XVII.
Eteisessä oli pimeä, mutta sen kynttilän valossa, joka oli tytöllä, näin minä vanhemman naisen tulevan äänettömin askelin eräästä alakerran huoneesta. Hän silmäsi myrkyllisesti minuun tullessani sisään, mutta ei sanonut mitään ja meni hitaasti portaita ylös vastaamatta tervehdykseeni. Marianin päiväkirjasta tiesin minä tämän naisen kreivitär Foscoksi.
Palvelustyttö vei minut siihen huoneeseen, josta kreivitär oli tullut. Olin silmätysten kreivin kanssa.
Hänellä oli vielä iltapukunsa paitsi hännystakkia, jonka hän oli heittänyt eräälle tuolille. Paidanhihat olivat kääräistyt hieman ranteiden yläpuolelle. Matkareppu oli hänen yhdellä ja matka-arkku toisella puolellaan. Kirjoja, papereja ja vaatteita oli levitetty ympäri huonetta. Pöydällä heti oven vieressä oli häkki valkoisine rottineen, jonka minä Marianin kuvauksesta niin hyvin tunsin. Kanarialinnut ja papukaija olivat luultavasti jossain toisessa huoneessa. Hän istui matka-arkun edessä ja täytti sitä huoneeseen tullessani, mutta nousi heti ylös ottaakseen vastaan minut. Hänen ulkomuodossaan voi vielä huomata sen kauhun jälkiä, jota hän oli operasalongissa kokenut. Hänen lihavat poskensa riippuivat kalpeina ja pöhöttyneinä, hänen jääkylmät, harmaat silmänsä katsoivat levottomasti; hänen äänensä, ilmeensä ja esiintymistapansa osoittivat epäilemisen leimaa hänen ottaessaan askeleen minua kohden ja määräperäisen kohteliaasti kysyessään, enkö haluaisi istuutua.
"Teillä on asiaa herra?" sanoi hän. "En voi ollenkaan ymmärtää, mikä asia se on."
Se nähtävä uteliaisuus, jolla hän terävästi tarkasteli minua, ilmoitti minulle, ett'ei hän ollut huomannut minua teatterissa. Hän oli ensin nähnyt Pescan, ja tästä hetkestä siihen saakka, kun hän poistui salongista, ei hän selvästi ollut nähnyt ketään muuta. Käyntini pitäisi hänessä luonnollisesti herättää sen käsityksen, että olin saapunut vihamielisissä aikeissa, mutta niiden oikea laatu näytti hänelle olevan aivan tuntematon.
"Olen varsin onnellinen tavatessani Teidät", sanoin minä. "Näytätte aikovan matkustaa."
"Onko käyntinne jossain yhteydessä tämän matkan kanssa?"
"On, eräässä suhteessa."
"Missä suhteessa? Tiedättekö, mihin minä matkustan?"
"En. Tiedän vain, että Te poistutte Lontoosta." Hän hiipi ohitseni nopeasti kuin ajatus, sulki huoneen oven ja pisti avaimen taskuunsa.
"Te ja minä, herra Hartright, tunnemme toisemme erinomaisen hyvin maineen kautta", sanoi hän. "Oletteko sattumalta tulleet ajatelleeksi, kun läksitte tähän taloon, että minä olen mies, jonka kanssa ei ole leikitteleminen?"
"Olen kyllä ajatellut sitä asiaa", vastasin minä, "enkä minäkään ole tullut tänne laskeakseni leikkiä Teidän kanssanne. Käyntini täällä koskee elämää tai kuolemaa — ja jos tuo ovi, jonka Te äsken suljitte, olisi tänä hetkenä auki, ei mikään, mitä Te sanotte tai teette, voisi pakottaa minua menemään siitä ulos."
Menin etemmäksi huoneeseen ja asetuin häntä vastapäätä takan ääreen. Hän veti tuolin oven eteen ja istuutui sille, laskien vasemman käsivarren pöydälle. Häkki valkorottineen oli aivan hänen vieressään, ja pikku elukat hypähtivät unestaan ja tirkistelivät häntä hienon, maalatun lankakudoksen raoista.
"Kysymys elämästä tai kuolemasta?" toisti hän itsekseen. "Sananne ovat vakavampia kenties kuin luulettekaan. Mitä tarkoitatte?"
"Mitä sanonkin."
Suuret hikipisarat kihosivat hänen leveältä otsaltaan. Hänen vasen kätensä hiipi hiljaa pöydän reunan yli. Pöydässä oli laatikko, joka oli lukittu, mutta avain oli lukossa. Hänen sormensa tarttuivat avaimeen.
"Te tiedätte siis, miksi minä poistun Lontoosta?" jatkoi hän.
"Sanokaa minulle syy, jos Teitä miellyttää." Hän väänsi avainta.
"Minä voin tehdä jotain parempaakin", vastasin minä, "minä voin näyttää Teille syyn, jos Te sitä toivotte."
"Kuinka se tapahtuisi?"
"Te olette ottanut päältänne takkinne", sanoin minä. "Vetäkää ylös vasemman käden paidanhiha, niin voitte itse nähdä sen."
Sama harmaankalpea, kuolonkaamea leima, jonka minä jo operasalongissa olin nähnyt hänellä, välähti taaskin varjona hänen kasvoillaan. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen vasen kätensä vetäytyi hitaasti laatikosta. Jokin kova ja raskas, jota hän liikutti laatikossa, mutta jota minä en voinut nähdä, kilahti — sitten tuli hiljaisuus. Niin, se hiljaisuus, joka nyt seurasi, oli niin syvä, että minä selvään kuulin, kuinka pikku valkorotat nakersivat häkkinsä rautalankoja.
Elämäni riippui hiuskarvasta — ja minä tiesin sen. Tänä ratkaisevana silmänräpäyksenä ajattelin minä hänen ajatuksillaan, tunsin hänen sormillaan. Ikäänkuin olisin nähnyt sen, tiesin minä, mitä hänellä oli kätkössä pöydän laatikossa.
"Odottakaa hieman", sanoin minä. "Ovi on suljettuna enkä minä liiku — näettehän, ett'ei minulla ole mitään käsissäni. Odottakaa siis. Minulla on jotakin vielä sanottavaa Teille."
"Te olette sanonut minulle kylliksi", lausui hän pian saavutettuaan takaisin levollisuutensa, mutta niin luonnottomasti, niin aavemaisesti, että se koetteli hermojani enemmän, kuin mikään kiukun purkaus olisi koettanut. "Minä toivon vain kokoavani ajatuksiani hetkisen. Voitteko arvata, mitä minä ajattelen?"
"Kenties."
"Ajattelen vain", sanoi hän levollisesti, "että minä luultavasti ammun Teitä otsaan."
Jos minä olisin liikahtanut tällä hetkellä, olisi hän tehnyt sen.
"Neuvon Teitä lukemaan pari riviä, jotka minulla on taskussani", sanoin minä, "ennenkun teette mitään ratkaisevaa päätöstä."
Sanani näyttivät herättävän hänen uteliaisuuttansa. Hän nyökkäsi. Otin esiin Pescan tunnustuksen kirjeeni saamisesta ja ojensin sen hänelle käsivarren pituudelta.
Hän luki molemmat rivit ääneen: "Olen saanut kirjeesi. Jollen saa sinulta tietoa määrättyyn aikaan, avaan minä sen tunnin lyötyä."
Toinen mies hänen asemassaan olisi tarvinnut selitystä näihin sanoihin — kreivi ei sitä kaivannut. Luettuaan tuon pikku lipun huomasi hän yhtä selvästi ne toimenpiteet, joihin olin ryhtynyt, kuin hän itse olisi ollut läsnä. Kasvoihin tuli silmänräpäyksessä toinen ilme, ja käsi tuli takaisin pöydän laatikosta.
"En sulje laatikkoa, herra Hartright", sanoi hän, "enkä sano, ett'en minä vieläkin muserra aivojanne. Mutta minä olen oikeudentuntoinen mies vihamiehiänikin kohtaan ja etukäteen tahdon minä mainita, että Teidän aivonne ovat viekkaammat, kuin luulinkaan. Käykäämme nyt asiaan, herra! Te tahdotte saada jotakin minulta?"
"Niin — ja minun täytyy saada se."
"Erityisillä ehdoilla."
"Ilman mitään ehtoja."
Käsi vaipui taasen laatikkoon.
"Ah! Mehän kuljemme aina samassa, lakkaamattomassa kierroksessa", sanoi hän, "ja Teidän viekkaat aivonne ovat taasen vaarassa. Te pidätte valitettavan korkeaa ääntä — laskekaa sitä hieman! Vaara ampua Teidät siinä paikassa seisoessanne on minusta pienempi kuin vaara päästää Teidät täältä. Te ette taistele nyt suremaani ystävääni vastaan — Te seisotte silmätysten Foscon kanssa! Jos tarvittaisiin kaksikymmentä sellaista henkeä kuin Teidän, herra Hartright pelastukseni portaiksi, nousisin minä järkkymättömän levollisuuteni ja ylevän välinpitämättömyyteni tukemana kylmästi näitä portaita ylös. Älkää hyökätkö kimppuuni, jos elämänne on rakas! Kehotan Teitä vastaamaan kolmeen kysymykseen, ennenkun puhutte enempää. Ne ovat tärkeitä tälle keskustelulle ja tärkeitä minulle." Hän nosti yhden oikean kätensä sormen ylös. "Ensimmäinen kysymys!" sanoi hän. "Te tulitte tänne hallussanne tieto, joka voi olla tosi — tai voi olla väärä — kuinka olette saanut sen?"
"Sitä en sano."
"Välipä sillä, minä otan kyllä selvän siitä. Jos tämä tieto on tosi — muistakaa, että minä sanon: jos — niin hierotte Te täällä kauppaa joko oman tai toisen epärehellisyyden johdosta. Minä panen tämän asianhaaran tuleviksi tarpeikseni mieleeni, joka ei koskaan kadota mitään, mitä sinne pantu on, ja jatkan." Hän nosti ylös toisen sormen lisäksi. "Toinen kysymys! Ne rivit, jotka Te pyysitte minun lukemaan, ovat allekirjoittamattomat. Kuka kirjoitti ne?"
"Mies, johon minulla on täysi syy luottaa ja Teillä täysi syy peljätä."
