KUUDES LUKU
WEST DIDDLESEX-YHTIÖSTÄ JA TIMANTIN VAIKUTUKSESTA SIELLÄ.
Eikä neulan taikavoima vieläkään ollut ohitse. Aivan pian rouva Broughin suurten pitojen jälkeen johtajamme kutsui minut huoneeseensa West Diddlesexissä ja sanoi tarkastettuaan minun laskuni ja hetken puhuttuaan liikeasioista: "Todella hieno timanttineula, paras Titmarsh" (hän puhui vakavaan, suojelevaan tapaan), "ja minä kutsuin Teidät tarkotuksessa puhua siitä asiasta. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että tämän liikkeen nuoret virkamiehet käyvät hyvin ja siististi puettuina, mutta minä tiedän, että heidän palkkansa eivät riitä tuontapaisiin koristuksiin, ja minua surettaa nähdä Teidän rinnassanne tuonarvoinen kapine. Te olette maksanut sen, hyvä herra, — minä toivon, että Te olette maksanut sen, sillä ennen kaikkia, kallis — kallis nuori ystäväni, välttäkää velkoja."
En voinut ymmärtää, miksi Brough piti minulle tätä luentoa velasta ja siitä, että muka olisin ostanut timanttineulan, kun tiesin, että hän jo oli sitä kysynyt ja miten se oli joutunut minulle — Abednego sen oli minulle kertonut.
"Mutta, herra johtaja", sanon minä, "herra Abednego kertoi minulle, että hän on kertonut Teille, että minä olin kertonut hänelle —"
"Ai niin — tosiaan, nyt minä muistan, herra Titmarsh — nyt todellakin muistan! Mutta minä otaksun Teidän käsittävän, että minulla on muita tärkeämpiä asioita pidettävä muistissa."
"Kyllä, tietenkin, herra johtaja", sanon minä.
"Minä muistan, että joku kirjanpitäjistä puhui jotakin neulasta, että jollakin herroista oli sellanen. Jaha, Te olette siis saanut neulan, vai miten?"
"Olen saanut tädiltäni, rouva Hoggartylta Castle Hoggartysta", sanoin minä kohottaen ääntäni, sillä minä olin hieman ylpeä Castle Hoggartysta.
"Hän mahtaa olla hyvin rikas antaakseen tuollaisia lahjoja, Titmarsh?"
"Kiitos kysymästä, kyllä, herra johtaja", sanon minä, "hän on koko hyvissä varoissa. Neljäsataa puntaa vuodessa korkorahoja, tila Sloppertonissa, kolme taloa Squashtailissa ja kolmetuhatta kaksisataa puhdasta rahaa pankkiirinsa takana, kuten olen tullut tietämään, — siinä kaikki, herra johtaja."
Minä olin tullut tietämään tämän, nähkääs, siten, että Somersetshiressä ollessani herra MacManus, tätini asiamies Irlannissa, kirjoitti ilmoittaen, että kiinnitys, joka hänellä oli lordi Brallaghanin tilaan, vastikään oli maksettu ja että rahat oli talletettu Couttsille. Irlanti oli kovin levottomassa tilassa siihen aikaan, ja tätini järkevästi päätti olla enään sijoittamatta rahojaan siihen maahan, vaan hakea jotakin varmaa vakuutta Englannissa. Vaan kun hän oli aina saanut kuusi prosenttia Irlannissa, niin ei hän tahtonut kuulla puhuttavankaan vähemmästä korosta ja oli penännyt minua, liikemies kun olin, Lontooseen tultuani tiedustamaan jotakin sijoituskeinoa, jolla hän saisi ainakin tuon koron rahoilleen.
"Ja mitenkä Te olette niin tarkalleen tullut tietämään rouva Hoggartyn omaisuuden?" sanoi herra Brough, ja minä kerroin hänelle sen.
