IX.
Tultuani kappaleen kirkolta kuljin minä reippaasti Knowlesburyyn johtavaa tietä.
Tämä tie oli enimmäkseen suora ja kohoava. Joka kerran kun katsoin taakseni, huomasin minä, kuinka varojat sitkeästi seurasivat minua. Ensi osan matkaa pysyttäytyivät he kohtuullisen etäällä. Ainoastaan yhden tai pari kertaa kiiruhtivat he askeleitansa, ikäänkuin heillä olisi aikomus saavuttaa minut — mutta pysähtyivät sitten heti — neuvottelivat keskenään — ja hiljensivät sen jälkeen vauhtia, kunnes he taasen olivat minusta saman matkan päässä kuin ennenkin. Heillä oli nähtävästi jotakin tärkeää mielessä, mutta he epäröivät tai olivat erimielisiä, kuinka heidän aikomuksensa oli toteutettava. Minä en voinut aivan tarkoin arvata heidän suunnitelmiansa, mutta minä epäilin varsin vakavasti, pääsisinkö minä Knowlesburyyn joutumatta johonkin epämiellyttävään seikkailuun matkalla. Epäilyni toteutuikin.
Olin tullut eräälle yksinäiselle osalle, tietä. Edessäni teki se jyrkän mutkan, ja minä olin juuri kuluneen ajan mukaan laskenut, että minun pitäisi olla lähellä kaupunkia, kun minä äkkiä kuulin molempain miesten askeleet aivan takanani.
Ennenkun minä ennätin katsoa taakseni, oli toinen heistä — se, joka oli vainonnut minua Lontoossa, kiiruusti käynyt ohitseni vasemmalta puolelta niin läheltä, että hän olkapäällään töyttäsi minua. Luultavasti olin minä suuttuneempi siitä tavasta, jolla hän ja hänen toverinsa seurasi minua kintereillä koko matkan Welminghamista, kuin minä tahdoin tunnustaa, ja onnettomuudekseni pukkasin minä häntä vapaalla kädelläni luotani. Hän huusi samassa silmänräpäyksessä apua. Hänen toverinsa, pitkä metsänvartijan puvussa oleva mies, hyökkäsi esiin oikealta puoleltani — ja tuossa tuokiossa pitivät roistot minua välissään kiinni keskellä maantietä.
Vakuutus, että paula oli viritetty minulle, ja suuttumus siitä, että tunsin tähän paulaan käyneeni, pidätti minua onneksi tekemästä asemaani vielä vaikeammaksi taistelemalla turhaan näiden kahden miehen kanssa — joista toinen yksin epäilemättä olisi ollut voimillaan minua vahvempi. Minä hillitsin siis ensi tunteeni riistäytyä heidän käsistään irti ja katsoin ympärilleni nähdäkseni jonkun jonka minä mahdollisesti voisin kutsua todistajaksi.
Kedolla lähellä tietä oli työnteossa mies, joka varmaan oli nähnyt koko tapahtuman, ja minä huusin siis häntä seuraamaan meitä kaupunkiin. Hän pudisti kumminkin päätänsä tyhmän itsepäisesti ja meni erääseen tupaan, joka oli hieman kauempana maantiestä. Samassa selittivät molemmat konnat aikovansa syyttää minua siitä, että minä olisin hyökännyt heidän kimppuunsa. Olin nyt tullut kyllin rauhalliseksi ja kyllin viisaaksi ollakseni tekemättä mitään vastarintaa. "Päästäkää käsivarteni, niin minä seuraan teitä", sanoin minä. Toinen kieltäytyi varsin töykeällä tavalla, mutta toinen oli kyllin viekas varoakseen tarpeettomain väkivaltaisuuksien seurauksia. Hän antoi siis toverilleen merkin, ja minä kuljin edelleen heidän välissään käsivarteni vapaina.
Olimme heti tien mutkassa, ja siinä kohta edessämme olivat Knowlesburyn ensimäiset rakennukset. Eräs kaupungin poliiseista kulki jalkakäytävällä pitkin tietä. Miehet ilmoittivat heti asian hänelle. Hän vastasi, että maistraatti oli parhaillaan koolla raatihuoneessa ja kehotti meitä viipymättä menemään sinne.
Me jatkoimme siis matkaamme raatihuoneelle. Kirjuri teki muodollisen kanteen ja syytös esitettiin minua vastaan tällaisissa tapauksissa tavallisesti liioiteltuna ja kovin vääristeltynä. Tuomari — juro ja töykeä mies, joka tunsi jonkunlaista katkeraa tyytyväisyyttä virkansa harjoittamisesta — kysyi, oliko joku tiellä tai läheisyydessä nähnyt minun käyvän kimppuun, ja suurimmaksi kummastuksekseni myönsivät kantajat työmiehen olleen läsnä. Tuomarin seuraavat sanat valaisivat kumminkin minulle tätä asiaa. Juttu lykättiin todistajan kuulustamista varten, ja tuoman selitti olevansa halukas laskemaan minut vapaalle jalalle, jos joku tahtoisi mennä takaukseen puolestani. Jos minut olisi tunnettu kaupungissa, olisi hän tyytynyt kunniasanaani, mutta kun minä olin tuntematon, oli välttämätöntä asettaa hyväksyttävä takaus puolestani.
Koko tämän petoksen tarkoitus oli minulle nyt selvä. Oli suunniteltu seuraavasti: saamalla edeltäpäin tuumittu lykkäys todistajan kutsumista varten minun väestön tuntemattomuuteni ja siitä aiheutuvan vaikeuden takia hankkia takaus ja sillä aikaa kun minä istun vankeudessa — ensi oikeuden istuntoon saakka — voisi sir Percival päästä tilaisuuteen käyttämään jokaista keinoa vaikeuttaakseen minun vastaisia yrityksiäni — laittautuakseen kenties täysin turvaan kaikilta enemmiltä huomioilta — ilman että minä vähintäkään voisin ehkäistä häntä. Kolmen päivän kuluttua otettaisiin syyte uudelleen esille eikä mitään todistajaa kaivattaisi.
