SEITSEMÄS LUKU.
KUINKA SAMUEL TITMARSH SAAVUTTI ONNEN YLIMMÄN HUIPUN.
Jos minulla olisi George Robinsin kynä, niin kuvaisin asianmukaisesti Harakkalan. Mutta olkoon kylliksi, kun sanon, että se on hyvin kaunis maanpaikka: kauniit, joelle päin viettävät nurmikentät, kauniit pensasistutukset ja ansarit, hienot tallit, ulkohuoneet ja kyökkitarhat, ja kaikki mitä kuuluu ensi luokan maa-asuntoon, rus in urbe, kuten mahtava huutokaupanpitäjä sitä kutsui, kun se muutaman vuoden päästä joutui vasaran alle.
Minä saavuin Harakkalaan lauantaina puoli tuntia ennen päivällistä. Vakava herrasmies, ilman livreaa, osotti minut huoneeseeni. Mies yllä suklaatinkarvainen, kultanauhoilla koristettu takki, jonka napeissa näkyi Broughin vaakunakoristeet, toi minulle hopeatarjottimella hopeisen partavesiastian. Ja kello kuusi oli valmiina muhkea päivällinen, jonne minun oli kunnia ilmestyä puettuna von Stiltzin frakkiin sekä uusiin silkkisukkiini ja puolikenkiini.
Brough otti minua kädestä, kun astuin sisään, ja esitti minut puolisolleen, pullealle, vaaleatukkaiselle naisihmiselle, joka oli puettu himmeänsiniseen silkkipukuun, ja sitten tyttärelleen, noin kahdeksantoistavuotiaalle, pitkälle, laihalle, mustasilmäiselle tytölle, jolla oli tuuheat kulmakarvat ja joka näytti perin pahantuuliselta.
"Belinda, armaani", sanoi hänen pappansa, "tämä nuori herra on eräs minun kirjanpitäjiäni, joka oli tanssiaisissamme."
"Vai niin!" sanoo Belinda nykäisten päätänsä.
"Mutta ei mikään tavallinen kirjanpitäjä, neiti Belinda — niin että, jos suvaitsette, te ette näytä hänelle noita ylimyksellisiä eleitänne. Hän on kreivitär Drumin sisarenpoika, ja minä toivon, että hän pian pääsee hyvin korkealle yhtiössämme ja Lontoon Cityssä."
Kuullessaan kreivittären nimen (minä olin kaiketi jo kymmenen kertaa oikaissut sukulaisuuttamme koskevan erehdyksen) neiti Belinda syvään niiasi ja tuijotti minuun kiinteästi ja sanoi koettavansa tehdä Harakkalan mieluisaksi jokaiselle pappansa ystävälle. "Meillä ei tänään ole paljon monde", jatkoi neiti Brough, "ja olemme vain en petit comité, mutta minä toivon, että ennen kun Te lähdette meiltä, Te saatte tavata société, joka tekee Teidän séjour agreable".[22]
Minä näin heti, että hän oli hienosti sivistynyt tyttö, kun hän näin käytti ranskaa puheessaan.
"Eikö hän ole hieno tyttö?" sanoi Brough kuiskaten minulle ja ilmeisesti niin ylpeänä hänestä kuin olla saattaa. "Eikö hän ole hieno tyttö — häh, mies? Nähdäänkö Somersetshiressä sellaista sivistystä?"
"Ei, hyvä herra, toden totta ei!" vastasin minä perin viekkaasti, sillä minä ajattelin koko ajan, mitenkä eräs henkilö oli tuhat kertaa kauniimpi, miellyttävämpi ja hienompi.
"Ja mitä on kulta lintuseni tehnyt koko päivän?" kysyi hänen pappansa.
"Oh, pappa. Minä olen vähän pincérannut harppua ja accompagnérannut kapteeni Fizgigin huilua. Enkö olekin, kapteeni Fizgig?"
Jalosukuinen kapteeni Fizgig sanoi salaisella pilkalla: "Kyllä, Brough, Teidän kaunis tyttärenne on pincérannut harppua ja touchérannut pianoa ja égratignérannut kitaraa ja écorchérannut parisen laulua, ja sitten me huviksemme teimme un promenade à l'eau, kävelyretken veden päällä."
"Herra jes! kapteeni!" huudahti rouva Brough. "Kävelyretken veden päällä!"
"Vaiti, mamma, sinä et ymmärrä ranskaa!" sanoo neiti Belinda nyrpistäen nenäänsä.
