XI.
Ensi aikomukseni, luettuani rouva Catherickin kummallisen kirjeen, oli hävittää se. Kovettunut, häpeämätön turmelus, joka läpeensä henki koko kirjeen alusta loppuun — se kauhea ilkeys, joka yhtäpäätä teki minut vastuunalaiseksi onnettomuudentapauksesta, jota poistaakseni minä olin uskaltanut henkeni, herätti minussa sellaisen kammon, että minä olin repimäisilläni kirjeen, kun päähäni pälkähti ajatus, joka sai minun hillitsemään itseni.
Tällä ajatuksella ei ollut mitään tekemisiä sir Percivalin kanssa. Ne tiedot, jotka minä olin saanut hänestä, ei ollut mitään muuta kuin sen luulon vahvistus, jo minulla jo ennestään oli ollut.
Hän oli tehnyt rikoksen aivan niin, kuin olin uskonutkin, ja se seikka, että rouva Catherick laiminlöi mainita sanaakaan Knowlesburyssä olevasta rekisterin jäljennöksestä, vahvisti uskoani, että tämän kirjan olemassaolo ja vaara sen ilmaisemisesta täytyi olla salaisuus sir Percivalille. Harrastukseni tehdyn petoksen havaitsemiseen nähden oli nyt lopussa, ja ainoa syy päätökseeni säilyttää kirje oli vastaisuudessa käyttää sitä hyödykseni saadessa selville ainoaa, jäljellä olevaa salaisuutta, joka vielä oli hämärän peitossa — Anna Catherickin sukuperää. Oli pari lausetta äidin kirjeessä, jotka kenties hyödyttäisivät minua tässä suhteessa, kun suurempiarvoiset seikat sallivat minun sen tehdä. En ollut lohduton saada valoa tähänkin asiaan, ja mielenkiintoni tuota ihmisraukkaa kohtaan, joka nyt uinui rouva Fairlien haudassa, ei ollut vähentynyt.
Minä suljin siis kirjeen ja panin sen lompakkooni saadakseni sen käsille, kun sopiva hetki oli saapunut.
Huomispäivä oli viimeiseni Hampshiressä. Saavuttuani Knowlesburyn maistraatin eteen ja oltuani todistajana lykätyssä tutkinnossa tulipalon johdosta, olisin minä vihdoinkin vapaa palaamaan Lontooseen iltapäivän tai illan junalla.
Ensi tehtäväni aamulla oli tavallisuuden mukaan mennä kuulustamaan postista kirjettä. Siellä olikin Marianin lähettämä kirje, mutta mielestäni tuntui se nyt tavattoman kevyeltä. Levottomana repäsin minä kuoren auki. Sisässä ei ollut muuta kuin pieni, kokoonkäännetty paperilappu. Harvat, suurimmassa kiireessä kirjoitetut rivit sisälsivät seuraavat sanat:
"Tule kotiin niin pian kun voit. Olen ollut pakotettu vaihtamaan huoneita. Tule Gowers-Walkiin Fulhamissa N:o 5. Olen varuillani, kun saavut. Älä ole levoton tähtemme; mitään pahaa ei ole tapahtunut meille. Mutta kiiruhda kotiin. — Marian."
Nämä uutiset, jotka minä silmänräpäyksessä päätin olevan yhteydessä kreivi Foscon kanssa, saivat minut melkein epätoivoiseksi. Seisoin pian voimatta hengittää, paperi kokoonrutistettuna kädessäni. Mitä oli tapahtunut? Minkä kavalan juonen oli kreivi tehnyt ja pannut toimeen poissaollessani? Yö oli kulunut Marianin kirjeen kirjoittamisesta — monta tuntia kuluisi vielä, ennenkun minä voisin olla heidän luonaan — eikö uusi onnettomuus voisi sattua sitä ennen? Ja täällä monen, monen peninkulman päässä heistä täytyy minun vielä viipyä — estettynä lähtemästä velvollisuuteni takia saapua tuomioistuimen eteen!
En tiedä, mihin velvollisuuksieni unhotukseen tuska ja epävarmuus olisi houkutellut minua, jollen minä olisi kokenut lohdutuksen ja levottumisentunnetta ajatellessani Marianin ymmärrystä ja luotettavaisuutta. Rajaton luottamukseni häneen oli ainoa voima, joka auttoi minua voittamaan jälleen itsehillintäni ja antoi minulle rohkeutta viipyä. Minä saavuin määrätyllä aikaa. Lailliset muodollisuudet vaativat minun läsnäoloani, mutta mitään todistusta ei minun tarvinnut uudistaa. Tämä hyödytön este koetteli kovin kärsivällisyyttäni — minä koetin kumminkin parhaimmalla tavalla kestää sitä seuraamalla juttua niin tarkkaan kuin voin.
