VI.
Siinä määrin olivat rouva Clementsiltä saamani tiedot, vaikkakin tosin kuvaten tapauksia, joita minä en ennen tuntenut, vain valmistavaa laatua.
Oli aivan selvää, että kreivi ja kreivitär Fosco olivat toimittaneet koko sen sarjan petoksia, jotka olivat saattaneet Anna Catherickin Lontooseen ja houkutelleet hänet rouva Clementsin luota pois. Mutta voiko laki heidän tekojansa rangaista, oli asia, jota hyvin ansaitsi miettiä. Ja se päämäärä, joka minulla nyt oli mielessäni, ei sallinut mitään sellaista poikkeusta. Varsinainen aihe käyntiini rouva Clementsin luona oli löytää mahdollisesti kaikkein pieninkin johto sir Percival Glyden salaisuuden huomaamiseen, eikä hän vielä ollut sanonut mitään, mikä olisi ollut minulle avuksi tässä tärkeässä kysymyksessä. Minä huomasin välttämättömäksi muistuttaa hänen mieleensä muinoisia aikoja, toisia henkilöitä ja tapauksia kuin ne, joissa hänen ajatuksensa tähän asti olivat liikkuneet, ja minä puhuin nyt ainoastaan ja yksinomaan tässä tarkoituksessa.
"Toivoisin voivani olla Teille joksikin avuksi tässä surullisessa asiassa", sanoin minä. "Kaikki, mitä voin tehdä, on ilmoittaa sydämmellinen osanottoni Teidän surussanne. Jos Anna olisi ollut Teidän oma lapsenne, niin ette Te koskaan olisi voinut uhrata enempää hänen hyväkseen."
"Siinä ei ole mitään ansiota, herra", sanoi rouva Clements teeskentelemättömästi. "Tyttöraukka, oli yhtä hyvä kuin oma lapseni. Olin kasvattanut häntä aikaisimmasta lapsuudesta; kaiken, mitä hän osasi, oppi hän minulta, ja uskokaa pois, herra, että oli kylläkin vaikeaa saada häntä hieman käsittämään. Hänen kadottamisensa ei kävisi niin sydämmelleni, ellen minä juuri olisi ommellut hänen ensimmäisiä vaatteitaan ja opettanut häntä kävelemään.
"Aina sanoin minä taivaan lähettäneen hänet lohduttamaan minua, koska minulla itselläni ei ollut lapsia, ja nyt, kun hän on poissa, on entinen aika niin selvästi ajatuksissani. Niin vanha kuin olenkin, en voi olla itkemättä häntä — ei, sitä en todellakaan voi, herra!"
Minä viivyttelin hieman antaakseni rouva Clementsille aikaa rauhoittua. Olihan mahdollista, että se valo, jota minä niin kauan olin etsinyt, alkaisi nyt — joskin heikosti ja kaukaa — loistaa minua vastaan tuon kunnon naisen kertomuksessa Annan aikaisemmasta elämästä.
"Tunsitteko rouva Catherickin ennen Annan syntymistä?" kysyin minä.
"En paljoa ennemmin, herra — ei enempää kuin noin neljä kuukautta. Siihen aikaan näimme me toisiamme, sangen usein, mutta ystäviä emme me juuri olleet."
Hänen äänensä oli taas tullut voimakkaammaksi hänen vastatessaan tätä. Niin kiusalliset kuin monet hänen muistonsa lienevät olleetkin, huomasin minä aivan hyvin, että hänelle oli helpottavaa, hänen itsensä sitä tietämättä, kääntää ajatuksensa nykyajan katkeroista suruista takaisin hänen kauan sitten kuluneeseen elämänsä osaan.
"Olitteko Te ja rouva Catherick naapureita?" kysyin minä ja johdatin hänen muistonsa näihin päiviin niin paljon kuin uskalsin.
"Kyllä, herra — me asuimme molemmat vanhassa Welminghamissa."
"Vanha Welmingham? Onko siis kaksi tämän nimistä kaupunkia Hampshiressa?"
"Niin, herra, ennen oli niin — siitä on nyt enemmän kuin 23 vuotta kulunut. Rakennettiin uusi kaupunki pari peninkulmaa kauemmaksi, mukavammin joen varrelle — ja vanha Welmingham, joka ei koskaan ollut sanottavasti kylää parempi, tuli heti aivan autioksi. Uutta kaupunkia kutsutaan nyt Welminghamiksi — mutta vanha kirkko on vielä edelleenkin seurakunnan kirkkona. Se on nyt aivan yksin, kun huoneet ovat puretut tai luhistuneet raunioiksi sen ympärillä. Niin, minä olen elänyt kyllin kauan nähdäkseni surullisia muutoksia. Se oli minun nuoruudessani kaunis ja hauska paikka."
"Asuitteko siellä ennen naimisiin menoanne, rouva Clements?"