Vastaukseni vaikutti. Hänen vasen kätensä vapisi kuuluvasti laatikossa.
"Kuinka pitkän ajan annatte Te minulle", kysyi hän levollisemmalla äänellä, "ennenkun kello lyö ja sinetti murretaan?"
"Riittävästi kyllä suostuaksenne vaatimuksiini", vastasin minä.
"Vastatkaa selvemmin, herra Hartright. Minä tuntina täytyy kellon lyödä?"
"Kello 9 aamulla."
"Kello 9 aamulla! Niin, minä huomaan — Te olette ovelasti laskenut ajan, ennenkun minä ennätän saada passini järjestykseen ja poistua Lontoosta. Eihän kumminkaan ennemmin? Punnitsemme asiaa nyt. Minä voin pitää Teitä panttivankina täällä ja sopia ehdoista, niin että Te lähetätte hakemaan kirjettänne, ennenkun minä päästän Teidät täältä. Sillä välin voitte olla niin hyvä ja lausua vaatimuksenne."
"Te saatte kuulla ne. Ne ovat yksinkertaiset ja pian esitetyt. Te tunnette, kenen etua minä täällä-käynnilläni valvon?"
Hän hymyili ylemmyyden ilmeellä ja viittasi huolimattomasti kädellään.
"Suostun arvaamaan", sanoi hän ivallisesti. "Luonnollisesti jonkun naisen etua."
"Vaimoni etua."
Hänen kasvoilleen levisi ensi kerran mitä suurimman hämmästyksen teeskentelemätön ilme. Minä huomasin hänen käsityksensä, että olin vaarallinen mies, melkoisesti vähenevän. Hän lykkäsi heti laatikon kiinni, laski käsivartensa ristiin rinnallensa ja kuunteli minua ivallisen tarkkaavasti.
"Teille on kylliksi ilmoitettu", jatkoin minä, "niistä tutkimuksista, joihin olen käyttänyt useampia kuukausia saadessanne tietää, että yritys kieltää tosiasioita olisi aivan turha.
"Te olette ottanut osaa halpamaiseen salahankkeeseen ja kymmenen tuhannen punnan voitto on kiihoittanut Teitä siihen."
Hän ei vastannut mitään. Mutta hänen kasvoillensa tuli äkkiä synkän levottomuuden ilme.
"Pitäkää voittonne", sanoin minä. — Hänen kasvonsa selkenivät jälleen ja silmänsä tuijottivat minuun yhä kummastuneempina. "En ole tullut tänne hieromaan kauppaa rahasummista, jotka ovat menneet käsienne kautta ja olleet kurjan rikoksen hinta —."
"Hiljaa, herra Hartright. Teidän siveysopilliset voimalauseenne vaikuttavat erinomaisen hyvin täällä Englannissa — pitäkää ne omiksi ja maamiestenne tarpeiksi, jos Teitä miellyttää. Nuo kymmenen tuhatta puntaa oli herra Fairlie-vainaja lahjoittanut kunnon vaimolleni. Olkaa hyvä ja käsitelkää asiaa tältä näkökannalta, niin neuvottelen minä siitä kanssanne. Miehelle, jolla on minun makuni, on tämä asia kuitenkin surettavan mitätön. Esitän siis, että sivuutamme kerrassaan sen. Kehotan Teitä siis palaamaan keskusteluun ehdoistanne. Mitä vaaditte?"
"Ensi sijassa vaadin minä täydellistä salahankkeen tunnustusta, joka on laadittava ja allekirjoitettava minun läsnäollessani."
Hän kohotti taaskin sormensa. "Yksi!" sanoi hän, keskeyttäen lyhyesti minut käytännöllisen miehen levollisella huomaavaisuudella.
"Toiseksi vaadin minä varmaa todistusta, joka ei perustu Teidän omaan päätelmäänne, päivästä ja päivämäärästä, jolloin vaimoni läksi Blackwater-Parkista matkustaakseen Lontooseen."
"Ahaa, ymmärrättepä Te iskeä heikkoon kohtaan!" lausui hän kylmästi.
"Onko useampia?"
"Ei tällä kertaa."
"Hyvä! Te olette maininnut ehtonne; kuulkaa nyt minua. Kokonaisuudessa katsottuna on vaara kenties minulle pienempi tunnustaa se, mitä Te suvaitsette kutsua 'salahankkeeksi', kuin ampua Teidät kuoliaaksi jalkoihini. Otaksukaamme nyt, että minä suostun Teidän ehdotukseenne — mutta vain niillä ehdoilla, jotka minä itse määrään.
"Todistuksen, jota Te vaaditte minun kirjoittamaan ja jossa minun tulee määrätä matkapäivä, saatte. Luullakseni katsotte Te surreen ystävä-vainajani kirjeen, jossa hän mainitsee minulle päivän ja tunnin, milloin hänen rouvansa saapuu Lontooseen, täysin päteväksi todistukseksi — kun sen on hän itse kyhännyt, allekirjoittanut ja päivännyt. Minä voin antaa Teille sen. Minä voin myöskin lähettää Teidät sen miehen luo, jolta minä vuokrasin vaunut tuodakseni vieraani asemalta, ja ilmaista hänen saapumispäivänsä — miehen kirjathan voivat auttaa Teidät löytämään päivän ja päivämäärän, jollei silloin toimineesta ajajasta olisi mitään hyötyä. Kaiken tämän voin ja tahdon tehdä erinäisillä ehdoilla. Ensiksi, että rouva Fosco ja minä poistumme tästä talosta milloin ja kuinka tahdomme. Toiseksi, että Te jäätte tänne luokseni, kunnes minun asiamieheni tulee luokseni huomisaamuna kello 7 auttaakseen minua asiaini järjestämisessä. Te jätätte asiamiehelleni kirjeellisen vietäväksi käskyn sille miehelle, joka on saanut sinetöidyn kirjeen. Te odotatte täällä, kunnes asiamies on jättänyt kirjeen avaamatta käsiini, ja sen jälkeen annatte Te minulle puolituntia päästäkseni täältä — jonka jälkeen Te itse olette vapaa menemään, mihin haluttaa. Kolmanneksi: Te annatte minulle gentlemanille tulevan hyvityksen siitä, että Te tällä tavoin olette tunkeutuneet yksityisiin asioihini, ja siitä kielestä, jota Te olette suvainnut tässä keskustelussa käyttää minua kohtaan. Ajan ja paikan määrään minä kirjeessä, niin pian kun minä olen mannermaalla turvassa. Kirje sisältä myöskin paperin, joka on varma mitta miekkani pituudesta. Kas siinä ehtoni. Sanokaa minulle, hyväksyttekö ne — jaa vai ei?"
Se päättäväisyyden, viekkauden ja ylvästelevän lörpöttelyn sekasotku, joka oli hänen sanoissaan, hämmästytti minua silmänräpäyksen — mutta vain silmänräpäyksen. Kaikkiaan epäröin minä vielä, olinko minä oikeutettu pääsemään niiden varmojen keinojen omistajaksi joilla Lauran eläminen oli todistettava, päästämällä tämä konna rankaisematta menemään. Minä tiesin, että vaikuttimeni saattaa puolisoni oikeus tunnustetuksi siihen isänkotiin, josta hän oli petturina ajettu pois, ja julkisesti poistaa se valhe, joka vielä häpäisi hänen äitinsä hautaa, olisi paljon jalompi, jos se voitaisiin vapauttaa kaikista pahoista intohimoista, kuin jos minä antaisin sen kostonhimon, joka alusta asti oli vallinnut mieleni, johdattaa itseäni. Ja kumminkin täytyy minun totuudenmukaisesti tunnustaa, ett'ei siveellinen vakuutukseni ollut kyllin voimakas voittamaan yksin tässä sisäisessä taistelussani. Se kutsui avukseen sir Percivalin kuoleman muiston. Kuinka kauheasti olikaan koston valta temmattu viime hetkenä heikoista käsistäni! Mikä oikeus oli minulla tietämättömyydessäni tulevaisuuteen nähden ratkaista, pelastuisiko tämä mies rangastuksesta silti, että hän pelastuisi minun käsistäni? Mietin tätä — kenties sillä taikauskoisuuden tunteella, joka on luonteessani, kenties paremmastakin vaikuttimesta. Tuntui kovalta päästää hänet vapaasta tahdostani taas vapaaksi, kun hän nyt vihdoinkin oli vallassani, mutta minä pakottauduin tekemään tämän uhrauksen. Lyhyesti sanottuna: — minä päätin antaa johdattaa itseäni sen vaikuttimen, jonka perusteen puhtaudesta olin varma: sen vaikuttimen, että samalla kertaa palvelisin sekä Lauran että totuuden asiaa.
"Hyväksyn esityksenne", sanoin minä, "yhdellä ehdolla puolestani."
"Millä?" kysyi hän.
"Ehto koskee sinetittyä kirjettä", vastasin minä. "Vaadin, että se avaamatta hävitetään läsnäollessani, niin pian kun olette saanut sen käsiinne."
Tämän vaatimuksen syynä oli aivan yksinkertaisesti estää häntä viemästä mukanaan mitään kirjallista todistusta neuvottelustani Pescan kanssa. Itse asiassa saisi hän tosin tietää sen, kun minä aamulla antaisin hänen asiamiehelleen professorin osoitteen. Mutta hän ei koskaan paljaalla sanallaan ja ilman minkään todistuksen tukea voisi käyttää hyväkseen tätä tietoa — jos hän todella uskaltaisi yrittääkin — enkä minä siten tarvitsisi Pescan turvallisuuden suhteen olla vähintäkään peloissani.
"Suostun Teidän ehtoonne", vastasi hän hetken vakavasti mietittyään.
"Siitä ei ansaitse kiistellä — kirje hävitetään heti käsiini tultua."
Lausuessaan nämä sanat nousi hän ylös tuolilta, jossa hän oli koko ajan istunut. Lujalla ponnistuksella näytti hän vapauttavan mielensä siitä painostuksesta, jonka tähänastinen keskustelumme oli vaikuttanut. "Uh!" huudahti hän ja ojensi tyytyväisesti käsivartensa, "kamppailu oli kuuma kestämänsä ajan. Ottakaa tuoli, herra Hartright. Tästä lähtien kohtaamme me kuolonvihollisina toisemme — osoittakaamme nyt, kuten sivistyneiden miesten tulee, toisillemme kaikin puolin huomaavaa kohteliaisuutta. Sallikaa minulle kunnia kutsua vaimoni sisään."