"Mitä kummia? mies! tarkotatteko todellakin, että Te, kirjanpitäjä West Diddlesex Vakuutusyhtiössä, kunnianarvoisan naisen pyytämänä tiedustamaan, millä tavoin hän sijoittaisi omaisuutensa, ette koskaan ole puhunut hänelle yhtiöstä, jota Teidän on kunnia palvella? Tarkotatteko Te, hyvä herra, että Te, tietäen saavanne viiden prosentin hyvityksen ostetuista osakkeista, ette ole taivuttanut rouva Hoggartya meidän liikkeeseemme?"
"Herra johtaja", sanon minä, "minä olen kunniallinen mies enkä tahdo ottaa hyvitystä omilta sukulaisiltani."
"Kunniallinen tiedän Teidän olevan, poikaseni — antakaa minulle kätenne. Niin olen minäkin kunniallinen — niin on joka mies tässä liikkeessä kunniallinen, mutta meidän täytyy olla viisaita yhtä kaikki. Meillä on kirjoissamme viiden miljoonan pääoma, kuten näette — viisi miljoonaa bona fide maksettu bona fide, hyvä herra, — siinä ei ole mitään epäkunniallista siinä. Mutta miksi meillä ei olisi kaksikymmentä miljoonaa — sata miljoonaa? Miksi tämä ei olisi suurin liikeyhtiö koko maailmassa? niinkuin se vielä onkin, hyvä herra, — vielä onkin, niin totta kuin nimeni on John Brough, jos taivas siunaa kunnialliset pyrkimykseni siinä suhteessa! Mutta kuvitteletteko sen voivan siksi tulla, ellei joka mies meistä ponnista viimeisiä voimiansa edistääkseen yrityksemme menestystä? Ei koskaan, herra — ei koskaan, ja minä puolestani puhun näin kaikkialla. Minä ylpeilen siitä, mitä teen. Ei ole taloa, johon minä käyn sisälle ja johon en jättäisi West Diddlesexin prospektia. Ei ole ainoatakaan kauppiasta, jota minä käytän ja jolla ei olisi siinä joku määrä osakkeita. Palvelijani, herra — palvelijanikin ja tallirenkini ovat siinä kiinni. Ja ensimäinen kysymys, minkä teen jokaiselle, joka anoo paikkaa minulta, on: 'oletteko vakuutettu tai osakas West Diddlesexissä?' — toinen: 'onko Teillä hyvät mainetodistukset?' Ja jos ensimäiseen kysymykseen vastataan kieltävästi, niin minä sanon sille henkilölle: 'ruvetkaa siis osakkaaksi, ennen kun pyydätte paikkaa minun perheessäni.' Ettekö ole nähnyt minun — minun, John Broughin, jonka nimi painaa miljoonia — nousevan nelivaljakon vetämistä vaunuistani tähän konttoriin, kädessäni neljä puntaa yhdeksäntoista shillinkiä, hinta, jonka minä maksoin herra Roundhandille puolesta osakkeesta, minkä huvilani portinvartija oli ottanut? Huomasitteko, että minä vedin pois yhden shillingin niistä viidestä punnasta?"
"Kyllä, herra. Se oli samana päivänä, kun Te otitte ulos kahdeksansataa seitsemänkymmentä kolme puntaa kymmenen shillinkiä ja kuusi pennyä — torstaista viikko", sanon minä.
"Ja miksi minä vedin pois sen shillingin, hyvä herra? Siksi että se oli minun välityspalkkioni — John Broughin viisi prosenttia suuri välityspalkkio, jonka hän kunniallisesti oli ansainnut ja jonka hän avonaisesti otti. Oliko siinä mitään teeskentelyä? Ei. Teinkö minä sen rahanhimosta? En", sanoo Brough nostaen käden sydämelleen. "Minä tein sen periaatteen vuoksi — siitä vaikuttimesta, joka johtaa jokaista minun tekoani, niinkuin saatan silmät taivaaseen luotuina sanoa. Minä haluan, että kaikki nuoret mieheni näkevät minun esimerkkini ja seuraavat sitä, minä toivon — minä rukoilen, että he sen tekevät. Ajatelkaa tätä esimerkkiä, hyvä herra. Minun portinvartijallani on sairas vaimo ja yhdeksän pientä lasta, hän on itsekin sairas mies ja hänen elämänlankansa on heikko. Hän on säästänyt, hyvä herra, säästänyt rahoja minun palveluksessani — päälle kuudenkymmenen punnan — siinä kaikki, mitä hänen lastensa on odottaminen — kaikki. Ilman sitä he hänen kuollessaan kodittomina kerjäläisinä joutuisivat maantielle. Ja mitä minä olen tehnyt tämän perheen puolesta, hyvä herra? Minä olen ottanut nämät rahat pois Robert Gatesin huostasta ja sijoittanut ne niin, että ne ovat siunaukseksi hänen perheelleen, kun hän kuolee. Joka penni on sijoitettu tämän yhtiön osakkeihin. Ja Robert Gates, minun portinvartijani, omistaa kolme osaketta West Diddlesex-yhtiössä ja on siinä asemassa Teidän ja minun isäntäni. Luuletteko, että minä haluan pettää Gatesia?"
