XV.
Uvertyyrin viime säveleet olivat jo kaikuneet ja kaikki permantopaikat jo otetut Pescan ja minun saapuessa sisään.
Kumminkin oli runsaasti tilaa siinä käytävässä, joka kiersi permantoa. Minä kuljin ensin aidan vieritse, joka erotti meidät aitioista ja hain kreiviä tästä salongin osasta. Hän ei ollut siellä. Palasin siis takaisin samaa käytävää ja kun olin tullut vasemmalle puolen näyttämöä, katselin tarkkaavasti kaikille tahoille — hän oli permannolla. Hänellä oli oivallinen paikka — kahdestoista tai neljästoista penkin päästä lukien ja kolmannella rivillä ensimmäisestä aitiorivistä lähtien. Pysähdyin samaan suuntaan, kuin hänellä oli paikkansa. Pesca seisoi vieressäni. Professori ei tietänyt vielä syytä, miksi minä olin ottanut hänet mukaani teaatteriin, ja näytti melkein kummastelevan sitä, miks'emme menneet lähemmäksi näyttämöä.
Esirippu nousi ja näytelmä alkoi.
Koko ensi näytelmän ajan olimme me samalla paikalla. Kreivi oli niin kiintynyt musikiin, ett'ei hän silmännyt kertaakaan paikkaan, jossa seisoimme. Ei säveltäkään Donizettin viehättävästä musikista mennyt häneltä hukkaan. Siinä istui hän kaikkia muita korkeampana, hymyillen ja tyytyväisenä nyökäten väliin. Kun paukutettiin käsiä hänen ympärillään erään aarian lopussa — kuten englantilainen yleisö aina tekee — huolimatta siitä, että orkesterimusiki heti alkoi, katsoi hän ympärilleen säälivän varoittavin silmäyksin ja kohotti kätensä samalla kertaa kohteliaalla ja rukoilevalla ilmeellä. Laulun viehättävämmissä kohdissa, soiton syvemmissä kauneuksissa, jotka menivät toisilta ohi huomaamatta ja suosiota saavuttamatta, taputti hän lihavia käsiänsä, joihin oli vedetty hienot mustat hansikkaat, aivan hiljaa toisiansa vastaan merkiksi, että tosi musikalisen sivistyksen saanut mies ymmärsi ne. Sellaisina hetkinä kaikui hänen lauhkea hyväksymishuutonsa "bravo! bravo!" yleisen äänettömyyden vallitessa, kuin suuren kissan kehrääminen. Hänen molemmilla puolillaan olevat naapurinsa — reippaita yksinkertaisia maaseutulaisia, jotka nyt jonkunverran hämmästyneinä istua lekottelivat muhkean Lontoon kaikessa komeudessa, — alkoivat nähdessään hänen taputtavan seurata hänen esimerkkiänsä. Moni suosionosotus kohosi tänä iltana permannolta näiden käsien pehmeästä, suojelevasta kehotusmerkistä. Hän nautti tästä kunnioituksesta silminnähtävällä mielihyvällä. Hänen pyöreillä kasvoillaan oli alinomaa hymyilevä ilme, musikin väliajoilla katseli hän ympärilleen sydämmellisen tyytyväisenä itseensä ja lähimmäisiinsä. "Niin, niin, nämä englantilaiset barbarit saavat jotakin oppia minulta. Kaikkialla olen minä, Fosco, etevä persoonallisuus, jota muiden täytyy seurata, mies, joka on paljon etevämpi vertaisiansa!" Tätä näytti hänen kasvojensa ilme sanovan.
Ensi näytännön loputtua laskeusi esirippu, ja katselijat nousivat ylös silmätäkseen ympärilleen.
Foscokin nousi ylös, tutkien kiikarillaan yläpuolellamme olevia aitiorivejä. Kun hän sitten laski sen pois, mutta kumminkin katseli edelleen ylös, käytin minä tätä tilaisuutta hyväkseni kiinnittääkseni Pescan huomiota häneen.
"Tunnetko tuon miehen?" kysyin minä.
"Kenen, ystäväni?"
