XVI.
Päästyäni uudelleen kadulle tiesin minä, ett'ei minulla ollut mitään muuta valittavana kuin heti menetellä niiden tietojen mukaan, jotka olin saanut — saada kreivi käsiin: jo tänä iltana, ellen minä haluaisi menettää kenties viimeistä mahdollisuutta saada hyvitys Lauralle viivyttelemällä huomiseen. Katsoin kelloani; se oli 10.
Minä en vähääkään epäillyt kreivin tarkoitusta, kun hän niin äkkiä poistui operasta. Hänen pakonsa silloin oli vain epäilemättä etunäytös hänen pian tapahtuvaan pakoonsa Lontoosta. Veljeyden tulimerkki oli hänen käsivarressaan — olin siitä niin varma, kuin hän olisi sen näyttänyt minulle — ja petos sitä seuraa kohtaan, johon hän kuului, oli poltettu hänen omaantuntoonsa — sen huomasin minä hänen silmätessään Pescaan.
Oli, helppo huomata, miksi he eivät tunteneet toisiaan molemmin puolin. Henkilö, jolla oli kreivin luonne, ei koskaan olisi antautunut vakoilunsa hirvittäväin seurausten alaiseksi pitämättä persoonallisesta turvallisuudestaan yhtä suurta huolta kuin runsaasta kultapalkkiosta. Sileät, hyvin ajetut kasvot, joihin minä operasalongissa kiinnitin ystäväni huomiota, olivat kenties Pescan aikaan olleet tuuhean parrakkaat; hänen ruskea tukkansa oli kenties tekotukka, hänen nimensä epäilemättä väärä. Ajan tuottamat muutokset olivat hänelle kenties myöskin suureksi avuksi — hän oli tavattomasti lihonnut luultavasti vasta viimeisinä vuosinaan. Oli monta syytä, jonka vuoksi Pesca ei tuntenut häntä ja jonka vuoksi hän tunsi Pescan, jonka omituinen ulkomuoto saattoi hänet helposti tunnettavaksi, mihin hän tulikin.
Olen sanonut, että minä olin heti varma kreivin tarkoituksesta, kun hän niin äkkiä poistui teatterista. Kuinka olisin voinut epäilläkään sitä, kun minä omin silmin näin, että hän itse, huolimatta siitä, että oli niin muuttunut, uskoi Pescan tunteneen hänet ja siten joutuneensa hengenvaaraan. Jos minä voisin saada puhua hänen kanssaan tänä iltana — jos minä voisin todistaa hänelle, että minäkin tiesin sen hengenvaaran, joka hänellä oli, mitähän siitä seuraisi? Kysymättäkään olisi se selvä ainakin yhdessä suhteessa. Toisen meistä täytyisi voittaa — toisen täytyisi ehdottomasti antautua toisen armoille.
Velvollisuuteni itseäni ja puolisoani kohtaan teki välttämättömäksi minulle tarkoin ottaa huomioon ja poistaa mahdollisesti ne vaarat, joihin minä antauduin.
Eikä niitä ollut vaikea laskeakaan — voi sanoa, että kaikki yhdistyivät yhteen. Jos kreivi huomaisi, että hänen pelastuksensa riippuisi minun henkeni uhraamisesta, niin olisi hän luultavasti viimeinen epäröimään houkuttelemasta minut valtaansa.
Ainoa, mikä minun piti tehdä, näytti hetkisen miettimisen jälkeen kylläkin selvältä. Ennenkun minä mieskohtaisesti tunnustaisin havaintoni hänelle, täytyisi minun panna tämä havainto varmalle taholle säilöön, jossa se minä hetkenä tahansa voisi saattaa hänet turmioon. Jos minä johtaisin miinan hänen jalkojensa alle, ennenkun lähestyin häntä itseään, ja jos minä jättäisin kolmannen henkilön tehtäväksi sen sytyttämisen jonkun määräajan kuluttua, jollei vastakkaista määräystä sitä ennen saataisi kädestäni tai huuliltani — niin täytyisi kreivin turvallisuuden riippua ehdottomasti minun turvallisuudestani ja minulla olla määräämisvalta yksin hänen omassa talossaankin.