"Oo, herra!" sanon minä.
"Pettää tuota avutonta mies-polosta ja noita hentoja, viattomia lapsia! — Te ette voi niin ajatella, hyvä herra. Minä olisin häpeäksi ihmissuvulle, jos sen tekisin. Mutta mitä hyödyttää kaikki tarmoni ja sitkeyteni? Mitä vaikka minä sijoitan liikkeeseen ystävieni rahat, perheeni rahat, omat rahani — omistan sille toivoni, toiveeni, toivotukseni, pyyteeni — omistan kaikki tähän yritykseen? Te nuoret miehet ette tahdo tehdä niin. Te, joita minä kohtelen rakkaudella ja luottamuksella kuin omia lapsiani, ette tue minua. Kun minä hommaan ja puuhaan, pysytte Te hiljaa; kun minä kaikin voimin ponnistelen, katselette Te päältä. Sanokaa vain suoraan — Te epäilette minua! Oi taivas! että tämän piti olla kaiken huolenpitoni ja rakkauteni palkka!"
Tässä herra Brough tuli niin liikutuksiin, että todella purskahti kyyneleihin, ja minä tunnustan, että näin oikeassa valossa sen huolimattomuuden, johon olin tehnyt itseni vikapääksi.
"Herra johtaja", sanon minä, "olen kovin — kovin pahoillani. Herkkätunteisuus pikemmin kuin mikään muu esti minua puhumasta tädilleni West Diddlesexistä."
"Herkkätunteisuus, rakas, rakas poikaseni — ikäänkuin mikään herkkätunteisuus estäisi Teitä rakentamasta tätinne onnea! Sanokaa välinpitämättömyys, sanokaa kiittämättömyys, mielettömyys — mutta elkää sanoko herkkätunteisuus — ei, ei, ei herkkätunteisuus. Olkaa rehellinen, poikaseni, ja mainitkaa asiat oikealla nimellään — tehkää niin aina."
"Se oli mielettömyys ja kiittämättömyys, herra Brough", sanon minä. "Näen sen nyt kerrassaan. Ja minä kirjoitan tädilleni jo tänä päivänä."
"Teidän olisi parempi olla tekemättä niin", sanoo Brough katkerasti. "Osakkeet ovat yhdeksänkymmenen arvossa, ja rouva Hoggarty voi saada kolme prosenttia rahoilleen."
"Minä kirjoitan, herra — kunniasanallani, minä kirjoitan."
"No hyvä, koska Te annatte kunniasananne, niin Teidän arvatakseni täytyy, sillä elkää koskaan rikkoko sanaanne — ei, ei pikku asioissakaan, Titmarsh. Laittakaa kirje minulle, kun olette saanut sen valmiiksi, ja minä lähetän sen perille — kunniasanallani, sen teen", sanoo herra Brough nauraen ja ojentaen kättänsä minulle.
Minä tartuin siihen, ja hän puristi hyvin ystävällisesti kättäni. — "Te voitte yhtä hyvin istuutua tänne", sanoo hän pitäen kättäni omassaan. "Täällä on kyllä paperia."
