VII.
Palattuani kotiin käynniltäni rouva Clementsin luona hämmästyin minä
Laurassa tapahtuneesta nähtävästä muutoksesta.
Lempeä kärsivällisyys, jota ei pitkällinen kärsimys koskaan ollut kukistanut, näytti nyt kerrassaan jättäneen hänen. Turhaan oli Marian koettamistaan koettanut rauhoittaa häntä. Hän istui pöydän ääressä, silmät tuijottaen lattiaan ja sormet levottomasti väännellen toisiaan hänen polvellansa. Minun astuessani huoneeseen nousi Marian istualtaan äänetön surun ilme kasvoissaan. Hän viivytteli hetkisen nähdäkseen, katsoiko Laura ylös minun lähestyessäni, ja kuiskaten minulle: — "koeta sinä herättää hänet", poistui huoneesta.
Minä istuuduin Marianin jättämälle tuolille, irroitin lempeästi toisistaan laihtuneet, levottomat sormiraukat ja tartuin hänen molempiin käsiinsä.
"Mitä sinä ajattelet, Laura? Sano minulle, rakkahani — koeta sanoa minulle, mitä se on."
Hän puuhaili itsekseen ja kohotti katseensa silmiini. "En voi tuntea itseäni onnelliseksi", sanoi hän "en voi olla sitä ajattelematta —." Hän vaikeni, kumartui hieman eteenpäin ja laski päänsä olkapäälleni äänettömyydessään niin liikuttavalla avuttomuuden ilmeellä, että se koski minun sisimpään sydämmeeni.
"Koeta sanoa minulle", toistin minä hiljaa, "miksi et ole onnellinen."
"Minä olen niin avuton — minä olen vain taakkana teille molemmille", vastasi hän väsyneesti huoaten. "Sinä teet työtä ja ansaitset rahaa, Walter, ja Marian auttaa sinua. Mitä voin minä tehdä? Lopulta pidät sinä enemmän Marianista kuin minusta — sinä pidät varmaan, sillä minä en kelpaa mihinkään! Ah, minä pyydän, minä pyydän niin sydämmellisesti sinulta älä kohtele minua kuin lasta!"
Minä kohotin hänen päätään, pyyhkäisin pois sotkeuneen tukan ja suutelin hänen otsaansa — kuihtunut kukkaraukkani, vainottu, onneton sisareni! "Sinä autat meitä, Laura", sanoin minä, "sinä alat jo tänä päivänä."
Nousin ylös, asetin hänen piirustuskapineensa järjestykseen ja annoin ne hänelle taas.
"Tiedäthän, että minä ansaitsen rahaa piirustamalla". sanoin minä. "Nyt, kun sinä olet tehnyt niin paljon työtä ja niin suuresti edistynyt, saat sinäkin alkaa ansaita rahaa. Koeta tehdä tämä pikku piirustus niin sieväksi ja kauniiksi kuin mahdollista. Kun se on valmis, otan minä sen mukaan, ja sama henkilö, joka ostaa minun työni, ostaa tämänkin, minä säilytät kaiken, mitä sinä ansaitset, omassa kukkarossasi, ja Marian tulee sinun luoksesi pyytämään apua yhtä usein kuin minunkin luokseni. Ajatteleppas nyt, miten paljon sinä autat meitä ja kuinka onnelliseksi sinä tunnet itsesi aamusta iltaan."
Hänen kasvoihinsa tuli harras ilme ja hymy lehahti muutamiksi sekunneiksi niille. Tänä hetkenä ja kun hän uudelleen otti kynän, jonka hän oli lykännyt luotansa, oli hän melkein taaskin entinen Laura.
Minä olin oikein tulkinnut hänen sielunsa äsken heränneen joustavuuden ja voiman ensimmäiset merkit, jotka hänen aavistamattaan, ilmenivät siinä harrastuksessa, mitä hän alkoi tuntea sisareni ja minun toimintaani kohtaan. Kertoessani Marianille, mitä oli tapahtunut, huomasi hän yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka Laura ikävöitsi työllä antaa elämälleen jotakin merkitystä ja hankkia siten itselleen sekä omaa että meidän kunnioitustamme. Ja tästä päivästä pidimme me varovasti vireillä tätä uutta kunnianhimoa, joka ennusti onnellisempaa, ehkäpä läheistäkin tulevaisuutta. Hänen piirustuksensa, kun hän on lopettanut ne, kätkettiin huolellisesti ja minä erotin joka viikko pienen summan tuloistani, joka annettiin hänelle kuviteltuna maksuna niistä heikoista, arvottomista piirros-raukoista, joiden ainoa ostaja minä itse olin. Oli vaikeata kyllä joskus olla ilmaisematta viatonta petostamme, kun hän tyytyväisenä jätti kukkaronsa auttaaksensa elantoamme ja vakavan harrastuneena halusi tietää, kumpiko meistä — hänkö vai minä — oli ansainnut enemmän viikon kuluessa. Minulla on vielä kaikki nämä piirustukset tallessani: ne ovat minulle arvaamattomia aarteita — kalliita muistoja, joita minä rakastan ja hoidan — ystäviä menneeltä koetuksen ajalta, joista minä en koskaan eroa, joita sydämmeni ei koskaan voi unhottaa.