Tämä ajatus selveni minulle täydellisesti, ennenkun minä olin siinä uudessa asunnossa, jonka me olimme vuokranneet merenrannalta palattuamme. Häiritsemättä ketään menin minä huoneeseen. Eteisessä paloi kynttilä; se kädessäni hiivin minä hiljaa työhuoneeseeni tehdäkseni valmistuksiani ja ehdottomasti päättääkseni tavata kreiviä, ennenkun Laura tai Marian vähintäkään epäileisivät aikomustani.
Pescalle osoitettu kirje sisälsi parhaan varovaisuustoimenpiteen, jonka minä voin miettiä. Kirjoitin seuraavasti:
"Se mies, jonka minä osoitin sinulle operassa on Veljeyden jäsen ja petturi. Tutki heti näiden päätelmäin totuus. Sinä tunnet sen nimen joka hänellä on Englannissa. Hänen osoitteensa on N:o 5, Forest-road, S:t Johns Wood. Ystävyytesi takia minua kohtaan vaivaan minä sinua säälimättä ja viivyttelemättä käyttämään valtaasi tätä miestä kohtaan. Olen uskaltanut ja menettänyt kaikki — se on maksanut henkeni."
Kirjoitin nimeni ja merkitsin päivämäärän sekä suljin kirjeen kuoreen ja sinetöin sen. Kuorelle kirjoitin seuraavasti: "Anna kirje olla avaamatta huomisaamuun klo 9. Jollet saa minulta mitään tietoa tai näe minua ennen tätä tuntia, niin avaa se kellon lyötyä." Kirjoitin sen alle nimeni alkukirjaimet ja vielä kaikki tyyni toiseen kuoreen, jonka varustin Pescan nimellä ja osoitteella.
Mitään muuta ei nyt ollut tehtävää kuin heti lähettää tämä kirje. Ei mitään muuta varovaisuustoimenpidettä ollut tarpeen. Jos minulle tapahtui jokin onnettomuus kreivin talossa, olin minä täten huolehtinut, että hän saisi maksaa sen hengellään.
En epäillyt silmänräpäystäkään, ett'ei Pescalla olisi vallassaan keinoja estää tuon konnan pako, jos hän tahtoisi käyttää niitä. Se tuskainen innostus, jota hän osoitti päästäkseen antamasta mitään tietoja kreivin persoonasta — tai toisin sanoen saadakseen oikeuden jäädä passiiviseksi — osoitti, että hänen käsissään oli valta käyttää Veljeyden hirvittävää oikeutta, vaikka hän luonnostaan hyväluontoisena miehenä oli kammonut sanoa minulle niin paljoa. Siitä varmuudesta, jolla ulkolaiset, valtiolliset seurat voivat musertaa petturin, kätkeytyköönpä hän mihin tahansa, oli liian monta esimerkkiä minunkin tiedossa, että asiaa olisi voinut epäillä. Minun tarvitsee vain muistella niitä monia salaperäisiä tapahtumia, joita sanomalehdet ovat sekä Lontoossa että Pariisissa kertoneet muukalaisista, jotka ovat tavatut kaduilla murhattuina, ilman että murhaajaa on koskaan voitu huomata — kuolleista ruumiista tai niiden kappaleissa, joita on nakattu Themseen tai Seineen, ilman että heittäjää on koskaan tunnettu — salaisista, väkivaltaisista kuoleman tapauksista, joita ei millään muulla tavalla voida selittää. Minä en ole salannut mitään itseäni koskevaa enkä tahdo nytkään salata, että olin kirjoittanut kreivi Foscon kuolemantuomion, jos yritykseni onneton päättyminen oikeuttaisi Pescan avaamaan kirjeeni.
Poistuin huoneestani puhutellakseni isäntääni hankkimaan minulle lähetin. Tapasin hänet eteisessä ja hän esitti poikansa saadessaan tietää, mitä asia koski. Poika, reipas nuorukainen, lähetettiin luokseni, ja minä annoin hänelle tarpeelliset määräykset. Hän hankkisi itselleen ajoneuvot, ajaisi kirje mukanaan professori Pescan luo, jättäisi sen hänen omiin käsiinsä ja toisi minulle muutamia sanoja todisteeksi siitä, että Pesca oli saanut kirjeeni, sekä kotiintultuaan pidättäisi ajoneuvot oven edessä minun laskuuni. Kello oli nyt lähes 1/2 11. Minä laskin pojan voivan olla takaisin noin parinkymmenen minuutin kuluttua ja itseni taas joutuvan toisen parinkymmenen minuutin jälkeen S:t Johns-Woodiin.