Hän avasi oven. "Eleonor!" huusi hän syvällä bassoäänellään. Sisukkaannäköinen nainen tuli huoneeseen. "Kreivitär Fosco — herra Hartright", lausui kreivi, esittäen meidät sopivan arvokkaasti toisillemme. "Enkelini", jatkoi hän, "sallisiko sinun sälyttämistyösi sinulle mahdollisesti aikaa hankkia minulle hieman voimakasta ja hyvää kahvia? Minulla on tässä jotakin kirjoittamista herra Hartrightille ja minun täytyy tuntea itseni oikein eloisaksi ja vahvaksi tehdäkseni sen niin, että minulla itselläni on kunnia siitä."
Rouva Fosco nyökäytti kaksi kertaa päätään — yhden herran kylmästi minulle, toisen kerran alamaisesti miehelleen — ja hiipi sen jälkeen hiljaa ovesta.
Kreivi meni ikkunan ääressä olevan kirjoituspöydän luo, avasi sen, otti esille kirjoituspaperin ja kyniä. Hän sirotti kynät ympäri pöytää ja leikkasi sitten paperin pitkiksi kaidoiksi liuskoiksi. "Teen tämän arvokkaaksi asiapaperiksi", sanoi hän ja katsoi minuun yli olkansa. "Kirjallinen työskentely on minulle hyvin tuttua. Miehen parhaita henkisiä etuja on voida selvään ja hyvin esittää ajatuksensa. Se verraton etu on minulla. Onko teillä?"
Hän käveli edestakaisin huoneessa hyräillen itsekseen ja aina väliin kopauttaen otsaansa. Se häpeämättömyys, millä hän käytti hyväkseen sitä asemaa, johon minä olin ajanut hänet, turhamaisuutensa tyydyttämiseksi kehua kirjailijakyvyllään, hämmästytti minua suuresti. Kuinka kammoinkaan miestä, ei kumminkaan voinut tämä tavaton luonteenlujuus, vaikka se ilmenikin niin mitättömällä tavalla, olla vaikuttamatta minuun.
Kreivitär toi kahvin huoneeseen. Kreivi suuteli kiitollisesti hänen kättänsä ja seurasi häntä, ovelle, palasi takaisin, kaatoi kuppiin kahvia itselleen ja otti sen mukaan kirjoituspöydälle.
"Saanko tarjota kupillisen kahvia, herra Hartright?" kysyi hän, ennenkun istuutui.
Kieltäydyin juomasta.
"Vai niin! Luuletteko, että aion myrkyttää Teidät?" sanoi hän iloisesti. "Englantilainen arvostelu on terve, mikäli sitä riittää", jatkoi hän ja istuutui kirjoituspöydän ääreen; "sillä on kumminkin suuri puute — se on aina varovainen väärälle taholle."
Hän pisti kynän mustepulloon, pani ensin paperin järjestykseen eteensä painamalla kädellään kirjoituspöytää vasten. Hän kirjoitti varsin nopeaan ja raapi kynällään, korkealla käsialalla ja jättäen leveät rivivälit, niin ett'ei varmaan paria minuuttiakaan kulunut, ennenkun hän oli ehtinyt paperiliuskan loppuun. Joka lehti numeroitiin ja viskattiin olan yli lattialle ollakseen poissa tieltä. Kun ensi kynä oli kulunut, meni se samaa tietä, ja hän tarttui heti toiseen niiden joukosta, jotka olivat pöydälle levitetyt Siten lensi paperi toisensa perästä — tusinoittain, viisikymmenittäin, niin sadottainkin — hänen olkansa yli milloin yhdelle, milloin toiselle puolelle häntä, kunnes hänellä oli koko kinos paperiliuskoja tuolinsa ympärillä. Tunti tuntinsa perästä kului — siinä istuin minä valvoen, siinä istui hän kirjoittaen. Hän ei koskaan pysähtynyt muutoin kuin ryypätäkseen kahvia ja tämän loputtua lyödäkseen väliin kädellä otsaansa. Kello löi 1, löi 2, — 3 — 4 — yhäti lensivät paperiliuskat hänen ympärillään, yhä rapisi kynä väsymättömästi liuskan alusta loppuun, yhäti kasvoi kasvamistaan paperikinos hänen tuolinsa ympärillä. Kellon lyötyä 4 kuulin minä kynän kovan rapinan — se oli kiemura, jonka hän piirsi nimensä alle. "Bravo!" huusi hän ja hypähti tuoliltaan ylös nuorukaisen notkeudella ja katsoi minua suoraan silmiin hymyillen voitonriemuisesti.
"Nyt se on tehty, herra Hartright!" sanoi hän ja löi leveään rintaansa itsetyytyväisesti. "Se on tehty omaksi suureksi mielihyväkseni — Teidän syväksi hämmästykseksenne lukiessanne, mitä olen kirjoittanut. Aine on nyt tyhjennetty, minun, Foscon voimat eivät riitä. Käyn nyt järjestämään papereitani, silmäämään ne läpi, lukemaan ne — nämä paperit, jotka nimenomaan ovat osoitetut Teille mieskohtaisesti. Kello löi juuri 4. Hyvä! Järjestäminen, silmääminen läpi, lukeminen kestää neljästä viiteen. Pieni virkistävä uni minulle viidestä kuuteen. Lopuksi valmistuksia kuudesta seitsemään. Toimi asiamieheni kanssa ja sinetöitty kirje seitsemän ja kahdeksan välillä. Kello 8 lähtö. Kas siinä ohjelma!"
Hän istui jalat ristissä lattialla paperiensa seassa, liitti ne yhteen paksuun rihmaan parsinneulalla, tarkasti niitä, kirjoitti ensi sivulle kaikki arvonimet ja kunnianosotukset, jotka hän oli saanut ja luki sen jälkeen ääneen käsikirjoituksen minulle suurella näyttämöllisellä ihastuksella ja valtavilla kädenliikkeillä. Lukija saa ennen pitkää itse tilaisuuden muodostaa käsityksen tästä asiakirjasta. Olkoon tässä vain kylliksi sanoessani, että se oli toivomukseni mukainen.
Hän kirjoitti sitten sen henkilön nimen, jolta hän oli vuokrannut vaunut, ja antoi minulle sir Percivalin kirjeen. Se oli päivätty Hampshiressä heinäkuun 25 päivänä ja ilmoitti "lady Glyden" matkan Lontooseen 26 päiväksi. Siis oli hän samana päivänä (heinäkuun 25), jolloin lääkärintodistus selitti hänen kuolleen S:t Johns-Woodissa, elävänä Blackwater-Parkissa ja piti hänen, sir Percivalin omakätisen kirjeen mukaan, lähteä seuraavana päivänä matkalle! Kun todistus, että matka oli tehty, oli saatu ajurilta, olisi todistus täydellinen.
"Neljännes yli 5", sanoi kreivi ja katsoi kelloansa. "On aika nukkua hieman. Ulkomuodoltani olen minä suuren Napoleonin näköinen, kuten kenties olette huomannutkin — minä muistutan tätä kuolematonta miestä siinäkin, että voin nukkua, milloin vaan tahdon. Suokaa anteeksi jos minä silmänräpäykseksi poistun. Kutsun rouvani pitämään Teille seuraa, jos aika sattuisi tuntumaan Teistä pitkältä."
Kun minä tiesin aivan yhtä hyvin kuin hänkin, että hän kutsui kreivittären vartioimaan minua, ett'en minä hänen maatessaan poistuisi huoneesta, en vastannut mitään, vaan puuhasin vain niiden paperien järjestämistä, jotka hän oli antanut minulle.
Hänen rouvansa tuli jääkylmänä, kalpeana, vihaisena kuten aina. "Huvita herra Hartrightiä, enkelini", sanoi kreivi. Hän nosti tuolin hänelle, suuteli toisen kerran hänen kättään, poistui eräälle sohvalle ja oli 3 minuuttia sen jälkeen vaipunut yhtä syvään uneen kuin hyverikkain ihminen tässä maailmassa.
Rouva Fosco otti kirjan pöydältä, istuutui ja katsoi minuun naisen kostonhimoisella ilkeydellä, joka ei koskaan voinut unhottaa eikä, koskaan antaa anteeksi.
"Olen kuullut Teidän keskustelunne mieheni kanssa", sanoi hän — "ja hänen sijassaan olisin minä ampunut Teidät kuoliaaksi jalkaini juureen."
Näin lausuttuaan avasi hän kirjan eikä sitten katsonut minuun tai puhellut kanssani, ennenkun hänen miehensä heräsi.
Kreivi avasi silmänsä ja nousi ylös sohvalta juuri tunti siitä hetkestä, jolloin hän oli nukkunut.
"Tunnen itseni sanomattoman vahvistuneeksi", huomautti hän. "Eleonor, oiva puolisoni, onko kaikki valmis siellä ylhäällä? Hyvä. Pieni sälytykseni täällä on tehty 10 minuuttiin — toisen 10 minuutin kuluttua olen minä matkapuvussa. Mitä muuta on vielä tehtävänä, ennenkun asiamieheni tulee?" Hän katsoi ympäri huonetta ja huomasi valkorottien häkin. "Ah!" huudahti hän, "viimeinen syvä isku sydämmeeni on vielä jäljellä. Viattomat pienokaiseni, rakkaat lapseni! Mitä pitää minun tehdä teidän kanssanne? Nykyään ei meillä ole mitään kotia — me matkustamme alinomaa, kuta vähemmän matkatavaraa, sitä parempi. Papukaijani, kanarialintuni ja pikkurottani — kuka rakastaa ja hoitaa heitä, kun heidän hyvä pappansa on poissa."
Hän käveli edestakaisin huoneessa vaipuneena syviin ajatuksiin. Hän ei ollut tuntenut mitään epävarmuutta kirjoittaessaan tunnustustaan. Mutta kysymyksessä, mihin hän sijoittaisi lemmikkinsä, oli hän nähtävästi levoton ja huolestunut. Pitkään mietittyään istuutui hän jälleen kirjoituspöytänsä ääreen.
"Sainpa oivan ajatuksen!" huudahti hän. "Minä lahjoitan kanarialintuni ja papukaijani tälle suurelle pääkaupungille — asiamieheni saa minun nimessäni lahjoittaa ne Lontoon eläintarhalle. Kyhään heti lahjoituskirjan."