Mutta mitä! enkö minä laiminlyö sen tehtävän selvittämistä, jonka olen ottanut suorittaakseni? Enkö silmää edeltäkäsin onnellisempaan aikaan, johon kertomukseni ei vielä ole saapunut? Niin, niin teenkin! Takaisin siis — takaisin näihin epäilyksen ja pelon päiviin, jolloin minä taistelin kovasti ylläpitääkseni rohkeuttani alinomaisen epävarmuuden jäätävästi ahdistaessa. Minä olen pysähtynyt, olen levännyt hieman matkallani eteenpäin. Mutta tämä hetki ei ole kenties mennyt hukkaan, jos ne ystävät, jotka lukevat näitä rivejä, ovat myöskin pysähtyneet ja levänneet.
Minä käytin hyväkseni ensimmäistä tilaisuutta puhuakseni kahden kesken Marianin kanssa ja ilmoittaakseni hänelle aamupäivän tutkimusteni tuloksen. Hänkin näytti olevan samaa mieltä rouva Clementsin kanssa Welminghamiin aikomani matkan johdosta.
"Varmaakin tiedät sinä vielä liian vähän, Walter", sanoi hän, "voidakseni pakottaa rouva Catherickin uskomaan sinulle salaisuutensa? Onkohan oikein harkittua ryhtyä näihin äärimmäisyyksiin, ennenkun olet koettanut vaarattomampia ja yksinkertaisempia keinoja? Sanoessasi minulle, että sir Percival ja kreivi olivat ainoat henkilöt maailmassa, jotka tiesivät Lauran matkapäivän Blackwater-Parkista, unhotit sinä ja minäkin, että oli kolmaskin henkilö, joka varmaan hyvin muistaa sen — tarkoitan rouva Rubellea. Eikö olisi helpompaa ja vaarattomampaa pakottaa hän tunnustamaan kuin sir Percival?"
"Kenties", vastasin minä, "mutta me emme voi olla yhtä varmoja rouva Rubellen muistista kuin sir Percivalin ja kreivin. Se riippuu siitä, tietääkö hän salahankkeesta ja onko hän ottanut osaa siihen. Nyt on myöhäistä rouva Rubellen vuoksi tuhlata aikaa, joka kenties on mitä suuriarvoisin ainoan sir Percivalin elämän aran kohdan tutkimiseksi. Etkö sinä ajattele hieman liian vakavasti sitä vaaraa, johon minä antaudun matkustamalla Hampshireen? Alatko peljätä, että sir Percival kumminkin lopuksi voittaa minut?"
"Hän ei voita sinua", vastasi hän varmasti, "sillä hänellä ei ole kreivin pohjatonta ilkeyttä apunaan."
"Mikä saa sinut sitten uskomaan?" kysyin minä kummastuneena.
"Se, että minä tunnen sir Percivalin itsepäisyyden ja uhmaavan kärsimättömyyden kreivin vallan takia", vastasi hän. "Minä uskon hänen itsekseen ryhtyvän taistelemaan sinua vastaan kuten hän ensin itsepäisesti ryhtyi oman käsityksensä mukaan toimimaan Blackwater-Parkissakin. Aika peljätä kreivin sekautumista on silloin kuin sinulla on sir Percival vallassasi. Hänen omat harrastuksensa joutuvat silloin vaaranalaisiksi — eikä hän kammo kauheimpia juonia sinua vastaan pelastaakseen itsensä."
"Meidän onnistuu kenties sitä ennen riistää häneltä aseet", sanoin minä. "Muutamia rouva Clementsin tietoja voidaan käyttää häntä vastaan, ja muitakin keinoja on meillä vastaisuudessa ehkä käytettävinämme. On jotain rouva Michelsonin lausunnossa, joka todistaa, että kreivi katsoi välttämättömäksi ryhtyä tekemisiin herra Fairlien kanssa. Voidaan huomata sellaisia seikkoja tässä asiassa, jotka ehkä sotkevat hänet juttuun kiinni. Minä pyydän sinua, Marian, poissa-ollessani kirjoittamaan herra Fairlielle ja ilmoittamaan hänelle, että sinä odotat häneltä vastausta, joka sisältää tarkan kertomuksen siitä, mitä tapahtui hänen ja kreivin välillä, ja lisäksi kaikki tärkeäarvoisimmat, hänen veljentytärtään koskevat seikat, mitkä siltä ajalta ovat tulleet hänen tietoonsa. Ilmoita hänelle myöskin, että se selitys, jota sinä nyt pyydät, vaaditaan häneltä ennemmin tai myöhemmin oikeuden edessä, jos hän nyt kieltäytyy sitä mielisuosiolla antamasta."
"Minä kirjoitan, Walter. Mutta oletko todellakin vakavasti päättänyt matkustaa Welminghamiin?"
