XII.
Kello oli yhdeksän ja kymmenen välillä tullessani Fulhamiin ja saatuani selvän Gowers Walkista.
Sekä Laura että Marian olivat minua vastassa ovella. Luulen tuskin, että me itse olisimme tunteneet sen siteen voiman, joka yhdisti meidät kolme toisiimme, ennenkun tämä ilta tuli ja me taasen tapasimme toisemme yhteisessä kodissamme. Ilomme kohdata toisemme oli niin suuri, kuin me olisimme olleet erossa useita kuukausia muutamain päiväin asemesta. Marian näytti väsyneeltä ja levottomalta. Minä huomasin, kuka yksin oli tuntenut kaiken vaaran ja kestänyt kaiken levottomuuden poissa ollessani — huomasin samana hetkenä, kuin silmäsin häneen. Se hymy, terveempi ilme, joka oli Lauran kasvoilla, ilmaisi minulle, kuinka paljon surua häneltä oli säästetty salaamalla kaikki tiedot Welminghamissa sattuneesta surullisesta tapahtumasta ja asunnon muuttomme syy.
Muutto näytti elostaneen ja huvittaneen häntä. Hän puhui siitä vain Marianin onnellisena päähänpistona hämmästyttää minua kotiintullessani vaihtamalla kuuma, meluisa katu puiden, vihertäväin kenttäin ja jokien läheisyyteen. Hänen mieltään kiinnittivät tulevaisuuden suunnitelmat — hän puhui niistä piirustuksista, jotka hän täydentäisi, niiden ostajista, joita hän toivoi minun saavan maaseudulla, kaikista shillingeistä ja 6-pencen rahoista, joita hän oli säästänyt, kunnes hänen kukkaronsa oli tullut niin täyteen, että hän pikkuylpeydellä laski sen minun käteeni koettaakseni, kuinka raskas se oli. Se suuri parannus, joka oli tapahtunut hänessä, oli minulle aivan odottamaton yllätys, ja kaikesta tästä sanomattomasta onnesta oli minun kiittäminen Marianin rohkeutta ja Marianin rakkautta.
Kun Laura oli poistunut luotamme ja me taas esteettömästi voimme puhua toistemme kanssa, koetin minä sanoin lausua niin sydämmellisesti tuntemani kiitollisuuden ja ihailun. Mutta jalo tyttö ei tahtonut kuulla sitä. Tämä liikuttava itsensä unhotus, joka antaa niin paljon ja vaatii niin vähän — jonka naiset omistavat — käänsi nytkin kaikki hänen ajatuksensa hänestä minuun.
"Minulla oli vain minuutti käytettävänäni ennen postin lähtöä", sanoi hän, "muutoin en olisi kirjoittanut niin lyhyesti ja äkkiä. Näytät väsyneeltä, Walter, — pelkään, että kirjeeni on saattanut sinut kovin levottomaksi."
"Vain ensi hetkenä", vastasin minä. "Rauhoituin heti luottaessani sinuun, Marian. Olinko oikeassa uskoessani, että tämä äkillinen muutto aiheutui joistakin kreivi Foscon uhkaavista toimenpiteistä?"
"Aivan oikeassa", sanoi hän. "Minä näin hänet eilen ja, mikä vieläkin pahempi, Walter — minä puhuin hänen kanssaan."
"Puhuit hänen kanssaan? Tiesikö hän siis, missä te asuitte? Tuliko hän luoksenne?"
"Tuli; ei kuitenkaan meidän huoneisiimme. Laura ei nähnyt häntä ollenkaan; Laura ei aavista mitään. Minä kerron sinulle, kuinka kaikki tapahtui, kun vaara nyt, kuten uskon ja toivon, on poistunut. Olen vierashuoneessamme. Laura istui pöydän ääressä piirustamassa, mutta minä kävelin edestakaisin huoneessa järjestääkseni hieman. Sitä tehdessäni astuin ikkunan ohi ja katsoin sattumalta kadulle. Siellä, toisella puolen katua, näin minä kreivin seisovan ja puhelevan toisen henkilön kanssa —"
"Huomasiko hän sinut ikkunassa?"
"Ei — mikäli minä ainakin luulen. Peljästyin niin kovin, ett'en oikein varmaan tiedä sitä."
"Kenen kanssa hän puheli? Tuntemattomanko?"
"Ei, Walter. Niin pian kun minä voin taaskin selvästi ajatella, tunsin minä varsin hyvin toisen. Se oli mielisairaalan omistaja."