"Se on paha vahinko, rouva hyvä", sanoo Fizgig vakavasti, "ja minä kehotan Teitä ja Broughia tässä, joka on pääsemässä suureen maailmaan, ottamaan joitakin oppitunteja tahi ainakin opettelemaan pari tusinaa puheenpartta ja käyttämään niitä siellä täällä keskustelussanne. Otaksun, herraseni, että Te tavallisesti puhutte sitä konttorissa, tai miksi sitä nimitätte?" Ja herra Fizgig asetti monokkelin silmäänsä ja katsoi minuun.
"Me puhumme englantia, hyvä herra", sanon minä, "koska osaamme sitä paremmin kuin ranskaa."
"Jokaisella ei ole ollut Teidän tilaisuuksianne, neiti Brough", jatkoi kapteeni. "Jokainen ei ole voyage kuten nous autres, vai mitä? Mais que voulez-vous, paras herraseni? Teidän täytyy istua kököttää inhottavain pääkirjainne ja muitten sellaisten ääressä. Mitä on pääkirja ranskaksi, neiti Belinda?"
"Kuinka saatatte sellaista kysyä? Je n'en sçais rien, tietysti", vastasi neiti virheellisesti ääntäen.
"Teidän pitäisi oppia, neiti Brough," sanoi hänen isänsä. "Brittiläisen kauppiaan tyttären ei ole tarvis hävetä sitä tapaa, millä hänen isänsä ansaitsee leipänsä. Minä en häpeä — minä en ole ylpeä. Ne, jotka tuntevat John Broughin, tietävät, että hän kymmenen vuotta takaperin oli köyhä kirjanpitäjä kuten ystäväni Titmarsh tässä, ja nyt hän painaa puolen miljoonaa. Onko alahuoneessa ketään, jota kuunnellaan tarkkaavammin kuin John Broughia? Onko maassa yhtään herttuaa, joka osaa pitää paremmat päivälliset kuin John Brough taikka antaa runsaammat myötäjäiset kuin John Brough? Jaa, hyvä herra, se vaatimaton henkilö, joka nyt puhuu Teille, kykenisi lunastamaan monen saksalaisen herttuan! Mutta minä en ole ylpeä — ei, ei, en ylpeä. Tuossa on tyttäreni — katsokaa häntä —, kun minä kuolen, saa hän omaisuuteni haltuunsa. Mutta olenko minä ylpeä? En! Naikoon hänet, ken hänet voittaa, sen sanon. Olkoon hän Te, herra Fizgig, ylähuoneen jäsenen poika, tai Te, Bill Tidd. Olkoon hän herttua tai kengänkiillottaja, mitä minä siitä huolin, häh? — mitä minä siitä huolin?"
"O-o-oh!" huokasi Bill Tiddiksi nimitetty olento, kovin kalpea nuori mies, jolla oli kaulahuivin asemesta musta nauha kaulansa ympärillä ja kaulus alespäin käännetty kuin lordi Byronin. Hän nojasi uuninkamanaa vastaan ja suurin viheriöin silmin katsoa tirrotti heltiämättä neiti Broughiin.
"Oi, John — rakas John!" huudahti rouva Brough tarttuen miestänsä kädestä ja suudellen sitä, "sinä olet enkeli — enkeli sinä olet!"
"Isabella, elä imartele minua, minä olen mies — yksinkertainen, suora Lontoon porvari, ilman ylpeyden merkkiäkään, paitsi mitä tulee sinuun ja tyttäreeni tässä. Tähän tapaan me elämme, Titmarsh pojuseni. Kotimme on onnellinen, nöyrä, kristillinen koti, ja siinä kaikki. Isabella, päästä käteni!"
"Mamma, sinun ei pidä tehdä noin seurassa, se on niin vastenmielistä!" kirkasi neiti Belinda ja mamma siivosti päästi käden irti ja puhalsi avarasta povestaan raskaan, äänekkään huokauksen. Minä tunsin myötätuntoa tätä yksinkertaista vaimoa ja myös kunnioitusta Broughia kohtaan. Hän ei voinut olla paha mies, kun vaimonsa häntä noin rakasti.
Pian meidät kutsuttiin aterialle, ja minulla oli kunnia taluttaa neiti Belindaa, joka katsoi taaksensa kovin julmana luullakseni kapteeni Fizgigiin, tämä herra kun oli tarjonnut käsivartensa rouva Broughille. Hän istuutui rouvan oikealle puolelle, ja neiti lentää pyrähti hänen viereiselle sijalleen, antaen minun ja herra Tiddin asettua vastapäiselle puolelle pöytää.
Päivälliseksi oli ensinnä kampelaa ja lientä ja sitten, tietystikin, keitettyä kalkkunaa. Mistä se tulee, että kaikilla isoilla päivällisillä on tuota ikuista keitettyä kalkkunaa? Oli vielä oikeata kilpikonnanlientä, jota nyt maistoin ensi kertaa eläissäni, ja minä huomasin, mitenkä rouva Brough, joka ehdottomasti tahtoi itse nostaa kullekin, antoi kaikki viheriät rasvaiset my'yt miehelleen ja piiloitti muutamia viipaleita linnun rinnasta, kunnes oli hänen vuoronsa saada osansa.
