I.
Suljettuani kreivin käsikirjoituksen viime lehden oli se puolituntia kulunut, jonka olin sitoutunut jäämään Forest-roadille. Herra Rubelle katsoi kelloansa ja kumarsi. Minä nousin heti ylös ja jätin asiamiehen vapaasti vallitsemaan autiota taloa. En nähnyt häntä koskaan sittemmin; en kuullut koskaan sanaakaan enempää hänestä kuin hänen vaimostaankaan. Petoksen ja pahuuden synkeiltä teiltä olivat he madelleet meidän radallemme — samoja synkkiä teitä hiipivät he nyt pois ja katosivat näkyvistämme.
Neljännestunti poistumiseni jälkeen Forest-roadilta olin minä jälleen kotona.
Tarvittiin vain muutamia sanoja lausuakseni Lauralle ja Marianille, kuinka minun uskalias seikkailuni oli päättynyt ja mikä luultavasti olisi ensimmäinen toimenpiteemme.
Jätin kaikki lähemmät yksityiskohdat myöhemmäksi ja kiiruhdin taas S:t Johns-Woodiin puhuakseni sen henkilön kanssa, jolta kreivi Fosco oli vuokrannut vaunut noutaakseen Lauran asemalta.
Saamani osoite johdatti minut erään vuokra-ajurin luo, jolla oli tallinsa neljännespeninkulman päässä Forest-roadilta. Hän näytti mielestäni siistiltä ja kunnialliselta mieheltä. Sanoessani hänelle, että tärkeä perheasia pakotti minua pyytämään häntä hakemaan kirjoistaan erästä päivämäärää, jonka minä tiesin hänen ammattinsa takia merkinneen, ei hän kieltänyt vähääkään täyttämästä pyyntöäni. Kirja otettiin esille ja sinne oli "heinäkuun 26 päivänä 1850" merkitty tilaus seuraavin sanoin:
"Peitetyt vaunut kreivi Foscolle; N:o 5 Forest-road (John Owen)."
Kysyttyäni sain tietää, että nimi "John Owen" tarkoitti sitä ajajaa, jonka oli ajettava vaunuja. Hänellä oli silloin jotakin työtä tallin puolella, mutta pyynnöstäni lähetettiin häntä hakemaan voidakseni saada puhua hänen kanssaan.
"Voitteko muistaa heinäkuussa viime kesänä ajaneenne erästä herraa talosta N:o 5 Forest-roadilla Waaterloo-sillan rautatieasemalle?" kysyin minä.
"Hm, herra", sanoi mies, "sitä en voi niin tarkkaan muistaa."
"Kenties voisitte kumminkin muistaa itse herran ulkomuodon."
"Hän oli ulkomaalainen, varsin pitkä ja tavattoman lihava."
Miehen kasvot kirkastuivat. "Muistan hänet, herra! Hän oli lihavin herra, jonka koskaan olen nähnyt, — ja raskain, jota koskaan olen ajanut. Niin, niin — muistan nyt hänet, herra. Papukaija tai joku muu sellainen lintu istui ikkunassa kirkumassa. Herra oli tavattoman touhuissaan saadaksemme pian selvää rouvan kapineista ja hän antoi minulle kauniit juomarahat, että etsisin tarkkaan matka-arkkuja ja hankkisin ne nopeasti mukaamme."
Vähät matka-arkuista! Muistin silmänräpäyksessä, kun Laura kuvasi tuloaan Lontooseen, kuinka eräs henkilö, joka kreivi Foscolla oli ollut mukanaan asemalla, oli hakenut hänen kapineitaan. Tämä oli nyt se henkilö.
"Näittekö Te matkustavan rouvashenkilön?" kysyin minä. "Miltä hän näytti? Oliko hän nuori vai vanha?"
"Hm, herra, ahdingossa ja kiireessä en minä oikein ehtinyt nähdä, minkälainen rouva oli. En ainakaan nyt voi muistaa hänestä mitään muuta — kuin hänen nimensä."
"Muistatteko hänen nimensä?"
"Kyllä, herra. Hän oli lady Glyde."
"Kuinka voitte muistaa sen, kun muutoin olette unhottanut hänet?"
Mies hymyili ja seisoi ja siirteli jalkojaan nolonnäköisenä.