Suuttumukseni — minä voin melkein sanoa epätoivoni tämän kavalan esteen johdosta, joka oli niin halpa ja mitätön itsessään, niin lamauttava ja onneton seurauksiltaan — saattoi minut aluksi aivan kykenemättömäksi ajattelemaan parasta keinoa pelastautua siitä vaikeudesta johon minä olin joutunut. Minä olin kyllin hullu pyytääkseni paperia ja kynää saadakseni salaa ilmoittaa tuomarille todellisen asemani. Tämän yrityksen toivottomuus ja epävarmuus ei pölähtänyt edes päähäni, ennenkun minä olin kirjoittanut kirjeen ensi sanat. En ennenkun minä olin lykännyt paperin luotani — en ennenkun minun täytyi häpeäkseni tunnustaa, että minä melkein olin antanut tuskan epätoivoisen asemani johdosta vallata mieleni, muistanut keinoa, jota sir Percival luultavasti ei ollut ottanut huomioon, mutta joka voisi saattaa minut vapaaksi muutamien tuntien kuluttua. Minä päätin ilmoittaa tohtori Dawsonille Oak-Lodgeen sen ikävän aseman, johon minä olin joutunut.
Lukija muistanee, että minä jo olin käynyt tämän herran luona matkallansa tälle paikkakunnalle ja Blackwater-Parkiin; minä olin silloin vienyt hänelle kirjeen neiti Halcombelta, missä hän mitä lämpimimmin sanoin suositti minua saamaan hänen ystävällistä apuansa. Minä muistutin häntä nyt tästä kirjeestä ja siitä, mitä minä ennen olin ilmoittanut herra Dawsonille niistä arkaluontoisista ja vaarallisista tutkimuksista, joihin minä olin ryhtynyt. Minä en ollut koskaan ilmaissut todellista asiain tilaa Lauran suhteen, vaan kuvannut vain asiani olevan mitä suurimmasta merkityksestä neiti Halcombea koskeviin yksityisasioihin nähden. Käyttäen yhäkin samaa varovaisuutta esitin minä nytkin tämän syyn nykyiseen käyntiini Knowlesburyssä ja pyysin tohtorin itsensä ratkaisemaan, eikö tämä naisen luottamus, jonka hän itse tunsi ja jota hän piti arvossa, ja sitä paitsi hänen talossaan nauttimani vierasvaraisuus voineet oikeuttaa minua pyytämään hänen apuansa paikkakunnalla, jossa minä olen täysin vieras.
Minä sain luvan heti lähettää miehen viemään kirjettä ja ajoneuvoja, joissa tohtori voisi saapua kohta kaupunkiin. Oak-Lodgen oli Blackwater-Parkin ja Knowlesburyn välillä. Mies, jonka minä lähetin, sanoi voivansa ajaa sinne neljässäkymmenessä minuutissa ja tuovansa herra Dawsonin mukanaan toisessa neljässäkymmenessä minuutissa. Minä kehotin häntä etsimään tohtoria, olipa hän missä tahansa, jollei hän olisi kotona — ja asetuin sitten odottamaan asian menoa niin kärsivällisesti, kuin voin.
Kello ei ollut 1/2 2, kun lähetti läksi. Ennen 1/2 4 oli hän takaisin tohtorin kanssa. Herra Dawsonin ystävällisyys ja se hienotunteisuus, jolla hän piti kiireistä väliintuloansa itsestään selvänä asiana, liikutti todellakin sydäntäni. Vaadittu takaus tarjottiin ja hyväksyttiin heti. Ennen kello 4 iltapäivällä seisoin minä — vapaana miehenä — Knowlesburyn kadulla ja pudistin sydämmellisesti vanhan, kunnon tohtorin kättä.
Herra Dawson pyysi minua vierasvaraisesti seuraamaan häntä Oak-Lodgeen ja olemaan siellä yötä. Minä voin vain vastata hänelle, ett'ei aikani myöntänyt, ja pyysin hänen suomaan siirtämään käyntini muutamia päiviä myöhemmäksi, jolloin minä toivoin voivani antaa hänelle kaikki ne selitykset, jotka minä tunnustin hänellä olevan oikeuden saada, mutta joita minä en vielä voinut antaa. Me erosimme mitä ystävällisimmästi toisistamme, ja minä läksin heti kulkemaan herra Wansboroughin Highstreetin varrella olevaa konttoria kohden.
Jokainen minuutti oli nyt mitä suurinarvoinen.
Uutinen, että minä olin takausta vastaan vapaa, saapuisi varmaan sir Percivalin tietoon ennen iltaa. Jolleivät lähimmät tunnit saattaneet minua tilaisuuteen toteuttaa hänen pahinta pelkoansa — jolleivät ne saattaneet häntä minun valtaani, kadottaisin minä kenties kaiken edistyksen toivon, jonka minä tähän asti olin saavuttanut, kenties ainaiseksi. Miehen tunnoton luonne, se vaikutus, mikä hänellä oli paikkakunnalla, se vaara, joka tutkimukseni takia epäilemättä häntä uhkasi — kaikki kehotti minua minuuttiakaan viipymättä kiiruhtamaan tiedustelujani. Minulla oli ollut riittävästi aikaa miettiä odottaessani herra Dawsonin tuloa ja minä olin käyttänyt tämän ajan hyväkseni. Muutamat osat vanhan, puheliaan lukkarin rupatuksesta, jolla hän oli väsyttänyt minut, palasivat nyt ajatuksiini ja saivat aivan uuden merkityksen, ja epäily, joka ei ollut pölähtänyt päähäni ollessani vielä sakaristossa, häipyi synkkänä sielussani. Tähän asti en ollut aikonut muuta kuin pyytää herra Wansboroughilta sir Percivalin äitiä koskevia tietoja — nyt toivoin saavani tarkastaa Vanhan Welminghamin kirkonkirjan jäljennöstä.
Herra Wansborough, jonka minä heti tapasin, oli iloinen, punaposkinen, vankka mies, joka muistutti enemmän hyvinvoivaa maahovilaista kuin lakimiestä, ja näytti olevan yhtä huvitettu kuin hämmästynytkin pyynnöstäni. Hän oli kuullut puhuttavan isänsä tekemästä kirkonkirjan jäljennöksestä, mutta itse ei hän ollut edes nähnyt sitä. Sitä ei ollut kukaan kysynyt ja se oli epäilemättä arkistossa muiden paperien joukossa, joita hän ei ollut koskettanut sitten isänsä kuoleman jälkeen. "Olipa vahinko, ett'ei vanha herra elänyt", sanoi hän, "saadakseen vihdoinkin kuulla rakasta jäljennöskirjaansa kaivattavan. Hän olisi varmaankin tavallista nopeammin ratsastanut lempihevosellansa. Kuinka olette saanut tietää, että tämä kirja on olemassa? Onko joku kaupunkilainen kertonut siitä Teille."
