VIII.
Minä läksin talosta siinä vakuutuksessa, että rouva Catherick oli vasten tahtoansa johtanut minua askeleen eteenpäin. Ennenkun minä olin ennättänyt poiketa lähimmälle kadulle torin kulmasta, kiintyi huomioni siihen, että joku äkkiä lukitsi oven takanani. Minä käännyin ja näin vantteran, mustapukuisen miehen seisovan sen talon portailla, joka, mikäli minusta näytti, oli lähinnä rouva Catherickin asuntoa. Mies tuli käyden kiiruisin askelin sitä kulmaa kohden, johon minä olin seisahtunut. Minä tunsin heti hänet siksi, joka oli kulkenut edelläni Blackwater-Parkiin käydessäni siellä ja joka oli koettanut haastaa riitaa kanssani.
Minä seisoin hiljaa saadakseni tietää, oliko hänellä tälläkin kertaa aikomus ryhtyä tekemisiin kanssani. Kummastuksekseni meni hän ohi nopein askelin lausumatta sanaakaan ja edes katsomattakaan minuun. Tämä oli niin vastakkaista sille, mitä minä olin häneltä odottanut, että uteliaisuuteni tai paremmin sanoen epäluuloni heräsivät, ja minä päätin seurata häntä voidakseni mahdollisesti huomata, mitä hänellä oli tekemistä tässä kaupungissa. Ottamatta selvää, näkikö hän minut vai ei, seurasin minä häntä. Hän ei katsonut kertaakaan taakseen ja astutti minua perässään suorinta tietä rautatieasemalle.
Juna oli juuri lähtemäisillään ja kaksi tai kolme viime hetkessä saapunutta matkustajaa tunkeili pienen lippuaukon ympärillä. Minä menin heidän luokseen ja kuulin selvään miehen pyytävän lippua Blackwaterin asemalle. Otin selville, että hän todellakin matkusti tällä junalla, ennenkun poistuin paikalta.
Minä voin vain yhdellä tavalla selittää, mitä minä juuri nyt olin nähnyt ja kuullut. Olin varma, että mies oli tullut rouva Catherickin asunnon viereisestä talosta. Luultavasti oli hän sir Percivalin määräyksestä oleskellut siellä saadakseen selville, enkö minä ennemmin tahi myöhemmin kävisi rouva Catherickin luona. Hän oli epäilemättä nähnyt minun sekä menevän että tulevan ja sen jälkeen kiiruhtanut ensi junaan matkustaakseen Blackwater-Parkiin ja tehdäkseen ilmoituksen sir Percivalille, joka niine tietoineen, jotka hänellä varmaan oli minun puuhistani, luonnollisesti saapuisi tälle paikalle ollakseen saapujia, jos minä päättäisin matkustaa Hampshireen. Muutamain päiväin kuluttua tapaisimme hän ja minä varsin uskottavasti toisemme.
Millainen tulos olisikin, päätin minä kumminkin epäämällä toteuttaa yritykseni, lujasti silmäten siihen päämäärään, jonka koetin saavuttaa, pysähtymättä tai väistämättä sir Percivalia tai jotakuta muuta. — Se suuri edesvastaus, joka raskaasti painoi minua — edesvastaus sovittaa pienimmätkin toimeni niin, ett'eivät ne johtaisi Lauran pakopaikan löytämiseen — ei ahdistanut minua ollenkaan Hampshiressä. Welminghamissa voin minä kuljeskella mieleni mukaan ja jos minä sattumalta laiminlöin tarpeelliset varovaisuustoimenpiteet, niin ei kumminkaan kukaan muu kuin minä itse kärsisi siitä.
Poistuessani asemalta alkoi jo hämärtää. Ja kun minä pimeän tultua, en voisi tehdä mitään tutkimuksia tällä vieraalla paikkakunnalla, läksin lähimpään ravintolaan ja tilasin päivälliseni ja huoneen yöksi. Tämän tehtyä kirjoitin minä Marianille ilmoittaakseni hänelle, että kaikki oli hyvin ja että minulla oli hyviä toiveita onnistua. Lähteissäni Lontoosta olin minä pyytänyt häntä osoittamaan ensimmäisen kirjeensä, jonka minä toivoin saavani huomisaamuna, Welminghamin postikonttoriin ja minä pyysin häntä lähettämään seuraavan kirjeen samalla osoitteella. Jos minä sattumalta olisin matkustanut pois kaupungista sen saapuessa, voin minä helposti saada sen kirjoittamalla postinhoitajalle.
