VIIDES LUKU
KUINKA TIMANTTI SAATTAA HÄNET VIELÄ HIENOMPAAN PAIKKAAN.
Mitä neulaan tulee, niin vaikka minä siitä puhuin jokseenkin viimeiseksi edellisessä luvussa, on totuus se, vakuutan sen, ettei se millään muotoa ollut viimeinen esine ajatuksissani. Se oli tullut kotiin Poloniuksesta, kuten sanoin, lauantai-iltana. Gus ja minä olimme sattuneet olemaan huvitteleimassa puolesta hinnasta[15] Sadlers Wellsissä ja kenties me otimme jotakin virvoketta paluutiellä, mutta ei sillä ole mitään tekemistä kertomuksessani.
No niin, pöydällä oli tuo pieni laatikko kultasepältä. Ja kun minä otin timanttineulan esiin, — voi herran terttu! kuinka se kiilsi ja kimalsi ainoan kynttilämme valossa!
"Olenpa varma siitä, että se pystyisi yksinään valaisemaan huoneen", sanoo Gus. "Olen lukenut, että ne niin tekevät, — his-historiassa".
Se oli historiassa Kogia Hassan Alhabbalista, "Tuhannen ja yhden yön" kertomuksissa, kuten vallan hyvin tiesin. Mutta me koetteeksi kuitenkin puhalsimme kynttilän sammuksiin.
"Kas niin, eikös totta vie se valaisekin koko paikkaa!" sanoo Gus. Mutta seikka oli se, että vastapäätä akkunaamme oli kaasulyhty, ja minä luulen, että siinä oli syy, miksi me saatoimme nähdä varsin hyvin. Ainakin sattui niin, että kun minun oli ilman kynttilää meneminen makuuhuoneeseeni, jonka akkuna oli silmättömään seinään päin, en saattanut Hoggartyn timantista huolimatta nähdä hiventäkään, vaan täytyi minun pimeässä hapuillen etsiä neulatyynyä, jonka eräs henkilö oli antanut minulle (miksi empisin tunnustaa, että se oli Mary Smith?) ja johon minä pistin sen yöksi. Mutta miten olikaan, suuria en nukkunut, vaan ajattelin neulaani, ja heräsin hyvin varhain aamulla. Ja, jos totuus on ilmaistava, niin pistin, hupsu, sen yöpaitaani, ja ylenpalttisesti ihailin itseäni kuvastimessa.
Gus ihaili sitä yhtä paljon kuin minä. Sillä kaupunkiin paluuni jälkeen ja nimenomattain sitten kun olin ajellut lady Drumin kanssa ja saanut hirvipäivälliset, hän piti minua hienoimpana poikana maailmassa ja kaikkialla kopeili "ystävällään West Endistä".
Kun me olimme lähdössä päivälliselle Roundhandiin, eikä minulla ollut mustaa silkkistä kaulahuivia, mihin kiinnittää se, niin olin pakotettu asettamaan sen paraimman paitani röyhelykseen, jolloin kangas muuten pahasti repeytyi. Timantilla oli kuitenkin vaikutuksensa isäntäväkeeni, kuten olemme nähneet — toiseen heistä kenties aivan liiaksikin —, ja seuraavana päivänä se oli minulla konttorissakin, niinkuin Gus tahtoi, vaikka se ei näyttänyt läheskään yhtä hyvältä kaksi päivää vanhassa paidassa kuin ensimäisenä päivänä, jolloin liinavaate oli vallan valkea ja kiiltävä Somersetshiren pesun jäljiltä.
Kaikki West Diddlesexin pojat ihailivat sitä tavattomasti, kaikki paitsi neljäs kirjanpitäjä, äreä skottilainen MacWhirter — pelkästä kateudesta, minä kun en ajatellut suuria isosta keltaisesta kivestä, jonka nimi oli korumgorum[16] tai jotain sentapaista ja joka oli hänen nuuskatoosassaan, kuten hän sanoi — kaikki paitsi MacWhirter, sanon minä, olivat ihastuneet siihen, ja itse Abednego, jonka piti tuntea asiat, koska hänen isänsä oli ammattimies, sanoi minulle, että jalokivi oli vähintäin kymmenen punnan arvoinen ja että hänen isänsä kyllä antaisi siitä sen verran.