Palasin huoneeseeni järjestääkseni muutamia papereja, jotka olivat helposti saatavissa, jos onnettomuus kohtaisi minua. Sen vanhanmallisen piirongin, jossa nämä paperit säilytettiin, avaimen panin minä kirjekuoreen ja kirjoitin Marianin nimen pikku käärön päälle. Tämän tehtyäni menin alas vierashuoneeseemme, jossa toivoin Lauran ja Marianin istuvan ylhäällä odottamassa minun palaamistani teatterista. Nyt tunsin minä ensi kerran käteni vapisevan avatessani ovea.
Marian oli yksin. Hän istui ja luki ja katsahti kummastuneena kelloonsa, kun minä tulin sisään.
"Kuinka aikaisin olet palannut!" sanoi hän. "Sinun on täytynyt tulla kotiin ennen operan päättymistä."
"Niin", vastasin minä, "ei Pesca enkä minäkään ollut loppuun asti.
Missä Laura on?"
"Hänen päätään kivisti, ja minä pyysin hänen menemään levolle juotuamme teemme."
Poistuin huoneesta sanoen meneväni katsomaan, nukkuiko Laura. Marianin terävä silmäys alkoi seurata minua kysyvällä ilmeellä; hänen nopea ajatuskykynsä alkoi huomata, että jokin syvän vakava harrastus oli mielessäni.
Tultuani sänkykamariin ja varovasti lähestyttyäni vaimoani huomasin minä hänen nukkuvan.
Emme olleet täyttä kuukauttakaan olleet naimisissa. Jos minun sydäntäni ahdisti, jos minä taaskin hetkisen tunsin horjuvani päätöksessäni nähdessäni hänen suloisen muotonsa uskollisesti kääntyneen korvatyynyyni päin yksin unessakin ja käden lepäävän peitteellä ikäänkuin tiedottomasti odottamassa minun kättäni, niin lieneehän se toki anteeksiannettavaa. Soin itselleni ainoastaan muutamia minuutteja viipyä, laskeusin polvilleni vuoteen ääreen ja katselin rakkaita piirteitä — hänen suloinen henkäyksensä lehahti kasvojani vasten; hiljaa kosketin minä hänen kättänsä ja poskeansa huulillani ja nousin sitten mennäkseni. Hän liikahti, hän kuiskasi nimeni kumminkaan heräämättä. Viivyin vielä silmänräpäyksen ovella silmätäkseni vielä kerran häneen. "Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua, rakkahani!" kuiskasin minä ja poistuin.
Marian kohtasi minut eteisessä. Hänellä oli kokoonkääritty paperi kädessään.
"Isännän poika antoi tämän", sanoi hän. "Hänellä on ajoneuvot tässä oven edessä ja hän sanoo sinun pyytäneen ne hankkimaan itseäsi varten."
"Aivan oikein, Marian. Minä tarvitsen niitä; minun täytyy taasen ajaa ulos."
Sanoin tämän mennessäni alas portaita vierashuoneeseen lukeakseni lampun valossa, mitä paperiin oli kirjoitettu. Siinä oli ainoastaan seuraavat kaksi lausetta Pescan käsialalla:
"Olen saanut kirjeesi. Jollen saa sinulta mitään tietoa määrättyyn aikaan, avaan minä sen tunnin lyötyä."
Panin paperin lompakkooni ja menin ovea kohden. Marian kohtasi minut kynnyksellä ja työnsi minut taasen huoneeseen, jossa lampun valo lankesi kasvoilleni. Hän puristi lujasti molempia käsiäni ja katsoi tutkivasti minuun.
"Huomaan sen!" kuiskasi hän hiljaa ja innokkaasti.
"Tänä iltana koetat sinä viimeistä mahdollisuutta."
"Niin — viimeistä ja parasta", kuiskasin minä vastaan.
"Mutta et yksin! Oi, Walter, älä Jumalan tähden mene yksin! Anna minun seurata sinua. Älä kiellä, minun täytyy seurata sinua! Minä tahdon seurata! Minä odotan oven edessä vaunuissa."
Nyt oli minun vuoroni pitää häntä lujasti. Hän koetti irtautua minusta tullakseen ensin ovelle.