"Täysin vakavasti. Minä käytän nyt kaksi päivää hankkiakseni varoja elatustamme varten; kolmantena matkustan minä Hampshireen."
Kun mainittu päivä oli saapunut, olin minä valmis matkustamaan.
Ollen mahdollista, että minä tulisin viipymään poissa jonkun lyhyen ajan, sovin minä niin Marianin kanssa, että me kirjoittaisimme toisillemme joka päivä. Niin kauan kuin minä säännöllisesti sain jotakin häneltä kuulla, voin minä tietää, että kaikki oli hyvin.
Mutta jollei kirjettä saapunut, palaisin minä Lontooseen ensi junalla. Minun onnistui tyydyttää Laura ilmoittamalla matkastani, että menen maaseudulle hankkimaan uuden ostajan minun ja hänen piirustukseensa. Täten jätin minä hänet ahkeroimaan tyytyväisenä! Marian seurasi minua portaita alas aina ovelle saakka.
"Muista, mitkä levottomat sydämmet sinä olet tänne jättänyt", kuiskasi hän, "muista, että koko meidän toivomme riippuu sinun onnellisesta palaamisestasi. Jos odottamattomia seikkailuja tapahtuisi tällä matkalla, jos sinä ja sir Percival joudutte yhteen…"
"Mikä saa sinut uskomaan, että me tapaamme toisemme?" kysyin minä.
"En tiedä — minä pelkään ja kuvittelen voimatta sitä selittää. Naura sille, Walter, jos tahdot — mutta Jumalan tähden hillitse kiivautesi, jos tapaat tämän miehen!"
"Älä pelkää, Marian! Minä lupaan olla varuillani."
Näin puhuttua erosimme.
Menin reippain askelin asemalle. Äsken herännyt toivo innosti mieltäni; tunsin olevani varmasti vakuutettu, ett'en matkustaisi tällä kertaa turhaan. Oli kaunis, kirkas ja raikas aamu. Tunsin kaikkien hermojeni olevan jännityksissä ja päätin lujasti jatkaa yritystäni, joka lisäsi minulle sekä ruumiin että sielun voimaa.
Mennessäni aseman kentän yli ja katsoessani ympärilleni oikealle ja vasemmalle ihmisjoukkoon, joka sinne oli kokoontunut, etsiäkseni jotkin tuttavat kasvot, tunsin minä epäröiväni, eikö olisi ollut viisainta laittautua valepukuiseksi, ennenkun läksin tälle matkalle. Koko tässä ajatuksessa oli kumminkin minulle jotain niin vastenmielistä — koko järjestelmässä käyttää valepukua oli mielestäni niin kamalaa yhtäläisyyttä tavallisen urkkija- ja ilmiantajajoukon kanssa, että minä hylkäsin moisen päähänpiston samana hetkenä kuin se syntyikin. Viisaudenkin näkökannalta katsottuna oli epäiltävää, olisiko tällainen teko ollut oikea. Jos minä olisin tämän valepuvun laittanut kotonani, huomaisi talon isäntä ennemmin tai myöhemmin puuhani ja alkaisi epäillä minua. Jos minä koettaisin tehdä sen muualla, voisivat samat henkilöt pienimmästäkin sattumasta saada nähdä minut sekä valepuvussa että ilman sitä ja voisivat saattaa minut sen huomion ja epäilyksen alaiseksi, jota minä nyt hartaimmin halusin välttää. Omassa persoonassani olin minä tähän asti toiminut — omassa persoonassani päätin minä jatkaakin loppuun asti.
Juna saapui Welminghamiin heti puolipäivän jälkeen.
Arabian erämaa tai Palestinan raunioita kuvaava taulu voi tehdä niin alakuloisen vaikutuksen silmään ja mieleen kuin englantilainen pikku kaupunki olemassa-olonsa ensi kautena ja siirtyessään parempaan kuntoon. Tämän havainnon tein minä vaeltaessani sen siistin autiuden, sen muhkean rumuuden ja sen siistityn uneliaisuuden kautta, joka vallitsi Welminghamin kaduilla. Ja kauppiaat, jotka tuijottivat minun jälkeeni tyhjistä puodeistaan, puut, jotka sadetta kaivaten riiputtivat oksiaan kivisillä karkotus-paikoillaan puolivalmiilla kaduilla ja toreilla, tyhjät talorungot, jotka turhaan odottivat elonantavaa, ihmisellistä perusainetta voidakseen tulla joksikin paremmaksi kuin tyhjäksi ja jäykäksi aineko'oksi, jokainen ihminen, jonka minä näin, joka esine, jonka ohi minä kuljin, näyttivät vastaavan minulle yhdellä äänellä: Arabian erämaat eivät ole mitään meidän sivistynyttä autiuttamme vastaan; Palestinan rauniot eivät koskaan voi antaa kuvaa nykyajan hengettömästä tyhjyydestä!