"En, herra. — Olen syntynyt Norfolkissa. Mieheni ei myöskään ollut siltä seudulta. Hän oli syntynyt Crimsbyssä, kuten jo olen maininnut, ja siellä palveli hän oppivuotensa. Mutta kun hänellä oli ystäviä maan eteläosassa ja kun hän oli kuullut puhuttavan, että Southampton olisi hyvä paikka, asettui hän sinne asumaan ja alkoi harjoittaa ammattiaan. Sitä hän ei tehnyt tosin suuressa määrässä, mutta hän ansaitsi kumminkin kyllin voidakseen muutamien vuosien kuluttua luopua siitä ja kohtuullisesti tulla säästöillään toimeen. Hän asettui silloin vanhaan Welminghamiin ja minä hänen kanssaan, jouduttuamme naimisiin. Me emme olleet nuoria kumpikaan, mutta elimme onnellisesti toistemme kanssa — onnellisemmin kuin meidän naapurimme, herra Catherick, eli vaimoineen kun he pari vuotta myöhemmin tulivat paikkakunnalle."
"Tunsiko Teidän miehenne heidät ennen?"
"Tunsi Catherickin, herra, mutta ei hänen vaimoansa. Jokin ylhäinen herra oli auttanut Catherickiä, niin että hän pääsi Welminghamiin kirkon lukkariksi. Tämän takia tuli hän asettumaan meidän naapuriksemme. Hän toi mukanaan nuoren vaimonsa, ja me kuulimme sittemmin, että vaimo oli ollut kamarineitona eräässä perheessä Varneck-Hallissa lähellä Southamptonia. Catherickin oli ollut varsin vaikea saada hänet, kun hänellä oli varsin kopea ja ylpeä mielenlaatu. Monta kertaa oli hän kosinut ja saanut rukkaset, niin että hän lopulta, nähtyään kuinka haluton tyttö oli avioliittoon, oli jättänyt koko jutun sillensä, Mutta kun hän oli luopunut kosimishommistaan, muutti tyttö äkkiä mieltään ja tuli hänen luokseen pyytämättä, aivan syyttä. Miesvainajani sanoi aina, että juuri silloin olisi ollut oikea hetki antaa hänelle kunnon löylytys. Mutta Catherick oli niin ihastunut häneen, ett'ei hän ajatellut mitään sellaista. Hän ei sanonut koskaan epäystävällistä sanaa hänelle ei ennen eikä jälkeen vihkimisen. Hän oli liian kiivastunteinen mies ja antoi tunteittensa johdattaa itseään liian pitkälle, milloin yhdelle, milloin toiselle taholle; hän olisi pilannut paremmankin vaimon kuin rouva Catherickin, jos hänen kohtalonsa olisi suonut hänelle paremman. Minä en pidä pahan puhumisesta toisesta ihmisestä, herra — mutta totta ja varmaa on, että hän oli sydämmetön nainen ja tavattoman suuressa määrässä itsekäs ja hullu tavottelemaan turhamaista ihastelua ja koreita vaatteita. Hän ei edes ajatellutkaan osoittaa Catherickille hiventäkään ulkonaista kunnioitusta, niin ystävällinen kuin tämä aina olikin häntä kohtaan. Mieheni sanoi kohta heidän tultuansa naapureiksemme, että hän uskoi tuollaisen menon saavan surullisen lopun, ja hänen sanansa toteutuvatkin. Ennenkun he olivat eläneet täyttä neljää kuukautta paikkakunnalla, sattui kova loukkaus, ja molemmat puolisot erosivat toisistaan varsin surullisella tavalla. Molemmat olivat syyllisiä."
"Te tarkoitatte sekä mies että nainen?"
"Oh, en, herra! Catherickiä en minä tarkoita — hän oli vain onneton — minä tarkoitan hänen vaimoansa ja sitä henkilöä —."
"Sitä henkilöä, joka sai aikaan tämän häväistysjutun?"
"Niin, herra. Erästä aatelisherraa, jolla oli hyvä kasvatus ja jonka olisi pitänyt antaa parempi esimerkki. Te tunnette hänet kyllä, herra, — ja minun onneton, rakas Annani, hän tuntee hänet liian hyvin."
"Sir Percival Glydenkö?"
"Niin. Sir Percival Glyden."
Sydämmeni sykki kovasti — uskoin nyt saaneeni johtolangan käteeni. Kuinka vähän minä vielä tunsinkaan sen labyrintin harhakäytäviä, joka vielä kauan aikaa eksyttäisi minua!
"Asuiko sir Percival teidän läheisyydessänne siihen aikaan?" kysyin minä.
"Ei, herra; hän tuli joukkoomme muukalaisena. Hänen isänsä oli vähää ennen kuollut ulkomaalla. Minä muistan, että hänellä oli surupuku. Hän oli ottanut huolen siinä pienessä, joen varrella olevassa ravintolassa, jossa matkustavat herrat tavallisesti asuivat tultuaan kalastamaan. Hänen tultuaan ei juuri kukaan kiinnittänyt erikoista huomiota häneen — olihan tavallista, että ylhäiset herrat siihen aikaan matkustivat kaikista osista Englantia kalastamaan joessamme."
"Tuliko hän paikkakunnalle, ennenkun Anna oli syntynyt?"
"Tuli, herra. Anna syntyi heinäkuussa 1827 — ja minun muistaakseni tuli hän huhtikuun lopussa tai toukokuun alussa."
"Eikö rouva Catherickään tuntenut häntä?"