"Tuon pitkän, lihavan miehen tuolla, joka nyt seisoo tännepäin kääntyneenä."
Pesca kohosi varpaillensa ja katseli kreiviä.
"En", sanoi hän. "Onko hän kuuluisa mies? Miksi huomautat hänestä?"
"Siksi, että minulla on tärkeitä syitä saada jotakin tietää hänestä. Hän on maamiehesi — eräs kreivi Fosco. Etkö tunne ketään sen nimistä?"
"En, Walter. En tunne enemmän nimeä kuin miestäkään."
"Oletko aivan varma, ett'et tunne häntä? Katsopas sinnepäin vielä kerran, katso tarkoin. Kun menemme kotiin, sanon sinulle, miksi olen niin halukas tietämään sen. Odotapas! Salli minun auttaa sinua ylemmäksi, että voit nähdä hänet paremmin."
Minä autoin häntä nousemaan sen parrun reunalle, johon permanto nojasi. Nyt ei ollut hänen vähäinen vartensa hänelle miksikään esteeksi. Täältä voi hän nähdä yli niiden naisten päiden, jotka istuivat puolellamme.
Laiha, epämiellyttävä, vaaleatukkainen mies, jolla oli arpi vasemmassa poskessaan ja jota, vaikka hän oli aivan lähellämme, en ollut ennen nähnyt, katsoi tarkkaavasta Pescaa minun auttaessani häntä ylös ja seurasi sen jälkeen vielä tarkkaavammin silmäyksiemme suuntaa, kunnes ne pysähtyivät kreiviin. Hän oli varmaankin kuullut keskustelumme ja sen johdosta tullut uteliaaksi.
"Ei", sanoi Pesca katsoessaan suurta, lihavaa, hymyilevää muotoa, "en ole koskaan elämässäni nähnyt tuota miestä."
Samassa sattuivat molemmat italialaiset katsomaan toisiinsa.
Pesca oli sanonut, ett'ei hän tunne kreiviä. Seuraavana minuuttina olin minä vakuutettu, että kreivi tunsi Pescan!
Niin, tunsi hänet — ja mikä oli kummallisempaa — pelkäsi häntä! Ei voinut pettyä tämän konnan kasvojen ilmeen suhteen. Hän tuli kuolonkalpeaksi yhdessä silmänräpäyksessä; kaikki hänen kasvonpiirteensä ikäänkuin kivettyivät, hänen kylmien, harmaiden silmiensä nopea, tutkiva katse, se liikkumaton asema, johon hän jäi seisoessaan — kaikki puhui selvää kieltä. Kuoleman kauhu oli vallannut hänen ruumiinsa ja sielunsa — ja Pesca oli herättänyt hänessä tämän kauhun!
Arpinen mies seisoi vieläkin vieressämme. Hän oli nähtävästi tehnyt johtopäätöksensä siitä vaikutuksesta, jonka Pescan näkeminen teki kreiviin kuten minäkin, mutta hänen harrastuksensa meidän puuhaamme kohtaan ei näyttänyt ollenkaan suututtavalta tai tunkeilevalta.
Minä puolestani ällistyin niin kreivin kasvojen muuttuneesta ilmeestä, hämmästyin niin siitä aivan odottamattomasta käänteestä, jonka asia sai, ett'en minä tietänyt, mitä minun piti sanoman tai tekemän ensi silmänräpäyksessä. Pesca palautti minut käsitykseeni sanoessaan.
"Katsopas, kuinka tuo lihava mies tuijottaa tänne. Minuako hän tuijottaa? Olenko minä millään tavoin merkillinen? Kuinka voi hän tuntea minut, kun minä en tunne häntä?"
Silmäsin yhä kreiviä. Näin hänen liikahtavan vasta sitten, kun Pesca liikahti, mutta pitäen aina huolta siitä, ett'ei vain kadottaisi pientä miestä näkyvistään siltä matalammalta paikalta, jossa hän nyt seisoi. Olin utelias näkemään, mitä tapahtuisi, jos Pescan huomio näissä olosuhteissa kääntyisi hänestä, ja kysyin sen takia professorilta, tunsiko hän ketään oppilaistaan aitioissa olevain naisten joukosta. Pesca ojensi heti kiikarinsa aitiorivejä kohden etsiäkseen suurimmalla hartaudella oppilaitaan.