Minä välttelin vastata kysymyksiin niin hyvin kuin voin. Sillä kannalla kuin asia nyt oli, oli mahdotonta olla kyllin varovainen — minä huomasin olevan syytä välttää, ettei herra Wansborough liian aikaisin saisi tietää, että minä jo olin tutkinut alkuperäistä kirjaa. Minä selitin siis tulleeni sinne ottamaan selkoa en tästä sukuluettelosta ja että olisi varsin tärkeätä saada siitä tiedot niin pian kuin mahdollista. Halusin lähettää tiedot päivän postissa Lontooseen ja tarvitsin kaiken kaikkiaan silmätä kaksoisrekisteriin, mikä säästäisi minulta matkan Vanhaan Welminghamiin. Samalla lisäsin, että jos minä sittemmin tarvitsisin jäljennöstä alkuperäisestä, kääntyisin minä herra Wansboroughin konttoriin saadakseni sellaisen asiakirjan. Tämän selityksen jälkeen ei enempää viivytelty. Kirjuri lähetettiin arkistoon ja hetken kuluttua saapui hän tuo iso kirja mukanaan. Se oli aivan yhtä suuri kuin sakaristossa oleva kirkonkirja. Ainoa eroavaisuus oli, että jäljennöskirjassa oli siistimmät kannet. Käteni vapisivat veri kohosi päähäni — mutta minun täytyi hillitä mielenliikutukseni, ennenkun minä uskalsin avata kirjan.
Ensi lehdellä oli heikolla musteella kirjoitettu seuraavat sanat: "Welminghamin seurakunnan kirkon Avioliitto-Rekisterin jäljennös. Toimitettu minun tarkastuksellani ja sittemmin joka todistus minun itseni oikaisema ja alkuperäiseen vertaama. (Allekirjoitus) Robert Wansborough Kirkonkirjuri." Tämän kirjoituksen alla oli toisella käsialalla kirjoiteltu seuraava lisäys: "Käsittävä ajan tammikuun 1 päivästä 1800 kesäkuun 30 päivään 1815."
Minä avasin syyskuun 1803.
Löysin heti sen miehen vihkimätodistuksen, jolla oli sama ristimänimi kuin minullakin. Molempain veljesten kaksoisvihkimätodistus oli paikallaan ylimpänä seuraavalla lehdellä. Ja näiden merkitsemisten välissä sivun alareunassa —?
Ei mitään! Ei sanaakaan siitä todistuksesta, jonka piti mainita sir
Felix Glyden ja Cecilia Jane Elsterin avioliitto!
Sydämmeni alkoi lyödä niin rajusti, että pelkäsin pakahtuvani. Katsoin uudelleen siihen — peljäten pettyneeni. Ei, ei ollut epäilemistäkään. Avioliittoa ei oltu koskaan rekisteröity. Todistukset jäljennöskirjassa ottivat aivan saman tilan sen lehdellä kuin alkuperäiset todistukset kirkonkirjassa. Viimeinen toisella sivulla oli miehestä, jolla oli minun ristimänimeni. Sen alla oli tyhjä paikka — nähtävästi syntynyt siitä, että se oli liian niukka kahden veljeksen vihkimätodistuksia varten, jotka jäljennöksessä samoin kuin alkuperäisessäkin olivat seuraavan lehden alussa. Tämä käyttämätön tila ilmaisi minulle kaikki! Siten oli se varmaan ollut kirkon rekisterissäkin vuodesta 1803 vuoteen 1827, jolloin sir Percival tuli Vanhaan Welminghamiin. Täällä Knowlesburyssa oli minun mahdollista saada tämä petos selväksi sen jäljennöksen kautta, joka minulla oli edessäni — ja Vanhassa Welminghamissa oli petos tehty kirkon asiakirjoihin.
Minua pyörrytti — minun täytyi pitää kiinni kirjoituspöydästä ollakseni kaatumatta. Kaikista epäluuloista, joita minä olin tuntenut tätä tunnotonta miestä kohtaan, ei yksikään soveltunut todelliseen asianlaitaan. Käsitys, ett'ei hän olisikaan sir Percival Glyde, ett'ei hänellä ollut enempää oikeutta Blackwater-Parkiin ja vapaaherran arvoon kuin tiluksen köyhimmällä torpparilla, ei koskaan ollut silmänräpäykseksikään pälkähtänyt päähäni. Joskus olin minä uskonut hänen olevan Anna Catherickin isän, joskus katsonut hänen olevan hänen puolisonsa, mutta se rikos johon hän todellakin oli tehnyt itsensä syypääksi, oli alusta loppuun ollut kaukana ajatuksistani.
Se katala tapa, jolla tämä suuri ja rohkea rikos oli tehty ja ne hirvittävät seuraukset, jotka sen huomaaminen saisi aikaan, melkein valtasivat mieleni. Kukapa voisi nyt ihmetellä sitä raakaa ja rajua levottomuutta, joka kalvoi tuota kurjimusta koko hänen elämänsä ajan? Kuka voisi ihmetellä hänen epätoivoista vaihtelevaisuuttaan halpamaisesta teeskentelystä mielettömään väkivaltaan? Kukapa ihmettelisi nyt sitä rikollisuuden tuntoa, joka oli pakottanut hänen suljetuttamaan Anna Catherickin mielisairaalaan ja sekautumaan kurjaan salajuoneen vaimoansa vastaan vain paljaasta epäilystä, että nämä molemmat tunsivat hänen vaarallisen salaisuutensa? Tämän salaisuuden paljastaminen olisi muutamia vuosia ennemmin saattanut hänet hirsipuuhun — nyt maasta karkottamiseen elinajaksi. Vaikka nekin, jotka olivat kärsineet hänen petoksestaan, tahtoisivat säästää häntä lain rangaistuksesta, riistäisi laki kumminkin yhdellä iskulla häneltä nimen, arvon ja maatilan — sanalla sanoen: koko sen yhteiskunnallisen aseman, jonka hän vääryydellä oli hankkinut itsellensä. Tämä oli salaisuus ja se oli nyt minun! Jos lausun vain sanan, temmataan häneltä ainaiseksi koti, aatelisuus, omaisuus — jos lausun vain sanan, ajetaan hänet maailmalle nimettömänä, ruti köyhtyneenä, halveksittuna pettäjänä! Tämän miehen asema riippui yhdestä sanastani — ja tämän tiesi hän tänä hetkenä yhtä varmaan kuin minä itsekin!