"Mikä todistaa, että Titin timantti on ainakin kolmenkymmenen punnan arvoinen", sanoi Roundhand ja me nauroimme kaikki ja yhdyimme häneen.
Mutta nyt minun täytyy tunnustaa, että kaikki nämät ylistykset ja se kunnioitus, jota minulle osotettiin, panevat pääni hieman pyörälle, ja kun kaikki pojat sanoivat, että minulla täytyy olla musta silkkinen kaulahuivi, mihin kiinnittää neula, niin olin kyllin höpsä ostamaan Ludlamilta Piccadillyssä[17] kaulahuivin, joka maksoi minulle viisikolmatta shillinkiä, sillä Gus sanoi, että minun todella täytyi mennä paraimpaan kauppaan eikä ottaa halpaa ja tavallista East Endin törkyä. Kuudellatoista ja kuudella minä olisin Cheapsidessa[18] saanut joka suhteessa yhtä hyvän, mutta kun nuori mies tulee turhamaiseksi ja tahtoo hienostella, niin nähkääs hän ei saata olla hurvittelematta rahojaan.
Johtajamme herra Brough tuli tietysti hänkin kuulleeksi hirvipaistijutusta ja sukulaisuudestani lady Drumin ja hänen kunnianarvoisuutensa Edmund Prestonin kanssa. Mutta Abednego, joka kertoi sen hänelle, sanoi, että minä olin rouvan oikea serkku, ja siitä Brough sai vain isommat ajatukset minusta eikä suinkaan huonommat kuin ennestään.
Herra Brough oli, kuten jokainen tietää, Rottenburghin edustaja parlamentissa. Ja kun häntä pidettiin Lontoon Cityn rikkaimpina miehinä, oli hänellä tapana ottaa vastaan koko maan suurelliset huvilassaan Fulhamissa,[19] ja me luimme usein lehdistä, miten suuremmoisia tilaisuuksia ne olivat.
No niin, neula ilmeisesti sai ihmeitä aikaan. Sillä ei kylliksi siinä, että se oli hankkinut minulle ajeluretken kreivittären vaunuissa, hirvipaistin ja kaksi korillista hedelmiä ja edelläkuvatun päivällisen Roundhandissa, oli timantillani minulle varalla vielä muita arvonosotuksia ja tuotti se minulle sen kunnian, että minut kutsuttiin johtajamme, herra Broughin, kotiin.
Kerta vuodessa, kesäkuussa, tämä arvon herra piti suuret tanssiaiset kotonaan Fulhamissa. Ja päättäen niistä kestikuvauksista, joita yksi tai pari sinne kutsutuista pojistamme tiesi sepittää, olivat ne komeimpia tilaisuuksia koko Lontoossa. Siellä näkyi parlamentin jäseniä niin tiheässä kuin herneitä heinäkuussa ja lordeja ja ladyja loppumattomiin. Siellä oli jokainen ja joka lajia hienoimmista huipuista, ja minä olen kuullut, että herra Gunter Berkeley-kadulta hankki jäätelöt, illalliset ja palvelijat, sillä vaikka Broughilla näitä viimemainituita oli kosolta, ei niitä sentään ollut kylliksi palvelemaan sitä ihmispaljoutta, joka sinne saapui. Pidot olivat, se täytyy muistaa, rouva Broughin, ei isännän, hän kun, eriuskolaisiin kuuluvana, tuskin saattoi hyväksyä senkaltaisia kestityksiä. Mutta hän kertoi ystävilleen Cityssä, että hänen vaimonsa johti häntä kaikessa, ja yleensä saattoi panna huomiolle, että enimmät heistä kyllä sallivat, tytärtensä mennä tanssiaisiin, jos saivat kutsun, sen vuoksi että johtajamme luo kerääntyi niin tavaton määrä jalosukuisia. Rouva Roundhand, tiiämmä, vain yhden esimerkin mainitakseni, olisi antanut vaikka toisen silmänsä sinne päästäkseen, mutta, kuten olen ennemmin kertonut, ei mikään voinut taivuttaa Broughia kutsumaan häntä.