Ravintola tuli myöhemmin illalla aivan typi tyhjäksi. Minulla oli häiritsemätön tilaisuus miettiä kaikkea, mitä tänään iltapäivällä oli tapahtunut. Ennenkun minä menin levolle, olin minä huolellisesti muistutellut kummallisen keskusteluni rouva Catherickin kanssa alusta loppuun ja tarkoin tutkinut niiden päätelmäin arvon, jotka minä aivan äkkiä olin päivällä ehtinyt tehdä.
Vanhan Welminghamin kirkon sakaristo oli se lähtökohta, josta ajatukseni hitaasti ja tutkien johti kulkuansa kaikkeen siihen, mitä minä olin kuullut rouva Catherickin lausuvan, kaikkeen siihen, mitä minä hänen luonaan olin huomannut kummallista ja epäilyttävää.
Kun rouva Clements ensin mainitsi sakariston ympäristön sir Percivalin ja rouva Catherickin salaisten kohtausten paikkana, pidin minä tätä vain varsin kummallisena. Ja tämän kummallisuuden tunteen vallitessa olin minä keskustelussa jälkimäisen kanssa vain kokeeksi lausunut muutamia sanoja keskustelusta "kirkkomaalla sakariston vieressä" — asia, joka näytti minusta vain toisarvoiselta sivuseikalta ja joka puhuessani muistui mieleeni. Minä olin valmistautunut siihen, että hän vastaisi minulle hämmentyneenä tai suuttuneen, mutta se sanomaton pelko, joka valtasi hänet lausuessani nämä sanat, oli minulle täydellinen yllätys. Minä olin jo kauan ennen ajatuksissani yhdistänyt sir Percivalin salaisuuden johonkin salattuun, vakavaan rikokseen, jonka rouva Catherick tiesi, mutta tätä pitemmälle en minä ollut mennyt. Mutta nyt oli tämän naisen äkkinäinen kauhistus enemmän tai vähemmän suoranaisesti asettanut tämän rikoksen yhteyteen sakariston kanssa ja saattanut minut käsittämään, että hän oli ollut enemmän kuin todistaja — hän oli epäilemättä ollut osallinen rikokseen.
Mikä oli tämä rikos? Minä aloin tulla siihen vakuutukseen, että se oli samalla kertaa sekä halpamainen että vaarallinen — muutoin ei olisi rouva Catherick toistanut minun sanojani sir Percivalin valtaan nähden niin selvällä halveksumisella — siis törkeä ja vaarallinen rikos, johon hän oli ottanut osaa, ja se rikos oli yhteydessä kirkon sakariston kanssa.
Seuraava kohta vei minut vielä askeleen etemmäksi.
Rouva Catherickin huomattava sir Percivalin halveksuminen ulottui nähtävästi tämän äitiinkin. Hän oli puhunut mitä katkerimmalla ivalla siitä ylhäisestä perheestä, josta sir Percival polveutui — "ainakin äidin puolelta". Mitä tämä merkitsi? Oli ainoastaan kaksi selitystä: Joko oli äiti alhaissukuinen tai oli hänen kunniallaan jokin varjo, jonka sekä rouva Catherick että sir Percival salaisuudessa tunsivat. Ensinmainitun näistä selityksistä voin minä vain löytää hakemalla kirkonkirjoista hänen vihkimätodistuksensa ja saamalla siten tietää hänen nimensä ja sukunsa johdatukseksi vastaisille tutkimuksilleni.
Mutta jos toiselta puolen viimemainittu olettamus oli oikea, niin mikä tahra oli hänen arvollansa? Kun minä muistelin niitä tietoja, joita Marian oli antanut minulle sir Percivalin vanhemmista ja siitä merkillisen yksitoikkoisesta elämästä, jota he viettivät, niin heräsi mielessäni kysymys, eikö ollut mahdollista, ett'ei hänen äitinsä koskaan ollut naimisissa hänen isänsä kanssa. Tästäkin tekisivät kirkonkirjat parhaiten selvää. Mutta minkä seurakunnan rekisterissä he olisivat vihittyinä? Tähän kysymykseen nähden palasin minä taas niihin päätelmiin, joita minä olin tehnyt, ja sama ajatusvoima, joka jo oli huomannut tehdyn rikoksen paikan, saattoi minut nytkin uskomaan, että vihkimätodistus täytyi olla Vanhan Welminghamin sakaristossa.
