat nyt painaneet leimansa nuorekkaaseen, kauniiseen muotoon, ja onneton yhdennäköisyys, jonka minä kerran olin nähnyt vain mielikuvituksissani, oli nyt elävä todellisuus, jota minun silmäni eivät voineet kieltää. Vieraat, seurustelututtavat — niin, vieläpä ystävätkin, jotka eivät voineet katsoa häntä meidän silmillämme, olisivat, jos hän olisi näyttäytynyt heille ensi päivinä pakonsa jälkeen mielisairaalasta, epäilleet, että hän oli ollut se Laura Fairlie, jonka he kerran olivat nähneet, eikä heitä olisi voinut moittia tästä epäilystä.
Ainoa, mikä oli jäljellä ja mihin minä aluksi luotin — että hän mahdollisesti muistaisi henkilöitä ja tapahtumia, jotka pettäjälle täytyvät olla aivan tuntemattomia — oli niiden surullisten kokeiden jälkeen, joita me viime aikoina olimme tehneet, näyttänyt olevan aivan toivotonta. Jokainen pikku muisto, jonka Marian ja minä koetimme herättää, jokainen varova lääke, jolla me koetimme vahvistaa ja hitaasti parantaa heikontuneita, murtuneita sielunvoimia, oli uusi todistus vaarasta kääntää hänen ajatuksensa siihen tuskaisaan, kauheaan aikaan, joka oli kulunut.
Ainoat muistelmat menneiltä päiviltä, joita me uskalsimme palauttaa, olivat pieniä, yksinkertaisia tapahtumia siltä onnelliselta ajalta Limmeridge-Housessa, jolloin minä ensin sinne tulin ja opetin häntä piirustamaan. Sinä päivänä, jolloin minä herätin nämä muistot näyttämällä hänelle sen pikku huvihuonepiirustuksen, jonka hän oli antanut minulle lähtöpäiväni aamuna ja jota sitten en ollut koskaan jättänyt luotani, alkoi uusi toivo versoa. Tunteellisesti ja vähitellen heräsi hänen muistonsa huvimatkoistamme jalan ja vaunuissa, ja väsyneet, surulliset silmäraukat katsoivat Marianiin ja minuun uudella harrastuksella, vielä epävarmalla ajatuksella, jota me tästä hetkestä hoivasimme ja pidimme elossa. Ostin hänelle pienen värilaatikon ja samanlaisen piirustuskirjan kuin se entinen, jonka minä näin hänen kädessään ensi kertaa tavatessamme. Vielä kerran — ah, vielä kerran! — istuin minä hänen vieressään ne tunnit, jotka säästyivät omasta työstäni, johdattaakseni tässä yksinkertaisessa huoneessa, tässä hämärässä valaistuksessa epävarmaa piirustusta, tukeakseni heikkoa kättä. Päivä päivältään vahvistin minä tätä uutta harrastusta, kunnes se edes pääsisi lujasti kiintymään hänen kolkkoon henkiseen olemukseensa — kunnes hän voisi ajatella piirustustaan, puhua siitä ja väsymättömästi itse harjoitella, heikosti kuvitellen minun kiitosten! ja hänen omain edistystensä tuottamaa huvia; — kaikki tämä oli vain kajastusta menneen ajan nyt kadotetusta elämästä ja onnesta.
Tällä yksinkertaisella keinolla herätimme me vähitellen hänen sielunelämänsä. Kauniina päivinä otimme me hänet mukaamme kävelemään lähellä olevalle rauhaisalle, vanhanaikaiselle pihalle, jossa ei ollut mitään, mikä olisi voinut hämmentää tai peloittaa häntä. Me otimme muutamia puntia säästöistämme hankkiaksemme hänelle viiniä ja tarvitsemaansa vahvistavaa ravintoa; me huvitimme häntä iltaisin lapsellisilla korttipeleillä ja piirroksia täynnään olevilla puunpiirtäjältä, jolle minä tein työtä, lainaamillani kirjoilla. Näillä ja muilla yksinkertaisilla keinoilla rauhoitimme ja vahvistimme me häntä ja toivoimme kaikkea hyvää, niin iloisesti kuin voimme, ajan ja huolenpitomme ja hellyyden, joka ei koskaan väsynyt eikä koskaan ollut lohduton, tuovan muassaan. Mutta me emme rohjenneet, vaikka se olisi ollut hänen omaksi parhaakseen, säälimättömästi temmasta häntä rauhasta ja levosta ja kuulustella häntä yhdessä ihmisten kanssa, jotka eivät olisi olleet juuri sen parempia, kuin että olisivat voineet uudelleen herättää ne kiusaavat muistot hänen menneestä elämästään, mitkä me niin huolellisesti olimme tuudittaneet lepoon. Mitä uhrauksia se maksoikin, kuinka väsyttävää, pitkällistä ja kiusallista viivytystä koituisikin, niin täytyi se vääryys, joka oli hänelle tehty — jos ihmisen voimilla se oli voitettavissa — poistaa hänen tietämättään ja avuttaan.