"Niin, nähkääs herra, sanoakseni totuuden", sanoi hän, "en ollut kaukaa ollut naimisissa siihen aikaan; ja minun vaimollani oli ollut juuri sama nimi kuin tällä rouvashenkilöllä, ennenkun hän sen vaihtoi minun nimeeni — hänen nimensä oli Glyde, hänenkin, herra. Rouvashenkilö sanoi sen itse. — 'Onko Teidän nimenne matka-arkuissa, rouva?' kysyin minä. 'Kyllä', sanoi hän, 'nimeni on kaikissa kapineissani — se on lady Glyde'. — 'Hoo!' ajattelin itsekseni, 'minun on vaikea yleensä muistaa herrasväen nimiä — mutta tämähän soinnahtaa vanhalta tutulta korviini', ajattelin minä. En voi juuri tarkkaan sanoa, milloin se oli, herra, kenties tapahtui se vuosi sitten — kenties ei. Mutta varmasti voin vannoa muistavani lihavan herran ja rouvan nimen."
Ei ollut tarpeen, että hän muistaisi ajan; päivä ja päivämäärä olivat täydellisesti selvillä hänen isäntänsä tilauskirjassa. Tunsin heti, että minä nyt niiden varmojen aseiden, joita kutsutaan yksinkertaisiksi tosiasioiksi, yhdellä iskulla voin musertaa ja voittaa koko salahankkeen. Silmänräpäystäkään epäilemättä kutsuin vuokra-ajuriliikkeen omistajan syrjään ja ilmaisin hänelle ajajan todistuksen ja hänen tilauskirjaansa tehdyn merkitsemisen todellisen ja sanomattoman suuren arvon. Sopimus korvata hänen ajajansa muutaman päivän poissa-olo oli pian tehty, jonka ohessa minä itse jäljensin merkityn tilauksen, minkä jäljennöksen isäntä nimikirjoituksellaan oikeaksi todisti. Läksin pois sovittuamme, että John Owen olisi käytettävänäni kolmena seuraavana päivänä tai kauemminkin, jos tarve vaatisi.
Käsissäni oli nyt kaikki tarvitsemani paperit; alueregistraattorin omakätinen kuolemantodistuksen jäljennös ja sir Percivalin päivätty, kreiville lähettämä kirje olivat varmassa säilössä lompakossani.
Nämä kirjalliset todistukset taskussani ja vuokra-ajurin vastaus vielä tuoreena muistissani suuntasin askeleeni ensi kerran sen päivän jälkeen, jolloin tutkimukseni alkoivat sille kadulle, jossa herra Kyrlen konttori sijaitsi. Yhtenä tämän käyntini syynä oli luonnollisesti ilmoittaa hänelle mitä minun oli onnistunut toimittaa asiassa. Toisena oli kertoa hänelle, että minä huomisaamuna aioin viedä vaimoni Limmeridgeen saadakseni hänet siellä suoraan tunnustetuksi ja vastaanotetuksi setänsä taloon. Jätin herra Kyrlen itsensä päätettäväksi nykyisissä olosuhteissa, olisiko hän herra Gilmoren poissaollessa velvollinen vai ei, perheen asianajajana, olemaan läsnä perheen asioille niin tärkeässä tilaisuudessa.
En tahdo puhua mitään herra Kyrlen hämmästyksestä tai niistä liioitelluista huudahduksista, joilla hän hyväksyi menettelyni tutkimuksieni ensi alusta loppuun saakka. Tahdon vain mainita, että hän heti päätti seurata meitä Cumberlandiin.
Matkustimme huomisaamuna aikaisella junalla. Laura, Marian, herra Kyrle ja minä istuimme yhdessä vaunuissa; John Owenilla ja eräällä herra Kyrlen kirjurilla oli paikkansa toisessa vaunussa. Limmeridgen asemalle tultuamme läksimme me ensin Todds Cornerin vuokrataloon. Luja päätökseni oli, ett'ei Laura astuisi jalkaansa setänsä taloon, ennenkun hän saisi esiintyä siellä suoraan tunnustettuna tämän veljentyttäreksi. Jätin Marianin tehtäväksi sopia rouva Toddin kanssa oleskelumme ehdoista siellä, niin pian kun rouva-hyvä oli ehtinyt toipua tulomme ja Cumberlandissa käyntimme syyn tuottamasta hämmästyksestä; hänen miehensä lupasi huolehtia John Owenin ylläpidosta. Näiden valmistavien toimien järjestettyä läksimme herra Kyrle ja minä matkalle Limmeridge-Houseen.