Nämä olivat tulokset käynnistäni rouva Catherickin luona — nämä ne kaikenlaiset mietteet, jotka, uskollisesti viitaten samalle taholle, ratkaisivat minun toimenpiteitteni suunnan huomispäivänä.
Aamu oli raskas ja pilvinen, mutta silti ei satanut. Minä jätin matkareppuni ravintolaan ja kysyttyäni tietä läksin jalkaisin Vanhan Welminghamin kirkolle. Kuljin hieman yli kaksi peninkulmaa maata, joka koko ajan hitaasti kohosi.
Korkeimmalla paikalla oli kirkko — vanha, ajan pahoin pitelemä rakennus, jonka sivuilla oli raskaat tukipylväät ja keskellä jykeä, nelikulmainen torni. Vastapäisellä puolella oleva sakaristo ulkoni kirkosta ja näytti olevan samanikäinen. Ympärillä näkyi useammassa kohden sen kauppalan jäännöksiä, jonka rouva Clements oli kuvannut minulle omaksi ja miehensä muinoiseksi kotipaikaksi. Ne olivat huomattavimmat asukkaat kauan sitten hyljänneet uuden kaupungin takia. Muutamat taloista olivat revitty tyyten alas paitsi ulkomuureja, toiset olivat saaneet seisoa vähitellen rapistuakseen, ja muutamissa asui vielä ihmisiä, jotka nähtävästi kuuluivat köyhimpään luokkaan. Se oli autio taulu — eikä kumminkaan synkeimmässä rappiotilassaan niin autio kuin se uusi kaupunki, josta äsken olin poistunut. Täällä voi silmä kiintyä kellastuneisiin, suuriin, laveihin ketoihin ja maatiloihin; täällä oli joukko puita, jotka, vaikkakin lehdettömiä, poistivat maiseman yksitoikkoisuuden ja johtivat ajatuksen kesään ja varjoisiin lehtoihin.
Kun minä tulin esille kirkon takapuolelta ja kuljin ohi muutamien hyljättyjen asuinrakennusten etsiäkseni lukkaria, näin minä kaksi miestä, jotka olivat seisoneet kätkössä erään muurin takana, astuvan esiin ja seuraavan minua. Pitempi heistä, vahva, leveäharteinen mies, metsänvartijan puvussa, oli minulle tuntematon; toinen oli yksi niistä miehistä, jotka vainosivat minua Lontoossa käydessäni herra Kyrlen luona. Minä olin silloin tarkoin katsellut häntä ja minä olin varma, että se oli juuri hän, jonka minä nyt näin.
He eivät yrittäneetkään puhutella minua ja pysyttelivät tarpeellisen matkan päässä, mutta heidän oleskelunsa syy kirkon läheisyydessä oli kumminkin varsin selvä. Oli niin kuin olin odottanutkin — sir Percival oli jo varustautunut taisteluun minua vastaan. Käyntini rouva Catherickin luona oli ilmoitettu edellisenä iltana, ja nyt seisoivat molemmat miehet vartioimassa kirkon lähellä, odottaen tulisinko minä näköisälle Vanhassa Welminghamissa. Jos minä olisin tarvinnut joitain enempiä todistuksia siitä, että minun tutkimukseni olivat suuntautuneet oikealle tolalle, niin olisi nyt tehty suunnitelma vakoilla minua ollut täysin riittävä.
Minä kuljin edelleen, kunnes minä tulin erään vielä asutun talon luo, jota ympäröi pieni keittiöpuutarha, jossa muuan mies oli työskentelemässä. Hän neuvoi minulle tien lukkarin taloon, joka jonkun matkan päässä oli aivan yksin hyljätyn kauppalan rajalla. Lukkari oli huoneessa ja pani parhaillaan päällystakkia päälleen. Hän oli iloisa, ystävällinen ja puhelias ukko, jolla oli varsin epäedullinen ajatus — mikäli minä pian huomasin — siitä paikasta missä hän eli, ja itsetyytyväinen ylemmyyden tunne naapureihinsa nähden sen suuren merkkitapauksen johdosta että hän kerran oli ollut Lontoossa.
"Olipa hyvä, että tulitte niin aikaisin herra", sanoi vanhus, kun minä esitin käyntini syyn. "Kymmentä minuuttia myöhemmin en minä olisi ollut kotona. Pitäjän asiat, herra voitte uskoa, että on varsin paljon kulkemista minun ikäiselleni miehelle, ennenkun kaikki on toimitettu. Mutta näettekö, herra, ukko on vielä ketterä ja reipas eikä ole koskaan valittanut väsyneitä jalkoja! Niin kauan kun mies ei valita koipiansa, kelpaa hän vielä johonkin. Ettekö Tekin samoin ajattele, herra?"