Samana hetkenä, kun hän näytti tähän puuhaan kiintyneen, kääntäytyi kreivi, vetäytyi niiden henkilöiden taakse, joilla oli kauempana paikkoja ja hävisi seuraavassa silmänräpäyksessä. Minä tartuin Pescan käsivarteen ja hänen sanomattomaksi hämmästyksekseen vedin minä hänet kiiruusti mukanani keskelle permantoa ehkäistäkseni kreiviä, ennenkun hän ehtisi ovelle. Hämmästyksekseni kiiruhti laiha mies ulos ennen meitä ja onnistui välttämään sen tungoksen, joka pidätti Pescaa ja minua Kun me tulimme eteiseen, oli kreivi kadonnut — ja arpinen vieraskin oli poissa.
"Tule, menemme kotiisi", sanoin minä. "Minun täytyy heti puhua kanssasi salaa."
"Jumala auttakoon minua!" huusi professori äärimmäisen hämmennyksen tilassa. "Mitä Herran nimessä on tekeillä?"
Kuljin nopeasti vastaamatta. Tapa, jolla kreivi oli poistunut teaatterista, sai minun pelkäämään, että hänen intonsa välttää Pescaa saattaisi hänet vieläkin pahempiin äärimmäisyyksiin. Kenties pääsisi hän käsistäni poistumalla Lontoosta. Pelkäsin tulevaisuutta, jos antaisin hänelle niinkin paljon kuin päivän aikaa. Ja minä pelkäsin tätä tuntematonta muukalaista, jonka minä epäilin olevan yhteistoiminnassa hänen kanssaan.
Tämä kaksinainen epäilys mielessäni en minä viivytellyt kaukaa ilmoittaakseni Pescalle, mitä halusin. Niin pian kun molemmat olimme kahden hänen huoneessaan, lisäsin minä hänen kummastustaan ja hämmästystään ilmaisemalla hänelle aikomukseni yhtä yksinkertaisesti ja avomielisesti, kuin olen sen tässä kertonut.
"Ystäväni, mitä voin tehdä?" huudahti professori pannen tuskaisella ilmeellä kätensä ristiin. "Mitä tuhat tulimmaista — sano sitten! — mitä tuhat tulimmaista minun pitää tehdä auttaakseni sinua, kun en tunne miestä?"
"Hän tuntee sinut — hän pelkää sinua — hän poistui teatterista välttääksensä sinua. Pesca, siihen täytyy olla jokin syy. Silmääpäs takaisin omaan elämääsi ennen Englantiin tuloasi. Sinä itse olet sanonut minulle poistuneesi Italiasta valtiollisista syistä. Sinä et ole koskaan ilmoittanut minulle näitä syitä, enkä minä nytkään kysy niitä. Pyydän sinua vain muistuttelemaan, eikö jokin tapaus kuluneessa elämässäsi voisi jotenkin selittää sitä kauhistusta, jonka sinun ensi näkemisesi herätti tässä miehessä?"
Sanomattomaksi hämmästyksekseni tekivät nämä sanat, jotka minusta näyttivät niin viattomilta, saman kauhistavan vaikutuksen Pescaan, kuin tämän näkeminen oli tehnyt kreiviin. Hänen punakka muotonsa kalpeni silmänräpäyksessä, ja vavisten kiireestä kantapäähän vetäytyi hän hitaasti taaksepäin.
"Walter!" sanoi hän. "Sinä et tiedä, mitä pyydät minulta."
Hän lausui nämä sanat kuiskaavalla äänellä — hän katsoi minua, ikäänkuin minä aavistamatta olisin ilmaissut hänelle jonkun salatun vaaran, joka uhkasi meitä molempia. Minuuttia lyhemmässä ajassa oli hän siihen määrään toisenlainen, kuin tuo sydämmellinen, eloisa, puhelias pikku mies, jota minä en koskaan kaikkina näinä vuosina ollut yhtään muuttuneena nähnyt, ett'en minä varmaan olisi tuntenut häntä, jos minä olisin hänet sellaisena kadulla nähnyt.