"Osoittiko kreivi asuntoamme hänelle?"
"Ei, he seisoivat ja puhuivat toistensa kanssa, ikäänkuin olisivat sattumalta tavanneet toisensa kadulla. Pysähdyin ikkunaan ja katselin heitä uutimen taakse piiloutuneena. Jos minä olisin kääntynyt — olisi Laura nähnyt kasvoni tänä silmänräpäyksenä — mutta, Jumalan kiitos! hän oli kiintynyt työhönsä. He erosivat pian. Mielisairaalan mies meni toiselle taholle, kreivi toiselle.
"Minä aloin toivoa, että he vain sattumalta olivat olleet tällä kadulla, kun kreivi äkkiä tuli takaisin, pysähtyi toisen kerran meitä vastapäätä, otti paperin ja lyijykynän, kirjoitti muutamia sanoja ja meni sitten suoraan poikki kadun meidän huoneittemme alla olevaan puotiin. Menin Lauran ohi ovelle ja sanoin unhottaneeni jotakin yläkertaan. Tultuani eteiseen kiiruhdin minä portaita alas ja pysähdyin, lujasti päättäen estää häntä, jos hän tahtoisi tulla ylös. Hän ei kumminkaan yrittänyt. Puotityttö tuli luokseni hänen nimikorttinsa kädessään — suuri kultareunainen kortti, jossa oli hänen nimensä ja kreivillinen vaakunansa sekä seuraavat lyijykynällä kirjoitetut sanat: 'Kallein neiti Halcombe' — niin, tuo viheliäinen mies uskalsi minua kutsua siten — 'kallein neiti, rukoilen saada keskustella muutamia sanoja varsin tärkeästä asiasta.' Jos voi ajatella ollenkaan suuren vaaran hetkenä, niin ajattelee nopeasti. Minä huomasin silmänräpäyksessä, että olisi onneton erehdys, jos jättäytyisimme epävarmuuteen, kun kysymys koski sellaista miestä kuin kreiviä.
"Tunsin, että pelkoni siitä, mihin hän mahdollisesti ryhtyisi sinun poissaollessasi, tulisi kymmenen kertaa kiusallisemmaksi, jos minä kieltäytyisin näkemästä häntä, kuin jos suostuisin. 'Pyytäkää vieraan herran odottamaan puodissa', sanoin minä. 'Minuutin kuluttua tulen minä.' Kiiruhdin hakemaan hattuani, lujasti päättäen, ett'en sallisi hänen keskustella kanssani huoneissamme. Tunsin hyvin hänen syvän, sointuisan äänensä ja pelkäsin, että se tunkeutuisi Lauran korviin puodistakin. Minuuttia lyhemmässä ajassa olin minä taasen alhaalla ja kadulla, jossa hän kohtasi minut. Niin, siinä seisoi hän syvimmässä surupuvussaan, imeline hymyineen ja nöyrine kumarruksineen, ja muutamat lähellä olevat joutilaat pojat ja naiset kilistelivät hänen jättiläismäistä ruumistaan, hänen hienoja, mustia vaatteitaan ja hänen suurta, kultanuppista keppiään. Koko tuo Blackwater-Parkissa vietetty hirveä aika palasi muistiini samassa silmänräpäyksessä kuin näin hänet. Koko vanha kammoni hiipi taaskin sieluuni muinoisella voimallaan, kun hän teeskennellyllä mielihyvällä otti hattunsa ja puhutteli minua, ikäänkuin me päivä sitten olisimme eronneet toisistamme mitä ystävällisimmästi."
"Muistatko, mitä hän sanoi?"