Vainajan lontoolainen asianajaja — herra Merriman — oli myöskin saapuvilla. Hänellä ei ollut kumminkaan mitään tietoja annettavana. Hän sanoi vain olevansa sanomattoman kauhistunut ja hämmästynyt, mutta muutoin ilmoitti hän, että häneltä puuttui täydellisesti kaikki valaistus tähän surulliseen ja salaperäiseen asiaan nähden. Tuontuostakin ehdotti hän kysymyksiä, joita tuomarikin kuulustellessaan esitti, ilman että ne kumminkaan johtivat mihinkään tulokseen. Sitkeän tutkimuksen jälkeen, joka kesti melkein kolme tuntia, ja sittenkun jokainen tiedon lähde oli tyhjennetty, julisti jury tuon tavallisen päätöksen, "kuollut tapaturmaisesti". Tuomion muodolliseen julistamiseen lisättiin, ett'ei mitään valaistusta oltu saatu avainten saantiin, tulen syttymiseen tai vainajan sakaristosi käyntiin nähden. Siihen päättyi tutkimus. Asianajaja sai huolehtia hautauksen ja todistajat saivat poistua.
Lujasti päättäen olla viipymättä minuuttiakaan kauempaa, maksoin minä laskuni ravintolassa ja otin postivaunun Knowlesburyyn. Eräs herra, jonka piti matkustaa samaa tietä, kysyi minulta, saisiko hän ajaa kanssani kotiseudullensa. Luonnollisesti hyväksyin minä ehdotuksen.
Keskustelumme matkalla koski yksinomaan sitä ainoaa juttua, joka kiinnitti koko paikkakunnan huomion.
Uusi tuttavani oli saanut muutamia tietoja sir Percivalin asianajajalta. Hän oli keskustellut herra Merrimanin kanssa vainajan asioista ja siitä, kenen käsiin tila nyt joutuisi. Sir Percivalin huonot asiat olivat niin yleisenä tietona paikkakunnalla, että hänen asianajajansa teki vain rehellisesti myöntäessään suoraan sen. Hän oli kuollut tekemättä testamenttia, eikä se olisi mitään hyödyttänytkään, kun hänellä ei ollut mitään omaa omaisuutta hallittavanaan. Kaikki, mitä hän oli perinyt vaimoltaan, oli mennyt velkojain tyydyttämiseksi. Maatilan perijä — kun sir Percival ei jättänyt yhtään poikaa — oli eräs sir Felix Glyden veljenpojan poika, meriupseeri ja erään Itä-Intian kauppalaivaston laivan päällikkö. Hän saisi huomata odottamattoman perintötilansa kovin velkojen rasittamaksi, ja jos "kapteeni" olisi viisas mies voisi hän toivoa vielä ennen kuolemaansa olevansa melkoisen rikkauden omistaja.
Niin kovin kun yksinomainen ikävä palata Lontooseen ahdistikin minua, oli tällä tiedolla, joka vastaisuudessa näyttäytyi todeksi, oma mielenkiinnityksensä, joka pakotti minua tarkkaan kuulemaan sitä. Katsoin olevani oikeutettu vaikenemaan, että olin huomannut sir Percivalin petoksen. Se mies, jonka perintöoikeuden hän oli petoksella vallannut itselleen, oli sama, joka nyt saisi maatilan. Sen tulot, jotka 23 vuotena oikeuden mukaan olisivat olleet hänen ja jotka vainaja oli viimeistä penniä myöten hävittänyt, olivat auttamattomasti menetetyt. Jos minä ilmoittaisin asian, en minä hyödyttäisi sillä ketään. Jos minä vaikenisin, ei se mies, joka petollisesti oli houkutellut Lauran tulemaan puolisokseen, esiintyisi maailman silmissä konnana. Lauran vuoksi halusin minä salata sen; hänen vuokseen kerron minä tämän tapauksen otetuilla nimillä.
Knowlesburyyn tultuamme erosin minä heti matkatoveristani ja menin suoraan raastupaan. Oli, kuten olin odottanutkin, — ei ketään ollut saapuvilla jatkaakseen kannetta minua vastaan; tarpeellisten muodollisuuksien otettua huomioon, vapautettiin minut. Poistuessani raastuvasta jätettiin tohtori Dawsonin lähettämä kirje käteeni. Se sisälsi vain, että hän oli poissa virkamatkalla, ja toisti sen tarjouksen, jonka hän jo oli minulle tehnyt, auttaa minua kaikessa, mitä voin toivoa. Minä kirjoitin takaisin, kiitin häntä lämpimästi kaikesta hänen ystävällisyydestään ja pyysin häntä suomaan anteeksi, ett'en minä persoonallisesti esittänyt kiitostani; varsin tärkeät asiat olivat nimittäin kiiruhtaneet palaamistani Lontooseen.
Puoli tuntia myöhemmin olin minä matkalla kotiin.