XIV.
Tämän kertomuksen jatko saattaa minut tasaisessa juoksussaan avioliittomme ensi ajasta yhä lähemmäksi ratkaisua.
Parin kolmen viikon kuluttua olimme me kaikki kolme taas takaisin Lontoossa, ja alkava taistelu kreiviä vastaan hiipi kuin tumma varjo ylitsemme.
Marian ja minä olimme varsin huolellisia salaamaan Lauralta palaamisemme oikeaa syytä. Nyt oli toukokuun alku, ja kreivin vuokraoikeus Forest-roadin varrella olevaan taloon lakkasi kesäkuun lopussa. Jos hän pidentäisi sitä vielä kerran — seikka, johon minulla oli aihetta uskoa syystä, minkä minä heti mainitsen — olisin minä varma, ett'ei hän jostakin syystä poistuisi maasta — ei minulla olisi aikaa menetettävänä varustautumalla arvokkaasti kestämään taistelussa sellaista vihollista vastaan.
Uuden onneni ensi aikoina oli ollut hetkiä, jolloin minä horjuin päätöksessäni ja tunsin itseni täysin tyydytetyksi, nyt kun elämäni rakkain unelma oli toteutunut. Ensi kerran tunsin minä itseni araksi ajatellessani vaaran suuruutta ja kaikkia niitä vaikeuksia, joita vastaan minun oli taisteltava — kun minä mietin sitä onnen lupausta, jonka tulevaisuus tarjosi meille — sitä vaaraa, jolle minä paljastaisin sen autuuden, minkä me niin vaikeasti olimme voittaneet. Niin, minun täytyy tunnustaa se — lyhyeksi ajaksi onnistui rakkauden suloisen äänen houkutella minut pois siitä tehtävästä, jolle minä olin ollut uskollinen koettelemuksen kovempina päivinä. Tietämättä itsekään sitä oli Laura viehättänyt minut poikkeamaan vaaralliselta tieltä — yhtä viattomasti saattoi hän kumminkin minut sille uudelleen.
Tapahtui joskus, että, ilman mitään yhteyttä nykyisen todellisuuden kanssa, uni ja unennäkö — nuo salaperäiset sanansaattajat — palauttivat hänen mieleensä tapahtumia, joita hän valveilla ollessaan ei voinut vähintäkään muistaa. Erään kerran — se oli vain kaksi viikkoa vihkimisemme jälkeen — kun minä valvoin hänen uneksuvistaan, näin minä kyynelten hitaasti tulevan esiin silmäluomien alta ja kuulin hiljaisten, kuiskaavain sanojen valahtavan hänen huuliltaan, jotka ilmaisivat minulle, että hänen henkensä oli harhaillut taas takaisin tuohon surulliseen matkaan Blackwater-Parkista. Tämä itsestään tietämätön kehotus, joka oli niin liikuttava ja niin vakava unen pyhässä rauhassa, kävi kuin miekka läpi sydämmeni. Seuraavana päivänä palasimme Lontooseen — sinä päivänä, jolloin päätökseni uudistui kymmenkertaisella voimalla.
Ensin oli minun tarpeen tuntea miestä lähemmin. Tähän asti oli koko hänen elämänsä ollut minulle läpitunkematon salaisuus.
Minä aloin niin niukoilla tiedon lähteillä, kuin oli käytettävinäni. Se merkillinen kertomus, jonka herra Fredrik Fairlie oli kirjoittanut ja jonka Marian oli saanut talvella seuraamalla antamiani neuvoja — ei näyttänyt olevan miksikään hyödyksi tähän kysymykseen nähden. Lukiessani sitä johduin minä ajattelemaan niitäkin tietoja, joita rouva Clements oli antanut minulle siihen petossarjaan nähden, millä Anna Catherick oli houkuteltu Lontooseen ja siellä uhrattu salahankkeen edistämiseksi. Mutta tässä oli kreivi taasenkin aivan saavuttamaton.