"Jos tahdot auttaa ja lohduttaa minua, niin ole vaimoni luona tänä yönä. Jos minä vain voin tuntea itseni levolliseksi Lauran suhteen, niin vastaan minä kaikesta muusta. Kas nyt, Marian, suutele minua nyt ja anna minun nähdä, että sinulla on rohkeutta odottaa, kunnes minä palaan takaisin."
En rohjennut antaa hänelle aikaa lausua sanaakaan. Hän koetti taasen pidättää minua. Minä irrotin hänen kätensä — seuraavassa silmänräpäyksessä olin minä poissa huoneesta. Poika, joka odotti minua alisessa eteisessä, kuuli minun tulevan portaissa ja avasi oven. Hyppäsin ajoneuvoihin, ennenkun ajaja ennätti laskea alas astuinraudan. "Forest-road, S:t Johns-Wood!" huusin hänelle. "Kaksinkertainen maksu, jos olemme siellä neljänneksen kuluttua." — "Ollaan, herra." Katsoin kelloani — se oli 11, siis ei minuuttiakaan menetettävänä.
Nopea ajo, tieto että joka askel vie minua lähemmäksi kreiviä, varmuus että minä vihdoinkin, minkään estämättä, olin alkanut rohkean toimeni — kaikki lisäsi siihen määrään kuumeista kärsimättömyyttäni, että minä lakkaamatta kehotin ajuria ajamaan kovemmin. Ajaessamme yli S:t Johns-Wood-roadin oli intoni niin suuri, että minä seisoin vaunuissa nähdäkseni matkani päämäärän, ennenkun olimme tulleet sinne. Juuri kun lähimmän kirkontornin kello löi neljänneksen, saavuimme me Forest-roadille. Käskin ajajan seisauttamaan kappaleen matkaa kreivin asunnosta, maksoin ja annoin hänen ajaa tiehensä sekä menin yksin ovelle.
Lähetessäni ovea näin minä toisenkin henkilön saapuvan, mutta vastakkaiselta taholta. Me tapasimme toisemme erään katulyhdyn kohdalla. Silmänräpäyksessä tunsin minä miehen vaaleatukkaiseksi, arpiposkiseksi muukalaiseksi ja minä uskon hänenkin tunteneen minut. Hän ei sanonut mitään ja sen sijaan, että hän olisi minun tavallani pysähtynyt talon edustalle, kulki hän hitaasti edelleen.
Oliko hän sattumalta Forest-roadilla? Vai oliko hän seurannut kreiviä teatterista?
En koettanut ollenkaan ratkaista näitä kysymyksiä. Odotettuani, kunnes tuntematon oli hitaasti kadonnut näkyvistäni, soitin minä. Kello oli nyt 20 minuuttia yli 11 — kylläkin myöhä, että kreivi olisi voinut kieltäytyä vastaanottamasta minua ilmoittamalla menneensä levolle.
Ainoa mahdollisuus estää tämä ikävyys oli lähettää hänelle käyntikorttini tekemättä mitään valmistavia kysymyksiä, mutta samalla kertaa saattamalla hänen tietoonsa, että minulla oli varsin tärkeä syy tavata häntä näinkin myöhään kuin nyt. Odottaessani otin minä siis esille korttini ja kirjoitin nimeni alle: "varsin tärkeän asian takia."
Palvelustyttö avasi oven ja kysyi epäilevästi mitä minä tahtoisin.
"Olkaa hyvä ja jättäkää tämä isännällenne", vastasin minä ja annoin hänelle.
Minä näin varsin hyvin tytön esiintymisestä ja epäröimisestä, että jos minä heti olisin kysynyt kreiviä, olisi hän saamansa käskyn mukaan ilmoittanut, ett'ei hän ollut kotona. Hän hämmentyi nyt varmuuteni takia. Tuijotettuaan minuun meni hän sisään suljettuaan ensin oven, niin että minä sain jäädä pihalle odottamaan.
Hetkisen perästä tuli hän takaisin. "Hänen isäntänsä pyysi saada tietää asiani." — "Olkaa hyvä, tervehtäkää isäntäänne", vastasin minä, "ett'ei asiatani voida ilmoittaa kellekään muulle kuin hänelle itselleen." Hän meni — palasi taas takaisin — tällä kertaa pyytääkseen minua astumaan huoneeseen.
Seurasin häntä ja seuraavassa silmänräpäyksessä olin kreivi Foscon huoneessa.