Hän alkoi kirjoittaa, toistaen ääneensä, mitä kirjoitti.
Ensiksi: Kirjavahöyhenisin kakadora, mitä jokainen katselija, jolla on makua, on ihaillut. Toiseksi: Verrattoman eloisat ja ymmärtäväiset kanarialinnut, jotka ovat kyllin arvokkaat Edenin puutarhaan — siis myöskin arvokkaat Regents-Parkin puutarhaan. Lahjaksi Englannin eläintieteellisiin kokoelmiin antaa
Fosco.
Kynä rapisi taasen ja nimi sai tarpeellisen kiemuransa.
"Mieheni! Et ole luetellut valkorottia", sanoi rouva Fosco.
Kreivi poistui pöydän luota, tarttui häntä käteen ja painoi sen sydäntään vasten.
"Eleonor", sanoi hän juhlallisesti, "kaikella ihmisvoimalla on rajansa. Minun rajani on kirjoitettu tähän lahja kirjeeseen. En voi erota valkorotistani. Kärsi minua enkelini ja ota ne, muuttaaksesi ne matkahäkkiinsä."
"Mikä hellä sydän", huudahti kreivitär ihailun purkauksessa, luoden samalla ilkeän silmäyksen minuun. Hän otti varovasti häkin ja poistui huoneesta.
Kreivi katsoi kelloansa. Huolimatta hänen ponnistuksestaan näyttää levolliselta oli hän nähtävästi kärsimätön asiamiehen viipymisen johdosta. Kynttilät olivat jo kauan sammutetut, ja uuden päivän valo tunkeutui kirkkaasti huoneeseen. Vasta 5 minuuttia kellon lyötyä 7 soitettiin ovikelloa ja asiamies tuli. Hän oli tummapartainen muukalainen.
"Herra Hartright — herra Rubelle", esitteli kreivi. Hän otti asiamiehen — ulkomaisen vakoojan, jollei joka piirre hänen kasvoissaan pettänyt — erilleen huoneen nurkkaan, kuiskasi muutamia salamääräyksiä hänelle ja poistui luotamme. Jäätyämme kahden pyysi herra Rubelle varsin kohteliaasti, että minä suvaitsisin antaa hänelle tarpeelliset määräykset. Kirjoitin pari riviä Pescalle, kehotin häntä siinä antamaan lähetille sinetöidyn kirjeen, piirsin kuorelle osoitteen ja jätin sen herra Rubellelle.
Kun kreivi matkapukuunsa pukeuneena palasi, tarkasti hän kirjeen osoitetta, ennenkun hän lähetti asiamiehen. "Sitäpä uskoinkin!" sanoi hän silmäten synkästi minuun ja esiintyen tästä hetkestä aivan muuttuneesti.
Hän lopetti sälyttämisen, tarkasti sitten matkakarttaansa, teki muistiinpanoja lompakkoonsa ja katsoi väliin kärsimättömästi kelloansa. Minulle ei hän lausunut sanaakaan. Hänen lähtönsä läheinen aika ja se varma todistus, jonka hän oli nähnyt Pescan ja minun välisistä neuvotteluista, oli taas kiinnittänyt hänen huomionsa niihin toimenpiteisiin, jotka olivat hänen pakonsa turvaamiseksi tarpeen.
Hetkinen ennen kahdeksaa tuli herra Rubelle tuoden avaamattoman kirjeeni kädessään. Kreivi katsoi tarkkaan osoitekirjoitusta ja sinettiä — sytytti kynttilän — ja poltti kirjeen. "Pidän sitoumukseni, herra Hartright", lausui hän, "mutta muistakaa, ett'ei tämä asia jää tähän."
Asiamies oli pidättänyt vaunut, joilla hän oli palannut, oven eteen. Hän ja palvelustyttö kantoivat nyt matkatavaroita. Heti tuli rouva Fosco portaita alas tiheä harso silmillään ja valkorottien häkki toisessa kädessään. Hän ei puhutellut minua eipä edes katsonutkaan minuun. Hänen miehensä saattoi hänet vaunuihin. "Seuratkaa minua eteiseen", kuiskasi hän minun korvaani, "tahtoisin puhua kanssanne viime silmänräpäyksessä."
Menin ovesta ulos. Asiamies seisoi pihalla. Kreivi palasi takaisin ja veti minua muutamia askelia mukanaan kauemmaksi eteiseen.
"Muistakaa kolmatta ehtoa!" kuiskasi hän. "Te saatte tekemistä kanssani — minun täytyy saada hyvitys, ennenkun aavistattekaan." Hän tarttui minua käteen ja puristi sitä kovasti, kääntyi ovelle, pysähtyi ja palasi vielä kerran takaisin.
"Vielä sana", lausui hän tuttavallisesti. "Nähdessäni viime kerran neiti Halcomben oli hän kuihtuneen ja sairaan näköinen. Olen huolissani tämän ihailtavan naisen takia. Pitäkää hellää huolta hänestä, herra. Käsi sydämmellä vannotan minä Teitä — pitäkää hellää huolta neiti Halcombesta!"
Nämä olivat hänen viime sanansa, ennenkun hän tunki valtavan ruumiinsa vaununovesta ja ajaja maiskautti hevosen liikkeeseen.
Asiamies ja minä odotimme muutamia minuutteja ovella ja silmäsimme poistuvia vaunuja. Seisoessamme siinä kulkivat toiset vaunut ohitsemme samaan suuntaan, kuin kreivi oli mennyt, ja niiden sivuuttaessa avonaista talonovea katsoi eräs henkilö meitä vaununikkunasta. Taaskin operasalongissa näkemäni muukalainen — tuo ulkomaalainen, jolla oli syvä arpi vasemmassa poskiluussaan.
"Te pysähdytte luonani vielä puoli tuntia, herra!" lausui herra
Rubelle.
"Sen teen."
Me palasimme huoneeseen. Minua ei haluttanut puhutella asiamiestä eikä antaa hänen puhutella minua. Otin taas esille kreivin minulle antamat paperit ja luin sen miehen laatiman hirvittävän kertomuksen tästä salahankkeesta, joka sen oli suunnitellut ja toimeenpannut.
Kertomusta jatkaa Isidor Ottavio Baldassare Fosco.
Pyhän Rooman valtakunnan kreivi, Pronssikruunu-merkin ritari,
Mesopotamian Rosencreuziläisten vapaamuurarien vakinainen
suurmestari, Soitannollisten seurojen, Lääkäriseurojen,
Filosofisten yhdistysten ja Hyväntekeväisyysseurojen jäsen koko
Europassa, y.m. y.m.
Kesällä 1850 tulin minä Englantiin suorittamaan toisen maan puolesta erästä arkaluontoista, valtiollista lähetystehtävää. Omalla edesvastuullani oli minun johdettava ja käytettävä muutamia uskottuja henkilöitä, jotka olivat puolivirallisessa suhteessa minuun — herra ja rouva Rubelle olivat näiden joukossa. Muutamien viikkojen loma-aika oli käytettävänäni, ennenkun minä ryhdyin tehtävääni ja asetuin johonkin Lontoon etukaupunkiin. Uteliaisuutta luottamuspaikkani laatuun nähden en paha kyllä voi tyydyttää. Lausun kaiken mielisuosioni näiden tunteiden johdosta, mutta valitan lämpimästi, että valtiomiehen varovaisuus kieltää niitä täyttämästä.
Olin sovittanut asiani niin, että voin viettää osan äsken mainitsemastani lepoajasta nyttemmin kuolleen, suremani ystävän sir Percival Glyden komealla tilalla. Hän tuli mannermaalta puolisoinensa. Minä tulin sieltä puolisoineni. Englanti on kotionnen tyyssija — kuinka sopikin siis, että me saavuimme sinne näissä samanlaisissa onnellisissa olosuhteissa!
Se ystävyydenside, joka yhdisti Percivalin ja minut, vahveni tähän aikaan liikuttavan sopusoinnun takia raha-asioissamme. Me tarvitsimme rahoja molemmat. Ei koskaan täytettyjä tarpeita! Yleinen puute! Onko yhtään sivistynyttä henkilöä, joka ei tietäisi, mitä tämä merkitsee? Sellaisessa tapauksessa täytyy hänen olla varsin välinpitämätön — tai varsin rikas!
En mene mihinkään kurjiin yksityiskohtiin tähän asiaan nähden. Sieluni kammoo sellaista. Roomalaisen ankaralla hyveellä käännän minä omani ja sir Percivalin tyhjän kukkaron yleisön ivallisesti katseltavaksi. Tunnustakaamme nyt kerta kaikkiaan tämä valitettava asianlaita — ja jatkakaamme sitten.
Tilalle tullessamme otti meidät vastaan se ihana olento, joka ikuisesti on kätketty sydämmeeni "Marianina" — ja jota yhteiskunnan kylmemmässä ilmapiirissä kutsutaan "neiti Halcombeksi."
Laupias taivas, miten uskomattoman nopeasti minä opin ihailemaan tätä naista! 60-vuotiaana rakastin häntä, 18-vuotiaan nuorukaisen rajulla voimalla. Kaikki rikkaan luonteeni kultaiset aarteet viskasin minä toivottomasti hänen jalkoihinsa. Vaimoni — enkeli raukkani! — vaimoni, joka jumaloi minua, sai vain varjon todellisesta kullasta. Sellainen on maailma, sellainen mies — sellainen rakkaus. Mitäpä olemme me muuta kuin tanssinukkenäytelmän nukkeja? Oi, valtava kohtalo, nykäse varovasti rihmoja! Anna meidän kevyesti tanssia pois pieneltä, kurjalta näyttämöltämme!
Oikein ymmärrettyinä muodostavat nämä rivit kokonaisen filosofisen järjestelmän. Se on minun järjestelmäni.
Minä jatkan.
Aseman talossa, oleskelumme alussa Blackwater-Parkissa, on ihmeteltävällä varmuudella, selvällä arvostelukyvyllä kuvannut Marian — suotakoon minulle se huumaava onni, että saan tuttavallisesti mainita tuon ihastuttavan naisen ristimänimeltään! Hänen päiväkirjansa, jonka sain luvattomasti käsiini — sanomattoman suloista minusta muistellakin! — sisällön täydellinen tunteminen estää minua lausumasta mitään kysymyksessä, jonka tämä rikaslahjainen olento on jo käsitellyt.