"En voi toistaa sitä, Walter. Sinä saat heti kuulla, mitä hän lausui sinusta — mitä hän sanoi minulle, sitä en voi toistaa. Se oli pahempaa kuin tuo hänen kirjeessään oleva hävytön kohteliaisuus. Tunsin haluavani lyödä häntä, aivankuin olisin mies! Voin pidättäytyä siitä vain repimällä olkahuivini alla hänen nimikorttinsa pienen pieniksi palasiksi. Lausumatta sanaakaan kuljin minä katua eteenpäin, ett'ei Laura näkisi meitä, ja hän seurasi perässä kuiskaillen vakuutuksiaan. Minä poikkesin ensimmäiselle poikkikadulle ja kysyin, mitä hän tahtoi minulta. Hän tahtoi sanoa minulle kaksi asiaa: Ensiksi, jos minä sallisin sen, että hän ihaili minua. Minä pyysin päästä vapaaksi näistä selittelyistä. Toiseksi tahtoi hän toistaa sen varotuksen, jonka hän oli jo kirjallisesti antanut. Minä kysyin, mitä syytä hänellä oli tehdä se. Hän kumarsi hymyillen ja sanoi selittävänsä. Hänen selityksensä oli vain sen pelon vahvistus, jonka minä lausuin ennen sinun matkaasi. Sinä muistat varmaankin, että minä uskoin sir Percivalin olevan liian omavaltaisen seuratakseen ystävänsä neuvoa eräässä kysymyksessä, joka koski sinua, ja ett'ei kreivin puolelta ollut mitään peljättävää, ennenkun hänen oma turvallisuutensa joutuisi uhatuksi ja ennenkun hän kiihtyisi toimimaan omaksi edukseen ja pelastuksekseen?"
"Muistan varsin hyvin, Marian."
"No hyvä; on käynyt niin. Kreivi tarjosi neuvoaan, mutta se hyljättiin. Sir Percival totteli vain väkivaltaista luonnettaan, itsepäisyyttään ja vihaansa sinua kohtaan. Kreivi antoi hänen olla valloillaan otettuaan ensin oman turvallisuutensa vuoksi selon siitä, missä me asuimme. Kun sinä palasit Lontooseen ensimmäiseltä Hampshiren matkaltasi, seurasi vakoojia perässäsi kappaleen matka rautatieltä, ja kreivi itse seurasi sinua aina portille asti. Kuinka hän voi sen tehdä sinun näkemättäsi, en tiedä mutta sillä tavoin sai hän selvän asunnostamme. Hänellä ei ollut kumminkaan mitään etua siitä, ennenkun sir Percivalin kuoleman jälkeen, jolloin hän toimi omaan laskuunsa, kuten äsken sanoin sinulle, koska hän uskoi, että sinun ensimmäinen hyökkäyksesi tulisi kohdistumaan salahankkeen vielä elävää rikollista vastaan. Hän ryhtyi heti toimimaan käydäkseen yhdessä mielisairaalan omistajan kanssa siinä talossa, jossa karannut sairaansa oleskeli kätkössä, siinä toivossa, että, millainen tulos olisikin, he kumminkin sotkisivat sinut loppumattomiin oikeusjuttuihin ja vaikeuksiin ja sitoisivat kätesi, niin ett'et sinä millään vaikuttavalla tavalla voisi vahingoittaa häntä. Tämä oli hänen suunnitelmansa, mikäli hän itse sen tunnusti minulle. Ainoa, mikä sai hänet viime silmänräpäyksessä malttamaan mielensä —"
"No hyvä?"
"On kovaa tunnustaa se, Walter — ja kumminkin täytyy minun tunnustaa! Minun ajattelemiseni sai hänet epäröimään. Eivät mitkään sanat voi ilmaista, kuinka nöyryyttävästi hän itse huomaa sen — totta on kumminkin, että ainoa heikko kohta tämän miehen raudanlujassa luonteessa on se kauhua herättävä ihailu, jota hän tuntee minua kohtaan. Kunnioituksesta itseäni kohtaan olen niin kauan kun mahdollista koettanut epäillä sitä, mutta hänen silmäyksensä, hänen tekonsa pakottavat minut häpeäkseni tunnustamaan tämän totuuden. Sinä et usko, Walter, mutta totta on kumminkin, että tämä pahuuden hirviö sai kyyneleet silmiinsä puhuessaan minusta! Hän selitti minulle, että samana hetkenä kuin hän oli näyttämäisillään lääkärille talon, jossa me asuimme, ajatteli hän minun suruani erota Laurasta — hän ajatteli näitä ikävyyksiä, joihin minä joutuisin, jos tulisin pakoitetuksi vastaamaan hänen paostaan — ja toisen kerran antautui hän siihen vaaraan, että sinä vainoaisit häntä, minun takiani. Hän vaati kaikkiaan minulta, että muistaisin hänen uhrauksensa ja koettaisin kehottaa sinua itseni vuoksi luopumaan yrityksestäsi — kenties ei hän koskaan enää joutuisi tekemään mitään minun hyväkseni. Minä en tehnyt mitään sopimusta hänen kanssaan — ennen olisin tahtonut kuolla. Mutta uskommepa nyt häntä tai ei — olkoon totta tai valhetta, että hän lähetti verukkeella tohtorin pois — yksi asia on kumminkin varma: — minä näin miehen poistuvan hänen luotaan katsomatta edes meidän ikkunoihimme tai silmäämättä edes taloa, jossa me asuimme".