Sillä välin otti hän avaimet takan nurkkauksessa olevasta koukusta ja sulki oven perästämme. Ja jatkaen yksinpuheluaan sanoi hän tyytyväisellä äänellä, ikäänkuin mielihyvissään siitä, että on vapaa kaikista perhehuolista.
"Minulla ei ole ketään, joka touhuaisi ja puuhaisi kotitaloudessani. Vaimoni lepää haudassa, ja lapseni ovat kaikki naimisissa. Huono paikka tämä, eikö niin, herra? Mutta seurakunta on suuri — kuka tahansa ei voisi hoitaa tätä paikkaa, sen sanon. Hyvät tiedot tekevät asian mahdolliseksi, ja minä olen saanut oppia, mitä tarvitaan ja hieman enemmänkin. Minä voin puhua yhtä hyvää englannin kieltä kuin kuningatarkin — Jumala varjelkoon kuningatarta! — ja se on jo enemmän kuin useimmat muut henkilöt tällä paikkakunnalla osaavat. Te olette Lontoosta arvatakseni, herra? Minä olin Lontoossa 25 vuotta sitten. Mitäpä uutta tapahtuu siellä tähän aikaan?"
Rupattaen tällä lailla saattoi hän minut sakaristoon. Minä katsoin ympärilleni nähdäkseni molemmat vakoojat. En kumminkaan voinut heitä missään huomata. Nähtyään, että minä käännyin lukkariin hankkiakseni tietoja, olivat he luultavasti kätkeytyneet johonkin, josta he vapaasti voivat valvoa toimiani.
Sakariston ovi oli tamminen, raskas ja vanha sekä vahvoilla rautakoristeilla siloteltu; lukkari asetti suuren, raskaan avaimensa lukkoon sellaisella kasvojen ilmeellä, joka osoitti hänen tietävän, että tässä on vaikea työ edessä, jonka onnistumisesta hän itsekään ei ollut varma.
"Minun on pakko saattaa Teidät sisään tätä tietä, herra", sanoi hän, "sillä ovi, joka johtaa kirkosta tänne, on sakariston puolelta lukittu. Muutoin olisimme me voineet mennä sitä tietä. Tämä lukko on kauhean vaikea avata. Se on kuin vankilan oven lukko; se on monta kertaa mennyt umpilukkoon, ja minä olen ainakin viisikymmentä kertaa maininnut asiasta kirkon isännöitsijälle ja vaatinut hankkimaan uutta. — Hän sanoo silloin aina: 'Minä katson' — ja siihen asia jää. Ah, koko tämä paikka on sellainen rääsynurkka, jota ei ollenkaan voi verrata Lontooseen, vai kuinka, sir? Me nukumme täällä! Emme seuraa ollenkaan aikaamme."
Hetkinen väännettyä ja kierrettyä avainta antoi raskas lukko vihdoinkin perään, ja lukkari avasi oven. Sakaristo oli suurempi kuin oli voinut kirkon ulkopuolelta päättää. Se oli pimeä ja synkkä vanha huone, joka oli matala ja jonka katossa ristihirret olivat näkyvissä. Pitkin kahta sivua pitkin niitä seiniä nimittäin, jotka olivat lähinnä kirkkoa, oli hautoja ja raskaita kaappeja, jotka olivat madon kalvamia ja vanhuuden halkomia. Erään kaapin koukuissa riippui useampia messupaitoja, jotka pullottivat kummallisissa kääröissä — olisi tarvinnut vain pari koipea niiden alle voidakseen huvitella näkevänsä joukon menneitä seurakunnan paimenia, jotka kaikessa toveruudessa olivat yhdessä siihen hirttäytyneet. Lattialla, messupaitojen alla, oli kolme sälylaatikkoa kannet puoleksi auki ja joukko oljenkorsia pistäytyen ulos halkeamista ja rei'istä joka sivulta. Niiden takana eräässä nurkassa oli koko tomuisia ja kellastuneita papereja, joista jotkut olivat käärityt kuin arkkitehdin piirustukset, toiset sitä vastoin lankaan pujotettuina ja muistuttaen kirjeitä tai laskuja. Huone oli muinoin saanut valaistuksensa yhdellä seinällä olevasta pikku ikkunasta; tämä oli kumminkin nyt muurattu kiinni ja korvattu kattoikkunalla. Ilma huoneessa oli raskas ja tukahduttava. Tukahduttava se oli sitäkin enemmän, kun kirkkoon johtava ovi oli suljettu. Tämäkin ovi oli tamminen sekä lukittu alhaalta ja ylhäältä.
