III.
Ei mitään merkillistä tapahtunut minulle matkalla herrojen Gilmoren &
Kyrlen Chancerykadun varrella olevaan konttoriin.
Minun käyntikorttiani vietäessä herra Kyrlelle, muistin minä erään asian, jonka ikävällä huomasin ennen unhottaneeni. Marianin päiväkirja sai minut siihen vakuutukseen, että kreivi Fosco oli avannut hänen ensimmäisen kirjeensä Blackwater-Parkista herra Kyrlelle ja vaimonsa avulla kavaltanut toisen. Hän tiesi siis, missä asioimistolla oli konttorinsa, ja päättäisi luonnollisesti, että jos Marian tarvitsisi apua ja neuvoa Lauran pelastuksen jälkeen mielisairaalasta, hän varmaan hakisi sitä herra Kyrleltä. Tässä tapauksessa oli hänen Chancerykadun varrella oleva konttorinsa se paikka, jota sir Percival ja kreivi ennen kaikkea käskisivät vartioida; ja jos samoja henkilöitä käytettäisiin vakoilemaan minua kuin ennen matkaani Englannista, tulisi minun palaamiseni heidän tietoonsa jo tänä päivänä. Minä olin tosin valmistautunut mahdollisuuteen tulla kadulla tunnetuksi, mutta suurin, tähän konttoriin yhdistetty vaara ei ollut pölähtänyt tätä ennen päähäni. Oli nyt myöhäistä korjata tätä onnetonta erehdystä — myöhäistä toivoa, että olisin pyytänyt asianajajaa kohtaamaan minua jollakin toisella, sovitulla paikalla. Minä voin vain nyt päättää olla varovaisempi poistuessani Chancerykadulta ja olla missään tapauksessa menemättä suoraan kotiin.
Odotettuani muutamia minuutteja, saatettiin minut herra Kyrlen yksityiseen huoneeseen. Hän oli kalpea, laiha, hiljainen ja maltillinen mies, jolla oli huomaava katse, matala ääni ja varsin levollinen tapa puhua — ei, kuten olin luullut, erikoisen harras kuuntelemaan jokaista outoa, eikä helppo häiritä lainoppineessa levollisuudessaan.
Sopivampaa miestä minun tarkoituksiani varten olisi ollut vaikea löytää. Jos hän nyt päättäisi ja tämä päätös olisi meille suotuisa, niin olisi asiammekin tästä hetkestä kuin voitettu.
"Ennen kun minä lausun mitään siitä asiasta, joka on minut saanut tulemaan tänne", sanoin minä, "täytyy minun ilmoittaa, että se tulee vaatimaan Teiltä runsaasti aikaa."
"Minun aikani on neiti Halcomben käytettävissä", vastasi hän. "Kaikissa hänen asioissaan on liikekumppanini pyytänyt minun olemaan hänen sijaisenaan ei ainoastaan lakimiehenä, vaan myöskin ystävänä."
"Sallitteko minun kysyä, onko herra Gilmore Englannissa?"
"Ei, hän oleskelee edelleen sukulaistensa luona Saksassa. Hänen terveytensä on parantunut, mutta hänen palaamisensa aika on vielä epävarma."
Lausuessamme näitä valmistavia sanoja oli hän selaillut paperejansa, jotka hänellä oli edessään, ja otti esille niiden alta sinetityn kirjeen. Minusta näytti, että hänen aikomuksensa oli antaa se minulle; hän muutti kumminkin nähtävästi mieltään, pani sen eteensä pöydälle, oikaisihe tuolissa ja odotti ääneti, mitä minun piti sanoman.
Tuhlaamatta aikaa joihinkin turhanpäiväisiin sanoihin aloin minä heti kertomustani ja kuvasin hänelle avomielisesti ne tapahtumat, jotka edellä ovat esitetyt.
Minun harvinainen kerrottavani tempasikin hänet kuivasta lakimiehen mielentyyneydestä. Epäillyksen ja ihmettelyn ilmaisut, joita hän ei voinut pidättää, keskeyttivät minua useampia kertoja. Minä jatkoin kumminkin loppuun asti ja kysyin häneltä pelottomasti:
"Mitä Te ajattelette tästä, herra Kyrle?"
Hän oli liian varovainen ilmaistakseen mielipiteensä saamatta ensin takaisin tavallista kylmäverisyyttään.
"Ennenkun minä lausun ajatukseni", sanoi hän, "täytyy minun saada tehdä muutamia valmistavia kysymyksiä."