Ainoat meidän miehistämme kutsutut olivat Roundhand itse ja Gutch, yhdeksästoista kirjanpitäjä, Itä-Intian komppanian johtajista muutaman veljenpoika, minkä me varsin hyvin tiesimme, sillä he olivat saaneet kutsut jo monta viikkoa sitten eivätkä olleet niinkään vähää rehennelleet niillä. Mutta kaksi päivää ennen tanssiaisia ja sen jälkeen kun timanttineulani oli tehnyt asianmukaisen vaikutuksen konttorin henkilökuntaan, Abednego, joka oli ollut johtajan huoneessa, tuli pöytäni ääreen makea hymy huulilla ja sanoi: "Tit, herra Brough sanoo, että hän tahtoo sinun tulevan Roundhandin kanssa tanssiaisiin torstaina." Minä arvelin sen Mooseksen laskevan leikkiä — ainakin oli minusta herra Broughin ilmoitus omituinen, sillä eivät ihmiset tavallisesti lähetä kutsujaan tuollaiseen töykeään, ehdottomaan tapaan. Mutta eikös mitä! hän tuli itse kohta sen perästä ulos ja vahvisti kutsun sanoen konttorista mennessään: "Herra Titmarsh, tulette kai torstaina rouva Broughin pitoihin; tapaatte siellä muutamia sukulaisianne."
"Taaskin West End!" sanoo Gus Hoskins. Ja niinmuodoin minä läksin sinne ajaen Roundhandin kanssa ajopeleissä, jotka hän oli vuokrannut itseänsä, Gutchia ja minua varten ja joista hän perin jalomielisesti maksoi kahdeksan shillinkiä.
Ei ole tarpeen kuvata pitojen upeutta, ei lamppujen lukua huvimajoissa ja puutarhassa, ei sitä vaunujen joukkoa, joka ajoi sisään porteista, eikä uteliasten parvia ulkopuolella, ei jäätelöitä, soittajia, kukkaiskiehkuroita, eikä kylmää illallista sisällä. Koko kuvaus oli sirosti luettavana muutamassa hienossa lehdessä, jonka kertoja teki havaintonsa "Keltaisesta leijonasta" tien toiselta puolen ja kertoi ne lehdessään mitä tarkimmalla tavalla. Vallasväen puvuista hän sai selonteon näiden palvelijoilta ja ajomiehiltä, jotka tulivat oluttupaan portteriansa juomaan. Mitä vierasten nimiin tulee, niin ne, uskokaa pois, löysivät tiensä samaan sanomalehteen, ja suuri nauru nostettiin minun kustannuksellani, kun kaikkien mainittujen hienojen ihmisten joukossa minun nimeni löytyi "jalosukuisten" luettelossa. Seuraavana päivänä Brough lehdissä lupasi "sadan viidenkymmenen guinean palkinnon smaragdikaulavitjoista, jotka kadotettiin John Broughin pidoissa Fulhamissa". Tosin moniaat meidän miehistämme sanoivat, ettei mitään sellaista kapinetta oltu kadotettu ja että Brough vain halusi osottaa, kuinka hänen kestiseuransa oli suuremmoinen — mutta tämän epäilyksen lausuivat henkilöt, joita ei oltu kutsuttu ja jotka epäilemättä olivat kateellisia.
No niin, minulla oli timantti rinnassani, kuten voitte arvata, ja olin vetänyt ylleni paraimmat vaatteeni, nimittäin sinisen kiiltonappisen takkini, nankinihousuni ja silkkisukkani, valkean liivin ja parin tilaisuutta varten ostetuita valkeita hansikkaita. Mutta takki oli maalaistekoa, hyvin lyhyt edestä ja hiat lyhyet, ja minä lienen näyttänyt perin merkilliseltä joittenkuitten saapuvilla olleitten ylhäisten mielestä, sillä he katsoa tirrottivat minuun vahvasti ja vallan tuuppautuivat näkemään minun tanssiani, jonka minä suoritin paraimpani mukaan ottaen kaikki askeleet täsmällisesti ja suurella vilkkaudella, niinkuin tanssimestari maalla oli opettanut.