Ne ennen kuulumattoman ja sanomattoman mieltäkiinnittävät tapahtumat, joihin minä olen sotkeutunut, alkavat Marianin sairastumisen valitettavasta onnettomuudesta.
Asemamme tähän aikaan oli todellakin huolestuttava. Percival tarvitsi suuria rahasummia, jotka täytyi maksaa määrättynä aikana — en lausu mitään niistä vähäpätöisistä määristä, joita minä itse tarvitsin — ja ainoat varat, mitkä olivat, oli hänen vaimonsa omaisuus, josta hän ei saanut nostaa shillingiäkään, ennenkun hänen kuoltuansa.
Paha jo sekin; mutta puhuakseni jalon Shakespearen sanoilla, pahempi oli vielä jäljellä. Minun nyt surreella ystävälläni oli erityisiä, salaisia levottomuuden aiheita, joita epäitsekäs ystävyyteni häntä kohtaan kielsi minua liian innokkaasti tutkimasta. En tietänyt sen enempää, kuin että eräs nainen, Anna Catherick nimeltään, oleskeli salaa paikkakunnalla, että hänellä oli salaisia keskusteluja lady Glyden kanssa ja että erään salaisuuden, joka epäilemättä syöksisi Percivalin turmioon, ilmituleminen voisi olla näiden neuvottelujen tuloksena. Hän oli itse sanonut minulle tulevansa auttamattomasti onnettomaksi, jollei hänen vaimoaan voitaisi pakottaa vaikenemaan ja jollei Anna Catherickiä löydettäisi. Jos hän olisi mennyt mies, kuinka kävisi meidän raha-asiaimme kanssa? Vaikka olenkin luonteeltani rohkea, vapisin minä todellakin ajatellessani sitä.
Koko ajatuskykyni oli nyt yksinomaan suunnattu saada mahdollisesti selvää Anna Catherickistä. Raha-asiat, vaikka kylläkin olivat tärkeitä, voivat kuitenkin siirtyä toistaiseksi, mutta tämän naisen kaappaamista ei voitu lykätä. Tunsin vain hänet kuvauksen mukaan, hän kun oli ihmeellisen yhdennäköinen lady Glyden kanssa. Tämän omituisen seikan ilmoittaminen — mikä tehtiin vain siinä tarkoituksessa, että minä helpommin tuntisin henkilön, jota me tiedustelimme — yhdessä sen tiedon kanssa, että Anna Catherick oli karannut mielisairaalasta, herätti mielessäni sen oivallisen ajatuksen, joka sittemmin johti niin erinomaisiin tuloksiin. Tämä ajatus ei sisältänyt mitään sen enempää eikä mitään sen vähempää kuin että kaksi ihmistä vaihtaisi henkilöllisyyttänsä toistensa kanssa: Lady Glyde ja Anna Catherick vaihtaisivat nimensä, yhteiskunnallisen asemansa ja kohtalonsa toistensa kanssa — ja tämän nerokkaan suunnitelman voittona oli kolmekymmentä tuhatta puntaa sekä Percivalin salaisuuden ikuinen säilyttäminen.
Aavistukseni, joka harvoin pettää minut, ilmaisi minulle, miettiessäni näitä seikkoja, että kadonnut Anna ennemmin tai myöhemmin palaisi Blackwater-järven rannalla olevalle venehuoneelle. Siellä olin siis yhäti varuillani, sanottuani ensin taloudenhoitajattarelle, rouva Michelsonille, että olisin tavattavissa, jos joku kysyisi minua tällä yksinäisellä paikalla, jonne minä olin vetäytynyt saadakseni rauhassa lukea. Sääntöni on olla koskaan tarpeettomasti salaamatta toimiani ja olla koskaan antamatta ihmisten kaivata minussa sopivaa määrää avomielisyyttä. Rouva Michelson luotti minuun ensi päivästä viimeiseen. Tämä hauska nainen — protestanttisen papin leski — oli pelkkä luottavaisuus. Liikutettuna niin kauniista hänen kypsyneessä iässään olevan ihmisen yksinkertaisuudesta osoitin minä aina ansaitsevani tämän hänen huomaavaisuutensa.
Palkintona uskollisesta vartioimisestani järven rannalla oli, että sain käsiini — en tosin Anna Catherickiä itseään, mutta sen henkilön, joka oli ottanut hänet suojelukseensa. Tämä yksilö tuhlasi myöskin yksinkertaista luottamustaan, jota minä käytin hyväkseni kuten edellisessäkin tapauksessa. Jätän hänen itsensä kuvattavaksi, jollei hän jo ole tehnyt sitä, missä olosuhteissa hän vei minut äidillisen huolenpitonsa esineen luo. Nähdessäni ensi kerran Anna Catherickin makasi hän. Minä hämmästyin täydellisesti tämän onnettoman naisen ja lady Glyden yhdennäköisyydestä. Tämän suuremmoisen suunnitelman, joka tähän asti oli epämääräisenä häilynyt mielessäni, yksityiskohdat kehittyivät nyt mestarillisella selvyydellä aivoissani katsellessani nukkujan kasvoja. Samalla kertaa tunsin minä sydämmessäni, joka aina oli hellä, syvintä sääliä sen julman kärsimyksen johdosta, jonka näin. Ryhdyin heti lieventämään sitä — tai toisin sanoen: minä hankin tarpeellisia, vahvistavia lääkkeitä, jotta Anna Catherick voimistuisi lähtemään matkalle Lontooseen.
Tässä täytyy minun pysähtyä tehdäkseni välttämättömän vastalauseen ja siten oikaistakseni valitettavan erehdyksen.
Elämäni parhaimmat vuodet ovat kuluneet lääketieteen ja kemian ahkerassa tutkimisessa. Kemia on varsinkin aina vastustamattomasti viehättänyt minua sen suuren, niin, rajattoman voiman takia, jonka se antaa ihmiselle. Ihastuneena ja täysin varmasti voin minä vakuuttaa, että kemistit, jos heitä huvittaisi, voisivat määrätä ihmiskunnan kohtaloita. Sallikaa minun selittää tämä päätelmä, ennenkun jatkan edemmäksi.
Sanotaan, että järki johtaa maailmaa. Mutta mikähän johtaa järkeä? Niin, ruumis. Maan mahtavimmilla hallitsijoilla — ymmärtäkää oikein, mitä tarkoitan — kemisteillä on ihmisen ruumis vallassaan. Antakaa minulle, Foscolle, kemia avukseni, ja minä lupaan, että kun Shakespeare, oli saanut Hamlet-aatteensa ja istuutunut kirjoittamaan sitä, minä olisin, sekottamalla muutamia hiukkasia erästä pulveria hänen jokapäiväiseen ravintoonsa, heikontanut tällä puhtaasti ruumiillisella keinolla siihen määrään hänen mieltänsä, että hänen kynänsä Hamletin sijaan olisi raaputtanut kokoon mitä kurjinta tuherrusta, jolla koskaan on tärvätty paperia. Antakaa minun sellaisissa olosuhteissa saada kuuluisa Newton käsiini — ja minä lupaan, että hän nähdessään omenan putoavan söisi sen, sen sijaan, että rupeaisi etsimään painovoiman lakeja. Neron päivällinen tekisi hänet lempeimmäksi ihmisistä ennenkun hän olisi ehtinyt sen sulattaa, ja Aleksanteri Suuren aamujuoma saisi hänet pakenemaan vihollista samana iltapäivänä. Kunniasanallani vakuutan minä, että on suuri onni yhteiskunnalle, että nykyajan kemistit ovat ihmeellisen sattuman takia viattomimmat ihmisistä. Suuri joukko heitä on arvoisia perheenisiä — apteekkareita ja muuta sellaista yksinkertaista väkeä. Muutamat harvat ovat filosofeja, jotka ovat omain luentojensa ihailun sokaisemia — aaveidennäkijöitä, jotka tuhlaavat elämänsä haavemaisiin mahdottomuuksiin, tai puoskareita, joiden kunnianhimo ei kohoa korkeammalle ohrantähkää pelloillamme. Mutta tällä tavoin pelastuu yhteiskunta, ja kemian tavaton voima jää vähäpätöisimmän ja mitättömimmän tarkoituksen orjaksi.
Mutta miksi tämä mielenpurkaus? Miksi tämä musertava kaunopuheliaisuus?
Niin, siksi että minun käytöstäni on väärin tuomittu — minun vaikuttimiani pahoin arvosteltu. On ilmoitettu minun käyttäneen laajoja kemiallisia tietojani Anna Catherickiä vastaan ja tahtoneen, jos se olisi minulle ollut mahdollista, käyttää niitä ihanaa Marianiakin vastaan. Kammottavia epäluuloja kummassakin tapauksessa! Suurin harrastukseni oli säilyttää Anna Catherick elossa — kuten heti saadaan nähdä. Koko intoni Marianin sairastaessa tarkoitti pelastaa hänet tuon etuoikeutetun narrin käsistä, jolle sittemmin Lontoosta saapunut lääkäri vahvisti jokaisen sanani. Ainoastaan kahdessa tilaisuudessa käytin kemiantietojani apunani — vaikka kummassakin tapauksessa mitä viattomimmalla tavalla. Ensimmäisessä näistä tilaisuuksista — tutkittuani kuormavaunujen taakse piiloutuneena. Marianin vartalon ja käynnin runollista viehätystä hänen kävellessään Blackwaterin majataloon — teki verraton puolisoni minulle sen suuren palveluksen, että jäljensi toisen ja vaihtoi toisen niistä kahdesta kirjeestä, jotka minun jumaloitu vastustajani oli uskonut talosta poistetulle kamarineidolle. Pienen tippapullon avulla, jonka minä annoin rouva Foscolle, sai hän tilaisuuden lukea nämä kirjeet, suorittaa ne määräykset, jotka minä olin antanut hänelle, sulkea ne uudelleen ja panna entiselle paikalleen. Toinen tilaisuus, jossa näitä keinoja käytettiin, oli silloin kun lady Glyde saapui Lontooseen — tapaus, josta minä pian tulen enemmän puhumaan. En koskaan muulloin minä turvannut tieteen apuneuvoihin. Kaikissa muissa vaikeuksissa ja arveluttavissa olosuhteissa riitti täysin se taito, jonka luonto itse oli lahjoittanut minulle selvän arvostelukykyni avulla taistellakseni ja voittaakseni. Vakuutan täten tämän ominaisuuteni suuren arvon. Kemistin kustannuksella ylistän minä ihmistä.
