II.
Vielä kaksi rengasta puuttuu tapauksen ketjusta, ennenkun se ulottuu kertomuksen alusta sen loppuun.
Kun vapauden tunteemme menneen ajan synkästä epävarmuudesta vielä oli aivan uusi, kehotettiin minua saapumaan sen ystävän luo, joka oli antanut minulle ensimmäiset piirrostyöt, saadakseni häneltä uuden hyväntahtoisuuden ja luottamuksen osoitteen. Hän oli saanut tehtäväkseen matkustaa Pariisiin ottaakseen selvää eräästä ranskalaisesta keksinnöstä hänen taiteensa alalla, jonka arvoa tahdottiin hartaasti saada tietää. Hänen omat työnsä eivät sallineet hänen lähteä tällaiselle matkalle ja ystävyydestä minua kohtaan oli hän laittanut niin, että tehtävä siirrettiin minulle. Suostuin mielihyvällä kutsumukseen, sillä jos minun onnistuisi täyttää tehtäväni, kuten toivoin, olisi tuloksena varmaan paikan saanti sen kuvalehden toimituksessa, jonka hyväksi minä nyt vain aika ajoittain työskentelin. Sain määräykseni ja laitoin matkakuntoon tavarani huomispäivänä. Kun minä siis vielä kerran jätin Lauran — mutta kuinka erilaisissa olosuhteissa! — sisarensa hoitoon, mietin taaskin erästä asiaa jota jo useamman kerran olimme vaimoni kanssa miettineet — tarkoitan velvollisuuttamme hienotunteisesti ajatella Marianin tulevaisuutta. Oliko meillä oikeus antaa itsekkään mieltymyksemme käyttää koko elämän ajan hyväkseen hänen jaloa, itseuhraavaa hellyyttään? Eikö ollut meidän velvollisuutemme, meidän paras kiitollisuuden osoitteemme unhottaa itsemme ja vain ajatella häntä? Koetin sanoa hänelle jotakin siihen suuntaan, kun hetkisen ennen lähtöämme olimme kahden kesken. Hän tarttui minua käteen ja keskeytti heti ensi sanani.
"Kaiken sen jälkeen, mitä me kolme olemme kärsineet yhdessä, ei mikään ero voi tulla kysymykseen ennen ikuista eroa. Sydämmeni ja onneni, Walter, ovat erottamattomat sinusta ja Laurasta. Odotapas vain, kunnes iloiset lapsenäänet kaikuvat lietenne äärestä — minä opetan heidät pyytämään puolestani heidän omalla kielellään; ensimmäinen läksy, jonka he toistavat isälleen ja äidilleen on tämä: 'me tahdomme niin mielellämme pitää tädin!'"
Matkaani Pariisiin en tehnyt yksin. Viime hetkenä päätti Pesca seurata minua. Hänen ei ollut onnistunut saada takaisin reipasta iloisuuttaan tuon operaillan jälkeen ja hän päätti koettaa, mitä viikon vapaus vaikuttaisi hänen iloisen luonteensa palauttamiseksi.
Toimitin tehtäväni ja kirjoitin tarpeellisen selvityksen siitä neljäntenä päivänä Pariisiin tultuani. Viidentenä päivänä olin päättänyt katsella, minkä ehtisin, ja yleensä huvitella Pescan seurassa.
Hotelli, jossa me asuimme, oli täynnään matkustajia, niin ett'ei meidän onnistunut saada huoneita samassa kerroksessa. Minun oli toisessa, Pescan kolmannessa kerroksessa. Viidennen päivän aamuna menin ylös katsomaan, olisiko professori valmis seuraamaan minua kaupungille. Juuri kun minun piti astua jalkani ylimmälle astimelle, näin hänen ovensa avattavan sisäänpäin; ojennettu valkoinen käsi piti sitä auki hermostuneesti vavisten. Aivan varmaan ei se ollut ystäväni käsi. Samassa kuulin Pescan innokkaasti ja hiljaa omalla äidinkielellään lausuvan: "Muistan nimen, mutta en tunne miestä. Te näitte itse operasalissa, että hän oli niin muuttunut, ett'en voinut tuntea häntä. Ilmoituksen lähetän — mitään muuta en voi tehdä." — "Mitään muuta ei tarvitakaan", vastasi toinen ääni. Ovi avattiin ja vaaleatukkainen, arpiposkinen mies — sama, jonka viikko sitten olin nähnyt seuraavan kreivi Foscon matkavaunuja — tuli ulos. Hän kumarsi minulle vetäytyessäni syrjään laskeakseni hänet ohitseni — hän oli kuolonkalpea ja piti lujasti johtotangosta mennessään portaita alas.