"Niin luulimme me ensin, herra. Mutta kun sattui tuo surullinen tapahtuma, ei kukaan uskonut heidän olevan tuntemattomia toisilleen. Minä muistan vielä kaikki tyyni niin selvästi, kuin se olisi eilen tapahtunut. Catherick tuli eräänä yönä meidän puutarhaamme ja herätti meidät heittämällä kourallisen hiekkaa ikkunaa vasten. Me kuulimme hänen pyytävän miestäni taivaan tähden tulemaan puhumaan hänen kanssaan. He seisoivat sitten kauan portailla ja keskustelivat. Kun mieheni tuli takaisin, oli hän kovin pahoilla mielin. Hän istuutui minun vuoteeni ääreen ja sanoi minulle: 'Lizzie! Minä uskoin aina, että rouva Catherick oli huono nainen ja että heidän avioliittonsa päättyisi onnettomasti — pelkään kovin, että loppu on tullut. Catherick on löytänyt koko joukon hienoja, pitsireunaisia nenäliinoja, kaksi sormusta ja uuden kultakellon perineen kätkettyinä vaimonsa piironkiin — kaikki koristeita, joita ei kukaan muu kuin ylhäinen nainen voi omata — eikä hän tahdo sanoa miehelleen, kuinka hän on kaikki nämä saanut.' — 'Luuleeko Catherick, että hän on varastanut ne?' kysyin minä. — 'Ei', vastasi hän, 'varkaus on jo paha teko, mutta tässä on kumminkin luultavasti vielä pahempi — hän ei ole ollut tilaisuudessa varastamaan sellaisia kalleuksia, eikä hänellä kaikissa tapauksissa ole taipumusta varastamaan, vaikka hän olisi ollut tilaisuudessakin. Ei, ne ovat hänelle annettuja lahjoja, Lizzie — hänen oma nimensä on kaiverrettu kelloon — ja Catherick on nähnyt hänet ottavassa keskustelussa, joka ei sovellu naimisissa olevalle naiselle, tuon surupukuisen vieraan herran — sir Percival Glyden kanssa. Älä puhu mitään tästä asiasta — minä olen hetkiseksi rauhoittanut Catherickiä. Minä olen pyytänyt hänen pitämään kielensä kurissa, mutta silmänsä ja korvansa auki, ja sitten olemaan kärsivällinen pari päivää, kunnes hän on ehtinyt oikein varmistua asiasta.' — 'Minä luulen, että te molemmat olette väärässä', sanoin minä. On aivan mahdotonta, että rouva Catherick, joka täällä on sekä kunnioitetussa että hyvinvoivassa asemassa, antautuisi tekemisiin sellaisen vieraan kuin sir Percival Glyden kanssa.' — 'Niin, niin', sanoi mieheni, mutta onkohan sir Percival hänellekin tuntematon! Sinä unhotat, miten hän lopulta tuli Catherickin puolisoksi. Hänhän kosi pian sanoen itse annettuaan ensin Catherickille useamman kerran rukkaset. On ollut huonoja naisia ennen häntäkin, Lizzie, jotka ovat käyttäneet heitä rakastavista kunnon miehistä saavuttamaa valtaansa keinona pelastaakseen maineensa — ja minä pelkään pahoin, että tämä rouva Catherick on pahin heistä. Saammepa nähdä', sanoi mieheni, 'saammepa nähdä!' — ja ennenkun kaksi päivää oli kulunut, saimmekin nähdä, kuinka kävi."
Rouva Clements vaikeni muutamia silmänräpäyksiä, ennenkun hän jatkoi kertomustaan. Tällä aikaa aloin minä epäillä, mahtoikohan se tieto, jonka minä olin saamaisillani, todellakin johdattaa minua läpi sen labyrintin, minkä minä olin ottanut tutkiakseni. Olikohan tämä jokapäiväinen — liiankin jokapäiväinen juttu miehen petollisuudesta ja naisen heikkoudesta avaimena sen salaisuuden paljastamiseen, joka uhkaavana riippui sir Percivalin elämän yllä.