Hän teki minulle nämä kysymykset — tutkivat, epäluuloiset — jotka selvään ilmaisivat minulle, että hän piti minua petoksen uhrina ja että, jollen minä olisi tullut neiti Halcomben asioissa, hän olisi epäillyt minun koettavan esittää viekkaasti mietittyä konnankoukkua.
"Uskotteko minun totuutta puhuneen?" kysyin minä kuulustelun loputtua.
"Mikäli Te itse olette vakuutettu, uskon minä varmasti Teidän puhuneen totta", vastasi hän. "Minä pidän neiti Halcombea mitä suurimmassa arvossa ja minun tulee siksi luottaa siihenkin, jota hän on käyttänyt asiamiehenä tässä asiassa. Minä tahdon mennä vieläkin pitemmälle, jos Te niin toivotte, ja myönnän, sekä kohteliaisuudesta että esitetyistä syistä, että neiti Halcomben ja Teidän, herra, täytyy olla vakuutettuja siitä, että lady Glyde todellakin elää. Mutta Te tulette minun luokseni kuullaksenne ajatustani lakimiehenä. No hyvä, lakimiehenä ja ainoastaan lakimiehenä on minun velvollisuuteni sanoa Teille, herra Hartright, ett'ei tällä asialla ole edes todenmukaisuuden varjoakaan."
"Te esitätte asian kovin sanoin, herra Kyrle."
"Minä koetan myöskin esittää sen yksinkertaisesti ja suoraan. Todistukset lady Glyden kuolemasta ovat nähtävästi selvät ja täysin tyydyttävät. Tässä on hänen tätinsä todistus, että hän tuli kreivi Foscon taloon, että hän siellä, sairastui ja kuoli. Sitten on lääkärin todistus, että hänen kuolemansa tapahtui luonnollisissa olosuhteissa. Sitten tiedämme tosiasiana, että hautaus tapahtui Limmeridgessä ja että hautakivessä on kaiverrus. Tämä on se asia, jonka Te aiotte tehdä riidanalaiseksi. Mitä todistusta Teillä on esitettävänä päätelmänne tueksi, että se henkilö, joka kuoli ja haudattiin, ei ollut lady Glyde? Käykäämme läpi Teidän väitteenne pääkohdat ja katsokaamme, minkä arvoisia ne ovat. Neiti Halcombe matkustaa erääseen yksityiseen mielisairaalaan ja näkee siellä erään mielisairaan naisen. On tunnettua, että eräs nuori, Anna Catherick-niminen nainen, joka on ollut kummastuttavan yhdennäköinen lady Glyden kanssa, on paennut tästä mielisairaalasta. On myöskin tunnettua, että se henkilö, joka sinne vietiin heinäkuussa, otettiin vastaan siellä Anna Catherickinä — on edelleen tunnettua, että se herra, joka hänet vei uudelleen sinne, varottaen ilmaisi herra Fairlielle, että hänen mielipuolisuutensa ilmeni hänen ilmoittautumisessaan herra Fairlien veljentytärvainajaksi; samoin tiedetään hänen mielisairaalassa ollessaan lakkaamatta vakuutelleen olevansa lady Glyde, vaikka kukaan siellä ei uskonut häntä. Nämä ovat varmoja tosiasioita. Mitä Te voitte sanoa niitä vastaan? Neiti Halcomben selityksen, että hän tunsi sisarensa, jota selitystä myöhemmät tapahtumat vastustavat tai ottavat siltä kaiken arvon ja merkityksen. Selittikö neiti Halcombe mielisairaalan omistajalle, että hänen sisarensa oli suljettu, ja luottiko hän lain apuun saadakseen hänet sieltä? Ei, hän lahjoi salaa hoitajattaren päästämään hänet karkuun. Kun sairas on tällä epäillyttävällä tavalla saanut vapautensa ja viety herra Fairlien luo, tunteeko tämä ehkä hänet jälleen? Horjuuko hänen uskonsa silmänräpäystäkään, että hänen veljentyttärensä on kuollut? Ei. Tunteeko palvelusväki hänet? Ei. Jääkö hän paikkakunnalle puoltaakseen edelleen oikeuksiaan? Ei, hän viedään salaa Lontooseen. Sillä välin olette Tekin tuntenut jälleen hänet; mutta Te ette ole sukulainen, Te ette ole perheen vanha ystävä. Palvelusväki väittää Teitä vastaan; herra Fairlie väittää neiti Halcombea vastaan, ja otaksuttu lady Glyde väittää itseään vastaan. Hän selittää viettäneensä yötä eräässä nimitetyssä talossa. Teidän omat tutkimuksenne osoittavat, ett'ei hän koskaan ole ollut tässä talossa, ja Te sanotte itse, ett'ei hänen mielentilansa salli hänen itsensä antautua tutkittavaksi ja hankkia tukea vaatimuksillensa. Ajan voittamiseksi jätän minä mainitsematta kaikki vähemmät todistukset molemmin puolin ja kysyn Teiltä — jos tämä asia nyt pitäisi jätettämän tuomioistuimen käsiteltäväksi, jurylle, joka olisi velvollinen omaksumaan tosiasiat sellaisinaan, kuin ne järjellisiltä näyttävät — missä on Teidän todistuksenne?"