Kysyin tietä siihen kaupungin kortteliin, jossa rouva Catherick asui, ja olin pian torilla, jota ympäröivät pienet yksikerroksiset talot. Keskellä neliskulmaista paikkaa kasvoi hieman ohutta ruohoa, jota suojasi vähäpätöinen, reikäinen aita. Vanha lapsenpiika ja kaksi lasta seisoi yhdessä aitauksen kulmassa ja katseli laihaa vuohta, joka kalusi ruohoa. Kaksi kävelijää seisoi torin toisella sivulla, lähellä taloriviä ja puheli keskenään, ja toisella puolen johti pieni laiska poika pientä laiskaa koiraa nuorasta. Kuulin kaukaa yksitoikkoista pianon linkutusta, jota säesti kova takominen toiselta taholta. Nämä olivat kaikki elonmerkit, joita voin nähdä tai kuulla tullessani ensin torille.
Menin heti taloon n:o 13, jossa rouva Catherick asui, ja koputin ovelle etukäteen ajattelematta, kuinka minun pitäisi parhaiten ilmoittautua. Ennen kaikkea oli tärkeätä saada nähdä rouva Catherick. Sitten voisin minä aina omista huomioistani päättää parhaimman ja helpoimman tavan esittää käyntini syy.
Raskasmielisen näköinen, keski-ikäinen piika aukasi oven. Minä jätin hänelle käyntikorttini ja kysyin, voinko saada tavata rouva Catherickiä. Kortti vietiin sisään, ja piika palasi pyytämään, että minä ilmoittaisin käyntini syyn.
"Olkaa hyvä ja sanokaa, että minun käyntini koskee rouva Catherickin tytärtä", vastasin minä. Tämä oli paras tekosyy käyntini tueksi, minkä voin tällä hetkellä keksiä. Nainen meni huoneeseen ja tuli pian takaisin tällä kertaa synkän kummastuksen ilme kasvoissaan ja pyysi minua menemään sisään.
Minä tulin pieneen huoneeseen, jonka seinäpaperit olivat koreamalliset ja loistavaväriset. Tuolit, pöydät, piironki ja sohva loistivat kaikki räikeävärisinä ja osoittivat huonoa makua. Keskellä huonetta olevalla pöydällä oli punakeltaisella villaliinalla komeasti sidottu raamattu, ja tämän pöydän vieressä, lähellä ikkunaa, istui, pieni työkori polvellaan ja tihrusilmäinen, vanha villakoira jalkojen juuressa maaten, vanhempi nainen, myssy päässä, harmaat puolivanttuut kädessä ja mustaan silkkihameeseen pukeutuneena. Hänen harmaansekainen tukkansa riippui kankeissa kiemuroissa molemmin puolin päätä, hänen tummat silmänsä katsoivat suoraan eteen kovalla uhmaavalla leppymättömällä ilmeellä. Hänellä oli leveä, neliskulmainen muoto, pitkä leuka ja paksut, aistilliset, värittömät huulet. Hän oli kooltaan suuri ja vahva, hänen esiintymisensä suututtavan kylmäverinen. Hän oli rouva Catherick.
"Te olette tullut puhumaan kanssani tyttärestäni", sanoi hän, ennenkun ehdin lausua sanaakaan. "Olkaa hyvä ja sanokaa, mitä Teillä on kerrottavana."
Hänen äänensä sävy oli yhtä kova, yhtä uhmaava ja leppymätön, kuin hänen silmiensä ilme. Hän osoitti tuolia ja tarkasti minua kiireestä kantapäähän tutkivalla silmäyksellä, kun minä istuuduin.
Minä huomasin, että ainoa tapa tulla toimeen tämän naisen kanssa, oli puhutella häntä samalla äänellä ja hyökätä heti keskustelumme alussa hänen kimppuunsa hänen omalla alueellansa.
"Tiedättehän, että tyttärenne on kadonnut?" kysyin minä.
"Tiedän täysin hyvin."
"Oletteko peljännyt, että tätä onnettomuutta voisi seurata toinen — hänen kuolemansa?"
"Kyllä. Oletteko tullut tänne kertomaan hänen kuolemastaan?"
"Olen."
"Miksi?"
Hän teki minulle tämän kummallisen kysymyksen ilman että hänen äänensä, kasvojen ilmeensä tai esiintymisensä vähintäkään muuttui. Hän ei olisi voinut näyttää enemmän jääkylmältä, jos minä olisin kertonut hänelle, että tuolla aitauksessa oleva vuohi oli kuollut.
"Miksikö?" toistin minä. "Kysyttekö Te, miksi minä olen tullut kertomaan Teille tyttärenne kuolemasta?"
"Niin. Mitä harrastusta Teillä on hänen tai minun suhteeni? Kuinka voitte jotakin tietää tyttärestäni?"
"Seuraavasta syystä: Minä tapasin hänet tiellä sinä yönä, jolloin hän pakeni mielisairaalasta, ja autoin häntä pääsemään turvapaikkaan."
"Siinä teitte varsin pahoin."
"Surettaa minua, että hänen äitinsä voi sanoa noin."
"Hänen äitinsä sanoo niin. Kuinka tiedätte, että hän on kuollut?"