"Uskon sen, Marian. Parhaimmatkaan ihmiset eivät ole lujia hyvässä — miksi sitten huonommat pysyisivät lujasti pahassa? Samalla kertaa epäilen minä kumminkin hänen yrittäneen pelottaa sinua uhkauksella, jota hän ei voi täyttää. Epäilen, että hän lääkärin avulla voisi saattaa meille jotakin ikävyyttä nyt, kun sir Percival on kuollut ja rouva Catherick on vapaa riippuvaisuudessaan. Mutta anna kuulla enemmän. Mitä sanoi kreivi minusta?"
"Hän puhui viimeksi sinusta. Katse tuli loistavammaksi ja kovemmaksi, esiintyminen sellaiseksi kuin entisinä, kauheina aikoina — sekaisin säälimätöntä päättäväisyyttä ja teennäistä uhkaa, joka tekee aivan mahdottomaksi tutkia häntä. 'Varottakaa herra Hartrightiä!' sanoi hän juhlallisimmalla ilmeellään, 'sanokaa hänelle, että hän on tekemisissä ovelan miehen kanssa, miehen, joka iskee sormillaan sekä lakia että yhteiskuntajärjestystä, jos hän antautuu riitoihin kanssani. Jos minun kyynelsilmin muistelema ystäväni olisi seurannut minun neuvoani, olisi tutkimus koskenut nyt herra Hartrightin kuollutta ruumista hänen ruumiinsa asemesta. Mutta kaivattu ystäväni oli itsepäinen. Katsokaa, minä suren hänen kadottamistani — sisäisesti sielussani, ulkonaisesti hattua nostamalla. Tämä pikku pala suruharsoa tulkitsee tunteita, joita minä kehotan herra Hartrightin kunnioittamaan. Ne voivat muuttua rajattomaksi vihollisuudeksi, jos hän häiritsee niitä. Tyytyköön hän siihen voittoon, jonka hän on saanut — millä minä jätän häiritsemättömään rauhaan hänet ja teidät. Teidän takianne. Sanokaa hänelle terveiseni ohella, että jos hän hyökkää kimppuuni, saa hän tekemistä Foscon kanssa. Yksinkertaisella englannin kielellä sanottuna tahdon minä ilmoittaa hänelle, ett'ei Fosco pelkää piruakaan! Jääkää hyvästi, kallein neiti Halcombe'. Hänen jääkylmät, harmaat silmänsä katsoivat minuun — hän otti juhlallisesti hatun päästänsä — kumarsi ja läksi."
"Oliko tämä hänen viime sanansa?"
"Tultuaan seuraavaan kadunkulmaan kääntyi hän ympäri, viittasi kädellään ja löi näyttämöllisellä liikkeellä rintaansa. Sitten en katsonut häntä sen enempää ja palasin kotiin Lauran luo. Ennenkun olin saapunut huoneeseen, olin jo itsekseni päättänyt, että meidän täytyi muuttaa pois. Tämä asunto oli — erittäinkin sinun poissaolossasi — vaarallinen asunto nyt, kun sen kreivi oli saanut tietää. Jos minä olisin ollut varma sinun kotiintulostasi, olisin minä uskaltanut odottaa. Nyt seurasin minä vain päähänpistoani. Sinä puhuit jo ennen matkaasi, että meidän pitäisi Lauran terveyden takia hakea rauhallisempi seutu ja raikkaampaa ilmaa. Minun tarvitsi vain muistuttaa häntä siitä ja esittää hänelle, että me hämmästyttäisimme sinua ja säästäisimme sinulta muuttovaivat, kun hän oli jo yhtä innostunut siihen kuin minäkin. Hän auttoi minua panemaan laatikoihin sinun tavarasi — ja täällä on hän järjestänyt kaikki uudessa työhuoneessasi."
"Mikä herätti mielessäsi ajatuksen tulla tälle seudulle?"