Ennenkun minä voin vastata hänelle, täytyi minun hetkinen koota ajatuksiani. Ensi kerran esitettiin nyt Lauran ja Marianin kohtaloita minulle vieraan katsantokannalta — ensi kerran ne pelottavat esteet, jotka olivat tiellämme, olivat näyttäytyneet oikeassa muodossaan.
"Ei voida kieltää", sanoin minä, "että ne seikat, jotka Te olette esittänyt, näyttävät puhuvan meitä vastaan; mutta —."
"Mutta Te luulette, että nämä tosiasiat voitaisiin selittää olevan vääriä", jatkoi herra Kyrle. "Sallikaa minun sanoa, herra, kokemukseni tulos tässä tapauksessa. Kun englantilaisen juryn on valittavana yksinkertaisen tosiasian, joka on päivänselvä, ja pitkällisen, syvälle käyvän selityksen välillä, ottaa se aina ensinmainitun. Esimerkiksi: — Lady Glyde — kutsun häntä siten, selvyyden vuoksi — sanoo maanneensa nimitetyssä huoneessa, ja on todistettu, ett'ei hän ole maannutkaan. Te selitätte tämän seikan antautumalla syvämietteiseen hänen mielentilansa tutkimiseen ja teette siitä metafyysillisen päätelmän. Minä en sano, että tämä päätelmä on väärä — minä sanon vain, että jury kiinnittää enemmän huomiota hänen tiedonantoansa ristiriitaisuuden yksinkertaiseen todistukseen kuin mihinkään järjen päätelmään, jonka Te voitte tarjota."
"Mutta eikö ole mahdollista", sanoin minä, "kestävästi ponnistellen havaita useampia todistuksia? Neiti Halcombella ja minulla on muutamia satoja puntia —."
Hän katsoi minua huonosti salatulla säälillä ja pudisti päätänsä.
"Katsokaa tarkkaavasti asiaa, herra Hartright, omalta kannaltanne", sanoi hän. "Jos Teidän syytöksenne sir Percival Glydeä ja kreivi Foscoa vastaan ovat todet — mihin nähden suvainnette muistaa, ett'en minä myönnä sitä — niin koetetaan jokainen ajateltava este asettaa tiellenne lisätodistuksien hankkimista vastaan. Jokainen este jutun jatkamista vastaan otetaan huomioon, jokainen syytöksen kohta tulee järjestelmällisesti kiistetyksi ja tuhlattuamme tuhannet puntamme satojen asemasta voi lopullinen päätös luultavasti kumminkin olla meille vastainen. Oikeuskysymykset, jotka perustuvat suureen, henkilölliseen yhdennäköisyyteen, ovat itse asiassa kaikista vaikeimpia selvittää — niin, yksinpä silloinkin, kun ne eivät ole niin sotkuisia alusta alkaen kuin nyt käsittelemämme asia. Minä en todellakaan huomaa mitään keinoa saattaa jotain valoa tähän kummalliseen asiaan. Joskin se henkilö, joka on haudattu Limmeridgen kirkkomaahan, ei olisi todellinen lady Glyde, niin oli hän kumminkin Teidän oman arvostelunne mukaan eläessään niin hänen näköisensä. ett'emme me voittaisi mitään, jos me pyytäisimme viranomaisia otattamaan vainajan ruumiin ylös haudasta. Sanalla sanoen, herra Hartright, me emme todellakaan voi tehdä asiaa tästä."
Minä olin kumminkin lujasti vakuutettu, että tässä sekä oli että tulisi asiaa. Ja tämän johdosta muutin minä aineen käsittelytapaa ja vetosin vielä kerran häneen.
"Eikö ole mitään muita todistuksia, joita me voisimme esittää, kuin näiden henkilöiden identtisyyttä koskeva?" kysyin minä.