"Meillä sietäisi olla täällä hieman siistimpää, ettekö ajattele niin, herra?" kysyi iloisa lukkari. "Mutta mihin pitäisi Teidän mielestänne yhtyä näin hyljätyllä paikalla? Katsokaahan nyt vain esimerkiksi näitä sälylaatikoita. Tässä ne nyt ovat olleet vuoden tai kauemmin valmiina Lontooseen vietäviksi — niin tässä ovat ne rojuina ja tässä tulevat ne olemaan niin kauan, kun ne kestävät koossa. Minä sanon vielä kerran, herra, mitä minä jo sanoin: tämä ei ole Lontoo. Täällä me nukumme. Me emme seuraa ollenkaan aikaamme!"
"Mitä on sälylaatikoissa?" kysyin minä.
"Saarnatuolin vanhain puuleikkausten palasia, alttariseinustan vuorauksia ja urkulehterin kuvia", sanoi lukkari. "Kaksitoista apostolia puuhun leikattuna — mutta ei yhdelläkään ole nenää jäljellä. Kaikki on rikkinäistä, madon kalvamaa ja syrjiltään vahingoittunutta — kaikki tyyni haperaa kuin posliini ja yhtä vanhaa kuin kirkko, jollei vanhempaakin."
"Ja miksi pitää ne lähetettämän Lontooseen? Korjattaviksiko?"
"Niin juuri, herra. Korjattaviksi ja missä se ei ole mahdollista, paikattaviksi uudella puulla. Mutta, näettekös, herra, rahat loppuivat — ja siinä sitä nyt ollaan odottamassa uutta listakeräystä, minkä merkintään ei kukaan näytä olevan halukas. Siitä on nyt vuosi vierinyt. Kuusi herraa söi päivällistä yhdessä sen asian kunniaksi uuden kaupungin ravintolassa. He pitivät puheita ja tekivät päätöksen ja kirjoittivat nimensä ja painattivat keräyslistoja herra, joissa tulipunaiset götiläiset kirjaimet loistivat, joissa puhuttiin paljon siitä, kuinka häpeä oli jättää kirkko ja kalliit puuleikkaukset korjaamatta ja niin edespäin. Tuossa lojuvat nyt kaikki keräyslistat, joita ei voitu jakaa ulos, arkkitehdin piirustukset ja kustannusarvio sekä koko kirjevaihto, joka päättyi siihen, että kaikki alkoivat kieroon katsella toisiansa — kaikki on tuossa nurkassa sälylaatikoiden takana. Ensin tuli hieman rahaa — mutta mitäpä voi odottaa, kun ei olla Lontoossa? Ne riittivät juuri parhaiksi rikkinäisten veistosten asettamiseen laatikoihin, kustannusarvion teettämiseen ja keräyslistojen painattamiseen — eikä sitten ollut penniäkään jäljellä. Kuitenkin ovat laatikot tässä, kuten olen sanonut. Ei ole mitään paikkaa, johon ne muuttaisimme — ei kukaan uudessa kaupungissa välitä meistä — me olemme täällä nurkassamme aivan unhotettuina. — Sakaristo tulee rojuhuoneeksi — kukapa voi auttaa sitä? Kas siinäpä olisi asia, jonka minä tahtoisin tietää."
Haluni saada tutkia kirkonkirjoja ei kehoittanut minua erityisesti seuraamaan vanhuksen rupatusta. Minä olin hänen kanssaan yhtämieltä, ett'ei kukaan voinut auttaa sitä seikkaa, että sakaristo näytti siivottomalta — ja esitin sitten, että me muitta mutkitta kävisimme asiaamme käsiksi.
"Niin, niin, aivan oikein — kirkonkirjat!" sanoi lukkari ottaessaan pienen avainnipun taskustaan. "Kuinka vanhoja Te tahdotte nähdä, herra?"
Marian oli sanonut minulle sir Percivalin iän puhuessamme hänen tulevasta avioliitostaan Lauran kanssa. Hän oli silloin kuvannut hänet 45-vuotiaaksi. Tämän laskun mukaan huomasin minä, että hänen oli täytynyt syntyä 1804 ja että minä huoleti voin alkaa tutkimukseni tämän vuoden lopusta.