Tämä viime ajatus palautti minulle kylmyyteni ja tajuntani. Paljon kalliimmat harrastukset kuin omani riippuivat siitä varovaisuudesta, jonka nyt täytyy johtaa kaikkia minun tekojani. Ei ollut sitä juonta, jota sir Percival kavahtaisi minua vastaan. Vaarallisessa, niin, epätoivoisessa asemassaan ei hän antaisi minkään arvelun estää itseään, ei kammoisi mitään rikosta — pelastaakseen siten itsensä.
Minä mietin hetkisen. Ensin oli tarpeellista esittää kirjalliset todistukset tekemästäni havainnosta ja jos jokin kova onni kohtaisi minua, persoonallisesti asettaa nämä todistukset varmaan turvaan sir Percivalin käsiltä. Rekisterin jäljennös oli turvassa herra Wansboroughin arkistossa. Alkuperäinen asiakirja oli sitä vastoin sakaristossa, mikäli minä itse voin päättää, varsin huonossa suojassa.
Tässä vakuutuksessa päätin minä palata kirkolle, pyytää lukkaria vielä kerran seuraamaan minua sakaristoon ja itse tehdä tarpeellisen otteen kirkonkirjasta, ennenkun minä nukkuisin ensi yönä. Minä en tietänyt silloin vielä, että tämä minun jäljennökseni täytyi olla laillisesti todistettu ja ett'ei millään asiakirjalla, jonka minä yksin olin tehnyt, olisi laillista voimaa todistuskappaleena.
Minä en tietänyt, kuten sanottu, tätä, ja minun aikomukseni pitää tointani salassa esti minua tekemästä muutamia kysymyksiä, jotka olisivat hankkineet minulle tarpeellisia tietoja. Ainoa ajatukseni nyt oli päästä takaisin Vanhaan Welminghamiin niin pian kun mahdollista. Minä pyysin anteeksi niin hyvin kuin voin hämmentynyttä ulkomuotoani ja esiintymistäni, jonka herra Wansborough jo oli huomannut, laskin sopivan palkkion pöydälle, sovin niin, että minä kirjoittaisin hänelle parin päivän kuluttua, ja poistuin konttorista huimaavin ajatuksin ja veren syöksyessä suonissani kuumeellisen rajusti.
Pimeä oli tulemaisillaan. Se ajatus pälkähti päähäni, että minua kenties taaskin ahdistettaisiin matkalla ja hyökättäisiin kimppuun.
Kävelykeppini oli kevyt ja siitä oli vähän taikka ei ollenkaan apua, jos minä tarvitsisin puolustaa itseäni. Ennenkun minä läksin Knowlesburysta ostin minä itselleni kunnon ryhmysauvan, lyhyen ja raskaalla nupilla varustetun. Tämä vankka ase mukanani tunsin minä itseni turvalliseksi ketä tahansa vastaan, jota halutti estää minua pääsemästä perille. Jos minä kohtaisin useamman kuin yhden vastustajan, voisin minä juosta. Kouluaikanani oli minulla ollut suuri maine pikajuoksijana eikä minulla sittemminkään ollut puuttunut harjoitusta oleskellessani Keski-Amerikassa.
Nopein askelin läksin minä paluumatkalle ja pysyttelin tarkoin keskellä maantietä.
Sataa tihutti hienosti, enkä minä voinut nähdä, vainottiinko minua vai ei. Mutta juuri kun minä olin ennättänyt noin kahden peninkulman päähän kirkosta, näin minä erään miehen juoksevan sateessa ohitseni ja kuulin sen jälkeen tien vieressä oleva veräjä lyötävän lujasti kiinni. Kuljin edelleen välittämättä mistään, keppi valmiina kädessäni, tarkkaavasti kuunnellen jokaista melua ja turhaan koettaen silmätä paksun, nokimustan pimeän läpi. Ennenkun minä olin päässyt kahtasataa askelta etemmäksi, kuului kahina pensasaidasta oikealta puoleltani ja kolme miestä juoksi maantielle. Minä poikkesin silmänräpäyksessä jalkakäytävälle, joka oli tiensyrjässä. Kaksi miehistä juoksi innoissaan ohitseni, kolmas, nopea kuin salama, pysähtyi, kääntyi puoliksi ja löi minua kepillään. Isku annettiin umpimähkään eikä sattunut minuun kovasti. Se osui oikeaan olkapäähäni. Minä iskin häntä takaisin päähän. Hän horjui ja kaatui molempia seuraajiaan vasten, jotka olivat hyökkäämässä päälleni. Tästä sain minä silmänräpäyksen aikaa hyväkseni. Minä hiivin heidän ohitsensa keskelle tietä ja aloin juosta kaikin voimin.
Molemmat vahingoittumattomat roistot vainosivat minua. He olivat kumpikin taitavia juoksemaan, tie oli sileä ja tasainen, ja ensimmäisen viiden minuutin tai hieman enemmän kuluessa huomasin minä, ett'ei matka pidennyt välillämme. Oli epävarma yritys juosta pitemmälti tässä synkässä pimeydessä. Pensasaidat molemmin puolin tietä näyttivät minusta vain tummilta viivoilta, ja jos jotakin estettä olisi ollut jalkojeni edessä, olisin minä varmaan kaatunut siihen. Hetkisen kuluttua tunsin minä maan muuttuvan; se laskeusi ensin eräässä mutkassa ja kohosi sitten melkoisesti. Alamäkeen juostessa pääsivät vainoojani minua melkein hieman lähemmäksi, mutta ylämäessä pääsin minä yhä edelle. Heidän jalkainsa nopea, määräperäinen ääni heikkeni heikkenemistään, ja tästä äänestä huomasin minä päässeeni kyllin edelle uskaltaakseni poiketa tieltä, toivoen heidän juoksevan ohitseni pimeässä. Minä harppasin siis sivulle ja käytin hyväkseni ensimmäistä aukkoa pensasaidassa, jonka minä pikemmin arvasin kuin oikein voin nähdä. Se tuntui olevan suljettu veräjä. Minä hyppäsin sen yli, tunsin olevani avonaisella kentällä, jolla minä jatkoin juoksemistani, kääntäen selkäni maantielle. Kuulin selvään, kuinka he menivät veräjän ohi, yhä juosten — ja kuinka toinen kehotti toista kääntymään. En huolinut heistä nyt sen enempää, kun he eivät voineet enää nähdä tai kuulla minua. Jatkoin vain juoksuani avonaisen kentän yli ja kun minä vihdoinkin olin päässyt sen vastapäiselle puolelle, pysähdyin minä minuutin ajaksi hengittääkseni vapaammin.