"Ei Teidän asemassanne", vastasi hän. "Yksinkertaisin ja kaikista varmin todistus, päivämäärien sovittelu, ei, mikäli minä ymmärrän, ole ollenkaan Teidän saatavissanne. Jos Te voisitte osoittaa ristiriitaisuuden sen päivän, jonka lääkäri ilmoittaa todistuksessaan, ja lady Glyden Lontoon matkapäivän välillä, niin saisi asia aivan toisen muodon, ja minä olisin silloin ensimmäinen sanomaan: — 'käydään työhön käsin'."
"Tämä päivämäärän erilaisuus voidaan kenties todistaa, herra Kyrle."
"Sinä päivänä, jolloin Te voitte sen tehdä, herra Hartright, toimitamme me asian oikeuden eteen. Jos Teillä on jotakin toivetta tällä hetkellä päästä siihen, niin sanokaa minulle se, ja katsomme sitten, miten voin neuvoa Teitä."
Minä mietin. Taloudenhoitajatar ei voinut auttaa meitä; ei Laurakaan yhtä vähän kuin Marian. Kaiken luuloni mukaan olivat sir Percival ja kreivi ainoat ihmiset maailmassa, joilla oli tämä päivämäärä selvillä.
"En voi nykyisin ilmoittaa mitään keinoa saadakseni varmuutta", sanoin minä, "koska minun vakuutukseni on, ett'ei kukaan muu voi ilmoittaa lady Glyden matkapäivää Blackwater-Parkista kuin kreivi Fosco ja sir Percival Glyde."
Herra Kyrlen levollisille, tarkkaaville kasvoille levisi nyt ensi kerran hymyilevä ilme.
"Siihen ajatukseen nähden, mikä Teillä on näistä molemmista herroista", sanoi hän, "ette luullakseni odota tyydyttäviä tietoja siltä taholta? Jos heidän on onnistunut anastaa itselleen suuria rahasummia salahankkeella, niin on vähän uskottavaa, että he tunnustaisivat mitään."
"He voivat joutua pakotetuiksi tunnustamaan, herra Kyrle."
"Kuka pakottaa?"
"Minä."
Me nousimme molemmat ylös. Hän katsoi minua tarkkaavasti suoraan kasvoihin nähtävästi suuremmalla harrastuksella, kuin hän ennen oli osoittanut. Minä huomasin hänen olevan hieman kummastuneen.
"Te olette varma", sanoi hän. "Epäilemättä on Teillä persoonallisia vaikuttimia ajaa asiaa, joiden kyseleminen ei kuulu minulle. Jos oikeudenkäynti voidaan vastaisuudessa alkaa, niin tahdon vain sanoa, että voitte varmasti luottaa apuuni. Mutta samalla kertaa täytyy minun huomauttaa Teille, kun rahakysymyksen aina täytyy tulla oikeuskäsittelyyn, että minä näen vähän toiveita voittaa takaisin lady Glyden omaisuutta, vaikkakin lopulta onnistuttaisiin todistaa, että hän todellakin elää. Mainittu ulkomaalainen poistuisi luultavasti Englannista, ennenkun oikeudenkäynti olisi alkanut, ja sir Percivalin taloudellinen pula oli kyllin suuri pakottamaan häntä luovuttamaan joka, summan saamamiehellensä. Te tunnette luonnollisesti —".
Minä keskeytin hänen puheensa.
"Sallikaa minun pyytää, ett'emme koskettele lady Glyden raha-asioita", sanoin minä. "En ole koskaan entisinä aikoina tuntenut niitä, enkä nytkään tunne mitään muuta, paitsi että hän on menettänyt koko omaisuutensa. Te olette aivan oikeassa uskoessanne, että minulla on persoonallinen vaikuttimeni ajaa tätä asiaa. Minä toivon, että minun aiheeni aina olisivat yhtä epäitsekkäitä, kuin ne tällä hetkellä ovat —."
Hän koetti keskeyttää selittääkseen sanojansa. Minä olin arvatakseni kumminkin hieman kiivastunut siitä, että hän epäili minua, ja jatkoin puhumistani haluamatta kuulla, mitä hän sanoisi.