"Haluan alkaa vuodesta 1804", sanoin minä.
"Kummalleko puolelle, herra?" kysyi lukkari. "Eteenkö vai taaksepäin siitä vuodesta?"
"Taaksepäin, menneeseen aikaan."
Hän avasi erään kaapin oven — sen, jonka vieressä messupaidat riippuivat, ja otti esiin suuren, likaisiin, ruskeisiin nahkakansiin sidotun kirjan. Minua kummastutti kirkonkirjan epävarma säilytyspaikka. Kaapin ovi oli kiero ja huojuva ja lukko mitä huonoin ja pienin. Minä olisin helposti voinut vääntää sen auki kävelykepilläni.
"Katsotaanko tämän olevan kirkon asiakirjain turvallinen säilytyspaikka?" kysyin minä. "Minun mielestäni pitäisi niin tärkeän kirjan kuin tämän olla varmemman lukon takana ja säilytettynä tulenkestävässä kaapissa."
"No, senpä sanon, että tämä on varsin merkillistä!" sanoi lukkari, sulkien kirjan samassa kun oli avannutkin sen ja taputtaen hiljaa sen kantta. "Juuri samat sanat, kuin minun vanhalla herrallani ja opettajallani oli tapana lausua kerta toisensa jälkeen monta, monta vuotta sitten. 'Miksi ei säilytetä kirkonkirjaa' — hän tarkotti juuri tätä kirjaa, jota minä nyt pidän kädessäni, 'miksi ei säilytetä kirkonkirjaa tulenkestävässä kaapissa?' Sitä en kuullut hänen lausuvan yhtä, vaan satoja kertoja. Hän oli asianajaja siihen aikaan ja sen lisäksi tämän kirkon kirjuri. Reipas ja komea vanha herra — ja täynnään omituisia päähänpistoja, voitte uskoa sen, herra. Niin kauan kuin hän eli, piti hän jäljennöskirjaa tästä Knowlesburyssa olevassa konttoorissaan, mihin hän teki kaikki muistoonpanot kuin tähänkin. Te tuskin uskotte minua, mutta kumminkin on totta, että hänellä oli määrätyt päivänsä — yksi tai kaksi joka vuosineljännes, jolloin hän vanhalla valkoponyllaan ratsasti tänne kirkolle omin silmin verratakseen jäljennöstä ja kirkonkirjaa. 'Miten voin minä tietää', oli hänen tapansa lausua — 'miten voin minä tietää, ett'ei kirkonkirjaa täältä sakaristosta voida varastaa tai hävittää. Miks'ei sitä säilytetä tulenkestävässä kaapissa? Miks'en minä voi saada muita olemaan yhtä varovaisia kuin itsekin? Voihan jonakin päivänä onnettomuus tapahtua — kun kirkonkirja on poissa, ymmärtää seurakunta kyllä minun jäljennökseni arvon,' Näin puhuttuaan oli hänen tapansa ottaa hyppysellinen nuuskaa ja katsoa ympärilleen niin tyytyväisenä kuin prinssi. Niin hänen vertaistaan järjestyksenpidossa ja hoidossa hoitaa asioitaan ei ole helppo löytää nykyaikaan. Vieläpä Lontoossakin luulisin minä Teidän olevan vaikeaa löytää hänen vertaistaan. Minkä vuoden sanoitte? Oliko se 1804?"
"1804", vastasin minä, itsekseni päättäen olla antamatta vanhukselle enää tilaisuutta rupattamaan, ennenkun minä olin katsellut vihkimätodistukset läpi.
Lukkari pani nenälleen silmälasit ja käänteli kirjan lehteä, muistaen huolellisesti kastaa etusormeaan ja peukaloaan joka kolmannella lehdellä. "Kas tässä se on, herra!" sanoi hän, lyöden samassa kätensä tyytyväisenä avattuun kirjaan. "Tässä on se vuosi, jota Te halusitte nähdä."
"Kun en tietänyt, missä kuussa sir Percival oli syntynyt, aloin minä vuoden ensi puoliskosta. Rekisteri oli vanhan mallinen, kaikki todistukset olivat kirjoitetut viivoittamattomille sivuille, ja joka vihkimätodistuksen jälkeen oli vedetty viiva musteella.
"Minä tulin vuoden 1804 alkuun löytämättä mitään todistusta tästä avioliitosta, jatkoin sen jälkeen etsimistäni meidän ajastamme koko joulukuun 1803, koko marraskuun ja lokakuun, koko — ei, ei koko syyskuuta. Tämän kuun alusta löysin minä hakemani avioliiton!