"Se seikka, ett'en tuntenut mitään muita paikkoja Lontoon läheisyydessä. Minä huomasin välttämättömäksi poistua niin kauaksi kuin mahdollista vanhasta kodistamme, ja Fulhamia tunsin minä hieman, koska olen käynyt eräässä koulussa siellä. Toimitin lähetin viemään kirjettä siinä epävarmassa toivossa, että koulu vielä olisi toiminnassaan. Niin olikin; entisen opettajattaren tyttäret pitivät sitä hänen laskuunsa, ja he hankkivat meille tämän asunnon. Heti ennen postin lähtöä saapui lähettini tuoden tiedon tämän talon osoitteesta. Me lähdimme sitten pimeän tultua ja saavuimme tänne herättämättä mitään huomiota. Olenko tehnyt oikein, Walter? Olenko ansainnut luottamuksesi?"
Minä vastasin hänelle niin lämpimästi ja kiitollisesti, kuin todellakin tunsin. Mutta hänen kasvoillaan oli levoton ilmeensä puhuessani, ja hänen ensimmäinen kysymyksensä, minun vaiettuani, koski kreivi Foscoa.
Minä huomasin, että hän nyt ajatteli häntä toisin kuin ennen. Ei mitään uutta suuttumuksen purkausta, ei mitään uutta kehotusta minulle kiirehtimään koston hetkeä päässyt hänen huuliltansa. Hänen vaikutuksensa, että tämän miehen vihattava ihailu häntä kohtaan oli todellakin rehellinen, näytti satakertaisesti lisänneen hänen epäilyänsä — hänen syvää pelkoansa siitä neuvokkuudesta, pahuudesta, voimasta ja viekkaudesta, jota kreivillä niin suuressa määrässä oli. Hänen äänensä oli kuiskaava, hänen esiintymisensä epäröivä, hänen silmäyksensä haki minun katsettani levottoman innokkaasti, kun hän kysyi minulta, mitä minä aioin tehdä saatuani hänen terveisensä.
"Ei ole monta viikkoa kulunut, Marian", vastasin minä, "keskustelustani herra Kyrlen kanssa. Kun hän ja minä erosimme, lausuin minä hänelle viime sanoikseni Laurasta näin: 'Hänen setänsä koti on avattava hänelle kaikkien niiden ihmisten läsnäollessa, jotka seurasivat väärää ruumissaattoa haudalle. Se valhe, joka puhuu hänen kuolemastaan, on julkisesti poistettava hautapatsaasta, ja ne molemmat miehet, jotka ovat loukanneet häntä, tulevat vastaamaan minulle rikoksestaan, vaikkakin lain voima ei yltäisi heihin.' Toisiin näistä miehistä ei enää mikään maallinen voima yllä."
"Toinen on jäljellä — ja minun päätökseni on myöskin jäljellä." Hänen silmänsä salamoivat, hänen poskensa hehkuivat. Hän ei lausunut mitään, mutta minä näin hänen kasvojensa ilmeestä, että hän koko sielustaan otti osaa päätökseeni.
"En tahdo salata enemmän itseltäni kuin sinultakaan", jatkoin minä, "että toiveemme ovat enemmän kuin epäilyttäviä. Ne vaarat, jotka olemme kestäneet, ovat vähäpätöisiä niitä vaikeuksia vastaan, jotka odottavat meitä tulevaisuudessa — mutta taistella uskalletaan kaikissa tapauksissa, Marian. Minä en ole kyllin huimapäinen antautuakseni taisteluun sellaisen miehen kuin kreivin kanssa, ennenkun minä olen hyvin valmistautunut. Minä olen oppinut kärsivällisyyttä; minä olen oppinut odottamaan, kunnes on sopiva aika. Antaa hänen uskoa, että hänen tervehdyksensä on tarpeellisesta vaikuttanut; emme anna hänen tietää taikka kuulla meistä mitään; antakaamme hänelle kyllin aikaa tunteakseen itsensä turvalliseksi — jollen paljoa erehdy, on hänen oma ylpeäluontoinen luonteensa helpottava sitä asiaa. Tämä on yksi syy viivytellä; mutta on sitä paitsi toinenkin ja paljoa tärkeämpi. Asemani sinuun ja Lauraan täytyy tulla lujemmaksi toisen, vielä vahvemman siteen kautta, ennenkun minä uskallan viimeisen askeleemme."
Hän kumartui minuun päin kummastunut ilme kasvoillaan.
"Kuinka voi se tulla lujemmaksi?" kysyi hän. "Sanon sen sinulle", vastasin minä, "kun on sopiva aika. Vielä se ei ole, kenties ei se tule koskaan. Kenties täytyy minun ainiaaksi vaieta Lauralle — minun täytyy vaieta sinullekin, kunnes minä huomaan voivani vahinkoa ja vääryyttä tekemättä puhua. Mutta älkäämme puhuko tästä asiasta. On toinen, joka suuremmassa määrässä vaatii huomiotamme. Säästääksesi Lauraa olet sinä jättänyt hänelle kertomatta hänen miehensä kuolemasta —."