Avasin oven ja menin Pescan luo. Hän istui kyyristyneenä sohvan nurkkaan mitä merkillisimmällä tavalla. Minusta näytti, että hän kauhuissaan kääntyi minusta lähestyessäni häntä.
"Kuinka on asia? Häiritsenkö sinua?" kysyin minä. "En tietänyt, että ystävä kävi luonasi, ennenkun näin hänen tulevan huoneesta."
"Ei ollenkaan ystävä", lausui Pesca kiivaasti. "Olen tänä päivänä nähnyt hänet ensi ja samalla viime kerran."
"Pelkään hänen ilmoittaneen joitakin ikäviä uutisia?"
"Kauheita uutisia, Walter! Matkustakaamme takaisin Lontooseen — en tahdo jäädä kauemmaksi tänne — olen pahoillani, että koskaan tulinkaan tänne. Nuoruuteni onnettomuudet painavat raskaasti minua", sanoi hän ja käänsi päänsä seinää kohden, "ne painavat raskaasti minua vieläkin keski-iässä. Koetan unhottaa ne — eivätkä ne tahdo unhottaa minua!"
"Pelkään, ett'emme voi matkustaa ennen iltapäivää", vastasin minä.
"Etkö tahdo lähteä mukaani ensin?"
"Ei, ystäväni, tahdon jäädä tänne. Mutta matkustakaamme tänään — minä rukoilen, matkustakaamme tänään!"
Poistuin hänen luotaan vakuuttaen, että matkustaisimme saman päivän iltapuolella Pariisista. Olimme edellisenä iltana sopineet käydä Notre-Damen kirkossa Victor Hugon mainio romaani oppaanamme. Ei ollut mitään Ranskan pääkaupungissa, jota minä hartaammin olisin halunnut nähdä — läksin siis yksin matkalle kirkkoon.
Lähestyessäni Notre-Damea joen puolelta, jouduin minä matkalla kulkemaan Pariisin kamalan ruumishuoneen la Morguen ohi. Ihmisjoukko tunkeili oven edessä. Oli nähtävästi jotakin sisällä, joka herätti roskaväen huomiota ja sen makua nähdä hirveyksiä.
En olisi piitannut tästä matkallani kirkkoon, ellei kahden miehen ja yhden naisen välinen keskustelu olisi herättänyt huomiotani. He olivat juuri tulleet la Morguesta ja kuvasivat lähimmille naapureillensa ja tuttavillensa, kuinka kuollut oli tavattoman suuri mies ja kuinka hänellä oli kummallinen merkki vasemmassa käsivarressaan.
Samassa silmänräpäyksessä kuin kuulin nämä sanat, seisahduin minä ja liityin siihen joukkoon, joka pyrki sisään. Jonkunlainen synkkä aavistus asian tosi laidasta oli päilynyt mielessäni aina siitä hetkestä, jolloin olin kuullut Pescan äänen puoliavoimesta ovesta ja näin vieraan kasvot, kun hän meni ohitseni hotellin portaissa. Nyt oli totuus selvänä edessäni — selvänä niiden muutamain sanain takia, jotka olin saanut kuulla. Toinen kosto kuin minun oli seurannut tuomittua miestä teatterista hänen kotipaikkaansa, hänen omalta oveltaan siihen pakopaikkaan, jonka oli etsinyt Pariisissa. Toinen käsi kuin minun oli kutsunut hänet tekemään tiliä ja riistänyt hänen elämänsä rangaistukseksi hänen rikoksistaan. Sinä hetkenä, jolloin minä näytin hänet Pescalle teatterisalissa, niin että tämä muukalainen, joka myöskin etsi häntä, kuuli sanani — oli silmänräpäys, joka ratkaisi hänen kohtalonsa. Muistan oman sydämmeni taistelun, kun hän ja minä seisoimme vastakkain — muistan, kuinka sittemmin taistelin itsekseni, ennenkun voin pakottautua päästämään hänet käsistäni — ja minä kauhistuin tätä muistoa.