Ja kenen kanssa arvelette minulla olleen kunnian tanssia? Ei kenenkään vähemmän henkilön kuin lady Jane Prestonin kanssa, joka ei näyttänytkään lähteneen pois kaupungista ja joka minut nähdessään erinomaisen ystävällisesti otti minua kädestä ja pyysi tanssimaan kanssansa. Vastaparina meillä oli lordi Tiptoff ja lady Fanny Rakes.
Olisittepa nähneet, kuinka ihmiset tungeksivat katsomaan meitä ja myöskin ihmettelemään minun tanssiani, sillä minä tein mitä paraimpia hyppyjä, aivan erilaisia kuin muut (mylord siinä joukossa), jotka astelivat koko katrillin ajan juuri kuin olisivat pitäneet sitä vaivana ja silmät pystyssä töllistelivät minun elävyyttäni. Mutta kun minä tanssin, niin minä tahdon pitää iloa, ja Mary Smith sanoi useasti, että minä olin kaikkein paras kumppani tanssitilaisuuksissamme. Pyöriessämme minä kerroin lady Janelle, kuinka Roundhand, Gutch ja minä olimme ajaneet sinne kärryissä kolmisin, paitsi ajajaa, ja vakuutanpa, että kertomukseni seikkailuistamme sai hänet nauramaan. Onneksi minulle oli, etten palannut takaisin samoissa ajopeleissä, sillä ajaja otti ja joi itsensä humalaan "Keltaisessa leijonassa", kaatoi Gutchin ja pääkirjanpitäjämme paluumatkalla, rupesipa vielä oikein tappelemaan Gutchin kanssa, jonka silmän hän löi mustaksi, koska, kuten hän sanoi, Gutchin punainen samettiliivi oli pelottanut hevosen.
Mutta lady Jane säästi minut sellaisesta epämukavasta kotimatkasta, sillä hän sanoi, että hänellä oli vaunuissa neljäs paikka tyhjä, ja kysyi, tahtoisinko ottaa sen vastaan. Ja tottastenkin ajoin minä kello kaksi aamusella, sen jälkeen kun naiset ja mylord olivat astuneet pois, Salisbury-kortteliin jyrisevissä vaunuissa leyhyvin lyhdyin ja saattajina kaksi pitkää palvelijaa, jotka olivat melkein kaataa koko tuvan ja katupahasen kolistellessaan portinkolkuttimella. Olisittepa nähneet Gusin pään kurkkailevan akkunasta valkean yömyssyn alta! Hän valvotti minua koko yön ja kerrotti kaikki tanssiaisista ja niistä isoisista, joita olin siellä nähnyt, ja seuraavana päivänä toisti konttorissa kaikki puheeni lisäten niihin omat tavanmukaiset koristuksensa.
"Herra Titmarsh", sanoi lady Fanny nauraen minulle, "kuka on tuo iso, lihava, kummallinen mies, talon isäntä? Tiedättekö, hän kysyi, ettekö ole sukua meille, ja minä vastasin, että kyllä Te olette."
"Fanny!" sanoi lady Jane.
"No", vastasi toinen, "eikö isoäiti sanonut, että herra Titmarsh on hänen serkkunsa?"
"Mutta tiedäthän sinä, että isoäidin muisti ei ole aivan hyvä."
"Nyt tosiaan olette väärässä, lady Jane," sanoo mylord. "Minusta se on kerrassaan hämmästyttävä."
"Kyllä, mutta ei aivan — ei aivan täsmällinen."
"Eipä kyllä, mylady!" sanon minä. "Sillä hänen ylhäisyytensä, kreivitär Drum, sanoi, jos muistatte, että ystäväni Gus Hoskins —"
"Jota Te niin urhoollisesti puolustitte", huudahti lady Fanny.
"— että ystäväni Gus myöskin on hänen ylhäisyytensä serkku, mikä ei voi olla totta, sillä minä tunnen hänen koko perheensä. He asuvat Skinner-kadulla St. Mary Axen luona eivätkä ole — eivät ole aivan yhtä kunnianarvoisia kuin minun sukulaiseni."
Tälle kaikki nauroivat, mutta mylord sanoi sangen ylävästi:
"Luottakaa siihen, herra Titmarsh, että lady Drum ei ole sen enempää
Teidän serkkunne kuin Teidän ystävännekään, herra Hoskinsonin serkku."