Palata maantielle en uskaltanut; kumminkin olin lujasti päättänyt tänä iltana palata Vanhaan Welminghamiin.
Ei kuuta eikä tähtiä näkynyt johdokseni. Minä tiesin vain, että oli tuullut ja satanut selkääni lähtiessäni Knowlesburystä, ja jos minä edelleen seuraisin tuulta, niin saisin ainakin olla varma, ett'en minä tulisi aivan väärälle taholle.
Seuraten tätä suunnitelmaa jatkoin minä kulkuani poikki kedon kohtaamatta pahempia esteitä kuin pensasaitoja, ojia ja pensaikkoja, jotka väliin hetkiseksi pakottivat minun poikkeamaan määräämästäni suunnasta — kunnes minä olin melkoisen korkealla paikalla, josta maa jyrkästi laskeusi. Menin rinnettä alas, raivasin tien läpi pensasaidan ja tulin siten kapealle tielle. Kun olin poikennut oikealle poistuessani maantieltä, kuljin minä nyt vasemmalle, toivoen siten voivani palata samaan suuntaan, josta olin lähtenytkin. Seurattuani hetkisen tätä mutkittelevaa ja niljakkaa polkua, huomasin minä pienen asuinhuoneen, jonka ikkunasta loisti kynttilä Veräjä oli auki ja minä menin sisään saadakseni tietää, missä minä olin.
Ennenkun minä ehdin ovelle, avattiin se äkkiä, ja mies tuli ulos juosten lyhty kädessään. Hän seisahti ja piti sitä ylhäällä huomatessaan minut. Me säpsähdimme molemmat. Harhailuni oli saattanut minut kaartamaan osan kauppalaa ja johtanut minut sen vastapäiselle puolelle. Seisoin taas Vanhan Welminghamin lukkarin talossa, ja lyhtyä pitelevä mies ei ollut kultaan muu kuin aamullinen tuttavani, seurakunnan lukkari. Hänen esiintymistapansa oli kumminkin hämmästyttävästi muuttunut siitä, kun minä muutamia tunteja sitten näin hänet. Hän katseli minua epäilevin ja sekavin katsein, hänen punaverevät kasvonsa olivat tulistuneet, ja minä tuskin käsitin hänen ensimmäisiä sanojansa.
"Missä ovat avaimet?" kysyi hän. "Oletteko ottanut ne?"
"Mitkä avaimet?" toistin minä. "Tulen juuri tällä hetkellä
Knowlesburysta. Mitä tarkoitatte?"
"Sakariston avaimia. Jumala armahtakoon minua — mitä pitää minun tehdä? Avaimet ovat poissa! Ettekö kuule, mitä sanon?" huusi vanhus, kohottaen mielenjärkytyksessään uhkaavasti lyhtynsä kasvojani kohden. "Avaimet ovat poissa!"
"Kuinka? Milloin? Kuka on ottanut ne?"
"En tiedä", sanoi lukkari ja tuijotti sekautuneesti ympärilleen pimeään. "Tulin juuri kotiin. Sanoin Teille, että minulla on pitkällisiä toimituksia tänä päivänä — suljin oven ja ikkunan — se on auki nyt — ikkuna on auki. Katsokaa! Joku on tullut sen kautta sisään ja ottanut avaimet!"
Hän kääntyi ikkunaan päin ja näytti, että se oli seposeljällään. Lyhdyn ovi aukeni hänen kääntäessään sitä, ja kova tuuli sammutti silmänräpäyksessä kynttilän.
"Hankkikaa valoa", sanoin minä, "ja menkäämme yhdessä sakaristoon.
Pian, pian!"
Minä pukkasin hänet ovesta huoneeseen. Olikohan ilkityö, joka kenties riistäisi minulta kaiken saavuttamani edun, tällä hetkellä tekeillä? Kärsimättömyyteni päästä kirkkoon oli niin suuri, etten minä viipynyt edes niin kaukaa, kun lukkari taasen sytytti lyhtyä, vaan läksin pihasta ja kuljin pitkin tietä.
Ennenkun minä olin ennättänyt kulkea kymmentä askelta, kohtasin minä siltä taholta, jossa kirkko oli, tulevan miehen. Hän puhutteli minua kunnioittavasti tullessaan lähemmäksi. En voinut nähdä hänen kasvojansa, mutta ääni oli minulle tuntematon.
"Pyydän anteeksi, sir Percival —" alkoi hän. Keskeytin hänen puheensa.
"Pimeys saattaa Teidät harhaan", sanoin minä. "En ole sir Percival."
Mies vetäytyi heti takaisin.
"Luulin isännäkseni", mutisi hän sekavasti ja epäröivästi.
"Odotitte tapaavanne isäntänne täällä?"
"Minun käskettiin odottaa häntä tässä tiellä."
Näin vastattuaan meni hän takaisin. Minä näin nyt lukkarin tulevan ulos saatuaan tulen sytytetyksi lyhtyynsä. Tartuin vanhusta käsivarteen kiiruhtaakseni hänen askeleitansa. Kuljimme nopeasti tietä ja menimme ohi miehen, joka oli puhutellut minua. Mikäli minä voin nähdä lyhdyn valossa, oli hän palvelija, mutta ilman virkapukua.
"Kuka on tuo?" kuiskasi lukkari. "Kenties tietää hän jotain avaimista?"
"Emme viivyttele kysymällä häneltä", vastasin minä. "Meidän täytyy ennen kaikkea mennä sakariston luo."