Hitaasti, tuuma tuumalta, pääsin eteenpäin väkijoukossa, yhä lähemmäksi sitä lasiaitausta, joka la Morguessa erottaa kuolleet elävistä — yhä lähemmäksi, kunnes olin aivan ensimmäisen katsojarivin takana ja voin nähdä sisään.
Siinä makasi hän tuntemattomana, nimettömänä, asetettuna pariisilaisen roskaväen naureksivan uteliaisuuden esineeksi! Tämä oli huonoja taipumuksia, sydämmettömiä rikoksia sisältävän pitkän elämän loppu! Vajonneina kuoleman syvään rauhaan lepäsivät suuret, säännölliset kasvot ja pää edessämme niin juhlallisen rauhaisina, että lörpöttelevät ranskattaret ympärilläni ihaillen nostivat käsiänsä ja äänekkäässä kuorossa huudahtivat. "Ah, mikä kaunis mies!" Se tikarinpisto, joka oli tappanut hänet, oli suoraan sydämmessä. Ei mitään muita väkivallan merkkejä ollut näkyvissä paitsi vasemmassa käsivarressa, ja siinä, juuri siinä paikassa, jossa minä Pescan käsivarressa olin nähnyt poltetun merkin, oli kaksi syvää haavaa, jotka muodostivat kirjaimen T, mikä peitti Veljeyden merkin aivan tuntemattomaksi. Hänen vaatteensa, jotka olivat ripustetut hänen yllensä, osoittivat, että hän itsekin tunsi vaaransa — ne olivat sellaiset vaatteet, joita ranskalaiset käsityöläiset käyttävät. Muutamia silmänräpäyksiä, mutta en kauempaa, pakottauduin minä katselemaan näitä lasiruudun läpi. Enempää en voi kuvata niitä, sillä en nähnyt mitään muuta.
Ne harvat tiedot, jotka minä voin koota hänen kuolemastaan, osaksi Pescan tiedonannoista, osaksi muista lähteistä, tahdon tässä esittää, ennenkun ainaiseksi lakkaan hänestä puhumasta.
Hänen ruumiinsa löydettiin Seinestä siinä valepuvussa, josta jo olen maininnut; ei mitään löydetty, joka olisi ilmaissut hänen arvonsa, nimensä tai asuntonsa. Henkilöä, joka oli surmannut hänet, ei koskaan tavattu; yhtä vähän saatiin tietää niitä olosuhteita, joissa hän oli murhattu.
Jätän toisten tehtäväksi johtopäätökset, kuten itse olen tehnyt omani. Kun otaksun, että tuntematon arpiposkinen henkilö oli Veljeyden jäsen — otettu siihen Pescan poistuttua kotimaastaan — ja kun edelleen lisään, että nuo kaksi iskua kuolleen vasemmassa käsivarressa merkitsevät italialaista sanaa "Traditore", ja mainitsen, että Veljeys oli toimittanut verituomionsa pettäjälle, niin olen esittänyt kaikki ne tiedot, jotka olen voinut saada hankkimaan jotain valaistusta siihen hämäryyteen, joka peittää kreivi Foscon kuoleman.
Vainaja tunnettiin seuraavana päivänä sen jälkeen, kuin olin nähnyt hänet, hänen rouvalleen lähetetyn nimettömän kirjeen johdosta. Rouva hautautti hänet Père la Ghaisen hautausmaahan. Kreivittären oma käsi ripustaa tänäkin päivänä tuoreita seppeleitä hautaa ympäröivälle pronssiaitaukselle. Hän elää Versaillesissa mitä ankarimmassa yksinäisyydessä. Joku aika sitten julkaisi hän muistokirjoituksen miesvainajastansa. Tämä teos ei ilmaise hänen todellista nimeänsä enemmän kuin hänen elämänsä vaiheitakaan; sen tarkoituksena on ylistää vain hänen kotoisia hyveitänsä, hänen neroansa ja suuria ominaisuuksiansa sekä toistaa ne kunnianosoitukset, jotka hän oli niillä saavuttanut. Tapahtumat hänen kuollessaan ovat aivan lyhyesti kosketellut, ainoastaan viime sivulla lausutaan näin: "Hänen elämänsä oli pitkä taistelu aatelin oikeuksien ja vallitsevan järjestyksen pyhien periaatteiden säilyttämiseksi — ja hän kuoli ajamansa asian marttyyrinä."