Ja siten minä istuuduin ja veistin sukevan kynän, alotin ja kirjoitin "West Diddlesex-yhtiö, kesäkuulla, 1822" ja "Rakas Täti" mahdollisimman koreasti. Sitten pysähdyin hetkeksi miettimään, mitä nyt sanoisin, sillä se on minulle aina ollut vaikeata kirjeitten kirjoittamisessa. Päivämäärän ja "Rakas se ja se" kirjoittaa rapsahuttaa suoraa päätä — jatko se on hankala. Ja minä pistin kynän suuhuni, heittäysin taaksepäin tuolillani ja rupesin miettimään sitä.
"No", sanoi Brough. "Aiotteko laatia sitä kirjettä koko päivän, poikaseni? Antakaa minä sanelen sen Teille, ja se on silmänräpäyksessä valmis." Ja sitten hän alotti:
"Rakas Täti —
"Minun on todella suuri ilo kertoa Teille, että palattuani Somersetshirestä olen siinä määrässä voittanut yhtiömme toimitusjohtajan ja johtokunnan suosion, että he ovat hyväntahtoisesti siirtäneet minut kolmanneksi kirjanpitäjäksi —"
"Herra Brough!" sanon minä.
"Kirjoittakaa, mitä sanon. Johtokunta on eilen päättänyt, että herra Roundhand jättää kirjanpitäjän paikan ja saa sihteerin ja kassanhoitajan nimen. Herra Highmore saa hänen paikkansa, häntä seuraa herra Abednego, ja minä asetan Teidät kolmanneksi kirjanpitäjäksi —"
"kolmanneksi kirjanpitäjäksi (kirjoittakaa) sadan ja viidenkymmenen punnan palkalla vuodessa. Tiedän, että tämä uutinen ilahuttaa rakasta äitiäni ja Teitä, joka olette kautta koko elämäni ollut minulle kuin toinen äiti.
Viimeksi kotona ollessani muistan Teidän kyselleen, mitenkä voisitte parhaiten sijoittaa erään rahasumman, joka hyödyttömänä makaa pankkiirinne takana. En ole siitä pitäen jättänyt käyttämättä mitään tilaisuutta kaikkien mahdollisten tietojen saavuttamiseksi, ja kun olen täällä, kerrassaan liike-elämän keskuksessa, luulenkin, vaikka olen vallan nuori, voivani yhtä hyvin antaa neuvon kuin moni muu iäkkäämpi ja korkea-arvoisempi.
Minä olin monasti ajatellut yhtiömme suosittelemista Teille, mutta herkkätunteisuussyyt estivät minua tekemästä sitä. En tahtonut antaa kenellekään oikeutta otaksua, että itsekkäisyyden varjokaan määräsi toimintaani!
Mutta ilman kaikkea epäilystä uskon, että West Diddlesex-yhtiö tarjoaa omaisuudellenne parhaimman vakuuden, mitä odottaa voitte, ja samalla kertaa korkeimman koron, mitä missään voitte saada.
Yhtiön asema, kuten parhaimmasta lähteestä (alleviivatkaa se) olen saanut tietää, on seuraava:
Merkitty ja bona fide pääoma on viisi miljoonaa puntaa sterlinkiä.
Johtajakunnan Te tunnette. Riittää kun sanon, että toimitusjohtaja on John Brough, Esq., toiminimestä Brough ja Hoff, parlamentin jäsen, ja yhtä hyvin tunnettu mies Lontoon Cityssä kuin herra Rothschild. Hänen yksityinen omaisuutensa, kuten tiedän, nousee puoleen miljoonaan, ja West Diddlesex-yhtiön osakkaille viimeksi maksetut osingot tekivät 6 1/8 prosenttia vuodessa.
(Tämän tiesin meillä ilmoitetun osingon olevan.)
Vaikka osakkeet kaupassa ovat hyvin korkeassa hinnassa, on neljän ensimäisen kirjanpitäjän etuoikeus myydä vissi määrä osakkeita, 5,000 puntaa kukin, nimellisarvosta. Ja jos Te, rakkahin tätini, haluaisitte 2500 punnan arvosta, niin minä toivon, että Te sallitte minun tarjota käytettäväksenne tämän osan uusista etuoikeuksistani.