"Suo anteeksi, jos minä tietämättäni olen vaivannut sinua ja saattanut sinut levottomaksi", vastasin minä. "Muista sitä julmaa vääryyttä, jonka minun vaimoni on kärsinyt ja jota ei koskaan voida hyvittää, jollei minulla ole keinoja käsissäni pakottaa hänet osoittamaan oikeutta. Puhuin hänen onnensa takia, Pesca, ja pyydän vieläkin kerran suomaan sinun anteeksi minulle."
Nousin mennäkseni, mutta hän pyysi minun pysähtymään.
"Olen niin järkkynyt", sanoi hän. "Sinä et tiedä, miksi minä poistuin isänmaastani — et, kuinka minä tein sen. Anna minun rauhoittua — anna minun ajatella, jos se on minulle mahdollista."
Hän käveli edestakaisin huoneessa, puhellen itsekseen katkonaisesti omalla kielellään. Sitten tuli hän äkkiä luokseni ja painoi tavattoman hellästi käsiänsä rintaani vasten.
"Sano minulle sydämmesi ja sielusi kautta, Walter, eikö ole mitään muuta tietä pakottaa tämä mies hyvitykseen, kuin se varsin epävarma keino, jolla minä voin auttaa sinua?"
"Ei ole mitään muuta mahdollisuutta", sanoin minä.
Hän poistui taas luotani, avasi huoneen oven ja silmäsi varovasti käytävään, sulki sen jälkeen sen uudelleen ja tuli takaisin.
"Walter", sanoi hän, "siitä päivästä, jolloin sinä pelastit elämäni, sait sinä myöskin vallan ottaa se, milloin tahtoisit. Ota se nyt! Niin, minä tarkoitan, mitä minä sanon. Niin totta kuin Jumala on yllämme, asettavat seuraavat sanani elämäni sinun käsiisi."
Hänen äänensä vapiseva vakavuus, hänen näin kummallisesti varottaessa minua, vakuutti minua siitä, että hän puhui totta.
"Muista hyvin yksi asia!" jatkoi hän ristiessään kätensä kiivaan mielenliikutuksen vallassa. "Minä en tunne yhtään johtolankaa tämän miehen ja sen menneen ajan välillä, jonka minä sinun tähtesi palautan muistiini. Jos sinä huomaat tämän johtolangan, niin pidä se hyvänäsi — älä sano mitään — polvillani pyydän minä, rukoilen minä: jätä minut tietämättömyyteen, anna minun jäädä syyttömäksi ja yhtä sokeaksi tulevaisuudessa, kuin olen nyt!"
Hän lausui vielä muutamia sanoja epäröiden ja epäselvästi — sitten vaikeni hän.
Minä huomasin, että ponnistus ilmaista ajatuksensa englannin kielellä, joka ei sallinut hänen käyttää tavallisia ja omituisia sanankäänteitään, lisäsi kiusallisesti sitä vaikeutta, jota hän alusta asti oli tuntenut puhella kanssani. Kun minä luottavan tuttavuutemme ensi aikana olin oppinut lukemaan ja ymmärtämään hänen omaa kieltänsä, vaikk'en puhumaan sitä, ehdotin minä nyt, että hän puhuisi italiaa minun puhuessani englantia tehdäkseni hänelle ne kysymykset, jotka kenties olivat tarpeen minulle. Hän suostui tähän ehdotukseen. Hänen sulosoivalla äidinkielellään — jota puhuttiin voimakkaan sielunjärkytyksen vallitessa, mikä ilmeni kiihkeissä kasvojen ilmeissä rajuissa, etelämaisissa liikkeissä, mutta ei koskaan missään äänen korottamisessa — kuulin minä nyt sen kertomuksen, joka antoi minulle aseet käteen uskaltautua siihen viimeiseen taisteluun, joka minun vielä on esitettävä tässä kertomuksessa.