"Siinä palveluksessa, jonka minä aion lady Glydelle tehdä", sanoin minä, "ei saa olla mitään suunnitelmaa, mitään ajatusta persoonallisen voiton saavuttamisesta. Hänet on ajettu kuin mikäkin vieras isänsä kotoa — valhe hänen kuolemastaan on kaiverrettu hänen äitinsä haudalla — ja täällä kulkee ahdistamatta ja rankaisematta kaksi miestä, jotka ovat syynä kaikkeen tähän! Mutta hänen synnyinkotinsa täytyy jälleen avata ovensa hänelle niiden ihmisten läsnä-ollessa, jotka seurasivat väärää ruumissaattoa haudalle. Tämä valhe tulee julkisesti: poistetuksi muistopatsaasta perheen päämiehen käskystä. ja nämä kaksi miestä tulee minun edessäni vastaamaan rikoksestaan, vaikkakaan laillinen oikeus ei kykenisi saavuttamaan heitä. Tämän päämäärän saavuttamiseen olen minä omistanut elämäni, ja niin yksin kuin olenkin, niin olen, jos Jumala suo minun elää, sen voittava."
Hän vetäytyi takaisin pöydän luo eikä vastannut mitään. Hänen muotonsa osoitti selvään, että hän katsoi minun harhaan joutumiseni voittaneen järkeni ja että niin ollen olisi hyödytöntä neuvoa minua ollenkaan.
"Me pysymme kumpikin vakuutuksessamme, herra Kyrle", sanoin minä, "ja saamme nähdä, mitä tulevaisuus päättää. Olen kumminkin hyvin kiitollinen siitä tarkkaavaisuudesta, jolla Te olette kuunnellut kertomustani. Te olette osoittanut minulle, että lain apu sanan täydessä merkityksessä on meidän varojemme ulkopuolella. Me emme voi esittää laillisia todistuksia emmekä ole kyllin rikkaita maksamaan oikeudenkäynnistä aiheutuvia kustannuksia. Onhan kumminkin jotakin voitettu saamalla tietää tämäkin."
Ottaessani jäähyväisiä antoi hän minulle sen kirjeen, jonka minä olin nähnyt hänen laskevan pöydälle keskustelumme alussa.
"Tämä kirje tuli postissa muutamia päiviä sitten", sanoi hän. "Tahtoisitteko toimittaa sen perille? Olkaa hyvä ja sanokaa neiti Halcombelle, että olen pahoilla mielin, koska en tässä asiassa voi auttaa häntä muutoin kuin neuvoillani, jotka, kuten pelkään, eivät hänestäkään ole sen tervetulleempia kuin Teidän mielestänne."
Katsoin kirjettä hänen puhuessaan. Osoitekirjoitus oli: — Neiti
Halcombe. Herrojen Gilmoren & Kyrlen suosiollisella välityksellä.
Chancerykatu. Käsiala oli minulle aivan tuntematon.
Ennen huoneesta poistumistani tein minä vielä yhden kysymyksen.
"Tiedättekö", sanoin minä, "onko sir Percival vielä Pariisissa?"
"Hän on palannut Lontooseen", vastasi herra Kyrle. "Ainakin niin ilmoitti minulle hänen asianajajansa, jonka minä tapasin eilen."
Saatuani tämän tietää, läksin pois.
Poistuttuani konttorista olin minä kyllin varovainen ollakseni herättämättä mitään huomiota pysähtymällä ja katselemalla ympärilleni. Minä läksin kulkemaan erään Holbornen pohjoispuolella olevan rauhallisimman korttelin kautta — ja erään kadun päässä pysähdyin minä ja käännyin nopeasti ympäri.
Kadun kulmassa näin minä kaksi miestä, jotka samalla kertaa näyttivät hillinneen käyntiänsä, seisovan ja puhelevan keskenänsä. Silmänräpäyksen mietittyäni käännyin minä voidakseni kulkea heidän ohitsensa. Lähestyessäni heitä poikkesi yksi heistä toiselle kadulle, toinen seisoi paikoillaan. Kun minä katselin häntä, tunsin minä heti toisen niistä miehistä, jotka olivat vakoilleet minua ennen Englannista lähtöäni.
Jos minä olisin ollut vapaa ja saanut seurata tahtoani, olisin minä luultavasti puhutellut miestä ja lopettanut kohtauksen paiskaamalla hänet maahan. Mutta nyt täytyi minun olla varsin varovainen toimenpiteitteni seurausten suhteen. Jos minä vain kerrankaan, vaikkapa näennäisestikin, jouduin syypääksi väärään menettelyyn, annoin minä heti sir Percivalille aseet käteen.