"Minulla ei ole oikeutta sanoa, kuinka tiedän sen — mutta minä tiedän sen."
"Onko Teillä oikeus sanoa, kuinka olette saanut minun osoitteeni?"
"On kylläkin. Sen sain minä rouva Clementsiltä."
"Rouva Clements on höpelö nainen. Pyysikö hän Teidän matkustamaan tänne?"
"Sitä hän ei tehnyt."
"No hyvä; sitten kysyn minä vielä kerran, miksi olette tullut tänne?"
Kun hän näytti kovasti päättäneen pakottaa minua vastaamaan, vastasin minä niin yksinkertaisesti kuin mahdollista.
"Minä tulin", sanoin minä, "uskoen että Anna Catherickin äidillä olisi jotakin harrastusta tietää, oliko Anna kuollut vai elossa."
"Vai niin", sanoi rouva Catherick jos mahdollista vieläkin kylmempänä. "Eikö Teillä ole mitään muuta syytä?"
Minä epäröin. Ei ollut helppoa keksiä silmänräpäyksessä oikeata vastausta tähän kysymykseen.
"Jos Teillä ei ole mitään muuta vaikutinta", jatkoi hän hitaasti vetäen harmaat puolivanttuunsa käsistään ja käärien ne kokoon, "niin saan minä kiittää Teitä vaivastanne ja sanoa, ett'en minä tahdo kauempaa pidättää Teitä täällä. Teidän tietonne olisi ollut vakuuttavampi, jos Te olisitte tahtonut selittää, kuinka Te olette saanut sen. Kumminkin uskon minä, että se oikeuttaa minut käymään surupuvussa. Ei ole mikään suuri muutos tarpeen puvussani, kuten itse huomaatte."
Hän kaivoi hameentaskuansa, otti sieltä esille pitsireunaiset mustat puolivanttuut, veti ne käsiinsä kylmästi ja miettivästi ja laski kätensä sitten ristiin polvellensa.
"Toivotan Teille onnellista matkaa", sanoi hän.
Hänen kylmä, ivallinen esiintymisensä suututti minut suoraan tunnustamaan, että minun käyntini tarkoitus ei vielä ollut saavutettu.
"Minä olen toisenkin syyn takia tullut tänne", sanoin minä.
"Ahaa! Sen uskoinkin", puuttui rouva Catherick puheeseen.
"Teidän tyttärenne kuolema —."
"Mihin hän kuoli?"
"Sydäntautiin."
"Vai niin. No, enemmän."
"Teidän tyttärenne kuolema on ollut syynä raskaaseen vääryyteen erästä minulle rakasta henkilöä kohtaan. Kaksi miestä, joista toinen on sir Percival Glyde, on minun vakuutukseni mukaan tehnyt tämän ilkityön."
"Todellako?"
Minä katsoin häntä tarkkaavasti nähdäkseni, osoittaisiko hän mitään mielenmuutosta, kun hän näin aavistamatta sai kuulla tämän nimen. Mutta ei lihaskaan värähtänyt — kova, uhmaava, leppymätön ilme hänen silmistään ei muuttunut silmänräpäykseksikään.
"Teillä voi olla syytä haluta tietää", jatkoin minä "miksi Teidän tyttärenne kuolema on ollut keinona toisen henkilön vahingoittamiseen."
"Ei", vastasi rouva Catherick, "en halua ollenkaan tietää. Tämä näyttää olevan Teidän asianne. Te mielitte sotkeutua minun asioihini. Minä en sotkeudu Teidän."
"No hyvä; kenties Te silloin kysytte", jatkoin minä, "miksi minä ollenkaan mainitsin tämän asian Teille?"
"Niin, sitä minä kysyn."
"Minä mainitsin siksi, koska minä olen päättänyt asettaa sir
Percivalin edesvastuuseen siitä pahasta, jonka hän on tehnyt."
"Mitä on minulla tekemistä tämän päätöksen kanssa?"
"Te saatte kuulla. On eräitä tapahtumia sir Percivalin menneessä elämässä, jotka minun tarkoitukseni voittamiseksi on välttämätöntä täysin tuntea. Te tunnette ne — ja tämän vuoksi olen minä tullut Teidän luoksenne." "Mitä tapahtumia tarkoitatte?"
"Minä tarkoitan niitä tapauksia, jotka sattuivat vanhassa
Welminghamissa silloin, kun Teidän miehenne oli lukkarina ja ennenkun
Teidän tyttärenne syntyi."
Vihdoinkin olin minä osannut tähän naiseen huolimatta siitä jäisen varovaisuuden aitauksesta, jota hän ponnisteli asettaa välillemme. Minä näin, kuinka ivallinen ylimielisyys hälveni vähitellen hänen silmistään — yhtä selvästi kuin minä näin hänen käsiensä levottomasti eroavan toisistaan ja koneellisesti alkavan sivellä hänen silkkihameensa poimua.
"Mitä Te tiedätte näistä tapahtumista?" kysyi hän. "Kaikki, mitä rouva Clements on voinut kertoa minulle", vastasin minä.