[Velvollisuuteni on mainita, että minä esittäessäni Pescan kertomuksen tarkoin otan huomioon ne muutokset ja pyyhkimiset, jotka asian vakava laatu ja minun oma velvollisuudentunteen! ystävänä vaativat. Ensimmäinen ja ainoa totuuden salaaminen lukijalta on se, jonka varovaisuus tekee aivan välttämättömäksi tässä kertomukseni osassa.]
"Sinä et tiedä mitään sen enempää", alkoi hän, "kuin että minä valtiollisista syistä poistuin Italiasta. Jos asia olisi ollut niin, en minä olisi pitänyt näitä syitä salassa enemmän sinulta kuin muiltakaan. Ei, syy oli toinen. — Sinä olet varmaan kuullut puhuttavan, että salaisia, valtiollisia seuroja on jokaisessa Europan mannermaan suurkaupungissa? Erääseen näistä kuuluin minä Italiassa — minä kuulun vieläkin siihen Englannissa. Tuloni tähän maahan tapahtui päällikköni käskystä. Nuorempina päivinäni olin minä liian tulinen innostuksessani; olin vaarassa paljastaa sekä itseni että muut. Tästä syystä käskettiin minut muuttamaan Englantiin ja odottamaan täällä. Minä matkustin tänne — olen odottanut — odotan vieläkin. Kenties kutsutaan minut huomenna täältä, kenties vasta kymmenen vuoden kuluttua. Minusta se on sama — olen täällä, elätän itseäni kielenopettajana ja odotan. En riko mitään valaa — syyn saat sinä heti kuulla — tehdessäni luottamukseni täydelliseksi sanomalla sinulle sen seuran nimen, johon kuulun. Minä vain lasken elämäni sinun käsiisi. Sillä jos joskus tulee ilmi se, mikä nyt on päässyt minun huuliltani, maksaa se elämäni yhtä varmasti, kuin me molemmat istumme nyt tässä.
"Hän kuiskasi muutamia sanoja korvaani. Minä vaikenen sen salaisuuden, jonka hän ilmaisi minulle. Riittää tämän kertomuksen jatkamiseen, kun minä nimitän sitä seuraa, johon hän kuului, 'Veljeydeksi' tarvitessani mainita jotakin siitä.
"Veljeyden tarkoitukset", jatkoi Pesca, "ovat lyhyesti sanottuna juuri samat kuin muidenkin samanluontoisten valtiollisten seurain — tyranniuden vastustaminen ja kansan oikeuksien puoltaminen. Veljeyden olemassaolo nojaa kahteen perusteeseen: — niin kauan kun miehen elämä on hyödyksi tai vaikkapa vain vahingoton, niin on hänen oikeutensa saada pitää se. Mutta jos hän vaikutuksellaan tuottaa lähimmäisilleen jotakin vahinkoa, on hän tästä hetkestä tuomittu menettämään elämänsä, eikä ainoastaan ole mikään rikos, vaan jonkummoinen ansiokin riistää se häneltä. Minun asiani ei ole kertoa, minä vainon ja sorron aikoina tämä yhteys ensin perustettiin. Yhtä vähän on teidän asianne, englantilaiset, jotka olette voittaneet vapauden niin kauan aikaa sitten, unhottaa sen veren, jonka te olette vuodattaneet, ne äärimmäisyydet, joihin te olette menneet, saavuttaaksenne sen, — ei, yhtä vähän on teidän asianne tuomita, mihin korkeimmilleen kohonnut katkeruus mahdollisesti saattaa johtaa sorretun kansan. Ne kahleet, jotka ovat tunkeutuneet aina meidän sieluihimme asti, ovat menneet liian syvälle löytääksenne niitä. Jätä pakolainen rauhaan! Naura hänelle, epäile häntä, katso hämmästyneenä tätä kummallista olemusta, joka hehkuu hänessä ja joka polttaa häntä milloin jokapäiväisen levollisen kuoren alla niinkuin minussa, milloin minua onnettomampien, taipumattomampien ja kärsimättömämpien julmassa köyhyydessä ja inhoittavassa liassa — mutta älkää meitä tuomitko! Ensimmäisen Kaarlonne aikana olisitte te kenties ymmärtäneet meitä. Teidän pitkällinen vapautenne on saattanut teidät kykenemättömiksi arvostelemaan meitä nykyisin oikein."