Minulla ei ollut mitään muuta valittavana kuin panna viekkaus viekkautta vastaan. Minä poikkesin sille kadulle, johon toinen mies oli kadonnut, ja menin hänen ohitsensa miehen seisoessa eräässä porttikäytävässä. En tuntenut häntä ja painoin tarkoin mieleeni hänen ulkomuotonsa, jos hän vastaisuudessa vaivaisi minua. Tämän jälkeen käänsin minä taas kulkuni pohjoista kohden, kunnes minä tulin Newstreetiin, josta minä suuntasin vasemmalle — yhäti molemmat miehet kintereilläni — ja pysähdyin paikkaan, josta voi nähdä, tulisivatko jotkut tyhjät ajoneuvot sinne. Monta minuuttia ei vielä ollut kulunutkaan, ennenkun niin tapahtui. Minä hyppäsin niihin ja käskin ajurin nopeasti ajamaan Hydeparkiin. Kun mitään muita vaunuja ei ollut saatavissa, näin minä, kuinka molemmat vakoojat kiiruhtivat yli kadun seuratakseen juosten minua. Mutta minä olin jo pitkälti päässyt edelle ja kun minä pyysin ajurin seisauttamaan ja laskeusin ajoneuvoista, en nähnyt heitä missään. Kuljin viistoon poikki Hydeparkin ja päästyäni aukealle maalle huomasin varmasti, ett'ei kukaan seurannut minua. Vasta useamman tunnin kuluttua sen jälkeen ja jo pimeän tultua palasin minä kotiin.
Tapasin Marianin yksinään odottamassa minua pienessä vierashuoneessa. Hän oli puhutellut Lauran menemään levolle luvattuaan hänelle näyttää minulle hänen piirustuksensa minun kotiintultuani. Tuo pieni heikko piirustusraukka — itsessään niin vähäpätöinen, mutta minusta niin mieltä liikuttava — oli huolellisesti asetettu kahden kirjan tukemana pöydälle ja siten sijoitettu, että valo siitä ainoasta kynttilästä, jonka me soimme itsellemme, esittäisi sen parhaimmassa valaistuksessaan. Minä istuuduin alas katsoakseni piirustusta ja kuiskaten kertoakseni Marianille, kuinka asiani oli käynyt. Seinä, joka erotti tämän huoneen toisesta, oli niin ohut, että me melkein kuulimme Lauran hengittävän ja jos me olisimme puhuneet ääneen, olisimme me häirinneet häntä.
Marian säilytti levollisuutensa minun kertoessani keskusteluani herra Kyrlen kanssa. Mutta kun minä sanoin hänelle, että minua oli ahdistanut kaksi vakoilijaa kotimatkalla ja että olin saanut kuulla sir Percivalin palanneen Lontooseen, tuli hänen kasvoilleen levoton ilme.
"Huonoja uutisia, Walter", sanoi hän, "pahimpia, mitä voit tuoda minulle. Eikö sinulla ole mitään muuta kerrottavaa minulle?"
"Ei, mutta minulla on jotakin annettavaa sinulle", vastasin minä ja ojensin hänelle kirjeen, jonka herra Kyrle oli jättänyt minulle.
Hän katsoi osoitekirjoitusta ja tunsi heti käsialan.
"Sinä tunnet kirjeen lähettäjän luullakseni?" kysyin minä.
"Niin, liiaksi hyvin", vastasi hän. "Lähettäjä on kreivi Fosco."
Tätä sanoessaan avasi hän kirjeen. Syvä punastus levisi hänen kasvoillensa hänen sitä lukiessa ja hänen silmänsä salamoivat suuttumuksesta hänen ojentaessaan sen minulle.
Kirje sisälsi nämä rivit:
"Ihastuneena kunnioittavasta ihmettelystä — minua kunnioittavasta, Teitä kunnioittavasta — kirjoitan minä, oivallinen Marian, rauhoittaakseni Teitä — sanoakseni vain kaksi lohduttavaa sanaa:
"Älkää peljätkö!
"Seuratkaa Teidän hienoa, luonnollisen terävää ymmärrystänne ja pysykää yksinäisyydessä. Kallis, kunnioitettava nainen, karttakaa kaikkea vaarallista julkisuutta. Kieltäymys on ylevä hyve — seuratkaa sitä.
"Kodin viaton rauha on ikuisesti yhtä kaunis — nauttikaa siitä. Elämän myrskyt vyöryvät vahingoittamatta yli hiljaisen rauhan laakson — viipykää, suloinen Laura, tässä laaksossa!
"Tehkää niin, ja minä kehotan Teitä olemaan mitään pelkäämättä. Ei mikään uusi onnettomuus saa järkyttää Teidän tunteitanne, — näitä tunteita, jotka ovat minusta yhtä kalliit kuin omani. Teitä ei häiritä, kaunista seuraajatartanne ei ahdisteta Teidän pakopaikassanne. Hän on löytänyt uuden rauhalan Teidän sydämmessänne. Arvaamaton onni! Minä kadehdin häntä ja jätän hänet rauhaan siellä!