Kunnia tälle jalon suuttumuksen purkaukselle! Se on tyydyttänyt mieltäni sanomattomasti. — Jatkakaamme!
Sittenkun minun oli onnistunut vakuuttaa rouva Clement tai Clements, en tiedä oikein kumpiko — kuinka parhain keino suojella Anna Percivalin käsiin joutumasta oli viedä hänet Lontooseen, ja sittenkun minä olin määrännyt päivän, jolloin kohtaisin matkalle lähtijöitä asemalla auttaakseni heitä — olin minä taas vapaa palaamaan kotiin ja arvokkaasti valmistautumaan niihin vaikeuksiin, joihin minun vielä oli mentävä. Ensimmäinen tehtäväni oli käyttää hyväkseni puolisoni ylevää harrastusta. Olin sopinut rouva Clementsin kanssa, että hän Annan edun takia ilmoittaisi lady Glydelle osoitteensa Lontooseen tultuaan. Mutta ei sillä kyllä. Juonittelevain ihmisten voisi kenties minun poissaollessani onnistua järkyttää rouva Clementsin luottamusta minuun, eikä hän kenties lopulta kirjoittaisikaan. Kenen saisin minä matkustamaan samassa junassa ja salaisuudessa seuraamaan häntä tulevaan kotiin? Kysyin tätä. Avioliiton pyhä tunne vastasi heti sielussani: rouva Fosco!
Päätettyäni vaimoni matkan Lontooseen ajattelin sen voivan hyödyttää minua kahdessa suhteessa. Sairaanhoitajattaren, joka oli yhtä välttämätön kärsivälle Marianille kuin minulle hyödyksi, saaminen oli varsin tärkeä. Eräs varmimpia ja taitavimpia naisia, joita olen nähnyt, oli onneksi käytettävänäni. Tarkoitan oivallista rouva Rubellea, jolle lähetin vaimoni mukana kirjeen.
Määrättynä päivänä kohtasin minä rouva Clementsin ja Anna Catherickin asemalla. Autoin heitä kohteliaasti lähtiessä. Yhtä huomaavasti seurasin minä rouva Foscoakin sinne nähdäkseni hänen lähtevän samalla junalla. Myöhään saman päivän iltana palasi hän Blackwateriin seurattuaan moitteettomasti saamiansa määräyksiä. Hänellä oli mukanaan rouva Rubelle ja rouva Clementsin osoite Lontoossa. Myöhemmät tapahtumat osoittivat näiden varovaisuustoimenpiteiden olleen tarpeettomia. Rouva Clements ilmoitti lady Glydelle asuntonsa. Valppaasti silmäten tulevia vaikeuksia kätkin minä tämän kirjeen.
Samana päivänä oli minulla lyhyt keskustelu lääkärin kanssa, jossa minä harrastuksesta ihmisyyden pyhää asiaa kohtaan panin vastalauseeni hänen tapaansa vastaan hoitaa Marianin sairautta. Hän oli hävytön, kuten kaikki taitamattomat ihmiset ovat. En suuttunut ollenkaan siitä: lykkäsin kaiken vakavamman riidan hänen kanssaan, kunnes voisin käyttää sitä hyväkseni jossakin tärkeämmässä tapauksessa.
Lähin toimeni oli itse poistua Blackwaterista. Minun täytyi hankkia
asunto Lontoossa voidakseni panna täytäntöön tekemäni suunnitelman.
Minulla oli sen lisäksi pikku asia suoritettavana herra Fredrik
Fairlien kanssa. Tarvitsemani asunnon sain minä S:t Johns-Woodista.
Herra Fredrik Fairlien tapasin taas Limmeridgessä Cumberlandissa.
Yksityinen, salainen tutustumiseni Marianin kirjevaihtoon oli jo ilmaissut minulle, että hän oli kirjoittanut herra Fairlielle ja ehdottanut Lauralle käyntiä Cumberlandissa lohdutukseksi hänen onnettomain kotiolojensa takia. Tämän kirjeen annoin minä tosin mennä määräpaikkaansa, ollen vakuutettu, ett'ei se voisi ollenkaan vahingoittaa, vaan mahdollisesti hyödyttää. Saavuin nyt mieskohtaisesti herra Fairlien luo tukemaan Marianin ehdotusta — erinäisillä muodostuksilla, jotka onneksi, hänen sairautensa johdosta, olivat välttämättömiä ja melkoisesti edistivät suunnitelmiani. Oli välttämätöntä, että lady Glyde setänsä kutsun johdosta poistui Blackwater-Parkista yksin ja että hän setänsä nimenomaan lausuman toivomuksen mukaan lepäsi yönsä tätinsä talossa — eli toisin sanoen: siinä talossa, jonka minä äsken olin vuokrannut S:t Johns-Woodissa. Voittaa tämä tulos ja hankkia itselleni toivottu kutsumakirje näyttääkseni sen lady Glydelle, oli aiheena käyntiini herra Fairlien luona. Kun lisään, että tämä herra oli yhtä heikko ruumiiltaan kuin sielultaankin ja että minä kävin hänen kimppuunsa koko lujan mieleni voimalla, olen sanonut kylliksi. Tulin, näin, voitin Fairlien.
Palattuani Blackwater-Parkiin — kutsumakirje mukanani — huomasin minä, että lääkärin Marianin taudin väärä hoitamistapa oli tuottanut mitä surullisimmat tulokset. Kuume oli kääntynyt lavantaudiksi. Samana päivänä, jolloin palasin, koetti lady Glyde väkisin päästä sisarensa sairashuoneeseen hoitaakseen häntä. Hän ja minä emme koskaan olleet tunteneet mitään erityistä mielisuosiota toisiamme kohtaan, hän oli tehnyt sen anteeksiantamattoman vääryyden minua kohtaan, että kovin äänekkäästi kutsui minua vakoojaksi; hän oli sitä paitsi sekä minun että Percivalin tiellä — mutta huolimatta kaikesta tästä kielsi ylevämielisyyteni minua saattamasta häntä ominkäsin tartunnan alaiseksi. Jos hän itse sitä vastoin tahtoi heittäytyä tähän vaaraan, niin en minä varmaankaan halunnut olla esteenä. Jos hänen olisi onnistunut tehdä se, olisi kenties se ovela suunnitelma, jonka toimeenpanemiseksi minä nyt hitaasti ja kärsivällisesti työskentelin, sattuman kautta kehittynyt loppuunsa. Lääkäri pistäytyi nyt väliin ja lady Glyde pidettiin erillään sairashuoneesta.
Olin jo ennen päättänyt lähettää Lontoosta hakemaan lääkäriä. Nyt vasta pantiin tämä päätös toimeen. Tohtori vahvisti tultuaan minun käsitykseni taudista. Oli hengenvaara kysymyksessä. Viidentenä päivänä lavantaudin ilmestymisen jälkeen oli meillä kumminkin toiveita kalliin sairaamme pelastumisesta. Tällä aikaa matkustin minä vain kerran Blackwaterista — matkustin aamujunalla Lontooseen ryhtyäkseni lopullisiin asuntoni järjestämispuuhiin S:t Johns-Woodissa, saadakseni salaa selville, ett'ei rouva Clements ollut muuttanut ja tehdäkseni etukäteen pari pientä sopimusta rouva Rubellen miehen kanssa. Palasin illalla. Viisi päivää myöhemmin selitti lääkäri ihastuttavalta Marianiltamme kaiken vaaran poistuneen ja hänen tarvitsevan vain hellää ja huolellista hoitoa. Tätä hetkeä olin minä odottanut. Kun nyt ei mitään lääkäriä tarvittu, tein minä ensimmäisen vetoni sakkipelissä — tohtori Dawsonia vastaan. Hän oli yksi niiden monien todistajain joukossa, jotka olivat tielläni ja josta minun täytyi päästä. Kiihkeä sananvaihto välillämme — johon Percival määräykseni mukaan kieltäytyi sekautumasta — johti täydellisesti päämäärän saavuttamiseen. Minä lävähytin miesraukan päälle vastustamattoman suuttumuksen ja halveksumisen laavavyöryn — ja lakaisin hänet pois talosta.
Palvelusväestä oli sen jälkeen päästävä. Taaskin sanoin minä, mitä Percivalin — jonka siveellinen rohkeus alinomaa tarvitsi karaistusta — oli tehtävä ja rouva Michelson hämmästyi eräänä päivänä äärettömästi saadessaan tietää, että koko talous oli hajoitettava. Kaikki palvelijat lähetettiin talosta paitsi yksi, jonka eläimellinen tyhmyys oli takeena, ett'ei hän voisi tehdä mitään havaintoja meidän puuhistamme. Heidän poistuttuaan oli vielä selvittävä rouva Michelsonistakin, mikä kävi helposti päinsä lähettämällä tämä kunnon nainen merenrannikolle hankkimaan emännälleen huoneita.
Nyt oli asema aivan sellainen, kuin me toivoimmekin sen olevan. Lady Glyde oli suljettu huoneeseensa hermokivun tähden ja tyhmä piika, jonka nimen olen unhottanut, vietti yötä hänen luonaan ollakseen apuna hänellä. Marian oli, vaikkakin parantumassa, yhäti vuoteessa ja rouva Rubelle hoiti häntä. Ei ketään muuta elävää olentoa, paitsi näitä, vaimoani, Percivalia ja minua, ollut talossa. Näin suotuisissa olosuhteissa kävin minä pelottomasti seuraavaan vaikeuteen käsiksi — tein toisen vedon pelissä.