En voi kokonaisuudessaan esittää keskusteluamme herra Fairlien kanssa, sillä en voi palauttaa sitä muistooni ilman kärsimättömyyden ja säälin tunteita, jotka tekevät tämän kohtauksen muistelemisenkin kiusalliseksi minulle.
On parempi mielestäni yksinkertaisesti sanoa, että voitin tarkoitukseni. Herra Fairlie koetti käsitellä asiaa tavallisella tavallansa. Emme olleet huomaavinammekaan hänen kohteliaita hävyttömyyksiänsä käyntimme alussa. Säälimättä kuuntelimme me hänen valitustaan, että tämän salahankkeen havaitseminen oli aivan musertanut hänet. Lopuksi kitisi ja marisi hän kuin kärsimätön lapsi. Kuinka hän voisi tietää, että hänen veljentyttärensä vielä eli, kun hänelle oli sanottu hänen kuolleen? Hän tahtoisi suurimmalla mielihyvällä toivottaa kalliin Lauran tervetulleeksi, jos me vain antaisimme hänelle aikaa rauhoittua. Näyttikö hän mielestämme siltä, että hän aikoisi syöksyä omaan hautaansa? Ei. Miksi pitäisi meidän siis syöstä hänet siihen? Hän toisteli sellaisia kuvitelmia lakkaamatta, kunnes minä kerta kaikkiaan tein lopun siitä asettamalla kaksi vaihtoehtoa hänelle. Joko hän tunnustaisi veljentyttärensä oikeudet niillä ehdoilla, jotka minä määrään — tai myöskin valmistautuisi oikeudenkäynnin seurauksiin. Herra Kyrle, johon hän kääntyi saadakseen apua, sanoi hänelle, että hänen nyt heti ja lykkäämättä täytyi päättää asiasta. Hän seurasi vain luonnettansa valitessaan sen vaihtoehdon, joka heti päästi hänet kaikesta enemmästä touhusta ja harmista; ja äkkinäisellä voimanpurkauksella ilmoitti hän, ett'ei hän ollut kyllin vahva antaakseen enempää vaivata itseään ja että me saisimme tehdä miten tahansa.
Herra Kyrle ja minä menimme heti alakertaan ja sovimme siitä, että kirjeellä kutsuimme herra Fairlien nimessä kaikki ne tiluksella olevat henkilöt, jotka olivat olleet väärissä hautajaisissa läsnä, saapumaan Limmeridge-Houseen kaksi päivää tämän jälkeen. Sen ohella pyydettiin erästä Carlislen kivenhakkaajaa lähettämään työmiehen Limmeridgen hautausmaalle poistamaan erästä hautakirjoitusta.
Herra Kyrle, joka oli laittanut asiat niin, että hän sai asua herraskartanossa, oli ottanut tehtäväkseen lukea nämä kirjeet herra Fairlielle ja hankkia hänen omakätisen allekirjoituksensa niihin.
Vapaan päivän käytin minä laittaakseni vuokratalossa lyhyen kertomuksen tästä salahankkeesta kokonaisuudessaan ja liitin siihen ne kumoamattomat todistukset, jotka minun oli onnistunut hankkia sen väitteen, että Laura olisi kuollut, valheellisuudesta. Minä jätin sen herra Kyrlen tarkastettavaksi, ennenkun huomispäivänä lukisin sen kokoutuneelle väelle. Samoin ratkaisimme me, millä tavoin Lauran tunnustaminen tapahtuisi kertomuksen luettua. Tämän tehtyä koetti herra Kyrle johtaa keskustelua Lauran raha-asioihin. Kun minä en tietänyt tai halunnut tietää mitään näistä asioista ja kun minä epäilin, ett'ei hän lakimiehenä hyväksyisi minun menettelyäni luvatessani vaimoni elinkorosta sen summan, jonka rouva Fosco oli saanut testamentissaan, pyysin minä, että hän sallisi minun olla tästä asiasta lausumatta mitään. Se liittyi liian läheisesti menneen ajan surujen ja kärsimysten muistoon, joista me nyt emme koskaan keskenämme puhuneet ja joista emme halunneet muidenkaan kanssa keskustella.
Viimeinen tehtäväni ennen illan tuloa oli "hautakiven todistuksen" jäljentäminen, ennenkun kaiverrus poistettaisiin.