Sen jälkeen turvauduin minä Marianin päiväkirjaan — josta hän luki minulle sen osan, mikä koski hänen entistä uteliaisuuttansa kreivin suhteen, ja ne harvat tiedot, jotka hänen oli onnistunut saada hänestä, hänen luonteestaan ja persoonallisesta ulkonäöstään. Marian kuvaa hänet sellaiseksi, "joka ei ole astunut jalkaansa useampaan vuoteen isänmaansa rajojen sisälle, että hän osoitti suurinta harrastusta saadakseen tietää, asuiko jokin italialainen Blackwater-Parkin lähinnä olevassa kaupungissa" — ja että hän sai kaikenlaisilla postileimoilla varustettuja kirjeitä sekä erään kerran suurella virkasinetillä varustetun. Marian olisi taipuvainen uskomaan, että hän olisi valtiollinen pakolainen, jos tätä voitaisiin sovittaa hänen ulkomaalaisten, virkasinetillä varustettujen kirjeittensä saamiseen — kirjeitähän mannermaalta valtiollisille pakolaisille luulisi tavallisesti viimeksi voivan odottaa.
Nämä arvelut ja minun oma luuloni vakuuttivat minua siitä, mitä Laura oli kerran Blackwater-Parkissa sanonut Marianille ja minkä rouva Fosco oli kuullut kuuntelemalla ovella — että kreivi oli vakooja!
Laura oli kutsunut häntä siksi helposti käsitettävästä suuttumuksesta hänen esiintymisensä johdosta häntä kohtaan. Ja minä siinä täydessä vakuutuksessa, että hän todellakin oli vakooja. Ja minä huomasin varsin selvästi syyn hänen muutoin omituiseen viipymiseensä Englannissa, nyt kun salahanke oli suoritettu ja sen tarkoitus voitettu.
Tämä tapahtui samana vuonna, kun kuuluisa maailmannäyttely oli Hyde-Parkin Kristallipalatsissa. Ulkomaalaisia oli varsin lukuisasti saapunut Englantiin ja saapui lakkaamatta. Satoja miehiä oleskeli tähän aikaan keskuudessamme — täälläkin palkattujen poliisiasiamiesten vainoomina, joita heidän isänmaansa vieläkin epäluuloinen hallitus oli lähettänyt seuraamaan heitä. Ei silmänräpäykseksikään voinut pälkähtää päähäni verrata kreivin kyvyt ja yhteiskunnallisen aseman omaavaa miestä tavalliseen ulkomaalaiseen vakoojajoukkioon. Minä katsoin sitä vastoin hänellä olevan luottamuspaikan sillä alalla; minä uskoin hänen sen maan hallitukselta, jota hän salaisuudessa palveli, järjestää ja johtaa sen poliisiasiamiehet, niin mieskuin naispuolisetkin, ja minä pidin rouva Rubellea, joka niin sopivasti oli saatavilla käytettäväksi sairaanhoitajattarena Blackwater-Parkissa — yhdeksi heistä.
Sen vuoksi huomasin minä kreivin aseman nyt vähemmän varmaksi, kuin tähän asti olin uskonut. Mutta kehen olisi minun turvauduttava saadakseni tietää tämän miehen elämästä enemmän, kuin minä jo tiesin?
Ensimmäinen, johon minun ajatukseni näissä kysymyksissä kääntyivät, oli se ainoa italialainen, jonka minä perinpohjin tunsin, ja lisäksi henkilö, johon minä täysin voin luottaa — nimittäin hyvää tarkoittava pikkuystäväni, professori Pesca.
Professori on niin kauan ollut poissa lukijain silmistä, että hän kenties on ollut vaarassa joutua aivan unhotuksiin.
On luonnollinen asia sellaisessa kertomuksessa kuin tämä, että vaikuttavat henkilöt ainoastaan silloin esiintyvät, kun tapausten jatko sitä vaatii — he tulevat ja menevät ei päähänpistoni mukaan, vaan silloin kun he suoranaisesti vaikuttavat kuvattavain asiain kulkuun. Juuri tästä syystä ovat ei ainoastaan Pesca, vaan myöskin äitini ja sisareni, jääneet kauaksi syrjään tämän kertomuksen kulusta. Minun käyntini Hampsteadissa olevassa pikku kodissa äitini vakuutus, että Laura oli kuollut ja haudattu, hedelmättömät yritykseni poistaa sekä äidiltäni että sisareltani tämä erehdys — erehdys, jota he mustasukkaisessa hellyydessään edelleenkin pitivät vakuutuksenaan, siitä aiheutuva kiusallinen välttämättömyys salata avioliittoni heiltä, kunnes he olisivat oppineet tunnustamaan vaimolleni hänen oikeutensa — kaikki nämä pienet perhetapahtumat ovat jätetyt kertomatta, koska niillä ei ole ollut mitään merkitystä tapahtuman pääasialliseen juoksuun. Ei kuulu tähän, miten suuressa määrässä ne lisäsivät levottomuuttani ja niiden vaikeuksien tuntoa, joita vastaan minun oli taisteltava.