Tämä veto oli yksinkertaisesti pakottaa lady Glyde poistumaan Blackwaterista ilman sisartaan. Jollei meidän ensin onnistuisi kuvitella hänelle, että Marian oli jo matkustanut Cumberlandiin, ei ollut toivomistakaan, että hän matkustaisi omasta vapaasta tahdosta. Pakottaakseni hänen tekemään tämä välttämätön päätös, kätkimme me kalliin sairaamme erääseen asumattomaan Blackwaterin huoneeseen. Sydänyöllä panimme, rouva Fosco, rouva Rubelle ja minä tämän muuton toimeen — Percival ei ollut kyllin levollinen luottaaksemme häneen. Koko tapauksella oli mitä suurimmassa määrässä romantinen, salaperäinen ja dramatinen vaikutuksensa. Määräykseni mukaan oli vuode jo aamulla muutettu lujalle, siirrettävälle kankaalle. Meidän tarvitsi vain varovasti nostaa tätä kangasta pää- ja jalkapuolesta ja sitten muuttaa sairaamme, mihin halusimme, häiritsemättä häntä vähintäkään. Tähän ei tarvittu mitään kemian apua. Kunnon Marianimme nukkui parantuvan sairaan syvässä unessa. Edeltäkäsin olimme asettaneet kynttilöitä, missä niitä tarvittiin, ja avanneet kaikki ovet. Minä kannoin häntä pääpuolesta — suuren ruumiillisen voimani oikeuttamana — rouvani ja rouva Rubelle kantoivat jalkapuolesta. Kannoin sanomattoman kallista kuormaa miehuullisella hellyydellä, isällisellä hienotunteisuudella. Missä on se nykyajan Rembrandt, joka voisi maalata meidän yöllisen kulkumme? Ah, ei missään! Taide rappeutuu — tämä ihana aihe jää käyttämättä, Rembrandtia ei ole meidän päivinämme.
Seuraavana aamuna matkustimme rouvani ja minä Lontooseen — jätettyämme Marianin hyvin kätkettynä asuinrakennuksen asumattomaan osaan rouva Rubellen hoitoon, joka hyväntahtoisesti oli luvannut sulkeutua sairaansa kanssa pariksi kolmeksi päiväksi. Ennen matkaamme annoin minä Percivalille herra Fairlien veljentyttärelleen kirjoittaman kutsumakirjeen, jossa hän pyysi tätä lepäämään yön tätinsä luona — käskien antamaan sen lady Glydelle, kun määräisin ajan sitä varten. Myöskin sain minä häneltä sen mielisairaalan osoitteen, johon Anna Catherick oli ollut suljettuna, ja kirjeen sen omistajalle, että pakolainen oli vihdoinkin saatu kiinni ja lähetettäisiin takaisin.
Edellisellä käynnilläni pääkaupungissa olin minä järjestänyt kaikki niin, että asuntomme oli järjestyksessä vastaanottamaan meidät, jos me saapuisimme Lontooseen ensi junalla. Tämän hyvin lasketun varovaisuustoimenpiteen johdosta voimme me jo samana päivänä tehdä kolmannen tärkeän vetomme pelissä — anastaa Anna Catherick haltuumme.
Tässä ovat päivämäärät tärkeitä. Minä yhdistän kaikki tunteen ja käytännöllisen älyn ominaisuudet, jotka yhdessä muodostavat niin täydellisen kokonaisuuden. Minulla on jokainen näiden päiväin päivämäärä varmasti muistissa.
Keskiviikkona heinäkuun 24 päivänä lähetin minä vuokravaunuissa vaimoni saattamaan rouva Clementsin pois tieltämme, tämä oli ensimmäinen askel. Tekaistu tervehdys lady Glydeltä, joka muka oli saapunut Lontooseen, riitti kaiken kaikkiaan tähän. Rouva Clements vietiin pois vuokravaunuissa ja jäi niihin odottamaan, kun vaimoni, ilmoittaen muka ostavansa jotain puodista, hävisi ja kiirehti kotiin ottaakseen vastaan S:t Johns-Woodissa olevaan kotiimme odotettua vierasta. Tarvitsee tuskin mainita, että tätä vierasta mainituin palvelusväellemme "lady Glyden" nimellä.
Sillä välin olin minä ajanut perässä toisella hevosella mukanani Anna Catherickille kirjoitettu lippu, jossa mainittiin, että lady Glyde tahtoi pidättää rouva Clementsin luonaan koko päivän ja että Annankin pitäisi saapua heidän luokseen sen hyvän herran turviin, joka odotti ulkona ja joka jo oli pelastanut hänet Hampshiressä joutumasta sir Percivalin näkyviin ja käsiin. Tämä "hyvä herra" lähetti pienen katupojan viemään kirjeen huoneeseen ja odotti itse tulosta pari taloa kauempana kadulla. Samana hetkenä kuin Anna näyttäytyi ovella ja sulki sen jälkeensä, oli tuo kunnon mies aukaissut vaununoven hänelle, auttanut hänet ylös — ja niin sitä lähdettiin!
(Sallikaa minun tässä sulkumerkkien sisässä yhdellä huudahduksella osoittaa, kuinka hauska tämä seikkailu oli!)
Matkalla Forest-roadiin ei seuralaiseni ollenkaan peljännyt. Voin olla isällisempi kuin kukaan muu, jos minua vain huvittaa olla sitä, ja tässä tilaisuudessa minä olin isällinen. Kuinka monta syytä minulla olikaan saavuttaakseni hänen luottamuksensa! Minä olin sekottanut ne lääkkeet, jotka olivat vahvistaneet häntä; minä olin suojellut häntä sir Percivalilta. Kenties luotin minä kumminkin liian sokeasti näihin syihin; mahdollisesti en minä arvostellut täysin heikkoymmärryksisten ihmisten alempien vaistojen voimaa — varmaa on, että minä laiminlöin riittävästi valmistaa häntä kestämään pettynyttä odotusta, kun saatoin hänet asuntooni. Kun hän saapui vierashuoneeseen, kun hän ei nähnyt siellä ketään muuta kuin rouva Foscon, jota hän ei ollenkaan tuntenut — niin joutui hän mitä rajuimman mielenliikutuksen valtaan. Jos hän olisi "ilmassa" tuntenut jonkun vaaran lähenevän, niin kuin koira tuntee näkymättömän vihollisen olevan läheisyydessä, niin ei koskaan hänen kauhistuksensa olisi voinut purkautua äkimmin. Koetin turhaan rauhoittaa häntä. Sen pelon, joka valtasi hänet, olisin minä kenties voinut tyynnyttää, mutta sitä vaarallista sydäntautia, jota hän kärsi, ei voitu millään siveellisillä lievityslääkkeillä parantaa. Suureksi kauhukseni sai hän suonenvetokohtauksia — kohtauksia, jotka hänen sairastamansa taudin yhteydessä minä hetkenä tahansa voisivat kaataa hänet kuoliaaksi jalkojemme juureen.
Lähimmälle lääkärille toimitettiin sana, että "lady Glyde" tarvitsi hänen apuansa mahdollisimman pian. Suurimmaksi lohdutuksekseni huomasin minä hänen olevan ymmärtäväisen miehen. Kuvasin hänelle vieraani henkilöksi, jolla on heikko ymmärrys ja aika ajottain uusiutuva mielenhäiriö, ja järjestin asian niin, ett'ei mikään muu sairaanhoitajatar kuin vaimoni saanut valvoa huoneessa. Naisraukka oli kumminkin liian sairas voidakseen saattaa minut levottomaksi puheellaan. Kaiken kaikkiaan pelkäsin nyt, että väärä lady Glyde kuolisi, ennenkun oikea lady Glyde saapuisi Lontooseen.
Olin aamulla kirjoittanut lipun rouva Rubellelle, jossa pyysin häntä kohtaamaan minua miehensä talossa perjantai-iltana heinäkuun 26 päivänä, sekä toisen Percivalille, jossa pyysin hänen antamaan vaimolleen tämän sedän kutsumakirjeen, sanomaan hänelle, että Marian oli jo matkustanut, ja lähettämään hänet 26 päivänä puolipäiväjunalla. Lähemmin miettien olin minä, Anna Catherickin ollessa nykyisessä tilassaan, huomannut välttämättömäksi kiiruhtaa suunnitelman toteuttamista ja siten saada lady Glyde valtaani jonkun verran aikaisemmin, kuin olin laskenut. Mihin uusiin toimenpiteihin piti minun tässä kauheassa epävarmuudessa ryhtymän? En voinut mitään muuta tehdä, kuin luottaa sattumaan ja lääkäriin. Levottomuuteni purkautui tunteellisiin huudahduksiin, jotka minä kyllin hyvin ymmärsin, muiden ihmisten kuullessa niitä, sovittaa "lady Glyden" nimen yhteyteen. Kaikissa muissa suhteissa ei Fosco tänä muistettavana päivänä kyennyt ajattelemaan ainoaa selvää ajatusta.
Anna Catherickillä oli vaikea yö — hän heräsi aamulla varsin voimattomana, mutta myöhemmin päivällä virkistyi hän taas kummastuttavan suuressa määrässä. Joustava mieleni elostui hänen kanssaan. En voinut saada vastausta Percivalilta ja rouva Rubellelta, ennenkun 26 päivän aamuna. Odottaen, että he seuraisivat neuvojani, minkä tiesin heidän tekevän, jollei mitään esteitä ilmaantuisi, menin minä tilaamaan vaunut hakemaan lady Glydeä asemalta ja ilmoitin, että niiden pitäisi olla kotonani kello 2 iltapäivällä. Nähtyäni merkittävän tilauskirjaan läksin herra Rubellen luo sopiakseni asian hänen kanssaan. Hankin sitä paitsi pari herraa, jotka voivat varustautua todistamaan, että kysymyksessä oleva henkilö oli mielenviassa. Toisen tunsin jo ennestään, toisen tunsi herra Rubelle. Molemmat olivat miehiä, joiden vahvat sielut olivat kohonneet yli pikkumaisten ennakkoluulojen — molempia ahdisti huonot raha-asiat — molemmat luottivat minuun.
Kello oli yli 5, ennenkun olin järjestänyt kaiken tämän. Kun palasin kotiin, oli Anna Catherick kuollut. Kuollut 25 päivänä, eikä lady Glyde voinut tulla Lontooseen ennenkun 26 päivänä.
Minä hämmennyin. Ajatelkaapas sitä: Fosco hämmästyi!
Oli myöhäisä vetäytyä takaisin. Ennen kotiintuloani oli lääkäri kohteliaisuudesta ja säästääkseen minulta vaivaa omin käsin merkinnyt rekisteriin kuolemantapauksen ja päivämäärän. Kauniissa suunnitelmassani, jonka kimppuun tähän asti ei voitu käydä, oli nyt heikko kohta — eivät mitkään minun puuhani voineet ollenkaan järkähyttää sitä ikävää sattumaa, joka oli tapahtunut 25 päivänä. Suuntasin miehuullisella voimalla ajatukseni eteenpäin. Percivalin ja minun onneni olivat vielä pelissä, eikä muu auttanut kuin uskaltaa kaikki voittaakseen kaikki. Sain jälleen järkähtämättömän levollisuuteni ja toteutin yritykseni epäröimättä.