"No niin, herra, Catherick seurasi mieheni neuvoa ja odotti", jatkoi rouva Clements, "ja kuten minä äsken sanoin, ei hänen tarvinnut odottaa kaukaa. Toisena päivänä tapasi hän vaimonsa ja sir Percivalin tuttavallisesti kuiskaillen keskustelemassa kirkkomaalla sakariston vieressä. Uskon heidän katsoneen tämän paikan viimeiseksi maailmassa, josta jokin ihminen voisi etsiä heitä — siksi olivat he siellä. Sir Percival, joka näytti varsin hämmentyneen ja nolostuneen, puolusti itseään niin epämääräisin sanoin, että Catherick-raukka, jonka kiivaasta luonnosta olen jo maininnut Teille, kerrassaan raivostui ja löi häntä. Hän ei kuitenkaan — ikävä kyllä — ollut yhtä vahva kuin se mies, joka oli loukannut häntä, vaan sai julmasti selkäänsä ja joutui pahoinpidellyksi naapuriensa nähden jotka heidän kiistansa kuullessaan olivat juosseet erottamaan heitä. Kaikki tämä tapahtui illalla ennen yön tuloa. Kun mieheni meni Catherickin luo, oli tämä poistunut — ei kukaan tietänyt mihin. Ei kukaan ihminen nähnyt häntä sittemmin paikkakunnalla. Hän näytti silloin liian hyvin ymmärtävän, mikä halpamainen vaikutin hänen vaimollaan oli ollut mennessään naimisiin hänen kanssaan ja hän tunsi liian katkeraa suuttumusta onnettomuudestaan ja häväistyksestään varsinkin tuon tapauksen jälkeen hänen ja vapaaherran välillä. Seurakunnan pastori painatti sanomalehteen kehotuksen, jossa pyysi häntä tulemaan takaisin vakuuttaen, ett'ei hän menettäisi virkaansa eikä ystäviänsä. Mutta Catherick oli liian ylpeä — sanoivat muutamat — hänellä oli liian paljon sydäntä, luullakseni, herra, tahtoakseen nähdä naapurejaan ja oleksia enempää paikkakunnalla, jossa hän oli kokenut sellaisen onnettomuuden. Mieheni sai tietoja häneltä hänen poistuessaan Englannista ja vielä kerran, kun hän oli matkustanut Amerikaan ja kaikki onnistui hänelle hyvin. Siellä elää hän vieläkin, mikäli minä tiedän, mutta ei kukaan täällä hänen vanhassa isänmaassaan — hänen ilkeä vaimonsa vähimmin kaikista — koskaan saane nähdä häntä."
"Kuinka kävi sitten sir Percivalin kanssa?" kysyin minä. "Oliko hän vielä kauan paikkakunnalla?"
"Oh, ei, herra; se olisi ollut hänestä liian vaikeaa. Samana iltana, kuin tämä ikävä tapaus sattui, kuuli joku hänen kiihkeästi riitelevän rouva Catherickin kanssa — ja huomisaamuna meni hän matkoihinsa."
"Entäs rouva Catherick? Varmaankaan ei hän voinut jäädä ihmisten joukkoon, jotka kaikki tunsivat hänen huonon käytöksensä?"
"Hän jäi, herra. Hän oli kyllin kova ja sydämmetön uhmatakseen naapuriensa halveksumista. Hän selitti jokaiselle, papista alkaen, että hän oli onnettoman väärinkäsityksen uhri ja ett'eivät kaikki paikkakunnan juorukielet voisi ajaa häntä pois, ikäänkuin hän olisi jonkun pahan tehnyt. Niin kauan kuin minä olin siellä, asui hän vanhassa Welminghamissa, ja minun lähdettyäni pois, kun uusi kaupunki perustettiin ja kaikki sen arvossa-pidetyt asukkaat alkoivat muuttaa sinne, muutti hän myöskin, ikäänkuin hän olisi ottanut tehtäväkseen elää heidän joukossaan häpeänä ja tahrapilkkuna viimeiseen saakka. Hän elää siellä vieläkin ja aikoo niin tehdä kuolemaansa asti kaikesta huolimatta."
"Mutta millä hän on elänyt näinä menneinä vuosina?" kysyin minä.
"Tahtoiko ja voiko hänen miehensä auttaa häntä?"
"Hän sekä tahtoi että voi, herra", sanoi rouva Clements. "Toisessa, minun kunnon miehelleni lähettämässään kirjeessä mainitsi hän, että hänen vaimonsa oli kantanut hänen nimeään ja elänyt hänen talossaan, ja niin syyllinen kuin tuo vaimo olikin, ei hän kumminkaan tarvitsisi kävellä kerjäläisenä kaduilla. Hän kykeni antamaan pienen vuotuisen avustuksen hänen ylläpidokseen, jonka vaimo vuosineljänneksittäin saisi nostaa eräästä nimitetystä konttoorista Lontoossa."
"Ottiko hän vastaan tämän avun?"
"Ei shillingiäkään siitä, herra. Hän ei sanonut koskaan tahtovansa olla kiitollisuuden velassa Catherickille leipäpalasta tai vesipisarasta, vaikka hän eläisikin sata vuotta. Ja hän on pitänyt lupauksensa siitä lähtien. Kun minun rakas mieheni kuoli ja jätti kaikki, mitä hänellä oli minulle, sain minä myöskin Catherickin kirjeet käsiini, ja minä pyysin rouva Catherickiä sanomaan minulle tarvitsiko hän jotakin. Ennen saakoon koko Englanti tietää, että minä kärsin nälkää, kuin minä tunnustaisin puutettani Catherickille tai jollekin hänen ystävälleen. Olkoon se vastaukseni ja ilmoittakaa se hänellekin, jos hän joskus vielä kirjoittaa."
"Luuletteko hänellä itsellään olleen rahoja?"
"Varsin vähän, tuskinpa ollenkaan, herra, Sanottiin — ja täydellä syyllä, pelkään minä — että hän sai varansa salaa sir Percivalilta."
Viime vastauksen jälkeen vaikenin minä hetkisen miettiäkseni, mitä olin kuullut. Jos minä epäilemättä otaksuin asian olevan niin, kuin minä olin sen kuullut kerrottavan, oli myöskin varsin selvää, että minä niin vähän kuin mahdollista olin päässyt salaisuuttani lähemmäksi, että koko tämä yritys saada tietoja oli mennyt kokonaan myttyyn.