Samasta syystä en minä ole maininnut mitään siitä lohdutuksesta, jota Pescan veljellinen ystävyys tuotti minulle, kun minä näin hänet nopean palaamiseni jälkeen Limmeridge-Housesta pari vuotta sitten. Minä en ole maininnut, kuinka uskollisesti lämminsydämminen, pikkuystäväni saattoi minua laivalle, kun minä olin valmiina matkustamaan Keski-Amerikaan, tai sitä äänekästä ilonilmaisua, jolla hän palattuani kotiin toivotti minut tervetulleeksi. Jos minä olisin katsonut olevani oikeutettu vastaanottamaan ne avuntarjoukset, joita hän teki minulle heti jo kotiintultuani, olisi hän jo aikoja sitten näkynyt näillä lehdillä. Mutta vaikka minä tiesin, että hänen kunniaansa ja rohkeuteensa voi täysin luottaa, en minä ollut aivan yhtä varma hänen vaiteliaisuudestaan ja tästä syystä jatkoin minä yksin tiedustelujani. Lukijan pitäisi kumminkin huomata, että Pesca oli kuitenkin arvossapidetty ystäväni, vaikka hän tähän asti on ollut aivan erillään kaikesta yhteydestä tähän tapahtumaan — niin, yhtä uskollinen ja itseuhraava ystäväni kuin konsaan ennen entisen elämämme vaiheissa.
Mutta ennenkun minä nyt kutsuin Pescaa avukseni, oli välttämätöntä ulkonäöltään oppia tuntemaan se mies, jota vastaan minun piti taistella. Aina tähän hetkeen saakka en minä koskaan ollut nähnyt kreivi Foscoa.
Kolme päivää palaamiseni jälkeen Lauran ja Marianin kanssa Lontooseen läksin minä yksin klo 10 ja 11 välillä aamupäivällä Forest-roadiin S:t Johns-Woodissa. Ilma oli varsin kaunis — ja minä otaksuin, että kreivi viehättyisi lähtemään kävelylle, jos minä odottaisin hetkisen. Minulla ei ollut sanottavaa syytä peljätä, että hän päivänvalolla tuntisi minut jälleen, sillä ainoa tilaisuus, jolloin hän näki minut, oli yöllä, kun hän seurasi minua silloiseen asuntoomme.
Ei ketään näkynyt talon etupuolen ikkunoissa. Minä kuljin tietä, joka oli sen sivulla, ja katsoin yli matalan pihamuurin. Yksi pohjakerroksen ikkuna vastapäisellä puolella oli auki ja harso viritetty sen eteen. En nähnyt ketään, mutta minä kuulin huoneesta ensin lujaa vihellystä ja sitten linnunlaulua — sitten sen syvän ja soinnukkaan äänen, jonka tunsin hyvin Marianin kuvauksesta. "Tulkaa sormelleni, pienokaiseni, pienokaiseni!" puhui ääni. "Tulkaa ulos! Hypätkää ylös! Yks', kaks', kolme — ylös! Kolme, kaks', yks' — alas! Yks', kaks', kolme kvi-kvikvivitt!" Kreivi harjoitteli kanarialintujansa, kuten hänen tapanaan oli tehdä Blackwater-Parkissa.
Odotin pikku hetken ja vihellys ja laulu lakkasivat. "Tulkaa ja suudelkaa minua, pikkuruiseni!" sanoi bassoääni. Kuului viserrys ja liritys ikäänkuin vastaukseksi — sitten pidätetty, tyytyväinen nauru — sen jälkeen kaikki vaikeni minuutiksi tai pariksi, minkä jälkeen minä kuulin huoneen oven avattavan. Käännyin ympäri ja kuljin samaa tietä takaisin. Rossinin ihana sävel "Moseksen" rukouksesta kaikui sulavan basson laulamana suuremmoisesti yksinäisen etukaupungin hiljaisuudessa. Nyt avattiin pihaportti ja suljettiin jälleen. Kreivi oli tullut ulos.