Antakaa minun viipymättä kuulla mielipiteenne asiasta, minulla kun jo on tarjolla koko osakemääräni sijoitus markkinahintoihin."
"Mutta minulla ei ole, herra", sanon minä.
"Teillä on, herra hyvä. Minä otan osakkeet, mutta minä tarvitsen Teitä. Minä tarvitsen niin monta kunnioitettavaa henkilöä yhtiössä kuin suinkin. Minä tarvitsen Teitä, siksi että pidän Teistä, enkä epäile kertoa Teille, että minulla on omat tarkotukseni siinä samassa, sillä minä olen kunniallinen mies ja suoraan lausun, mitä tarkotan, ja minä kerron, miksi minä tarvitsen Teitä. Yhtiön sääntöjen mukaan minulla ei voi olla enempää kuin vissi määrä ääniä, mutta jos Teidän tätinne ottaa osakkeita, niin minä toivon — en epäile myöntää sitä —, että hän äänestää minun puolellani. Ymmärrättekö minua nyt? Tarkotukseni on päästä kaikeksi kaikessa tässä yhtiössä, ja kun siksi tulen, niin teen siitä loistavimman yrityksen, mitä koskaan on johdettu Lontoon Cityssä."
Minä siis allekirjoitin kirjeen ja annoin sen herra Broughin lähetettäväksi.
Seuraavana päivänä otin ja asetuin paikalleni kolmannen kirjanpitäjän pöytään. Minut johti sinne herra Brough, joka piti puheen muille pojille, jotka äkeissään mutisivat omista palveluksistaan. Mutta mitä siihen seikkaan tulee, olivat meidän palveluksemme hyvin yhtäläiset. Yhtiö oli vasta kolme vuotta vanha, eikä vanhin kirjanpitäjä ollut siinä ollut kuutta kuukautta minua kauemmin. "Kuulkaas", sanoi tuo kateellinen MacWhirter minulle. "Oletteko saanut rahaa tai onko jollakin sukulaisistanne rahaa vai onko joku heistä aikeissa panna rahansa liikkeeseen?"
Minä en katsonut otolliseksi vastata hänelle, vaan otin hyppysellisen hänen rasiastaan ja olin aina ystävällinen hänelle, ja hänkin, totta puhuakseni, oli aina sangen kohtelias minulle. Mitä tulee Gus Hoskinsiin, niin hän rupesi uskomaan minua joksikin korkeammaksi olennoksi. Ja minun täytyy sanoa, että muut pojat käyttäytyivät hyvin ystävällisesti ja sanoivat, että jos joku oli ennen muita nostettava toisten ohitse, he olisivat valinneet minut, sillä minä en ollut koskaan loukannut ketään heistä, vaan tehnyt joillekuille pieniä ystävänpalveluksia.
"Minä tiedän, kuinka saitte sen paikan", sanoo Abednego. "Minä hankin sen Teille. Minä kerroin Broughille, että Te olette sukua Prestonille, rahaministerille, saatte häneltä hirvipaistia ja kaiken tuon, ja uskokaa pois, hän odottaa, että Te puolestanne osaatte tehdä hänen hyväkseen jotakin sillä taholla."
Minä luulen, että Abednegon puheissa oli paljon totta, sillä ukko, joksi me häntä kutsuimme, puhui useasti minulle sukulaisestani, haasteli siitä, että täytyi saada liikkeemme kotiutuneeksi West Endiinkin, saada niin monta aatelista vakuutetuksi kuin suinkin, ja niin edespäin. Turhaan minä sanoin, etten mahda Prestonille mitään. "Nah, nah!" sanoo herra Brough, "elkää puhuko minulle. Ei sitä suotta lähetetä hirvipaisteja joka miehelle." Ja minä olen vakuutettu siitä, että hän luuli minua varovaiseksi, viisaaksi nuoreksi mieheksi, koska en ylvästellyt isoisilla heimolaisillani, vaan pidin salassa sukulaisuuteni. Tosin hän olisi voinut saada tietää totuuden Gusilta, joka eli yhdessä minun kanssani, mutta Gus piti tiukasti kiinni siitä, että minä olin hyvin tuttavallisissa väleissä koko ylimystön kanssa, ja kerskaili minulla kymmenen kertaa niin paljon kuin minä itse.