"Huolellisesti tarkastin minä registeriin merkitsemistä. Se oli tehty sivun alimpaan osaan, ja kun tila oli niukka, oli se enemmän ahdattu kuin muut vihkimätodistukset. Heti yläpuolella oleva herätti huomiotani sen takia, että sulhasen ristimänimi oli sama kuin minunkin. Seuraava sitä vastoin kiinnitti katsettani aivan toisesta syystä: se otti nimittäin seuraavalla sivulla ylimpänä suuren tilan, koska kaksi veljestä samalla kertaa oli vihitty. Sir Felix Glyden vihkimätodistus ei ollut missään suhteessa huomattava lukuunottamatta sitä tilaa, jonka se otti alimpana sivulla. Tiedot hänen puolisostaan olivat aivan niin kirjoitetut, kuin tällaisissa tapauksissa on tavallista. Hänestä oli merkitty: 'Cecilia Jane Elster, Park-View Cottagesta Knowlesbury, aatelismies Patrick Elster-vainajan ainoa tytär, asui ennen Bathissa.'
"Minä merkitsin koko todistuksen taskukirjaani ja tunsin sitä tehdessäni itseni sekä empiväksi että alakuloiseksi yritykseni suhteen. Tämän salaisuuden, jonka minä aina tähän silmänräpäykseen asti olin uskonut selville saavani, jäljille näytti nyt olevan vaikeampi päästä kuin koskaan ennen.
"Mitkä käsitykset selvittämättömästä salaisuudesta olivat vahvistuneet käyntini takia sakaristossa? Ei kerrassaan mitkään. Mitkä tiedot olin minä saanut lady Percivalin kunnian otaksuttujen tahrain suhteen? Ainoa tieto, jonka minä olin saanut, puolusti hänen mainettansa. Uusia epäilyksiä, uusia vaikeuksia, uusia viivytyksiä näyttäytyi minulle loppumaton jono. Mihin pitäisi minun tästä lähtien ryhtyä? Ainoa keino, joka minulla mielestäni oli, oli tämä: Minun pitäisi tehdä tiedusteluja neiti Elster'in, Knowlesburysta, nähden toivossa päästä, huomaamalla syy rouva Catherickin halveksumiseen sir Percivalin äitiä kohtaan, askel lähemmäksi tämän arvoituksen ratkaisemista.
"Oletteko löytänyt haluamanne tiedon, herra?" kysyi lukkari, kun minä suljin kirkonkirjan.
"Kyllä", vastasin minä, "mutta kumminkin on minulla vielä muutamia kysymyksiä tehtävänä. Otaksun, että se pappi, joka 1803 oli seurakunnan pastorina, ei elä enään?"
"Ei eläkään herra! Hän kuoli kolme tai neljä vuotta ennen minun tänne tulemistani — ja se tapahtui armon vuonna 27. Minä sain tämän paikan, herra", jatkoi puhelias, vanha ystäväni, siten, "että entinen lukkari jätti sen aivan yht'äkkiä. Ihmiset puhuvat, että hänen vaimonsa ajoi hänet pois kotoa — vaimo elää vielä ja asuu uudessa kaupungissa. En tiedä oikein, onko juttu tosi; kaikki mitä tiedän, on paikan saantini. Herra Wansborough hankki minulle sen — sen vanhan herran poika, josta minä jo olen puhunut. Hän on nyt kirkonkirjuri, aivankuin hänen isänsä oli ennen häntä."
"Sanoitteko Te, että Teidän entinen opettajanne asui Knowlesburyssa?" kysyin minä, koettaen muistaa pitkää juttua vanhan koulun järjestystä rakastavasta miehestä, jolla puhelias ystäväni oli väsyttänyt minut, ennenkun hän oli avannut kirkonkirjan.
"Niin, niin se oli, herra", vastasi lukkari. "Vanha herra Wansborough asui Knowlesburyssa ja siellä asuu hänen poikansakin."
"Te sanoitte juuri nyt, että hän on kirkonkirjuri, kuten hänen isänsäkin oli. Minä en ole oikein selvillä, tiedänkö minä, mitä sillä tarkoitetaan."