"Vielä hellä, varottava sana — isällinen kehotus varovaisuuteen, ja minä riistän itseltäni lumoavan viehätyksen puhua kanssanne; minä lopetan nämä rakkautta hehkuvat rivit.
"Älkää menkö pitemmälle, kuin jo olette mennyt. Älkää olko jonkun tärkeämmän päämäärän tiellä; älkää vihatko ketään. Älkää pakottako minua — minä vannotan Teitä — älkää pakottako minua toimintaan — minua, joka olen toiminnan mies, — kun minun kunnianhimoni rakkain harrastus on olla passiivisena, Teidän vuoksenne hillitä suurta kykyäni tehdä suunnitelmia ja toteuttaa niitä. Jos Teillä on varomattomia ystäviä, niin hillitkää heidän valitettavaa intoansa. Jos herra Hartright palaa Englantiin, niin älkää pitäkö mitään neuvotteluja hänen kanssaan. Minä kuljen omaa varmaa rataani eteenpäin ja sir Percival seuraa minua. Samana päivänä, jolloin herra Hartright joutuu meidän tiellemme, on hän mennyt mies."
Kirjeen ainoa allekirjoitus oli kaikenlaisten kiemurain ja koristeiden ympäröimä F. Minä nakkasin sen pöydälle kaikella sillä ylenkatseella, jota minä sen johdosta tunsin.
"Hän koettaa pelottaa sinua — varma merkki siitä, että hän itse pelkää", sanoin minä.
Hän oli liian paljon nainen kohdellakseen kirjettä yhtä välinpitämättömästi kuin minä. Sen hävyttömän tuttavallinen sävy oli liian paljon hänen itsehillinnälleen. Hän istui vastapäätä minua pöydän ääressä, kädet kovasti yhteenpuserrettuina leväten polvella, ja entinen kiivas luonne leimahti selvästi hänen kasvoistansa ja silmistänsä.
"Walter!" sanoi hän, "jos joskus nämä kaksi miestä joutuvat sinun valtaasi ja sinä olet pakotettu säästämään toisen heistä — älä säästä silloin kreiviä."
"Minä kätken hänen kirjeensä, Marian, pitääkseni muistoani vireillä, kun se hetki tulee."
Hän katsoi tarkkaavasti minua pannessani kirjettä lompakkooni.
"Kunko se hetki tulee?" toisti hän. "Voitko sinä puhua tulevaisuudesta, aivan kuin sinä olisit varma siitä — varma kaiken sen jälkeen, mitä olet kuullut herra Kyrlen luona, kaiken sen jälkeen, mitä sinulle on tapahtunut tänään?"
"Minä en laske tulevaisuutta tästä päivästä, Marian, Tänään olen vain pyytänyt toista miestä toimimaan sijastasi. Huomisesta minä lasken sen."
"Ja miksi huomisesta?"
"Koska minä silloin aion alkaa toimia itse."
"Millä tavoin?"
"Minä matkustan Blackwateriin ensi junalla ja toivon palaavani illalla."
"Blackwateriin!"
"Niin. Olen miettinyt asiaa lähdettyäni herra Kyrlen luota. Eräässä tapauksessa vahvisti hänen ajatuksensa minun ajatustani. Meidän täytyy äärimmäiseen asti ponnistella saadaksemme selville päivän, jolloin Laura matkusti Lontooseen. Ainoa heikko kohta koko salahankkeessa ja luultavasti ainoa mahdollisuus todistaa, että hän elää, on tämän päivämäärän selville saamisessa."
"Sinä tarkoitat", sanoi Marian, "sen selvittämisessä, ett'ei Laura lähtenyt Blackwater-Parkista ennen kuin sen päivän jälkeen, jolloin lääkäri oli antanut todistuksensa."
"Niin, juuri sitä tarkoitan."
"Mikä antaa aihetta sinulle siihen luuloon? Laura itse ei voi antaa mitään tietoa siitä ajasta, jolloin hän oli Lontoossa."
"Ei; mutta hänhän tuli mielisairaalaan heinäkuun 27 päivänä. Minä epäilen, että kreivi Fosco on kyennyt pitämään häntä Lontoossa kauempaa kuin yhden yön Lauran tietämättä, mitä tapahtui hänen ympärillään. Tässä tapauksessa on Lauran täytynyt lähteä matkalleen ja tulla kaupunkiin päivää myöhemmin, kuin kuolemantodistus osoittaa. Ja jos tämä voidaan todistaa, voimme me huoleti alkaa oikeudenkäynnin sir Percivalia ja kreiviä vastaan."