Päivä oli saapunut — se päivä, jolloin Laura taasen astui Limmeridge-Housen hyvin tuttuun saliin. Kaikki saapuvilla olevat henkilöt nousivat paikoiltansa, kun Marian ja minä astuimme huoneeseen, tuoden hänet keskellämme. Huomattava liike ja hämmästys, osanoton sorina syntyi kokoutuneen väen kesken, kun he silmäsivät hänen kasvoihinsa. Herra Fairlie oli — nimenomaisesta vaatimuksestani — läsnä, herra Kyrle vierellään. Hänen kamaripalvelijansa seisoi hänen takanaan hajusuolapullo yhdessä ja läpeensä Eau de Colognessa kasteltu nenäliina toisessa kädessään.
Avasin kokouksen kysymällä herra Fairlieltä, olinko minä täällä hänen myöntymyksellään ja varmalla suostumuksellaan. Hän ojensi kätensä kummallekin puolelle ja siten nojaten herra Kyrleen ja kamaripalvelijaan nousi hän ylös ja seisoi todellakin omilla koivillaan, jonka jälkeen hän lausui seuraavaa: "Sallikaa minun esittää herra Hartright. Olen yhtä sairas kuin ainakin ja hän on niin hyvä ja puhuu puolestani. Asia on kauhean sotkuisa. Olkaa hyvä ja kuunnelkaa häntä älkääkä paljon melutko!" Näin sanottuaan vaipui hän nojatuoliinsa ja tarttui hajuvesiseen nenäliinaansa.
Nyt seurasi kertomus koko salahankkeen suunnittelusta ja toimeenpanosta, kun ensin muutamin sanoin olin alustavasti selittänyt. Minä lausuin siis kuulijoilleni, että olin tässä ilmoittamassa ennen kaikkea, että vaimoni, joka istui vieressäni, oli herra Philip Fairlie-vainajan tytär; toiseksi, että kumoamattomilla todistuksilla osoittamassa, että se hautaus, jossa he olivat läsnä Limmeridgen hautausmaalla, oli ollut toisen naisen; ja kolmanneksi esittääkseni heille selvän kertomuksen, kuinka kaikki tämä oli tapahtunut. Pitemmittä esipuheitta luin sitten kertomuksen koko salahankkeesta, kuvasin sen jatkon ja mainitsin ne melkoiset summat, jotka se oli tuottanut, päästäkseni ollenkaan koskettelemasta sen toista vaikutinta, nimittäin pelkoa, että sir Percivalin salaisuus tulisi huomatuksi. Tämän tehtyä muistutin minä kuulijoitani siitä päivämäärästä, joka oli kaiverrettu hautapatsaaseen (heinäkuun 25 päivä) ja vahvistin sen totuuden lukemalla kuolontodistuksen. Sitten luin sir Percivalin heinäkuun 25 päivänä kirjoittaman kirjeen, jossa hän ilmoittaa rouvansa matkustavan Hampshirestä Lontooseen 26 päivänä. Sen jälkeen pyysin vuokra-ajurin suullisesti todistamaan, että tuo matka oli tehty sanottuna päivänä, joka näkyi tilauskirjaan tehdystä merkitsemisestä. Marian lausui sitten muutamia sanoja omista ja sisarensa kohtauksesta mielisairaalassa ja viimemainitun paosta sieltä.
Lopuksi päätin minä puheeni ilmoittamalla sir Percivalin kuoleman ja avioliittoni Lauran kanssa.
Lopetettuani ja istuuduttuani nousi herra Kyrle seisoalleen ja selitti perheen lakimiehenä tämän oikeuskysymyksen tulleen ratkaistuksi varmimmilla todistuksilla, joita hän koko elämässään oli kuullut. Hänen lausuessaan näitä sanoja laskin minä käsivarteni Lauran vyötäiselle ja nostin hänen ylös, niin että jokainen läsnäolija voi hänet nähdä. "Käsitättekö tekin asian samoin?" kysyin lähestyessäni pari askelta ja osoittaessani vaimoani.