"Ah, Walter, varmaan täytyy vielä viipyä kauan, ennenkun me ilmoitamme hänelle sen?"
"Ei, Marian. On parempi, että sinä nyt ilmoitat hänelle sir Percivalin kohtalon, kuin että jokin sattuma, jolta meidän on mahdoton suojella häntä, vastaisuudessa kenties ilmaisee sen. Säästä häntä kaikilta yksityiskohdilta — sano hänelle se varovasti — mutta sano hänelle että sir Percival on kuollut."
"Sinulla on myöskin toinen syy, Walter, toivoa, että hän saa tietää miehensä kuoleman?"
"Kyllä, kyllä on."
"Syy, joka on yhteydessä sen kanssa, mitä ei vielä saa välillämme mainita? Mitä ei koskaan Lauralle pidä lausua?"
Hän lausui nämä sanat äänen painolla. Vastatessani hänelle myöntäen annoin minäkin niille syvän merkityksen.
Hän kalpeni. Muutamia silmänräpäyksiä katsoi hän minua suruisen osanottavasti. Hänelle tavaton hellyys ja viehkeys loisti tummista silmistä ja lepäsi päättävällä suulla, kun hän silmäsi siihen tyhjään tuoliin, jolla rakastettu osanottaja kaikkeen meidän iloomme, kaikkeen meidän suruumme äsken oli istunut. "Uskon ymmärtäväni sinua", sanoi hän. "Olen velvollinen sekä hänen että sinun vuoksesi, Walter, ilmoittamaan hänelle sir Percivalin kuoleman."
Hän huokasi, piti silmänräpäyksen kättäni omassaan, päästi sen äkkiä ja poistui huoneesta. Huomispäivänä tiesi Laura, että sir Percivalin kuolema oli jälleen antanut hänelle vapauden, ja että hänen elämänsä suuri erehdys ja siitä seuraavat onnettomuudet makasivat samassa haudassa.
Sir Percivalin nimeä ei enää mainittu keskuudessamme. Tästä päivästä vältimme me pienintäkin sanaa, joka olisi tarkoittanut hänen kuolemaansa, tai viitannut siihen aineeseen, josta sopimuksemme mukaan ei vielä pitänyt mainita. Mielissämme eli se kumminkin yhtä voimakkaana — niin kenties vielä voimakkaampanakin sen pakon takia, jonka olimme asettaneet itsellemme. Molemmat seurasimme me Lauraa valppaasti ja hartaasti — milloin tuntien lohdutusta, milloin levottomina, kunnes sopiva aika saapui.
Ennen pitkää palasimme me tavalliseen päiväjärjestykseemme. Minä ryhdyin työhöni, joka tuli laiminlyödyksi Hampshiressä ollessani. Uusi asuntomme maksoi meille enemmän kuin äsken jättämämme, ja ne vaatimukset lisätä työvoimaa, jotka tämä pani minulle, lisäytyivät vielä tulevaisuuden suunnitelmaimme epävarmuuden takia. Kenties voisi sattua vaikeuksia, jotka voisivat tyhjentää pankkiirin luona olevan pienen aarteemme, ja minun työni olisi ainoa tulolähde. Varmempi ja tuloa tuottavampi työskentely olisi tarpeen — ja päästäkseni tähän päämäärään ryhdyin minä heti toimenpiteisiin.
Älköön kumminkaan uskottako, että se levon ja yksinäisyyden aika, josta minä nyt olen maininnut, keskeytti toimiani siihen ainoaan, kaikkea muuta painavampaan tarkoitukseen nähden, jonka voima kaikkien ajatusteni ja tekojeni määräämiseen on kuvattu näillä lehdillä ja jolla useampana tulevana kuukautena olisi yhtä suuri valta ylitseni. Mutta tänä pitkänä lykkäysaikana oli minulla valmistuksia tehtävänä, kiitollisuusvelkoja suoritettavana ja epäilyttävä kysymys ratkaistavana.