Kirkko ei näkynyt päivänvalollakaan, ennenkun oli ehditty tämän tien päähän. Kun me nousimme mäelle jolla se oli, tuli muuan poika alhaalta kauppalasta, tulen valon houkuttelemana, aivan luoksemme — ja tunsi heti lukkarin.
"Kuulepas isä", sanoi poika ja tarttui mielistelevällä innolla lukkaria takkiin, "kirkossa on joku sisällä. Minä kuulin jonkun sulkevan oven perästään — minä kuulin jonkun raapasevan tulta tulitikulla."
Lukkari vapisi ja nojasi raskaasti minua vasten.
"Tulkaa, tulkaa!" sanoin minä kehottaen. "Emme ole täällä liian myöhään. Me otamme kyllä miehen kiinni, olipa hän kuka tahansa. Pitäkää vain lyhtyä ja seuratkaa minua niin nopeasti kuin voitte."
Nousin kiireesti mäelle. Tumma kirkontorni oli ensimmäinen, minkä minä, vaikkakin epäselvästi, voin erottaa synkkää yötaivasta vasten. Kun kaarsin ympäri sakariston luo, kuulin raskaita askeleita aivan lähelläni. Kulkija oli palvelija, joka oli seurannut meitä kirkolle. "Minulla ei ole mitään pahoja aikomuksia", sanoi hän, kun minä käännyin häntä kohden, "minä etsin vain isäntääni." Hänen äänensä kuvasti ilmeistä kauhistusta. En huolinut hänestä enempää ja kuljin edelleen.
Samassa silmänräpäyksessä kun minä käännyin kulman ohi ja näin sakariston, huomasin minä kattoikkunasta loistavan kirkkaan valon sisältä. Se kohosi huikaisevan kirkkaana synkkää pilvitaivasta vasten.
Kiiruhdin kirkkomaan yli ovelle.
Kun tulin likemmäksi, luulin tuntevani kummallista hajua. Kuulin rätisevää ääntä sisältä — näin valon vahvenevan vahvenemistaan — ruutu meni rikki. — Tuli oli valloillaan sakaristossa!
Melkein kauhun lamauttamana tämän nähdessäni kuulin minä kumean lyönnin sisäpuolelta ovea vasten, kuulin avainta kiivaasti kierrettävän lukossa — ja miehen äänen sisällä huutavan epätoivon voimalla apua.
Palvelija, joka oli tullut perässäni, hoippui kauhuissaan taaksepäin ja vaipui polvilleen. "Oi Jumalani!" sanoi hän, "se on sir Percival!"
Samassa silmänräpäyksessä oli lukkari ehtinyt luoksemme — ja juuri nyt kuultiin viime kertaa avainta vonkuen väännettävän ja käännettävän lukossa.
"Jumala armahtakoon hänen kurjaa sieluansa!" sanoi vanhus. "Hän on kuolemaan tuomittu — hän on vääntänyt oven umpilukkoon."
Minä töytäsin taas esiin kaikki, mikä oli täyttänyt ajatukseni, määrännyt tekoni useita viikkoja sitten, poistui silmänräpäyksessä sielustani. Koko sen sydämmettömän vääryyden muisto, jonka tämä mies oli rikoksellaan aikaansaanut, — kaikki se rakkaus, viattomuus ja onni, jonka hän säälimättä oli uhrannut — se vala, jonka minä olin sydämmessäni vannonut, vaatia hänet tilille — kaikki katosi mielestäni kuin uni. Minä en muistanut tänä hetkenä mitään muuta kuin hänen kauhean asemansa. Minä en tuntenut mitään muuta kuin luonnollista, suorastaan ihmisellistä toivetta pelastaa hänet kamalasta kuolemasta.
"Koettakaa avata kirkkoon vievä ovi!" huusin minä. "Tämä on mennyt umpilukkoon. Elämänne on hukassa, jos viivytte!"
Ei kuulunut mitään uutta hätähuutoa sen jälkeen, kun avainta oli viime kerran kierretty lukossa, ei mitään ääntä, joka todisti hänen vielä elävän. Minä en kuullut mitään muuta ääntä kuin liekkien ritinää ja rätinää ja rikkimeneväin ikkunaruutujen kovaa kilahtelemista.
Katsoin molempia seuraajiani. Palvelija oli noussut ylös ja ottanut lyhdyn, pitäen sitä mitään miettimättä ovea kohden. Kauhu näytti riistäneen häneltä kaiken käsityksen — hän seurasi minua kuin koira, meninpä mihin tahansa. Lukkari istui hautakivellä vapisten ja huokaillen. Minun tarvitsi vain silmätä heihin voidakseni nähdä, ett'ei heistä olisi minulle mitään apua.
Tuskin tietäen, mitä tein, menettelin minä silmänräpäyksen päähänpiston mukaan. Minä tartuin palvelijaa olkapäihin ja pukkasin hänet sakariston seinän luo. "Seisokaa hiljaa", sanoin minä, "ja pidelkää kiinni kivistä. Minä nousen Teidän olkapäiltänne katolle, lyön rikki ikkunan ja hankin hänelle ilmaa."
Mies vapisi kiireestä kantapäähän, mutta pysyttelihe kumminkin kiinni. Minä nousin hänen olkapäilleen keppi suussani, tartuin vuorauslistaan ja heittäydyin yhdessä silmänräpäyksessä katolle. Kiireessä ja tuskassa en minä johtunut ajattelemaan, että minä päästäisin liekit ulos, sen sijaan että aioin päästää ilmaa sisään. Minä iskin ikkunaan ja rikkonaiset, irtauneet lasiruudut kilahtivat kappaleiksi ainoasta lyönnistä. Liekit leimahtivat ulos kuin villipedot pesästään. Jollei tuuli olisi heittänyt takaisin, olisivat liekit sillä paikalla, jossa minä seisoin, saavuttaneet minut ja tehneet pikaisen lopun kaikista minun puuhistani ja suunnitelmistani. Minä konttasin takaisin katon reunalle. Savu ja lieska kiemurtelivat korkealla ylläni. Veripunainen valo näytti minulle palvelijan kasvot, jotka hullun ilmeellä tuijottivat ylöspäin. Lukkari oli noussut hautakiveltä ja väänteli epätoivoissaan käsiänsä, ja kylän harvalukuinen väestö, miehet neuvottomina ja naiset kauhistuneina, kokoutui alas kirkkomaalle — milloin näkyivät he selvästi kamalassa tulenvalossa, milloin katosivat he näkyvistäni mustaan, tukehduttavaan savuun. Ja jalkojeni alla paloi auttamattomasti ja kuoli mies, johon emme päässeet käsiksi!