Silmänräpäyksellinen puna leimahti hänen kovilla, leveillä kasvoillansa; levottomat kädet jäivät hetkiseksi aivan hiljaa — kaikki tämä näytti ennustavan tulevaa vihan purkausta, joka kenties olisi voinut houkutella hänen paljastamaan itsensä. Mutta, ei — hän hillitsi nousevan katkeruutensa, nojasi taaksepäin nojatuolissa, laski kädet ristiin leveälle rinnallensa ja katseli minua ilkeä hymyily paksuilla huulillansa yhtä lujasti kuin ennenkin.
"Ahaa! Nyt alan minä käsittää kaikki", sanoi hän, samalla kun hänen lannistettu ja hillitty ilkeytensä kuvastui vain vielä suuremmassa määrässä ilkamoivana äänen ja esiintymisen uhmana. "Teillä on yksityinen riita sir Percival Glyden kanssa — ja minun pitäisi nyt olla avullinen kostamaan sitä. Minun täytyisi kertoa Teille yhtä ja toista sir Percival Glydestä ja itsestäni — eikö niin? Te olette yhtään häpeämättä tutkinut minun yksityisiä asioitani. Te luulette olevanne tekemisissä kadotetun naisen kanssa, joka elää täällä armoilla ja jonka pitää tehdä kaikki, mitä Te haluatte, pelosta että Te muutoin voisitte vahingoittaa häntä. Minä huomaan Teidän siivon tarkoituksenne. Se huvittaa minua. Ha, ha, ha!"
Hän vaikeni hetkisen, pani kätensä lujemmin ristiin rinnallensa ja nauroi itsekseen — kovaa, ilkeätä naurua.
"Te taidatte hieman tietää, kuinka minä olen elänyt tällä paikkakunnalla ja mitä minä olen täällä tehnyt, hyvä herrani — mikä olikaan Teidän nimenne?" jatkoi hän. "Minun mieleni tekee sanoa Teille se, ennenkun minä soitan ja ajatan Teidät ulos. Minä tulin tänne vieteltynä naisena. Minä tulin, maineeni riistettynä, ja päätin voittaa sen jälleen. Vuosi vuodeltaan olen minä taistellut sen takia — ja minä olen voittanut takaisin sen. Kunniallisesti ja avoimesti olen minä taistellut yhteiskuntamme kunnioitettuja jäseniä vastaan heidän omalla pohjallansa. Jos he sanovat nyt jotakin minua vastaan saavat he tehdä sen hiljaisuudessa, he eivät voi, he eivät uskalla sanoa sitä suoraan. Minä seison liian korkealla ja kyllin varmasti tässä kaupungissa voidaksenne ylettää minuun. Kirkkoherra kumartaa minulle. Ahaa! Te ette ottanut laskuun mitään sellaista tullessanne tänne. Menkää kirkkoon ja hankkikaa tietoja minusta — ja Te saatte tietää, että rouva Catherickillä on paikkansa siellä, hänellä yhtä hyvin kuin jollakin toisella, ja että hän maksaa veronsa oikeaan aikaan. Menkää raastupaan. Siellä on anomus, anomus jonka ovat allekirjoittaneet kaikki kaupungin arvossa pidetyt asukkaat, luvan myöntämistä vastaan eräälle sirkukselle, mikä turmelisi meidän tapamme, niin, meidän tapamme. Minä kirjoitin nimeni alle tänä aamuna. Menkää kirjakauppaan. Kirkkoherran keskiviikkoluennot vanhurskauttamisesta uskon kautta ovat ilmoitetut tilattaviksi. Minun nimeni on myöskin listalla. Tohtorinrouva antoi viime kerralla kolehdissa köyhille shillingin — minä panin puoli kruunua. Kirkon isäntä Sovard, joka kulki ympäri lautanen kädessään, kumarsi minulle. Kymmenen vuotta sitten sanoi hän apteekkari Pegrumille, että minut pitäisi piiskalla ajaa ulos kaupungista. Elääkö Teidän äitinne? Onko hänellä kauniimpi raamattu pöydällään kuin minulla? Onko hän paremmassa suhteessa kaupunkilaisiin kuin minä? Onko hän koskaan elänyt yli tulojensa? Minä en ole. Ahaa, kas tuossa tulee kirkkoherra, käyden yli torin! Katsokaa, herra — mikä Teidän nimenne onkaan? — katsokaa nyt, jos Teitä huvittaa."
Hän hypähti ylös nuoren naisen notkeudella, meni ikkunan luo, viipyi siinä, kunnes pappi meni ohi, ja tervehti juhlallisella arvokkaisuudella häntä. Pappi nosti kohteliaasti hattua ja kulki edelleen. Rouva Catherick istuutui taasen ja katsoi minua ilkeämmällä ivalla kuin koskaan ennen.
"Näettekö!" sanoi hän. "Sopiiko tuollaista mielestänne tehdä maineensa kadottaneelle naiselle? Miten luulette nyt suunnitelmanne onnistuvan?"