Valmistava toimenpide koski luonnollisesti kreiviä. Oli mitä tärkeintä saada tietää, kuinka kauan hän aikoi viipyä Lontoossa, ja se onnistui varsin yksinkertaisella keinolla. Kun minä tiesin hänen osoitteensa S:t Johns-Woodissa, tein minä tiedustelujani läheisyydessä, sain selvän asiamiehestä, joka vuokrasi talon ja kysyin kuinka N:o 5 Forest-roadin varrella pian olisi vuokrattavana. Vastaus oli kieltävä. Minä sain sen tiedon, että ulkomaalainen, joka nykyisin asui siinä, oli edelleen vuokrannut sen kuudeksi kuukaudeksi eikä niin ollen poistuisi siitä ennenkun kesäkuun viimeisenä päivänä ensi vuonna. Meillä oli silloin joulukuun alku. Tunsin siis olevani varma siitä, ett'ei kreivi, ainakaan nykyisin, puikahtaisi käsistäni.
Kiitollisuuteni rouva Clementsille täytyi minun heti sen jälkeen täyttää. Olin luvannut hänelle palata ja ilmoittaa ne tiedot Anna Catherickin kuolemasta ja hautauksesta, jotka minä olin pakotettu ensi käynnilläni vaikenemaan, enkä minä tahtonut viivytellä täyttämästä tätä lupausta. Niin muuttuneet kuin olosuhteet nyt olivatkin ei ollut mitään estettä uskoa vanhalle rouvalle salahankkeesta niin paljon, kuin hänen oli välttämätöntä tietää, ja minä teinkin sen omantunnonmukaisesti ja varovaisesti. Ei ole tarpeellista väsyttää lukijaa toistamalla keskusteluamme, mutta se saattoi uudelleen minun ajatukseni epävarmaan kysymykseen, joka oli ratkaistava — kysymykseeni Anna Catherickin syntyperästä.
Joukko tätä asiaa koskevia pikkuseikkoja, jotka olivat itsessään vähäpätöisiä, mutta hämmästyttämän suuriarvoisia yhdistettyinä, oli viimeaikoina saattanut minut erääseen käsitykseen, jonka totuudesta minä päätin ottaa selon. Minä sain Marianilta luvan kirjoittaa majuri Donthomelle Warneck-Halliin — jossa rouva Catherickillä oli ollut jokin palveluspaikka muutamia vuosia ennen avioliittoansa — tehdäkseni hänelle muutamia kysymyksiä. Nämä kysymykset esitin minä Marianin nimessä ja selitin ne tehtävän tiedon saamiseksi muutamiin tärkeäarvoisiin seikkoihin nähden hänen perheessään. Tämän kaiken pitäisi suoda anteeksi ja selittää pyyntöni. Kirjoittaessani tätä kirjettä, en minä varmaan tietänyt, oliko majuri Donthorne vielä elossa. Minä lähetin kumminkin arviokaupassa, jos hän todellakin eläisi ja tahtoisi vastata minulle.
Kahden päivän perästä tuli todistus kirjeen muodossa, että majuri vielä eli ja oli halukas auttamaan meitä.
Se ajatus, joka oli kirjeessäni ja niiden kysymysten laatu, jotka minä tein, voidaan selvästi nähdä hänen vastauksestaan. Se kuului seuraavasti:
Ensinnäkin: "Sir Percival Glyde-vainaja Blackwater-Parkista" ei ollut koskaan ollut Warneck-Hallissa. Majuri ja hänen perheensä ei ollenkaan tuntenut tätä aatelista.
Toiseksi: Herra Philip Fairlie-vainaja Limmeridge-Housesta oli nuorempina päivinään ollut harras ystävä ja alinomainen vieras majuri Donthornen luona. Katsottuaan läpi vanhat paperit ja kirjeet voi majuri varmasti sanoa, että herra Philip Fairlie oleskeli Warneck-Hallissa elokuussa 1826 ja että hän jäikin sinne metsästysajaksi syyskuussa ja osaksi lokakuuta. Mikäli majuri tiesi, matkusti hän sitten Skottlantiin eikä palannut Warneck-Halliin pitkään aikaan. Kun hän sitten palasi, oli hän äsken nainut.
Itsessään katsottuna oli tämä tieto vähänarvoinen — mutta yhdessä niiden seikkojen kanssa, jotka sekä minä että Marian tiesimme tosiksi, sisälsi se selityksen, jonka me huomasimme kieltämättömäksi.