Kaikki hänen luonteensa syvimmät tunteet näkyivät purkautuvan näihin sanoihin; ensi kerran elämässään paljasti hän koko sydämmensä minulle — eikä hän koskaan kumminkaan kohottanut ääntään; ei silmänräpäykseksikään hän unhottanut sen salaisuuden vaarallisuutta, jonka hän nyt oli ilmaisemaisillaan minulle.
"Sikäli", jatkoi hän, "katsotte te tämän seuran olevan samanlaisen kaikkien muiden sellaisten seurain kanssa, joiden tarkoituksena on, teidän käsityksenne mukaan anarkia ja vallankumous. Se riistää huonon hallitsijan tai huonon ministerin elämän, jotka milloin tahansa villipedon tavoin voidaan ampua: Ja minä myönnän, että te olette oikeassa. Mutta Veljeydellä on sellaisia lakeja, joita ei ole millään muulla valtiollisella yhdistyksellä koko maailmassa. Sen jäsenet eivät tunne toisiansa. Italialla on presidenttinsä ja samoin kaikilla muilla maillakin. Jokaisella näistä on oma kirjurinsa. Presidentit ja kirjurit tuntevat seuran jäsenet, mutta nämä ovat kaikki outoja toisillensa, kunnes heidän päällikkönsä katsovat sen tarpeelliseksi ja ajan valtiollinen asema tai myöskin seuran lakien totteleminen vaatii heidän tutustuttamista toisiinsa. Kun yhdyssiteet ovat sellaiset, ei ole mikään vala seuraan liittyessä tarpeen. Veljeyteen yhdistää meidät merkki, jota me salaa pidämme ja pidämme elämämme loppuun saakka. Me hoidamme tavallisia tehtäviämme ja lähetämme vain neljästi vuoteen ilmoituksen itsestämme presidentille tai kirjurille siltä varalta, että meidän toimintaamme tarvittaisiin. Me olemme etukäteen valmistautuneet, että, jos me paljastamme Veljeyden tai muutoin vahingoitamme sitä edistämällä muita, sitä vastustavia harrastuksia, meidän täytyy kuolla — kuolla vieraan käden kautta, vieraan, joka kenties on lähetetty toisesta maailmanosasta toimeenpanemaan tätä tuomiota — tai kenties voi isku kohdata rakkaimman ystävämme kädestä, joka mahdollisesti myöskin on tämän seuran jäsen, ilman että olemme mitään sellaista aavistaneet näinä hartaan tuttavuuden vuosina. Joskus on kuolemantuomiota viivytetty — joskus pannaan se toimeen heti petoksen tehtyä. Ensimmäinen velvollisuutemme on oikein voida odottaa, toinen oikein ymmärtää totella, kun kutsumus saapuu. Muutamat meistä saavat odottaa koko elämänsä ajan eivätkä tarvitse toimia. Toisia sen sijaan kutsutaan toimintaan tai valmistaviin toimenpiteisiin samana päivänä, kuin he liittyvät Veljeyteen. Minä itse — minä samainen pikku, hyväntahtoinen, tyytyväinen mies, joka, kuten tiedät, tuskin tahtoisin ajaa pois sitä kärpästäkään, joka liehuu ympärilläni — liityin nuoruusvuosinani Veljeyteen ärsytettynä niin hirveällä tavalla, ett'en minä tahdo mainita siitä sinulle; sieluni oli niin valtavasti järkkynyt, että minun täytyi tehdä se tai tappaa itseni. Nyt olen sidottu siihen — se on saanut minut valtaansa aina kuolinpäivääni saakka — kuinka arvostellenkaan sitä nyt miehuuteni tyynempinä päivinä ja paremmissa olosuhteissa. Ollessani vielä Italiassa valittiin minut sihteeriksi, ja kaikki seuran jäsenet siihen aikaan, jotka saapuivat presidenttini luo, näin minäkin."