"Todellako herra? Ja Te kumminkin tulette Lontoosta! Jokaisella seurakunnalla on kirkonkirjurinsa ja lukkarinsa. Lukkari on sellainen mies kuin minä, lukuunottamatta sitä, että minulla on paljon enemmän tietoja kuin useimmilla heistä — vaikka minä en tosiaankaan tahdo kehuskella niillä. Kirkonkirjurin paikkoja etsivät lakimiehet, ja jos on jotain kirjoittamista tai jotain lakialaa ajettava kirkon puolesta, toimittavat he sen. Se tapahtuu samalla tavoin kuin Lontoossa. Jokaisella kirkolla on siellä kirjurinsa, ja voitte olla varma, että ne kaikki ovat lakimiehiä."
"Siis otaksun minä, että nuori herra Wansborough on myöskin lakimies?"
"Luonnollisesti, herra! Hänellä on konttorinsa Highstreet'in varrella Knowlesburyssa — samassa paikassa jossa hänen isällään oli ennen häntä. Lukemattomia kertoja olen minä lakaissut sitä konttoria ja nähnyt vanhan herran ratsastavan ravia valkoponyllansa, kääntävän päätään milloin oikealle, milloin vasemmalle pitkin koko katua ja nyökkäävän kaikille ihmisille! Uskokaapas vain että hänellä oli jotakin arvoa! Hänen olisi pitänyt elää Lontoossa!"
"Kuinka pitkältä on Knowlesburyyn täältä?"
"Oh, sinne on varsin pitkältä", sanoi lukkari liioittelevalla käsityksellään matkan pituudesta ja sillä elävällä kuvittelulla vaikeudesta siirtyä paikasta toiseen, joka on ominainen maaseudun asukkaille. "Lähes 5 peninkulmaa, saan minä sanoa Teille!"
Oli vielä aikainen aamupäivä. Päivän pitäisi riittää kävelyyn Knowlesburyyn ja sieltä takaisia. Eikä luultavasti olisi kaupungissa ketään muuta henkilöä, joka paremmin voisi antaa minulle tietoja siitä arvonannosta ja yhteiskunnallisesta asemasta, mikä sir Percivalin äidillä oli ennen naimisiin menoaan, kuin paikkakunnan asianajaja. Aikoen heti jalkaisin lähteä Knowlesburyyn poistuin minä siis sakaristosta.
"Tuhat kiitosta, herra", sanoi lukkari minun pistettyäni pikku lahjan hänen käteensä. "Onko todellakin Teidän tarkoituksenne käydä koko tie Knowlesburyyn ja tänne takaisin? No no, Teillä on nuoret, terveet jalat — se on siunattu asia, vai kuinka? Tämä tie johtaa sinne; Te ette voi käydä harhaan. Toivoisin, että minulla olisi sama matka kuin Teilläkin — on niin hauska puhella henkilöiden kanssa, jotka ovat tulleet Lontoosta, kun asuu niin syrjäisellä paikkakunnalla kuin tämäkin. Saa kuulla jotain uutta. Hyvää huomenta, herra — vielä kerran suuri kiitos!"
Me erosimme. Kun minä olin poistunut kirkosta kappaleen matkaa, katsoin minä taakseni — siinä seisoivat taas molemmat miehet tiellä ja kolmas heidän seurassaan; tämä kolmas oli se pieni, mustapukuinen mies, jota minä edellisenä iltana olin seurannut asemalle.
He seisoivat puhelemassa keskenään hetkisen — sitten erosivat he. Mustapukuinen meni yksin takaisin Welminghamiin, molemmat toiset seisoivat paikoillaan nähtävästi aikoen seurata minua niin pian, kun minä alkaisin kulkea edelleen.
Minä jatkoin kulkuani olematta huomaavinani heidän puuhiansa. He eivät suututtaneet ollenkaan minua tällä hetkellä — päinvastoin voin minä sanoa heidän virkistäneen alakuloiseksi painuvaa mieltäni. Hämmästyttyäni nähdessäni avioliiton oikein rekisteröidyksi olin minä unhottanut ne päätelmät, jotka minä tein heidän hiipimisestään sakariston läheisyydessä. Mutta kun he nyt taasen näyttäytyivät, muistin minä, että sir Percival oli valmistautunut minun käyntiini Vanhan Welminghamin kirkolla suoranaisena tuloksena keskustelustani rouva Catherickin kanssa — muutoin ei hän olisi asettanut vakoojiansa sinne väijymään minua. Niin oikein kuin kaikki näyttikin kirkonkirjassa, oli kumminkin jotakin väärää salattuna siinä. — Minä en voinut vapautua siitä ajatuksesta, että oli jotakin tässä kirkonkirjassa, jota minun ei vielä onnistunut huomata.