Niiden uusien tietojen kanssa, jotka minä olin saanut, auttoi rouva Catherickin kirjekin, hänen sitä tahtomattaan, vahvistamaan sitä vakuutusta, jonka minä olin saavuttanut. Hän oli kuvannut rouva Fairlien "vähäpätöiseksi" ja "että hän oli puijannut koko Englannin kauneimman miehen menemään naimisiin kanssaan." Molemmat nämä lausunnot olivat ansaitsemattomia ja vääriä. Mustasukkainen vastenmielisyys — joka sellaisella naisella kuin rouva Catherickillä täytyi ilmetä pahansuovana panetteluna tai olla ollenkaan ilmenemättä — näytti minusta olevan ainoana hänen hävyttömän arvostelunsa perusteena rouva Fairliestä oloissa, jotka eivät tehneet mitään arvostelua pakolliseksi.
Rouva Fairlien nimen mainitseminen herättää aivan luonnollisesti toisen kysymyksen. Aavistikohan hän koskaan, kenen tytär se pikku tyttö oli, joka tuotiin hänen luokseen Limmeridgeen?
Marianin todistukset tähän kysymykseen nähden olivat kieltämättömät. Se rouva Fairlien kirje miehelleen, jonka minä olin kuullut muinoisina päivinä luettavan — tuo kirje, joka kuvasi Annan ihmeellistä yhdennäköisyyttä Lauran kanssa ja puhui äidin hellästä osanotosta pikku vierasta kohtaan — oli epäilemättä kirjoitettu sydämellisen viattomasti. Näyttääpä olevan epäiltävää, oliko Philip Fairlie itsekään totuutta lähempänä kuin hänen rouvansa. Se halpamainen petos, jonka rouva Catherick oli avioliitollaan tehnyt, se todellisen asianlaidan salaaminen, jota sillä tarkoitettiin, pakottaisi epäilemättä hänen vaikenemaan sekä varovaisuudesta että ylpeydestä.
Samalla kun tämä vakuutus yhä vahvistui minussa, ajattelin minä Raamatun sanoja: "Joka rankaisen isäin pahat lasten päälle". Jollei tuota onnetonta yhdennäköisyyttä kahden sisarpuolen välillä olisi ollut, ei koskaan olisi sitä salahanketta, jonka viattomana välikappaleena Anna oli ollut ja jonka viaton uhri Laura oli, voitu miettiä. Millä keskeymättömällä ja hirveällä varmuudella menikin tuo pitkä sarja erilaisia asianhaaroja isän ajattelemattomasta pahasta teosta lähtien aina siihen julmaan vääryyteen, jota hänen lastensa täytyi kärsiä!
Nämä ajatukset tulivat mieleeni ja monet muut niiden kanssa, jotka palauttivat muistini takaisin Cumberlandiin pienelle hautausmaalle, jossa Anna Catherick nyt lepäsi haudassa. Minä ajattelin entisiä päiviä, jolloin viime kerran kohtasin hänet rouva Fairlien haudalla. Muistan, kuinka hänen turvattomat käsiraukkansa hyväilivät kylmää hautakiveä; muistan ne väsyneet, ikävöivät sanat, jotka hän kuiskasi nurmen alla nukkuvalle ystävälle ja suojelijattarelle. "Oi jospa saisin kuolla ja levätä haudassa luonasi!" Vähän enemmän kuin vuosi oli kulunut siitä, kun hän huokasi nämä sanat, ja kuinka tutkimattomasti, kuinka hirveästi ne olivat toteutuneet! Kuinka oli se toivomus, jonka hän oli lausunut Lauralle järvenrannalla, toteutunut. "Oi, jospa minut saisi haudata Teidän äitinne viereen, oi, jospa heräisin hänen vierellään, kun tuomiopasuuna kaikuu ja haudat laskevat kuolleensa iankaikkisen tuomarin eteen asetettavaksi!" Kuinka olikaan tuo ihmisraukka, julmain rikosten ja kauhujen vainoamana, vaeltanut Jumalan käden johtamana tähän viimeiseen kotiinsa, jota hän ei koskaan elämässään toivonut voittavansa! Tähän pyhään rauhaan jätän minä hänet — tässä synkässä seurassa uinukoon hän levossa!
Siten tulee se aavemainen olento, joka kuin varjona henkien maailmasta on häilynyt näillä lehdillä samoinkuin minun elämässäni, vajoamaan tutkimattomaan pimeyteen. Kuin varjo seisoi hän ensi kertaa edessäni yön yksinäisyydessä. Kuin varjo katoaa hän nyt kuolon yksinäiseen rauhaan.