Minä aloin nyt käsittää tarkoituksen; minä näin, mihin tämä varsin omituinen ilmoitus johtaisi. Hän viivytteli pari silmänräpäystä, katsellen tutkivasta minua — kunnes hän nähtävästi arvasi, mitä olin miettinyt mielessäni.
"Sinä olet tehnyt jo johtopäätöksesi", sanoi hän. "Näen sen jo päältäpäinkin. Älä sano minulle mitään; älä ilmaise minulle salaisimpia ajatuksiasi. Olen valmis sinun tähtesi tekemään viimeisenkin uhrautuvan tunnustuksen — sitten en koskaan tahdo palata tähän aineeseen."
Hän viittasi minulle, ett'en vastaisi hänelle — nousi ylös — otti takin päältään ja veti vasemman paidan hihan ylös.
"Lupasin sinulle täydellisen luottamukseni", kuiskasi hän aivan korvaani, samalla kun hän tarkkaavasti silmäsi ovea kohden. "Olkoon seuraus mikä tahansa, et sinä voi nuhdella minua siitä, että olisin salannut sinulta jotakin, jota sinä olisit halunnut tietää. Sanoin, että Veljeys antaa jäsenillensä merkin, joka pysyy koko eliniän. Katso tätä!"
Hän nosti ylös käsivartensa ja näytti minulle korkealle sen sisäpuolelle syvään poltetun kirkkaan, veripunaisen merkin. En mainitse niitä sanoja, jotka siitä voitiin lukea; riittää sanoa, ett'ei se ollut alaltaan tavallista shillingin rahaa suurempi.
"Se mies, jolla on tämä poltettu merkki", jatkoi hän peittäessään käsivartensa, "on Veljeyden jäsen. Jos hän on pettänyt seuran, saa sen presidentti tai kirjuri ennemmin tai myöhemmin tietoonsa. Ja se mies, joka on huomattu petturiksi, on kuoleman oma. Ei mikään inhimillinen laki voi suojella häntä. Muista, mitä nyt olet nähnyt ja kuullut; tee siitä mitä johtopäätöksiä tahansa, toimi kuinka tahdot. Mutta mitä tahansa huomaatkin, mitä tahansa teetkin, älä Jumalan nimessä lausu minulle siitä sanaakaan! Vapauta minut edesvastauksesta, jota kammon ajatellakin ja jota omatuntoni ei sano minun edesvastauksekseni. Viime kerran vakuutan minä — kunniani kautta gentlemanina, lupaukseni kautta kristittynä — että, jos se mies, jonka sinä teatterissa näytit minulle, tuntee minut, on hän niin muuttunut tai valepuettu, ett'en minä tunne häntä. En tunne hänen puuhiaan ja toimiaan täällä Englannissa — en ole koskaan nähnyt häntä, en koskaan kuullut hänen nimeänsä, mikäli tiedän, ennenkun tänä iltana. En sano enempää. Lähde luotani, Walter; olen aivan huumautunut siitä, mitä on tapahtunut, ja järkyksissäni siitä, mitä olen sanonut. Salli minun koettaa tulla entiselleni ensi tapaamiseemme."
Hän vaipui tuolille, kääntyi pois minusta ja kätki kasvot käsiinsä. Minä avasin varovasti oven, ett'en häiritseisi häntä, ja lausuin hiljaisella äänellä:
"Sieluni syvyyteen kätken minä, mitä nyt olet uskonut minulle. Sinä et koskaan tarvitse katua minulle osoittamaasi luottamusta. Saanko tulla luoksesi huomisaamuna niin aikaisin kuin kello 9?"
"Kyllä, Walter", vastasi hän englanniksi ja katsoi taas ystävällisesti ylös, ikäänkuin haluten innokkaasti palauttaa entisen, huolettoman suhteemme toisiimme. "Tule ottamaan osaa pikku aamiaiseeni, ennenkun alan vaellukseni oppilaitteni luo."
"Hyvää yötä, Pesca."
"Hyvää yötä, ystäväni."