Tämän päätettyä oli lähinnä välttämätöntä päättää, kuinka pitkälle oli aluksi uskallettava mennä ja mihin pitäisi ryhtyä.
Neuvoteltuani Marianin kanssa päätin minä koota niin monta todistusta kuin voin pyytääkseni sitten neuvoa herra Kyrleltä, johon me tiesimme voivamme luottaa, ja hankkiaksemme ensi tilassa selvitystä häneltä, olisiko mahdollista laillista tietä voittaa oikeutta. Minä olin Lauran menestyksen takia velvollinen olemaan jättämättä kaikkea riippumaan minun yksityisistä toimistani, niin kauan kun oli vähänkään mahdollisuutta vahvistaa asemaamme saamalla luotettavaa apua, olipa mitä laatua tahansa.
Ensimmäinen tietolähde, johon minä luotin, oli Marian Halcomben Blackwater-Parkissa pitämä päiväkirja. Siinä oli minua itseäni koskevia lausuntoja, joiden suhteen hän katsoi parhaaksi, ett'en minä näkisi niitä. Sen vuoksi luki hän minulle käsikirjoituksesta, ja minä tein muistiinpanojani. Tämä tapahtui istumalla myöhään öillä. Kolme yötä tarvittiin siihen, ja minulla oli hallussani kaikki, mitä Marian Halcombe voi ilmoittaa.
Seuraava toimenpiteeni oli saada toisilta henkilöiltä mahdollisimman paljon tietoja herättämättä liikanaista huomiota. Läksin rouva Veseyn luo saadakseni selville, oliko Lauran kuvitelma, että hän oli viettänyt yötä rouva Veseyn luona, tosi vai ei. Tällä kertaa salasin minä huomaavaisuudesta rouva Veseyn ikää ja sairautta kohtaan samoinkuin kaikissa seuraavissakin samanlaisissa tilaisuuksissa todellisen asemamme ja otin tarkasti huomioon puhua Laurasta "lady Glyde-vainajana".
Rouva Veseyn vastaus kysymyksiini vahvisti vain sen uskon, joka minulla jo ennestään oli ollut. Laura oli tosin kirjoittanut, että hän halusi asua vanhan ystävänsä luona — mutta ei koskaan tullut. Sekavasti sotki hän sen, mitä oli aikonut tehdä, siihen, mitä todella oli tapahtunut. Ristiriitaisuus hänen tiedonantonsa ja todellisen asianlaidan välillä voitiin helposti selittää tällä tavoin — mutta johdattaisi luultavasti ikäviin seurauksiin. Oli este heti alussa, virhe todistuksessa, joka puhui raskaasti meitä vastaan.
Kun minä sen jälkeen kysyin kirjettä, jonka Laura oli kirjoittanut rouva Veseylle Blackwater-Parkista, ojensi hän sen minulle, mutta ilman kuorta, joka heti oli hävitetty. Itse kirjeessä ei ollut mitään päivämäärää, ei edes päivän nimeäkään. Se sisälsi vain seuraavat rivit: — "Rakkain rouva Vesey! Olen syvästi suruissani ja levoton ja tulen luultavasti Teidän luoksenne huomisiltana pyytämään vuodetta yöksi. Minä en voi sanoa levottomuuteni syytä tässä kirjeessä — minä kirjoitan sitä sellaisessa pelossa tulla huomatuksi, ett'en minä selvästi voi kiinnittää ajatuksiani mihinkään. Olkaa hyvä ja pysykää kotona vastaanottaaksenne minut. Sanon silloin kaikki Teille. Teitä hellästi rakastava Laura." — Mitä apua oli minulle näistä riveistä? Ei mitään!
Kotiin palattuani rouva Veseyn luota pyysin minä Mariania, huomioon ottamalla kaikkea varovaisuutta, kirjoittamaan rouva Michelsonille. Hän voisi, jos niin tahtoisi, esittää muutamia yleisiä epäilyjä kreivi Foscon menettelytapaan nähden ja hänen pitäisi pyytää taloudenhoitajattaren antamaan yksinkertainen kertomus kaikesta, mitä oli tapahtunut päästäksemme totuuden jäljille. Odottaessamme vastausta, joka tuli viikon perästä, hain minä S:t Johns-Woodin lääkärin, esitin itseni neiti Halcomben asiamiehenä saadakseni jos mahdollista enemmän tietoa hänen sisarensa viime sairaudesta, kuin herra Kyrlellä oli ollut tilaisuus koota. Herra Goodricken avulla sain minä jäljennöksen kuolemantodistuksesta ja keskustella sen naisen — Jane Gouldin — kanssa, joka oli pukenut kuolleen. Jane Gouldin avulla olin tilaisuudessa tapaamaan Hester Pinhornia.
Hän oli äsken poistunut paikastaan riidan takia emäntänsä kanssa ja asui nyt erään rouva Gouldin tuttavan luona. Tällä tavoin sain minä taloudenhoitajattaren, lääkärin, Jane Gouldin ja Hester Pinhornin todistukset sananmukaisesti, kuten ne ovat esitetyt tässä kertomuksessa.