Se kummallinen keino, jonka hän valitsi puolustaakseen itseään, hänen varsin omituinen yrityksensä osoittaa tällä esimerkillä, mitä arvonantoa hän nautti kaupungissa oli niin ällistyttänyt minua, että minä kuuntelin häntä vaiti ja hämmästyneenä. Siitä huolimatta olin minä lujasti päättänyt saattaa hänet hämmennyksiin. Jos hänen raju kiihkeytensä oli kerran murtanut ne siteet, joilla hän oli sen hillinnyt, ja leimunnut minua vastaan, niin olisihan mahdollista, että hänen huuliltaan pääsisi sellaisia lausuntoja, jotka valaisisivat tutkittavakseni ottamaani asiaa:
"Miten luulette nyt suunnitelmanne onnistuvan?" toisti hän vielä kerran.
"Aivan niin, kuin tänne tullessani uskoin", vastasin minä. "Minä en epäile sitä varmaa asemaa, jonka Te olette voittanut tässä kaupungissa, eikä minun aikomukseni ole järkyttää sitä, vaikka minä voisinkin sen tehdä. Minä tulin tänne, koska varmasti tiesin: sir Percival Glyden olevan Teidän vihamiehenne samoinkuin minunkin. Jos minä vihaan häntä, niin vihaatte Tekin. Te voitte kieltää sen, jos Teitä miellyttää; Te voitte epäillä minua niin paljon kuin tahdotte; Te voitte olla minuun kuinka suuttunut tahansa — on kumminkin totta, että koko Englannin kaikista naisista olette Te — jos Teillä on jotakin tunnetta kärsimänne johdosta — se, joka auttaa minua musertamaan tämän miehen."
"Musertakaa hänet itse", sanoi hän — "tulkaa sitten takaisin kuulemaan, mitä minä silloin sanon."
Hän lausui nämä sanat aivan samoin, kuin hän oli puhunut koko ajan — nopeaan, uhmaavasti, kostavasti. Minä olin lietsonut käärmemäisen, vuosien pitkän vihan salaisessa pesässään — mutta vain minuutiksi. Kuin väijyvä, myrkyllinen kyykäärme hyökkäsi se minua vastaan — hänen kiivaasti kumartuessaan sitä paikkaa kohden, jossa minä istuin. — Kuin väijyvä, myrkyllinen elukka hävisi se minun nähteni — kun hän seuraavassa silmänräpäyksessä istui yhtä jäykkänä ja suorana tuolillaan.
"Te ette tahdo luottaa minuun?" kysyin minä.
"En."
"Pelkäättekö?"
"Näytänkö minä pelkurilta?"
"Te pelkäätte sir Percivalia."
"Pelkäänkö?"
Hänen kasvoilleen tuli voimakkaampi väri ja kädet alkoivat taasen innokkaammin silittää silkkihametta. Minä jatkoin jättämättä hänelle silmänräpäyksenkään miettimisaikaa.
"Sir Percivalilla on korkea yhteiskunnallinen asema", sanoin minä; "ei ollenkaan kummastuttaisi minua, jos pelkäisittekin häntä. Sir Percival on mahtava mies — hän on vapaaherra, suuren maatilan omistaja, ylhäisen perheen jälkeläinen —"
Minua kummastutti sanomattomasti, kun hän tässä purskahti hillittömään nauruun.
"Niin", toisti hän katkerimman halveksumisen äänellä. "Vapaaherra — suuren maatilan omistaja — ylhäisen perheen jälkeläinen. Niin, todellakin! Varsin ylhäisen perheen, varsinkin äidin puolelta."
Nyt ei ollut aikaa ajatella näitä sanoja, jotka olivat päässeet hänen huuliltaan; minä ennätin vain huomata, että niitä hyvin ansaitsi miettiä poistuttuani tästä talosta.
"En ole täällä kiistelläkseni Teidän kanssanne perhekysymyksistä", sanoin minä. "En tiedä mitään sir Percivalin äidistä —."
"Te tiedätte yhtä vähän sir Percivalista itsestään", keskeytti hän puheeni kiivaasti.
"Neuvon Teitä, ett'ette ole siitä niin varma", puutuin minä puheeseen. "Minä tiedän yhtä ja toista hänestä — ja minä epäilen vielä enemmän."
"Mitä Te epäilette?"
"Minä sanon Teille, mitä minä en epäile hänestä. Minä en epäile häntä
Annan isäksi."
Hän hypähti ylös ja tuli aivan luokseni, silmäten raivoisasti.
"Kuinka uskallatte Te lausua jotain sellaista? Kuinka uskallatte Te sanoa, kenen tytär hän oli — kenen hän ei ollut!" huudahti hän, samalla kun hänen kasvonsa värisivät raivosta ja ääni vapisi vihasta.
"Teidän ja sir Percivalin välisellä salaisuudella ei ole sellaista perustusta", jatkoin minä lujasti. "Se salaisuus, joka uhkaavana riippuu sir Percivalin elämän yllä, ei tullut Teidän tyttärenne syntyessä eikä poistunut hänen kuollessaan."