"Niin, niin — nyt huomaan minä kaikki! Mutta millä tavoin se voi tapahtua?"
"Rouva Michelsonin kertomus on saanut minun ajattelemaan kahta eri keinoa. Toinen on kysyä tohtori Dawsonilta, jonka täytyy tietää, minä päivänä hän ryhtyi uudelleen lääkärintehtäväänsä Blackwater-Parkissa Lauran lähdön jälkeen. Toinen on tehdä tutkisteluja siinä ravintolassa, johon sir Percival matkusti jo seuraavana yönä. Me tiedämme, että hänen lähtönsä tapahtui vain muutamia tunteja myöhemmin kuin Lauran, ja sillä tavoin voi onnistua meille saada tieto päivästä ja päivämäärästä. Ainakin ansaitsee koettaa — ja huomenna olen minä aikonut sen tehdä."
"Ja jos se ei onnistu — minä kuvittelen nyt pahinta tulosta, Walter, — jos pettyneet toiveet tulevat koettelemaan meitä, niin katson minä kaikkea valoisimmalta puoleltaan, sen lupaan minä sinulle. — Jos me edellytämme, ett'ei kukaan Blackwater-Parkissa voi auttaa sinua —."
"Niin on täällä Lontoossa kaksi miestä, jotka voivat ja joiden täytyy auttaa minua — sir Percival ja kreivi. Viattomat ihmiset voivat kyllä unhottaa, mikä päivä se oli — mutta rikolliset muistavat sen. Jollen minä onnistu kaikissa muissa yrityksissäni, niin on minun aikomukseni niillä ehdoilla, jotka minä itse esitän, pakottaa toinen heistä taikka molemmatkin tunnustamaan."
Koko loukatun naisen viha leimahti Marianin poskilla lausuessani tätä.
"Ala kreivistä!" kuiskasi hän innokkaasti. "Ala kreivistä minun takiani!"
"Meidän täytyy Lauran vuoksi alkaa sieltä, mistä on enin menestyksen toivoa", vastasin minä.
Puna katosi hänen poskiltaan, ja hän pudisti suruisasti päätänsä.
"Niin, sinä olet oikeassa — oli pikkumaista ja viheliäistä puolestani lausua niin. Minä koetan olla kärsivällinen, Walter, ja toivon onnistuvani paremmin siinä nyt kuin onnellisimpina päivinä. Hieman vanhaa luonnettani elää vielä kumminkin — kun minä vain ajattelen kreiviä, tahtoo se helposti vallata minut."
"Vuoronsa tulee kyllä hänellekin", sanoin minä. "Meidän täytyy muistaa, ett'emme vielä tunne mitään heikkoa kohtaa hänen elämästään." Vaikenin hetkisen, antaakseni hänen saada jälleen itsehillintänsä ja lausuin sitten ratkaisevat sanat:
"Marian! Me tiedämme molemmat erään heikon kohdan sir Percivalin elämästä —."
"Sinä tarkoitat tuota salaisuutta!"
"Niin, sitä juuri. Se on meidän ainoa varma keinomme häntä vastaan. Minä voin hänet ajaa pois puolustuspaikastaan — minä voin ainoastaan tällä keinolla saattaa hänet ja hänen konnantyönsä päivän valoon. Jollei meillä vielä olekaan selvää asiaa kreiviä vastaan, niin tiedämme me ainakin varmasti, että sir Percival on antanut suostumuksensa salahankkeeseen Lauraa vastaan toisestakin syystä kuin vain voitonhimosta. Sinähän kuulit hänen sanovan kreiville, että hän uskoi vaimonsa tietävän kyllin voidakseen saattaa hänet perikatoon? Sinähän kuulit hänen vakuuttavan, että hän oli mennyt mies, jos Anna Catherick kertoisi salaisuutensa?"
"Niin, niin! Kuulin kyllä."
"No hyvä, Marian; jos kaikki muut suunnitelmamme pettävät, on minun aikomukseni tutkia tämä salaisuus. Minun vanha taikauskoni seuraa minua vielä. Sanon sinulle vieläkin kerran, että valkopukuinen nainen vaikuttaa yhäti elävästi meihin kolmeen ja meidän kohtaloihimme. Ratkaisu on määrätty; se lähenee yhä meitä — ja Anna Catherick, joka lepää kuolleena haudassaan, osoittaa meille tietä siihen!"
Valkopukuinen nainen