Heinäkuun 26 päivän aamuna tuli Percivalin kirje tietoineen, että hänen vaimonsa tulisi puolipäivän junalla. Rouva Rubelle kirjoitti myöskin tulevansa illalla. Läksin vuokraamissani vaunuissa noutamaan oikeaa lady Glydeä asemalta kello 3 väärän lady Glyden maatessa kuolleena talossani. Istuimen alle kätkettynä vein minä mukaani kaikki ne vaatteet, jotka Anna Catherickillä oli tullessaan kotiini — niitä aiottiin käyttää, kun se nainen, joka oli kuollut, nousisi jälleen ylös hänen persoonassaan, jota nyt menin hakemaan. Mikä omituinen asema! Suosittelen tätä ainetta Englannin romaaninkirjoittajain nuoren polven käsiteltäväksi. Tarjoan sen uutena aatteena Ranskan tyhjentyneille näytelmäkirjailijoille.
Lady Glyde oli asemalla. Siellä oli paljon väkeä ja suuri ahdinko, jonka vuoksi täytyi kauemmin pysähtyä, kuin olin toivonut — jos joku hänen ystävänsä olisi ollut siellä — ennenkun minä ehdin saada selvää kaikista hänen kapineistaan. Hänen ensimmäinen kysymyksensä ajaessamme sieltä oli pyyntö saada jotakin tietää sisarestaan. Minä keksin mitä rauhoittavimpia tietoja ja vakuutin hänelle, että hän heti saisi nähdä sisarensa luonani. Taloni oli tässä tilaisuudessa Leicester-squaren läheisyydessä ja siinä isännöi herra Rubelle, joka otti meidät vastaan eteisessä.
Otin mukaani vieraani erääseen toisen kerroksen pihanpuoleiseen huoneeseen, molemmat lääkärit odottivat kumminkin alakerrassa nähdäkseen sairaan ja antaakseen minulle todistuksensa. Rauhoitettuani lady Glydeä tarpeellisilla vakuutuksilla sisarensa hyvinvoinnista, saatoin minä lääkäri-ystäväni hänen luoksensa yhden kerrallaan. He suorittivat tehtävänsä nopeasti, nerokkaasti ja omantunnonmukaisesti. Tulin taas sisään heti heidän poistuttuaan ja ilman enempiä lykkäyksiä kiiruhdin lopullista päämäärää ilmoittamalla, että "neiti Halcomben" tila olisi varsin arveluttava.
Seuraus oli semmoinen kuin olin otaksunutkin. Lady Glyde peljästyi ja pyörtyi. Nyt käytin minä toisen kerran tiedettä apunani. Lasillinen vettä sekotettuna rauhoittavalla aineella ja pullo hajusuolaa nerokkaine potkuineen vapautti hänet kaikesta levottomuudesta ja huolesta. Tämän uudistaminen myöhemmin illalla hankki hänelle rauhaisan yöunen arvaamattoman onnen. Rouva Rubelle tuli hyvissä ajoin ollakseen lady Glydelle apuna hänen pukeutuessaan. Hänen omat vaatteensa otettiin pois illalla ja Anna Catherickin käyttämät puki hyvän rouva Rubellen kunnioitettavat kädet hänen päälleen kaikella asiaan kuuluvalla huomaavaisuudella. Koko tämän päivän pidin minä sairastamme puoleksi tunnottomassa tilassa, kunnes lääkäriystävieni innokkaan toiminnan oli onnistunut hankkia minulle tarpeelliset määräykset, mikä tapahtui ennemmin, kuin olin uskaltanut toivoakaan. Sen päivän (heinäkuun 27 päivän) iltana veimme rouva Rubelle ja minä jälleen elävän "Anna Catherickin" mielisairaalaan. Hänet otettiin vastaan suuresti kummeksien, mutta ei epäillen, mistä kiitos olkoon määräysten ja lääkäritodistusten, Percivalin kirjeen, tavattoman yhdennäköisyyden, vaatteiden ja lopuksi sairaan hämmentyneen mielenlaadun. Palasin kiiruusti kotiini auttamaan rouva Foscoa väärän "lady Glyden" hautauspuuhissa. Oikean ladyn vaatteet ja kapineet olivat hoidossani ja ne lähetettiin sittemmin Cumberlandiin samalla kertaa, kuin vainaja vietiin sinne haudattavaksi. Hänen hautauksessaan olin läsnä pukeuneena synkkään surupukuun.
Ja tähän päättyy kertomukseni näistä merkillisistä tapahtumista kyhättynä yhtä merkillisissä oloissa. Ne vähempiarvoiset toimenpiteet, jotka minä otin huomioon käydessäni Limmeridge-Housessa, ovat jo tunnetut — samoin suunnitelmani ihmeteltävä menestys — kuin myöskin suurten rahasummain kuittaaminen, mikä sitä seurasi. Minun täytyy nyt koko vakaumukseni voimalla lausua, ett'ei toimintani ainoa heikko kohta koskaan olisi tullut havaituksi, jollen olisi ensin ilmaissut sydämeni ainoaa heikkoutta. Ei mikään muu kuin Marianin onneton ihaileminen pidättänyt minua vahvistamatta omaa turvallisuuttani hänen autettuaan sisarensa pelastumaan. Minä uskalsin antautua tähän vaaraan ja toivoin, ett'ei lady Glyden olemassaoloa koskaan enää voitaisi väittää. Jos Marian tai herra Hartright tekisi tämän, niin antautuisivat he julkisesti syytettäviksi karkeasta petoksesta; he niittäisivät täten vain epäluuloa ja halveksimista eivätkä juuri tästä syystä kykenisi paljastamaan minun etuani tai Percivalin salaisuutta mihinkään vaaraan. Erehdyin luottaessani niin sokeasti tapahtumiin. Erehdyin uudestaan Percivalin saatua rangaistuksensa itsepäisestä ja väkivaltaisesta luonteestaan, kun luovun uudelleen suljetuttamasta lady Glydeä mielisairaalaan ja kun toisen kerran annoin herra Hartrightin pelastua käsistäni. Sanalla sanoen: Fosco oli tänä vaarallisena hetkenä itselleen uskoton. Surullisia ja hänen arvollensa sopimattomia erehdyksiä! Etsikää tähän syy minun omasta sydämmestäni — nähkää Marian Halcomben kuvassa ensimmäinen ja viimeinen heikkous koko Foscon elämässä!
Kuudenkymmenen vuoden kypsyneessä iässä teen minä tämän tunnustuksen, jota ei ole koskaan ennen kuultu. Nuorukaiset, minä huudan teidän osanottoanne! Nuoret neidot, vuodattakaa minun takiani kyyneleenne!
Vielä sana — ja lukijan huomio, joka nyt henkeä pidättävällä harrastuksella on kiintynyt minun persoonaani, on vapaa taas kääntymään muille tahoille.
Oma, selvä ymmärrykseni ilmaisee, että uteliaat ihmiset tekevät ehdottomasti tässä kolme kysymystä. Ne minä lausun ja samalla vastaankin niihin.
Ensimmäinen kysymys. Mikä on oikeastaan vaimoni sokean innon pohjana täyttää rohkeimmatkin toivomukseni, edistää vilkkaimpienkin suunnitelmaini onnellista ratkaisua? Tähän voin minä vastata aivan yksinkertaisesti viittaamalla omaan persoonallisuuteeni ja kysymällä puolestani: Koska koko maailman historiassa on koskaan minunlaistani miestä ollut, ilman että hänen elämänsä taustassa nainen ei olisi uhrautunut hänen hyväkseen? Mutta minähän muistankin kirjoittavani tätä Englannissa; minä muistan Englannissa menneeni naimisiin — ja kysyn: salliiko se sitoumus, johon vaimo täällä käy, hänellä olevan mitään omaa ajatusta miehensä periaatteista?
Ei, se käskee ehdottomasti rakastamaan, kunnioittamaan ja tottelemaan häntä. Juuri tätä on vaimoni tehnyt. Korkealta, siveelliseltä katsantokannaltani selitän minä täten juhlallisesti, että hän on täyttänyt uskollisesti velvollisuutensa arvokkaana puolisonani. Vaietkoot panettelun äänet! Ja te, Englannin naiset, ylistäkää rouva Foscoa!
Toinen kysymys. Jollei Anna Catherick olisi kuollut silloin, kuin hän kuoli, miten olisin minä menetellyt hänen suhteensa? Tässä tapauksessa olisin varmaankin auttanut väsähtänyttä luontoa saattamaan häntä varsin tarpeelliseen lepoon. Olisin avannut vankilan portit elämälle ja hankkinut väsyneelle vangille — joka oli sekä ruumiiltaan että sielultaan parantumaton — onnellisen vapautuksen.
Kolmas kysymys. Huomaanko minä, tyynesti tarkastaessani tapahtumia, menettelyssäni jotakin, joka ansaitsee vakavaa moitetta? Varmimmasti vakuutettuna vastaan minä: en! Enkö ole tarkkaan välttänyt joutumasta tarpeettomasti pakotetuksi tekemään mitään rikosta? Laajoilla kemian tiedoillani olisin minä helposti voinut riistää lady Glyden elämän. Kuulumattomalla persoonallisella uhrauksella seurasin minä sen sijaan älyn, ihmisyyden ja varovaisuuden johdatusta ja riistin vain hänen persoonallisuutensa. Tuomitkaa minua sen mukaan, mitä olisin voinut tehdä. Kuinka verrattain viattomalta, kuinka epäsuorasti kunnon ihmiseltä minä näytänkin silloin siinä, mitä olen todellakin tehnyt!
Lausuin jo alussa, että tästä kertomuksesta tulisi merkillinen asiakirja. Se on vastannutkin odotustani. Vastaanottakaa nämä arvokkaat tiedonannot viimeinen lahjani sille maalle, jonka ainiaaksi jätän. Niiden arvo on tilaisuuteen sopiva ja sopiva Foscolle.
Walter Hartrightin lopettama kertomus.