Hän vetäytyi askeleen taaksepäin. "Menkää!" sanoi hän, osoittaen uhkaavasti ovelle.
"Ei enemmän Teidän kuin hänenkään sydämmessään ole mitään ajatusta tähän lapseen nähden", jatkoin minä, lujasti päättäen ajaa hänet äärimmäisyyteen asti. "Ei ollut mitään rikollisen rakkauden sidettä Teidän ja hänen välillänsä pitäessänne näitä salaisia yhtymisiä. — Teidän miehenne tavatessa Teidät kuiskailemassa toistenne kanssa kirkkomaalla sakariston vieressä."
Hänen ojennettu käsivartensa vaipui samassa silmänräpäyksessä, kuin minä lausuin tämän, ja vihan kiivas puna katosi hänen kasvoiltansa. Minä huomasin tämän muutoksen, joka tapahtui hänessä. Minä näin tuon kovan, varman, pelottoman, laskevan naisen kukistuvan pelosta, jota hän ei kaikista ponnistuksista huolimatta voinut salata — kun minä lausuin nämä sanat: "kirkkomaalla sakariston vieressä."
Koko minuutin tai pitemmän ajan seisoimme me vaieten ja katsellen toisiamme. Minä puhuin ensiksi.
"Kieltäydyttekö vieläkin uskomasta minua?" kysyin minä.
Hän ei voinut vieläkään palauttaa entistä väriä kasvoillensa, mutta ääni oli taasen luja; esiintymiseen oli tullut entinen ärsyttävä uhma hänen vastatessaan minulle.
"Kieltäydyn", sanoi hän.
"Kehotatteko Te minua vieläkin menemään?"
"Kehotan. Menkää — älkääkä tulko koskaan takaisin."
Menin ovelle, pysähdyin hetkiseksi, ennenkun avasin sen, ja käännyin vieläkin kerran katsellakseni häntä.
"Kenties saan minä ilmoittaa Teille uutisia sir Percival Glydestä, joita Te ette ole valmistautunut kuulemaan", sanoin minä, "ja siinä tapauksessa tulen minä takaisin."
"Sir Percivalista ei ole mitään uutisia, joita minä en ole valmistautunut kuulemaan, lukuunottamatta —."
Hän vaikeni; hänen kalpeat kasvonsa synkkenivät, hän hiipi hiljaisin, varovaisin, kissamaisin askelin paikallensa.
"Lukuunottamatta uutista hänen kuolemastaan", sanoi hän istuutuessaan, samalla kun kammottava hymy oli hänen julmilla huulillaan ja kuolon kaamea viha väijyi hänen rohkeista silmistään.
Kun minä avasin oven mennäkseni, katsoi hän nopeasti minuun. Hänen huulensa avautuivat hitaasti hirveästä hymyilystään — hän tarkasti minua kiireestä kantapäähän kummastuneella, aralla silmäyksellä; koko hänen katseensa kuvasti äänetöntä, kauheaa toivetta. Tekikö hän kenties salaa laskelmiansa minun nuoruudestani ja voimastani, minun vihani suuruudesta kärsityn loukkauksen johdosta ja itsehillintäni rajoista? Kuvitteliko hän, mihin tämä viha voisi johtaa minut, jos sir Percival ja minä sattumalta kohtaisimme toisemme? Paljas ajatus ajoi minut pois hänen läheisyydestään ja vaiensi tavallisimmankin jäähyväislauseen huuliltani. Sanaakaan lausumatta poistuin minä huoneesta.
Avatessani ulko-oven näin minä saman papin joka jo kerran oli käynyt ohi talon, palaavan samaa tietä mennäkseen yli torin. Minä pysähdyin antaakseni hänen mennä sivu ja katsoin samalla vierashuoneen ikkunaan.
Rouva Catherick oli jo etukäteen kuullut hänen askelensa hiljaisella, yksinäisellä paikalla ja seisoi jo ikkunan ääressä. Ei edes se hirvittäväin intohimojen voima, jonka minä olin herättänyt tämän naisen sydämmessä, voinut saattaa häntä laiminlyömään tätä yhteiskunnallisen arvonannon hituista, mikä hänen vihdoinkin monen vuoden väsymättömäin ponnistusten jälkeen oli onnistunut voittaa ja mihin hän rajun voimakkaasti takertui kiinni. Siinä seisoi hän nyt taaskin, ei täyttä minuuttia sen jälkeen, kun olin mennyt, tullen varta vasten niin lähelle ikkunaa, että papin täytyi uudelleen tervehtiä häntä. Hän nosti taaskin hattuansa. Minä näin kovain, aavemaisten kasvojen ikkunalasin takana pehmenevän mielistellyn ylpeyden ilmeestä; minä näin pään kankeine, mustine myssyineen juhlallisesti kumartuvan vastaukseksi. Kirkkoherra oli tervehtinyt häntä ja minun läsnäollessani kaksi kertaa samana päivänä!