Tämä ajatus sai minut melkein mielipuoleksi. Käsieni ja käsivarsieni avulla laskeusin minä taasen maahan.
"Ottakaa tänne kirkon avain!" huusin minä lukkarille. "Meidän täytyy koettaa sitä tietä — kenties voimme me pelastaa hänet lyömällä sisäoven sisään."
"Ei, ei!" valitti ukko. "Ei ole mitään toivoa! Molemmat avaimet ovat sisässä! Ah, herra, häntä ei voi mikään pelastaa — hän on tomu ja tuhka tähän aikaan!"
"Kaupungista nähdään kyllä tuli", sanoi eräs mies takanani. "Siellä on paloruisku. Kirkko pelastetaan varmaan."
Minä huusin luokseni tätä miestä — hän näytti olevan ainoa, joka ei ollut menettänyt käsitystään. Viipyisi vähintäinkin neljännestunti, ennenkun kaupungin paloruisku voisi olla täällä. Oli enemmän kuin voisin kestää, seisoa toimettomana koko tämä aika. Huolimatta kaikista järkeni vastaväitteistä, koetin minä vakuutella itseäni, että tuo perikatoon joutunut kurjimus oli sakaristossa vain tunnottomana kaatunut lattialle eikä ollut vielä kuollut. Eiköhän häntä voisi pelastaa, jos me murtaisimme oven? Minä tiesin, kuinka luja, raskas lukko oli — kuinka vahva raudoitettu tammiovi — minä huomasin, kuinka toivotonta oli murtaa molempia puoliskoja tavallisilla apuneuvoilla. Varmaankin löytyisi kumminkin parruja hyljätyissä taloissa lähellä kirkkoa? Voisikohan hankkia sellaisen ja käyttää sitä muurinmurtajana? Tämä ajatus juolahti mieleeni salaman nopeudella. Minä käännyin mieheen: "Onko Teillä kirveenne mukananne?" — Kyllä ne olivat. "Ja saha ja köysi?" — Kyllä, kyllä! Juoksin alas väkijoukkoon. "Viisi shillingiä jokaiselle, joka auttaa minua!" Nämä sanat saivat kaikkiin eloa. Tämä köyhyyden ahmivan nälän toinen laji — rahan nälän — sai heidät silmänräpäyksessä innostumaan ja liikkumaan. "Pari teistä juoksee hakemaan useampia lyhtyjä, pari käsikirveitä ja työaseita! Kaikki muut kanssani etsimään parrua!" He hurrasivat lujin äänin. Naiset ja lapset väistyivät syrjään molemmille sivuille. Me hyökkäsimme kaikki kirkkomaalta lähimpään, asumattomaan rakennukseen. Ei kukaan jäänyt paikalleen paitsi lukkari — vanhus-raukka seisoi hautakivellä ja itki ja valitti kirkon paloa. Palvelija seurasi minua yhäti. Hänen kuolonkalpeat, sekautuneet kasvonsa olivat aivan minun olkapääni vieressä, kun me raivasimme tietä asumattomaan taloon. Siinä oli muutamia muinaisen katon lehtereitä ympärillämme, mutta ne olivat liian keveitä. Eräs parru oli päämme päällä kyllin alhaalla voidaksemme käydä siihen käsin ja kirvein — toinen oli kiinnitetty vastaisiin rappeutuneisiin seiniin, katto ja lattia olivat pois otetut ja yllämme oli suuri reikä, josta synkkä pilvi näkyi. Me koetimme irroittaa parrua molemmista päistä yht'aikaa. Jumalani, kuinka lujassa se oli — mitä vastusta tiilet ja muurisavi teki! Me temmoimme, kiskoimme ja vedimme kaikin voimin. Nyt antoi parru perään, toisesta päästään — se putosi ja suuri kappale muuria sen kanssa. Naiset, jotka olivat kokoutuneet ovelle katsoakseen, kirkasivat — miehet huusivat — pari kellahti kumoon vahingoittumatta kumminkaan. Vieläkin raju ponnistus, ja parru irtaantui toisestakin seinästä. Me nostimme sen ja huusimme: "Väistykää! Reippaasti eteenpäin! Ulos ovesta! — Katsokaa kuinka liekki nousee pilviä kohden entistä korkeammalle ja kirkkaammin näyttääkseen meille tietä. — Pitäkää kiinni nyt, ylös kirkkomaalle — reippaasti eteenpäin parru mukana suoraan ovelle. Yks', kaks, kolme! — takaisin taas. Taas kaikuu hurraa-huuto niin kummallisesti ja ilottomasti. Olemme jo vahingoittaneet ovea; jos ei lukko anna perään, antavat ha'at. Vielä pusku parrulla! Yks', kaks', kolme! — takaisin taas. Se on irtautunut! Tuli purkautuu ulos kaikista raoista sen ympärillä. Vielä pusku — viimeinen kerta! Ovi kaatuu paukkuen sisään. Silmänräpäyksen kamala äänettömyys, henkeä pidättävä odotus valtasi meidät kaikki. Tuijotimme sisään nähdäksemme miehen. Hirveä kuumuus ajoi meidät takaisin. Emme nähneet mitään, emme mitään — ylhäällä, alhaalla, koko huoneessa, ei mitään muuta kuin tulimeren!"
"Missä hän on?" kuiskasi palvelija ja tuijotti mielipuolen tavoin liekkeihin.
"Hän on tomu ja tuhka", sanoi lukkari. "Ja kirjat ovat tomu ja tuhka — ja, oi! kirkko on pian myöskin."
Kaikkiaan kuultiin nämä sanat. Sitten ei häirinnyt mikään muu hiljaisuutta kuin tulen rätinä ja paukahtelu.
Kuulkaa!
Kova, rämisevä ääni kaikui etäältä — hevosten kavioin kopina, jotka lähenivät lähenemistään täyttä neliä — niin, ensin hiljainen, pian yhä voimakkaampi, lopulta satojen huutavain ihmisäänien sorina. Paloruisku oli tuotu.