Mutta oli eräs kohta hänen kertomuksessaan, joka herätti minussa epäilystä ehdottomasti hyväksyä se, eräs kohta, joka päinvastoin herätti minussa ajatuksen, että jotain oli salattua siinä.
Minä en voinut pakottautua uskomaan, että lukkarin syyllinen vaimo vapaaehtoisesti olisi tahtonut koko elämänsä pysyä sillä seudulla, joka oli ollut hänen häpeänsä näyttämönä. Hänen selityksensä, että hän teki tämän todistaakseen viattomuuttansa, ei tyydyttänyt minua. Minusta näytti silloin paljon luonnollisemmalta ja uskottavammalta se luulo, ett'ei hän ollut aivan niin vapaa päättämään tästä, kuin hän itse tahtoi väittää. Kuka tässä tapauksessa voisi todenmukaisimmin pakottaa häntä asumaan edelleen Welminghamissa? Luonnollisesti se mies, joka antoi hänelle varat elämistä varten. Hän oli kieltäytynyt ottamasta vastaan apua mieheltään, hänellä ei ollut omia, riittäviä varoja, hänellä ei ollut ystäviä, häntä ei kunnioitettu — mistäpä hän olisi saanut mitään apua, jollei juuri siltä taholta, kuin huhu mainitsi — sir Percival Glydeltä?
Arvostellen asiaa tältä kannalta ja yhäti muistaen sitä tosiseikkaa, että rouva Catherick tiesi salaisuuden, huomasin minä varsin hyvin, että sir Percivalille oli etua pidättää hänet Welminghamissa, koska hänen huono maineensa sillä seudulla aivan varmasti pitäisi hänet erillään kaikesta seurustelusta naisnaapurien kanssa ja tekisi hänelle mahdottomaksi ilmaista jotain varomattomasti luottavassa keskustelussa. Mutta mikä oli se salaisuus, joka niin huolellisesti kätkettiin? Ei se ollut sir Percivalin halveksittava osallisuus siihen tapaukseen, joka oli riistänyt rouva Catherickiltä kaiken arvonannon — senhän tunsivat aivan alusta alkaen kaikki seudun asukkaat. Ei epäilyskään, että Anna oli sir Percivalin tytär — sillä Welmingham oli juuri se paikka, jossa sellaisen epäluulon täytyi välttämättömästi olla. Jos minä omaksuin todistukset rouva Catherickin rikollisuudesta niin ehdottomasti, kuin kaikki muut olivat tehneet, jos minä sen johdosta tein samoja pintapuolisia päätöksiä, kuin herra Catherick ja kaikki hänen ystävänsä olivat tehneet — niin mitä sittenkin oli kaikessa tässä, mikä voi herättää minussa sen vakuutuksen, että vaarallinen salaisuus olisi sir Percivalilla ja rouva Catherickillä, salaisuus, joka on kätketty kaikkien näiden vuosien kuluessa?
Ja kumminkin näin minä näissä salaperäisissä kohtauksissa, näissä kuiskaavissa keskusteluissa lukkarin vaimon ja "surupukuisen vieraan" välillä todistuksen sen totuudesta.
Oliko mahdollista, että ulkonaiset seikat näyttivät toiselle taholle, kun totuus oli aivan toisella taholla? Voiko rouva Catherickin vakuutus, että hän olisi väärän epäillyn uhri olla todellakin totta? Vai oliko sir Percival pitänyt vireillä tätä väärää epäilyä kääntääkseen itsestään pois toisen ja raskaamman? Tässä oli, jos minä vain voin löytää sen, tämän salaisuuden johtolanka, salaisuuden mikä on kätketty syvälle tuon näöltään vähäpätöisen jutun verhoon, jonka minä juuri nyt olin kuullut.
Seuraavan kysymykseni tarkoituksena oli nyt saada varmuus, oliko herra Catherick todellakin tullut vakuutetuksi puolisonsa rikollisesta käytöksestä vai ei. Se vastaus, jonka minä sain rouva Clementsiltä ei jättänyt minulle epäilyksen hivenettäkään tässä tapauksessa. Rouva Catherick oli, siitä oli saatu varmoja todistuksia, naimattomana ollut moitittavissa suhteissa jonkun tuntemattoman henkilön kanssa ja sitten mennyt naimisiin pelastaakseen maineensa. Oli huomioiden kautta, joita minä en tässä katso sopivaksi esittää, tullut täysin todistetuksi, että se tytär, joka kantoi hänen puolisonsa nimeä, ei ollut Catherickin.
Ei ollut niin helppoa tutkia, oliko läheinen sukulaisuus Annan ja sir Percivalin välillä. Minä en keksinyt muuta parempaa keinoa kuin henkilöllisen yhdennäköisyyden.
"Luullakseni Te usein näitte sir Percivalin, kun hän oleskeli
Welminghamissa?" sanoin minä.
"Kyllä, herra — varsin usein", vastasi rouva Clements.
"Huomasitteko Te mitään yhdennäköisyyttä hänen ja Annan välillä?"
"He eivät olleet vähintäkään toistensa näköisiä."