Kysymykseni herättämä vaikutus oli todellakin sähköinen. Kauimpana salissa istui eräs tiluksen vanhimpia vuokraajia. Hän hypähti ylös samassa silmänräpäyksessä ja kaikki muut hänen kanssaan. Näen hänet vieläkin, milloin tahdon, rehellisine, päivettyneine kasvoineen, harmaansekaisine hiuksineen, heiluttaen raskasta ratsupiiskaa päänsä yli ja huutaen hurraata. "Siinähän hän on reippaana ja terveenä silmiemme edessä — Jumala siunatkoon häntä! Hujauttakaa eläköön hänelle, pojat! Eläköön hän!" Se riemuhuuto, joka kajahti vastauksena hänen lyhyeen puheeseensa ja joka toistettiin moneen kertaan, oli parasta musikia, mitä koskaan olen kuullut. Kylän väestö ja koululapset, jotka olivat kokoutuneet pihalle, toistivat sen vielä kerran. Vuokraajain vaimot tunkeilivat Lauran ympärillä ja kilpailivat, kuka ensin saisi puristaa hänen kättään ja kyynelsilmin pyytää hänen olemaan levollinen eikä itkemään. Hän oli niin liikutuksissaan, että minun täytyi viedä hänet pois heidän luotaan ja saattaa ovelle. Siinä jätin minä hänet Marianin haltuun. — Marianin, joka tähän asti ei koskaan ollut väistynyt luotamme ja jonka sankarillinen itsehillintä ei tänäkään hetkenä pettynyt. Kun siten olin taas jäänyt yksin, kehotin kaikkia läsnäolijoita, kiitettyäni heitä Lauran ja omasta puolestani, seuraamaan minua hautausmaalle ja katsomaan, kuinka kaiverrus hautakivestä poistettaisiin.
Kaikki poistuivat huoneesta ja yhtyivät kylän väkeen, joka sittemmin seisoi kokoutuneena haudan ympärille, jossa Carlislesta saapuneet työmiehet odottivat tuloamme. Yleisen äänettömyyden vallitessa kajahti ensimmäinen kova isku marmoria vasten. Ei ääntäkään kuulunut; ei yksikään ihminen liikahtanut, ennenkun nuo kolme sanaa, "Laura, lady Glyde", olivat hävinneet. Silloin huomasi tyydytyksen tunteen käyvän koko väkijoukon läpi, ikäänkuin se olisi tuntenut, että salahankkeen viimeiset kahleet nyt vasta olisivat kirvonneet Lauralta — hitaasti ja arvokkaasti poistuivat sitten kaikki läsnäolijat. Myöhään iltapäivällä poistettiin kaiverrus. Yksi ainoa rivi kaiverrettiin sen sijaan: "Anna Catherick, kuollut heinäkuun 25 päivänä 1850."
Palasin Limmeridge-Houseen kyllin aikaisin illalla tavatakseni herra Kyrleä, joka yhdessä kirjurin ja vuokra-ajurin kanssa palasi Lontooseen iltajunalla. Hänen matkustettuaan sain minä hävyttömän tervehdyksen herra Fairlieltä, joka ankarassa hermotäristyksessä oli viety salista väen ensimmäisen ilohuudon kaikuessa. Lähetti esitti meille "herra Fairlien parhaat onnentoivotukset" ja pyysi saada tietää, "aioimmeko me kauemmin oleksia hänen talossaan." Lähetin hänelle takaisin sen tervehdyksen, että ainoa tarkoitus, joka voi pakottaa minua tulemaan hänen taloonsa, oli nyt voitettu, eikä minun aikomukseni ollut "oleksia" kenenkään muun kuin omassa talossani ja ett'ei herra Fairlien tarvinnut vähintäkään epäillä saavansa nähdä meitä tai kuulla meistä koskaan sen enempää. Me palasimme samana iltana vuokrataloon ja läksimme huomisaamuna asemalle. Kylän asukkaat ja seudun vuokraajat olivat meitä vastassa ja ottivat meiltä sydämmellisimmät jäähyväiset, kun me nyt palasimme Lontooseen.
Viimeisten Cumberlandin kumpujen hälvetessä etäisyyteen ajattelin minä ensimmäistä toivotonta taistelua kaikkia niitä vaaroja ja huolia vastaan, jotka me olimme kestäneet ja nyt voittaneet. Oli ihmeellistä ajatella, kuinka juuri se köyhyys, joka kielsi meiltä kaiken avun toivon, oli ollut menestyksen epäsuovana keinona, kun se oli pakottanut minut itseni toimimaan. Jos me olisimme olleet kyllin rikkaita hankkimaan lainoppineen apua, niin mikä tulos siitä olisi ollut? Voitto olisi — herra Kyrlen sanojen mukaan — ollut enemmän kuin epävarma; tappio — päättääkseni todellakin sattuneiden tapahtumain mukaan — varma. Laki ei olisi koskaan hankkinut minulle keskustelua rouva Catherickin kanssa. Laki ei koskaan olisi tehnyt Pescaa välikappaleeksi pakottaa kreivi tunnustamaan.