Väki kiiruhti innokkaasti mäen reunalle. Vanha lukkari koetti mennä muiden kanssa, mutta hänen voimansa olivat lopussa. Minä huomasin hänen pysytteleivän pystyssä pitämällä kiinni eräästä hautarististä. "Pelastakaa kirkko!" huusi hän niin kovasti kuin voi, ikäänkuin miehistö jo olisi voinut kuulla häntä. "Pelastakaa kirkko!"
Ainoa, joka ei liikkunut paikaltaan, oli palvelija. Hän seisoi yhäti tuijottaen tulta sama sekautunut ilme kasvoissaan. Puhuttelin häntä, pudistin hänen käsivarttaan. Häntä ei voinut herättää käsitykseensä, vaan kuiskasi hän vain vielä kerran: "Missä hän on?"
Kymmenessä minuutissa oli sammutustyö käynnissä. Kirkon takana olevasta lähteestä saatiin vettä ja letku suunnattiin sakariston käytävään. Jos minun apuani olisi tarvittu, en minä olisi voinut antaa sitä tänä hetkenä. Tarmoni oli murtunut — voimani tyhjentyneet, tuska ja hämmennys taas vallannut sieluni, kun minä nyt tiesin, että hän on kuollut. Minä seisoin toimettomana ja kädet riipuksissa — silmäten yhäti ja yhtämittaa palavaan huoneeseen.
Näin, kuinka tuli vähitellen tukahdutettiin. Punaiset liekit pienenivät — savu kohosi ylös valkopilvinä ja tuhkakasoja hehkui sen läpi alhaalla lattialla. Tuli hetken pysähdys — sitten lähestyi poliisi ja sammutusmiehistö, niin että sisäänkäytävä sulkeutui — sitten neuvoteltiin hiljaisin äänin. Kaksi miestä erosi muista ja poistui kirkkomaalta. Väki väistyi ääneti sivulle antaakseen heidän mennä.
Kävi kuin väristys läpi väkijoukon, ja elävä muuri vetäytyi hitaasti syrjään. Molemmat miehet tulivat takaisin tuoden oven eräästä autiosta talosta. He menivät sakaristoon sen kanssa ja poliisi sulki taas käytävän. Osa tunkeutui esiin joukosta ollakseen ensimmäisinä näkemässä jotakin, toiset seisoivat läheisyydessä voidakseen kuulla parhaiten. Näiden joukossa oli vaimoja ja lapsia.
Tiedot sakaristosta alkoivat nyt levitä suusta suuhun, kunnes ne saapuivat paikkaan, jossa minä seisoin. Kuulin kysymyksiä ja vastauksia toistettavan ympärilläni kuiskaavin, hätäisin äänin:
"Ovatko he löytäneet hänet?" — "Ovat." — "Mistä?" — "Hän makasi pää ovea vasten ja kasvot lattiaa vasten." — "Mitä ovea vasten?" — "Kirkkoon johtavaa." — "Ovatko hänen kasvonsa palaneet?" — "Ei." — "Ovatpahan." — "Eivät palaneet, ainoastaan kärventyneet." — "Hänhän makasi kasvoillaan, sanon minä." — "Kuka hän oli?" — "Eräs lordi, sanotaan." — "Ei, ei lordi. Hän oli eräs sir — jokin sir merkitsee vain aatelismiestä." — "Eipähän, se merkitsee vapaaherraakin." — "Eipähän." — "Merkitseepä." — "Miksi hän meni sakaristoon?" — "Ei ainakaan missään hyvässä aikomuksessa, siitä voit olla varma." — "Tekikö hän sen tarkoituksella?" — "Olisiko hän tahtoen polttanut itsensä!" — "En tarkoita häntä itseään, tarkoitan sakaristoa. Näyttääkö hän kamalalta?" —. "Kauhealta! Mutta kasvot eivät kuitenkaan juuri pahasti palaneilta." — "Eikö täällä ole ketään, joka tuntee hänet?" — "Täällä on mies, joka sanoo tuntevansa." — "Kuka?" — "Palvelija, mutta hän on aivan tolkultansa; poliisi ei luota häneen." — "Eikö täällä ole ketään muuta, joka voi sanoa, kuka hän on?" — "Hiljaa! —" Selvä ja täyteläinen miehen ääni vaiensi silmänräpäyksessä kaiken sorinan ja puhelun.
"Missä on se gentleman, joka koetti pelastaa hänet?" kysyi tämä ääni.
"Tässä, herra — tässä hän on!" Joukko hartaita kasvoja kääntyi minua kohden ja tusinoittain innokkaita käsivarsia raivasi tien läpi väkijoukon. Oikeuden palvelija tuli luokseni lyhty kädessään.
"Tätä tietä, olkaa hyvä, herra", sanoi hän rauhallisesti.
Minä en voinut vastata hänelle enkä tehdä mitään vastarintaa, kun hän otti minua käsivarresta. Minä koetin sanoa, ett'en minä koskaan ollut nähnyt vainajaa hänen elinaikanansa — ett'ei ollut mahdollista niin oudon kuin minun todistaa, kuka hän oli. Mutta sanat kuolivat huulilleni. Minä olin mykkä ja väsynyt ja tahdoton.
"Tunnetteko häntä, herra?"
Minä seisoin miesten ympäröimänä. Kolme heistä piti lyhtyä aivan maassa. Kaikkien katse oli äänettömän odotuksen vallitessa kiintynyt minuun. Minä tiesin, mikä oli jalkojeni juuressa — minä tiesin, miksi he pitivät lyhtyä niin alhaalla.
"Voitteko Te todistaa, kuka hän oli, herra?"
Silmäni laskeutuivat hitaasti. Ensin en minä nähnyt mitään muuta kuin palasen karkeaa purjekangasta. Sadepisarain rapse sitä vastaan kuului selvästi kamalassa hiljaisuudessa. Minä siirsin katseeni kankaan yläkulmaan, ja siinä — siinä kellervässä lyhdyn valossa näkyivät sir Percivalin elottomat kasvot jäykkinä, hirveinä ja mustina.
Siten näin minä hänen ensi ja viime kerran. Niin tahtoi Jumala, että hänen ja minun piti kohdata toisemme.