"Oliko hän äitinsä näköinen?"
"Ei, ei äitinsäkään, herra. Rouva Catherick on tumma ja hänellä on pyöreät kasvot."
Siis ei kummankaan heidän näköisensä. Minä tiesin, ett'ei henkilöllinen yhdennäköisyys ollut mikään sellainen todistus, johon olisi varmasti kiinnyttävä, mutta toiselta puolen ei se ollut aivan hyljättäväkään. Oliko mahdollista saada jotain selvyyttä huomaamalla toisia tärkeämpiä tapahtumia rouva Catherickin ja sir Percivalin elämässä, ennenkun he tulivat Welminghamiin? Tässä tarkoituksessa tein minä seuraavat kysymykseni.
"Kuulitteko Te, mistä sir Percival tuli", kysyin minä, "kun hän ensin saapui kaupunkiimme?"
"Ei, herra. Muutamat sanoivat hänen tulleen Blackwater-Parkista ja toiset sanoivat Skottlannista — mutta ei kukaan tiennyt oikein."
"Oliko rouva Catherick palvellut Varneck-Hallissa, ennenkun hän joutui naimisiin?"
"Kyllä, herra."
"Oliko hän ollut kauan siellä?"
"Kolme tai neljä vuotta, herra; en tiedä varmaan kummanko."
"Kuulitteko Te koskaan Varneck-Hallin omistajan nimeä siihen aikaan?"
"Kyllä, herra. Se oli eräs majuri Donthorne."
"Tiesikö herra Catherick tai kuuliko joku teistä, oliko sir Percival majuri Donthornen ystävä vai oliko hänellä tapana oleskella Varneck-Hallin läheisyydessä."
"Herra Catherick ei koskaan puhunut siitä, mikäli minä voin muistaa, eikä kestään muustakaan luullakseni."
Minä merkitsin majuri Donthornen nimen ja osoitteen muistiin, jos hän vielä eläisi ja jos minulle vastaisuudessa olisi jotain hyötyä kääntyä hänen puoleensa. Kumminkin olin minä yhä enemmän vakuutettu, ett'ei mitään läheistä verisidettä ollut sir Percivalin ja Annan välillä, samalla kun minä tunsin olevani yhä enemmän varma, että hänen ja rouva Catherickin välisillä keskusteluilla ei ollut mitään yhteistä sen häpeän kanssa, jonka rouva Catherick oli kiinnittänyt miehensä hyvään nimeen. Minä en kumminkaan voinut miettiä useampia kysymyksiä hankkiakseni vahvistusta tälle vakuutukselle — minä voin vain kehoittaa rouva Clementsiä puhumaan hieman Annan aikaisimmasta lapsuudesta toivoen ehkä sitä tehdessä sattumalta leviävän jotain valoa siihen asiaan, joka niin eloisasti kiinnitti mieltäni.
"Minä en ole vielä kuullut", sanoin minä, "kuinka tämä lapsi-raukka joutui Teidän huollettavaksenne, rouva Clements."
"Ei ollut ketään muuta, herra, joka olisi ottanut hoitaakseen tuota turvatonta pikku olentoa", vastasi rouva Clements. "Ilkeä äiti näytti vihaavan lasta aina sen syntymästä saakka, ikäänkuin se polonen olisi ollut mikäkin syyllinen. Säälin sydämmestäni ja minä tarjouduin kasvattamaan lasta, aivan kuin se olisi ollut omani."
"Jäikö Anna siitä lähtien ainaiseksi Teidän hoitoonne?"
"Ei, ei aivan herra. Rouva Catherickillä oli ajoittain oikkunsa ja päähänpistonsa ja joskus oli hänen tapansa ottaa lapsi luoksensa ikäänkuin kiukusta minua kohtaan, koska se oli minun hoidossani. Mutta nämä päähänpistot eivät koskaan kestäneet kauvan. Pikku Anna-raukka? Hän lähetettiin aina takaisin luokseni ja aina oli hän iloinen takaisin tullessaan — vaikka hänellä olikin niin iloton elämä minun talossani, ilman muita samanikäisiä leikkitovereja kuten muilla lapsilla. Pisin eromme toisistamme oli silloin, kun hänen äitinsä otti hänet mukaansa Limmeridgeen. Se oli juuri samaan aikaan, kun minun mieheni kuoli, ja mielestäni oli oikein hyvä, ett'ei Anna tänä surun aikana ollut talossa. Hän oli silloin yhdennellätoista vuodellansa, kankea lukemaan, pieni raukka eikä niin iloinen kuin muut lapset — mutta varsin sievä pikku tyttö. Minä jäin vanhaan kotiini, kunnes hänen äitinsä toi hänet takaisin, ja tarjouduin sitten ottamaan hänet kanssani Lontooseen — sillä asia oli siten, herra, ett'en minä voinut jäädä enää vanhaan Welminghamiin kunnon miehen kuoltua — kaikki oli siellä niin vastenmielistä ja niin erilaista entiseen verraten."
"Suostuiko rouva Catherick Teidän ehdotukseenne?"