Poikien oli tapana kutsua minua "West Endiläiseksi".
"Katsos", ajattelin minä, "mitä minä olen voittanut sillä, että täti Hoggarty antoi minulle timanttineulan! Mikä onnellinen seikka, ettei hän antanut minulle rahaa, kuten toivoin hänen tekevän! Ellei minulla olisi ollut neulaa, — jos olisin vienyt sen muuanne kuin herra Poloniuksen luo, ei lady Drum olisi koskaan pannut minua merkille; ellei lady Drum koskaan olisi pannut minua merkille, ei herra Broughkaan olisi sitä koskaan tehnyt eikä minusta olisi koskaan tullut West Diddlesexin kolmatta kirjanpitäjää."
Tämä kaikki antoi minulle rohkeutta, ja minä kirjoitin heti nimityspäiväni iltana rakkaalle Mary Smithilleni, antaen hänen tietää, että "muuan tapahtuma", jota toinen meistä oikein hartaasti ikävöi, saattoi sattua pikemminkin kuin olimme odottaneet. Ja miksikä ei? Neiti Smithin omat tulot tekivät seitsemänkymmentä puntaa vuodessa, minun tuloni olivat sata ja viisikymmentä puntaa, ja me olimme aina luvanneet mennä naimisiin, kun tulomme nousisivat kolmeen sataan puntaan. "Ah!" ajattelin minä, "jospa vain voisin nyt lähteä Somersetshireen, niin saattaisin urheasti käydä vanhan Smithin pakeille (hän oli Maryn isoisä, puolta palkkaa nauttiva meriväen luutnantti), saattaisin kolkuttaa ovelle ja nähdä rakastetun Maryni asuinhuoneessa tarvitsematta hiipiä heinäsuovain takana vaanimassa hänestä silmäystä tai keskellä yötä nakella kivillä hänen akkunaansa."
Moniaan päivän perästä kirjoitti tätini kirjeeseeni perin armollisen vastauksen. Hän ei vielä ollut päättänyt, sanoi hän, mihin tapaan hän käyttäisi kolme tuhatta puntaansa, mutta lupasi ottaa harkitakseen tarjoustani pyytäen minua pitämään osakkeeni vapaana jonkun aikaa, kunnes hän oli tehnyt päätöksensä.
Mitä silloin tekee herra Brough? Myöhemmin, vuonna 1830, kun hän ja West Diddlesex-yhtiö olivat molemmat kadonneet, sain tietää, miten hän oli menetellyt.
"Kutka ovat asianajajat Sloppertonissa?" sanoo hän minulle huolettomasti.
"Herra Ruck", sanon minä, "on tory-puolueen miesten asianajaja, herrat Hodge ja Smithers ovat vapaamielisiä." Minä tunsin heidät vallan hyvin, sillä seikka on se, että ennen kun Mary Smith ilmestyi meidän ilmoillemme, olin pahasti pikiintynyt neiti Hodgeen ja hänen suuriin punavärisiin kiharoihinsa, mutta Mary saapui ja pian löi hänet laudalta, kuten sanotaan.
"Ja mitä puoluetta Te olette?"
"Me, — me olemme vapaamielisiä." Minä olin hieman häpeissäni tästä, sillä herra Brough oli puhdasverinen tory; mutta Hodge ja Smithers on kerrassaan kunnioitettava toiminimi. Minulla oli heiltä lähetys Hickson, Dixon, Paxton ja Jacksonille, meidän asianajajillemme, jotka ovat heidän Lontoon-asiamiehensä.
Herra Brough sanoi vain: "Vai niin!" eikä puhunut siitä asiasta sen enempää, vaan alkoi tavattomasti ihailla minun timanttiani.
"Titmarsh, rakas poikaseni", sanoo hän, "minulla on Fulhamissa nuori nainen, jota kannattaa nähdä, vaikka sen itsekin sanon, ja joka on niin paljon kuullut Teistä isältään (sillä minä pidän Teistä, poikaseni, en epäile sitä tunnustaa) ja myöskin on hyvin kernas näkemään Teidät. Eikö totta, Te tulette luoksemme viikon päiviksi? Abednego saa tehdä Teidän työnne."