Minä katsoin nyt olevani valmis neuvottelemaan herra Kyrlen kanssa. Marian kirjoitti hänelle ilmoittaakseen, kuka minä olin, ja määräsi päivän ja tunnin, jolloin minä aioin tulla hänen luokseen yksityiseen keskusteluun.
Minulla oli kyllin aikaa aamulla tavallisuuden mukaan kävelläkseni Lauran kanssa ja sitten kaikessa rauhassa katsoa hänen työskentelevän piirustamassa. Hän katsoi minuun työstään muodossaan uusi levottomuuden ilme, kun minä nousin ylös mennäkseni, ja hänen sormensa alkoivat vanhaan tapaan hermostuneen epävarmasti leikkiä pöydällä olevain kynien ja siveltimien kanssa.
"Ethän ole väsynyt vielä minuun?" kysyi hän. "Ethän mene pois silti, että olet väsynyt minuun? Minä koetan tehdä paremmin — koetan tulla terveeksi. Pidätkö minusta yhtä paljon nyt kuin ennenkin, Walter, vaikka minä olen tullut kalpeaksi ja laihaksi ja vaikka minun on niin vaikea oppia maalaamaan?"
Hän puhui kuin lapsi ja ilmaisi kaikki ajatuksensa minulle, aivankuin lapsi olisi tehnyt. Minä olin vastaamatta muutamia minuutteja — vastaamatta sanoakseni hänelle, että hän oli minulle rakkaampi nyt, kuin hän koskaan ennen oli ollut. "Koeta tulla terveeksi ja vahvaksi", sanoin minä, virittäen sitä uutta tulevaisuuden toivoa, jonka huomasin heräävän hänen sielussaan, "koeta tulla terveeksi ja vahvaksi Marianin ja minun tähden." — "Niin", sanoi hän itsekseen, alkaessaan uudelleen piirustaa, "minun täytyy koettaa sitä; te olette niin helliä minua kohtaan." Nopeasti katsoi hän taas ylös. "Älä viivy kauan poissa! Minä en voi piirustaa, Walter, jos sinä et ole täällä auttamassa minua."
"Minä tulen pian takaisin, rakkahani — katsoakseni, kuinka sinä edistyt."
Vasten tahtoani tuli minun ääneni hieman epävarmaksi. Minä toinnuin kuitenkin heti ja poistuin huoneesta. Ei ollut aika silloin menettää itsehillintäänsä, jota minä kenties tarvitseisin ennen päivän päättymistä.
Kun minä avasin oven, viittasin minä Marianin seuraamaan eteiseen. Oli välttämätöntä valmistaa häntä mahdollisuuteen, jonka minä huomasin ennemmin tai myöhemmin seuraavan siitä, että minä avonaisesti näyttäydyin Lontoon kaduilla.
"Luultavasti olen minä täällä muutamien tuntien kuluttua", sanoin minä, "ja minä pyydän sinua, ett'et tavallisuuden mukaan salli kenenkään tulla sisään minun poissaollessani. Mutta jos jotakin tapahtuisi —."
"Mitä voisi tapahtua?" kysyi hän nopeasti. "Sano minulle suoraan, Walter, onko jokin vaara peljättävissä — minulla on silloin rohkeutta kohdata sitä."
"Ainoa vaara, joka kenties on odotettavissa", vastasin minä, "on, että sir Percival on kenties kutsuttu Lontooseen ilmoittamalla hänelle Lauran pako. Kuten tiedät, piti hän vartijoita kintereilläni ennen matkaani Englannista ja luultavasti tuntee hän minut ulkonäöltä, vaikka minä en tunne häntä."
Hän laski kätensä minun olkapäälleni ja katsoi minua tuskaisen äänettömästi. Minä huomasin, että hän käsitti sen vakavan vaaran, joka uhkasi meitä.
"Ei ole uskottavaa", sanoin minä, "että sir Percival tai hänen kätyrinsä näkevät ja tuntevat minut niin pian, mutta se on kumminkin mahdollista. Ja jollen minä tule kotiin tänä iltana, niin ei sinun pidä tulla levottomaksi, vaan rauhoita Lauraa niin hyvin, kuin voit. Jos saan vähintäkään aihetta uskoa, että minua vartioidaan, kavahdan minä kyllä antamasta kenenkään seurata minua aina tänne taloon asti. Älä epäile minun palaamistani, Marian, vaikka se myöhästyisikin, älä pelkää."
"Ei, en pelkää!" vastasi hän varmasti. "Sinun ei tarvitse katua, Walter, että sinulla on nainen liittolaisenasi." Hän vaikeni ja pidätti minua vielä hetkisen. "Varo itseäsi!" sanoi hän ja puristi levottomasti kättäni — "varo itseäsi!"
Minä poistuin hänen luotaan ja otin ensimmäiset askeleet hyvityksen tiellä — tällä synkällä ja epävarmalla tiellä, joka alkoi asianajajan ovella.