"Ei, herra. Hän palasi Cumberlandista entistäkin kovempana ja katkerampana. Muutamat sanoivat, että hänen oli täytynyt pyytää sir Percivalilta lupa matkustaa, ja että ainoana hänen päätöksensä aiheena lähteä tälle pitkälle matkalle Limmeridgeen hoitamaan kuolevaa sisartaan oli luulo, että sairas-raukalla oli rahoja — mutta hänellä oli tuskin riittävästi hautauskulujen maksamiseen. Luultavasti teki kaikki tämä rouva Catherickin yhä nurpeammaksi luonteeltaan — hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, että minä ottaisin lapsen mukaani. Näytti todellakin häntä huvittavan kiusata meitä tällä erolla. Kaikkiaan voin minä sanoa Annalle, missä minä asuisin ja pyytää häntä salaa tulemaan luokseni, jos hän joskus joutuisi murheeseen. Mutta monta vuotta kului sitten, ennenkun hänellä oli oikeus etsiä minua. Anna-raukka! En nähnyt häntä koskaan, ennenkun sinä yönä, jolloin hän pakeni mielisairaalasta."
"Tiedättekö, miksi sir Percival suljetti hänet sinne?"
"Minä tiedän ainoastaan, mitä Anna itse kertoi minulle, herra. Tyttö-raukka kertoili tavallisesti koko joukon sekasotkua siitä. Hän sanoi äitinsä tietävän tärkeän, sir Percivalia koskevan salaisuuden ja oli sen kerran ilmaissut hänelle joku aika sen jälkeen, kun minä olin poistunut Hampshirestä — ja kun sir Percival sai tietää, että hän tunsi tuon salaisuuden, suljetti hän hänet mielisairaalaan. Mutta mikä salaisuus oli, ei hän koskaan voinut sanoa kysyessäni. Kaiken kaikkiaan vastasi hän vain, että hänen äitinsä, jos vain tahtoisi, voisi saattaa sir Percivalin menneeksi mieheksi ja onnettomaksi ihmiseksi. Rouva Catherick oli luultavasti sanonut juuri niin paljon, mutta ei enempää. Minä olen melkein vakuutettu, että minä olisin saanut tietää koko jutun Annalta, jos hän todellakin olisi tietänyt niin paljon, kuin uskotteli — tai oikeammin sanoen, kuin uskoi tietävänsä, lapsi-raukka!"
Tämä käsitys oli useamman kuin kerran pälkähtänyt minunkin päähäni. Minä olin jo sanonut Marianille epäileväni, oliko Laura todellakin saamaisillaan jonkun tärkeän tiedon, kun kreivi Fosco saapui häiritsemään hänen ja Anna Catherickin keskustelua venehuoneessa. Oli aivan Annan mielenhämmennyksen mukaista, että hän kuvitteli selvään tietävänsä salaisuuden epämääräisen epäilyn perusteella, epäilyn, joka oli aiheutunut hänen äitinsä hänen läsnä-ollessaan varomattomasti lausutuista viittailuista. Sir Percivalin huonon omantunnon täytyi tässä tapauksessa ehdottomasti hänessä herättää sen väärän käsityksen, että Anna oli saanut tietää kaikki äidiltään, samoinkuin hän myöhemmin oli joutunut väärin epäilemään, että hänen vaimonsa oli saanut tietää kaikki Annalta.
Aika kului — puolipäivä oli pian lopussa. Jos minä viipyisinkin kauemmin, oli kuitenkin epävarmaa, saisinko kuulla mitään tärkeämpää rouva Clementsiltä, mikä voisi hyödyttää minun puuhiani. Olin jo saanut ne tiedot rouva Catherickistä, jotka olin halunnut, ja olin odottamatta saanut tehdä eräitä johtopäätöksiä, jotka kenties suuressa määrässä voivat helpottaa minun tulevia tutkimuksiani.
Nousin ylös, lausuin jäähyväiset ja kiitin rouva Clementsiä hänen ystävällisestä alttiudestaan tietojen annossa.
"Pelkään, että olette huomannut minut liian uteliaaksi", sanoin minä. "Minä olen vaivannut Teitä useammalla kysymyksellä, kuin mihin useimmat ihmiset olisivat halunneet vastata."
"Sanon Teille sydämmellisen mielelläni kaikki, mitä haluatte tietää, herra", vastasi rouva Clements. Hän vaikeni ja katsoi minua levottoman tutkivalla silmäyksellä". Minä olisin toivonut, että Te olisitte voinut sanoa minulle hieman enemmän Annasta. Tultuanne ensin huoneeseen oli jotakin Teidän muodossanne, joka näytti ilmaisevan minulle, että Te voisitte tehdä sen. Te ette voi uskoa, kuinka katkeraa on olla tietämättä, elääkö hän vai onko kuollut. Voisin kestää surullisintakin tietoa paremmin sanoitte luulevanne, ett'emme me koskaan saisi nähdä häntä tässä elämässä. Tiedättekö siis — tiedättekö varmaan, että Jumala on katsonut hyväksi ottaa hänet luokseen?"
En voinut vastustaa tätä kehotusta; olisin menetellyt sanomattoman halpamielisesti ja julmasti, jos olisin tehnyt sen.