"Oh, hyvä herra, Te olette erittäin ystävällinen", sanon minä.
"No siis, Te tulette, ja minä toivon, että pidätte punaviinistäni. Mutta kuulkaapa! En luule, rakas ystäväni, että Te olette aivan kyllin sirosti — aivan kyllin hyvästi puettu. Ymmärrättekö minua?"
"Minulla on kotona sininen, kiiltonappinen takkini, herra johtaja."
"Mitä! Tuo kapine, jonka liivinkappale on olkapäitten välillä, se, joka Teillä oli päällänne rouva Broughin pidoissa?" (Se oli kovin lyhyt edestä, se kun oli kaksi vuotta takaperin tehty maalla.) "Ei — ei, se ei käy laatuun. Hankkikaa jotkut uudet vaatteet, herraseni, — kahdet uudet vaatteet."
"Hyvä herra", sanon minä, "totta puhuakseni ei minulta tällä neljänneksellä paljon liikene rahoja, enkä voi moneen aikaan hankkia itselleni uutta pukua."
"Kas, kas, elkää huolehtiko siitä. Tässä on kymmenen punnan paperi. Vaan ei, paremmin kun ajattelen, saatatte yhtä hyvin mennä minun räätäliini. Minä kyyditsen Teidät sinne, elkääkä koskaan ajatelko laskua, pojuseni!" Ja todellakin hän kyyditsi minut nelivaljakon vetämissä vaunuissaan herra von Stiltzille Cliffordkadulle, joka otti minusta mitan ja lähetti kotiini kaksi hienointa takkia, mitä koskaan olen nähnyt, frakin ja käyntitakin, samettiliivin, silkkiliivin ja kolmet housut mitä kauneinta kuosia. Brough pani minut vielä ostamaan saappaita ja puolikenkiä ja silkkisukkia iltasiksi, niin että kun tuli aika lähteä Fulhamiin, olin yhtä siistissä ulkoasussa kuin koskaan joku nuori aatelismies, ja Gus sanoi, että minä "lempo soi, näytin kerrassaan mitä hienoimmalta keikarilta".
Sillä välin oli seuraava kirje lähetetty Hodge ja Smithersille:
'Ram Alley, Cornhill, Lontoo heinäkuulla 1822.
Hyvät Herrat,
(Tämä osa kun on yksityisasioita ja koskee Dixonin juttua Haggerstonya ja Snodgrassin juttua Rubbidgea ja erästä toista vastaan, ei minun ole sallittu jäljentää siitä otetta.)
Samaten pyydämme saada lähettää Teille vielä muutamia West Diddlesex Palo- ja Henkivakuutusyhtiön prospekteja, jonka yhtiön asianajajia Lontoossa meidän on kunnia olla. Me kirjoitimme Teille viime vuonna ja pyysimme Teitä ottamaan vastaan sen asioimiston Sloppertonissa ja Somersetissä ja olemme muutaman aikaa odotelleet joko osakkeitten tai vakuutusten saapumista kauttanne.
Yhtiön pääoma on, kuten tiedätte, viisi miljoonaa puntaa sterlinkiä (sanoo 5,000,000 £), ja meillä on tilaisuus tarjota enemmän kuin tavallinen palkkio oikeuskuntaan kuuluville asiamiehillemme. Meidän on mieluista antaa 6 prosentin hyvitys osakkeelta tuhanteen puntaan asti ja 6 1/2 prosentin yli tuhannen, maksettava viipymättä osakkeiden merkittyä.
Omassa ja liiketovereini nimessä piirrän suurimmalla kunnioituksella
Samuel Jackson.'
Tämä kirje, kuten sanottu, joutui käsiini monias aika myöhemmin. Minä en tiennyt siitä mitään vuonna 1822, kun minä, ylläni uusi pukine, läksin viettämään viikon Harakkalassa, Fulhamissa, huvilassa, jossa vallitsi John Brough, Esquire, M.P.[21]