Hän meni suoraan poikki kadun ja pitkin Regents-Parkin länsisivua.
Seurasin häntä.
Marian oli valmistanut minun huomaamaan hänen korkean vartalonsa, tavattoman lihavuutensa, hänen teeskennellyn surupukunsa, mutta ei miehen kammottavaa eloisuutta, iloisuutta ja reipasta, nuorekasta ulkonäköä. 60-vuotiaana esiintyi hän tavalla, ikäänkuin hän ei olisi ollut 40-vuotiaskaan. Hän käveli kevein, vaivattomin askelin, hattu hieman vinossa, leikkien kepillään ja hyräillen hiljakseen; tuon tuostakin silmäsi hän sivulle, ylös taloihin, alas puutarhoihin, hymyillen alentuvasti ja suojelevasti, ikäänkuin koko kortteli olisi ollut hänen omansa. Kreivi ei katsonut kertaakaan taaksensa, ei kiinnittänyt mitään huomiota enempi minuun kuin muihinkaan lukuunottamatta muutamia kertoja, jolloin hän leppeästi hymyili ja isällisen ystävällisesti nyökkäsi pikku lapsille ja heidän hoitajattarillensa, joita hän kohtasi. Tällä tavoin jatkoi hän kulkuaan ja minä hänen mukanaan, kunnes me tulimme puiston länsipengermillä olevain puotien luo.
Täällä pysähtyi hän erään pasteijileipuripuodin edustalle, meni kauppaan luultavasti tilaamaan jotakin — ja tuli heti takaisin torttu kädessään. Lähellä puotia seisoi italialainen ja soitti positivia, jolla istui pieni, kurja, kurttuinen apina. Kreivi pysähtyi, haukkasi itse tortusta palasen ja ojensi lopun vakavannäköisenä apinalle. "Pikku miesraukka!" sanoi hän teennäisen hellästi, "sinä näytät nälkiintyneeltä. Ihmisyyden pyhässä nimessä tarjoon minä täten sinulle aamiaisen!" Positivinomistaja pyysi nöyrästi kuparirahaa auttavalta vieraalta, mutta kreivi kohotti halveksivasti olkapäitänsä ja läksi astumaan. Olimme pian kaduilla ja arvokkaampien puotien edustalla New-roadilla ja Oxford-kadulla. Kreivi pysähtyi taas optillisen konekaupan luona. Hän meni puotiin, mutta palasi heti takaisin operakiikari kädessään ja pysähtyi sitten lukeakseen soitinkaupan edustalla tämäniltaisen näytelmäilmoituksen Hän luki varsin tarkkaavasti, näytti miettivän hetkisen ja huusi sitten vuokra-ajuria. "Ajakaa Operan lipunmyyntikonttorin edustalle", sanoi ajurille ja meni siten pois.
Minä menin kadun yli ja katselin myöskin ilmoitusta. "Lucrezia Borghia" näyteltäisiin tänä iltana. Kiikari, jonka kreivi oli noutanut, ilmoituksen tarkka lukeminen ja ajurille annettu käsky — kaikki todisti, että hän aikoi mennä operaan. Minä olin tilaisuudessa saamaan lippuja permantopaikoille itselleni ja yhdelle ystävälle eräältä teatterin koristemaalaajalta, jonka tuttu olin entisaikoina. Olisihan ainakin mahdollista, että kreivi olisi salongissa minun ja toverini nähtävissä, jossa tapauksessa minä saisin tilaisuuden jo tänä iltana tietää, tunsiko Pesca maamiehensä vai ei.
Tämä ajatus määräsi minulle heti iltani käyttämisen. Hankin liput ja jätin kotimatkalla pikku kirjeen professorin huoneeseen. Kun kello oli neljännestä vaille 8, olin minä hänen luonaan ottaakseni hänet mukaani teaatteriin. Ystäväni oli parhaimmalla tuulellaan, hänellä oli kukkanen hännystakkansa napinlävessä ja kainalossaan suurin operakiikari, minkä koskaan olen nähnyt.
"Oletko valmis?" kysyin minä.
"Olen — olen kyllä", sanoi Pesca.
Menimme katsomaan näytelmää.