"Pelkään, ett'ei ole ollenkaan epäiltävä todellista asianlaitaa", vastasin minä ystävällisesti. "Omasta puolestani olen minä vakuutettu, että hänen surunsa tässä maailmassa ovat loppuneet."
Vaimo-raukka vaipui alas tuolille ja kätki kasvonsa käsiinsä. "Ah, herra", sanoi hän, "kuinka tiedätte sen? Kuka on sanonut Teille sen?"
"Ei kukaan, rouva Clements, mutta minulla on syyni olla varma tästä asiasta — syyni, jotka minä lupaan ilmoittaa Teille, niin pian kun minä vaaratta voin tehdä sen. Minä tiedän, ett'ei häntä ole jätetty hoidotta viimeisinä hetkinään, minä tiedän, että se sydäntauti, jota hän sairasti niin kauan aikaa, oli todellisena syynä hänen kuolemaansa. Te tulette pian olemaan tästä yhtä varma kuin minäkin — Te tulette pian vakuutetuksi, että hän on haudattu hiljaiseen kirkkomaahan maalla — joka on kaunis, rauhallinen lepopaikka, paras, jonka Te itse olisitte voinut valita hänelle."
"Kuollut!" sanoi rouva Clements, "kuollut niin nuorena — ja minä elän vielä kuullakseni sen! Minä ompelin hänen ensimmäiset hameensa. Minä opetin häntä kävelemään. Minulle lausui hän ensi kerran sanan 'äiti' — Ja nyt olen minä jäljellä, hän poissa! Sanoitteko Te, herra", jatkoi vaimo-raukka ottaessaan nenäliinan kasvoiltaan ja katsoessaan uudelleen minuun — "sanoitteko Te hänen saaneen sopivan hautauksen? Oliko se niin kaunis, kuin hän todellakin olisi ollut minun oma tyttäreni?"
Minä vakuutin hänelle sen. Hän näytti tuntevan erityistä lohdutusta vastauksestani — lohdutusta, jota muut ja korkeammat syyt eivät voineet tarjota hänelle. "Olisi musertanut sydämmeni", sanoi hän aivan yksinkertaisesti, "jollei Annaa olisi kunniallisesti haudattu — mutta kuinka tiedätte sen? — Kuka on sanonut Teille sen, herra?" Minä pyysin häntä vielä kerran olemaan kärsivällinen kunnes minä avonaisemmin voisin puhua kaikesta. "Te voitte olla vakuutettu saavanne nähdä vielä minut", sanoin minä, "sillä minun on pyydettävä Teidän osoittamaan minulle suosio, kun Te taas olette ehtinyt rauhoittua — kenties parin päivän perästä."
"Älkää viivytelkö minun takiani, herra", sanoi rouva Clements. "Älkää ajatelko, että minä itken. Jos minä voin jotain hyödyttää, niin tahdon tehdä sen mielelläni. Jos jotakin haluatte sanoa minulle, herra, niin olkaa hyvä ja sanokaa heti."
"Minä haluaisin tehdä vielä yhden ainoan kysymyksen", sanoin minä. "Haluaisin mielelläni tietää, missä rouva Catherick asuu Welminghamissa?"
Kysymykseni hämmästytti häntä siihen määrään, että mielenliikutuskin Annan kuoleman takia näytti hetkeksi hälvenevän. Hänen kyyneleensä lakkasivat äkkiä vuotamasta ja hän istui ja tuijotti minuun — hämmästyksen perikuvana.
"Jumalan tähden, herra!" sanoi hän, "mitä Te tahdotte rouva
Catherickiltä?"
"Sanon Teille, mitä tahdon häneltä, rouva Clements", vastasin minä. "Minä tahdon tietää hänen ja sir Percival Glyden välisten salaperäisten kokousten syyn. On jotakin enemmän siinä, mitä Te olette sanonut tämän naisen menettelystä ja tämän miehen suhteesta häneen, kuin mitä Te ja naapurinne ovat aavistaneet. Näiden kahden välillä on salaisuus, jota ei kukaan meistä tunne — ja minä matkustan rouva Catherickin luo vakaassa aikomuksessa saada se selville."
"Ajatelkaa tarkoin ensin asiaa, herra!" sanoi rouva Clements nousten ylös ja laskien innoissaan kätensä minun käsivarrelleni. "Hän on kamala nainen — Te ette tunne häntä niin hyvin kuin minä. Ajatelkaa tarkoin."
"Kiitän Teitä ystävällisestä varotuksestanne, rouva Clements. Mutta minä olen päättänyt käydä tämän rouva Catherickin luona, tapahtuipa mitä tahansa."
Rouva Clements katsoi levottomasti minuun.
"Minä näen Teidän päättäneen varmasti, herra", sanoi hän. "Tässä on hänen osoitteensa."
Kirjoitin sen muistiin lompakkooni ja puristin sitten hänen kättänsä jäähyväisiksi.
"Saatte pian kuulla minulta", sanoin minä, "Te saatte tietää kaikki, mitä minä olen luvannut sanoa Teille".
Rouva Clements huokasi ja pudisti epäillen päätänsä.
"Vanhan mummon neuvoa ei ole aina halveksittava, herra", sanoi hän.
"Ajatelkaa tarkoin asiaa, ennenkun matkustatte Welminghamiin."