"Hoskins, mylord — ja niinhän minäkin sanoin Gusille, mutta katsokaas, hän pitää kovasti minusta ja tahtoo välttämättömästi minua olemaan sukua lady Drumille, ja vaikka minä sanon mitä hyvänsä, kertoo sitä tarua kaikkialla. Vaikka, totta puhuakseni", lisäsin naurahtaen, "se ei ole vallan vähän auttanut minua." Ja sitten minä kuvasin kuulijakunnalleni päivällisemme rouva Roundhandin kotona, mikä kaikki tapahtui timanttineulani vuoksi, ja maineestani, että olin suhteissa ylimysten kanssa. Sitten minä sievästi kiitin lady Janea hänen komeasta hedelmä- ja paistilahjastaan ja kerroin hänelle, että niillä oli kestitty monta hyvää ystävääni, jotka olivat suurimmalla kiitollisuudella juoneet hänen armonsa terveydeksi.
"Hedelmiä — paisti!" huudahti lady Jane tuiki kummissaan. "Nyt en tosiaankaan ensinkään ymmärrä Teitä, herra Titmarsh."
Kun me juuri satuimme kulkemaan kaasulampun ohitse, näin lady Fannyn tavallisuuden mukaan nauraen kääntävän suuret veitikkamaiset, säkenöivät mustat silmänsä lordi Tiptoffiin.
"No niin, lady Jane", sanoi tämä, "jos totuus on saatettava julki, oli hirvipaistin lähetys tämän nuoren naisen keksintöjä. Asianlaita on nimittäin se, että minä olin saanut edellämainitun paistin lordi Guttleburyn metsästä ja tietäen, että Prestonilla ei ole mitään Guttleburyn hirviä vastaan, minä kerroin lady Drumille (jonka vaunuissa minulla oli sija sinä päivänä, kun herra Titmarsh ei ollut tiellä), että aioin paistia Teidän puolisonne pöytään. Jolloin lady Fanny, paukuttaen yhteen pieniä kätösiään, selitti ja juhlallisesti vakuutti, että hirvi ei menisi Prestonille, vaan oli lähetettävä eräälle herralle, jonka seikkailuista edellisenä päivänä me juuri olimme puhuneet — herra Titmarshille todellakin, jota kohtaan, kuten Fanny vakuutti, Preston oli ollut hyvin julma ja jolle, hän sanoi, oltiin hyvityksen velassa. Niin siis lady Fanny vaatii meitä ajamaan suoraan asuntooni Albanyssä (Te tiedätte, että minun enää vain kuukaudeksi on jääminen nuorenmiehen kotiini —)"
"Joutavia!" sanoo lady Fanny.
"— vaatii meitä ajamaan asuntooni Albanyssa noutamaan sieltä yllämainittua paistia —"
"Isoäiti hyvin pahoillaan erkani siitä", huudahti lady Fanny.
"— ja sitten hän käskee meidän mennä herra Titmarshin kotiin Cityssä, jonne hirvi jätettiin sekä kaksi hedelmäkoria, jotka lady Fanny itse osti Grangelta."
"Ja vieläkin enemmän", sanoi lady Fanny, "minä sain isoäidin lähtemään Ti— lordi Tiptoffin huoneisiin ja omasta päästäni sanelin kirjeen, jonka hän kirjoitti, ja käärin hirvipaistin, jonka hänen kauhea emännöitsijänsä meille toi — minä olen vallan mustasukkainen hänelle — käärin hirvipaistin 'John Bullin' numeroon."
Minä muistan, että siinä oli muuan Ramsbottom-kirje,[20] jota Gus ja minä luimme sunnuntaina aamiaisen aikana ja olimme läkähtyä nauruun. Naiset nauroivat samoin, kun kerroin heille tämän, ja hyvänluontoinen lady Jane sanoi antavansa anteeksi sisarelleen ja toivovansa, että minä tekisin samaten, minkä minä lupasinkin tehdä niin useasti kuin hänen armonsa suvaitsee rikkoa.
En enään koskaan saanut heiltä hirvipaisteja, mutta kerronpa, mitä sain. Suunnilleen kuukausi myöhemmin tuli kortti "lordi ja lady Tiptoffilta" ja iso palanen hedelmäkakkua, josta Gus, sen pahempi, söi aivan liika paljon.