"Minä olen yksinkertainen mies", sanoo John, "ja syön yksinkertaisen päivällisen. Minä vihaan noita konstikkaita laitteita, vaikka pidän ranskalaista kokkia niiden varalta, jotka eivät ajattele minun laillani. Minä en ole itsekäs, nähkääs, eikä minulla ole ennakkoluuloja. Ja neiti tuossa saa pitää béchamelinsa ja korunsa makunsa mukaan. Kapteeni, maistakaa vollivongia."
Samppanjaa ja madeiraa oli viljalta päivällispöydässä ja isoja hopeisia portterikannuja, joista halulliset saattoivat kaataa itselleen. Brough varsinkin kerskasi tämän juoman nauttimisella, ja naisten poistuttua hän sanoi: "Hyvät herrat, Tiggins antaa Teille lisää viiniä niin paljon kuin halutaan; täällä ei kitsastella." Ja sitten hän asettui nojatuoliinsa ja nukahti.
"Hän tekee aina noin", kuiskasi herra Tidd minulle.
"Antakaa tänne vähän sitä keltalakkaista viiniä, Tiggins", sanoo herra kapteeni. "Tuo toinen punaviini, jota meillä oli eilen, on väkevöityä ja saattaa minulle helkkarin pahan olon."
Minun täytyy sanoa, että pidin keltalakasta paljon enemmän kuin täti
Hoggartyn Rosoliosta.
Pianpa sain tietää, mikä mies Tidd oli ja mitä hän ikävöiden halasi.
"Eikö hän ole ihastuttava olento?" sanoo hän minulle.
"Kuka, hyvä herra?" sanon minä.
"Neiti Belinda, tiiämmä!" huudahti Tidd. "Onko kukaan kuolevainen koskaan nähnyt hänen kaltaisiaan silmiä tai sellaista keijukaisen vartaloa?"
"Hänellä saattaisi olla vähän enemmän lihaa, herra Tidd", sanoo kapteeni, "ja vähän vähemmän kulmakarvoja, ne näyttävät tytöllä inhottavilta, tuollaiset paksut kulmakarvat. Qu'en-dites vous? herra Titmarsh, kuten neiti Brough sanoisi."
"Minusta tämä on kiitettävän hyvää punaviiniä, herra kapteeni", sanon minä.
"Hiisi vie, Te olette oikeata sorttia!" sanoo kapteeni. "Volto sciolto, niinkö? Te pidätte arvossa nukkuvaa isäntäänne tuossa?"
"Niin teen, hyvä herra, hän kun on ensimäinen mies Lontoon Cityssä ja minun toimitusjohtajani."
"Ja niin teen minäkin", sanoo Tidd, "ja tästä päivästä kahden viikon päästä, kun tulen täysikäiseksi, minä osotan luottamustani minäkin."
"Millä muotoa?" sanon minä.
"Kas, asianlaita on niin, herra Titmarsh, että minä saan — höm — heinäkuun 14 päivänä melkoisen omaisuuden, jonka minun isäni on hankkinut — liikeyrityksillä."
"Sanokaa suoraan, että hän oli räätäli, Tidd."
"Hän oli räätäli, herra kapteeni — entä sitten? Minä olen saanut yliopistosivistyksen ja minulla on gentlemannin tunteet, yhtä hyvin ja kentiespä paremminkin kuin muutamilla turmeltuneen ylimystön jäsenillä."
"Elkää olko ankara, Tidd!" sanoo kapteeni tyhjentäen kymmenennen lasin.
"Niin, herra Titmarsh, kun tulen täysikäiseksi, saan minä haltuuni melkoisen omaisuuden. Ja herra Brough on hyväntahtoisesti luvannut hankkia minulle kaksitoistasataa vuodessa kahdellekymmenelle tuhannelle punnalleni, ja minä olen luvannut sijoittaa ne."
"West Diddlesexiinkö?" sanon minä. "Meidänkö liikkeeseemme?"
"Ei, erääseen toiseen yhtiöön, jonka johtaja herra Brough on ja joka on yhtä varma laitos. Herra Brough on hyvin vanha perheemme ystävä ja kovasti kiintynyt minuun ja hän sanoo, että minun, jolla on semmoiset lahjat, pitäisi päästä parlamenttiin, ja sitten — ja sitten! saatuani suojaan perintöni, saatan ruveta puuhaamaan itseäni suojaan, — avioliittoon, katsokaas!"
"Kas, sitä viekasta veitikkaa!" sanoi kapteeni, "Kukapa olisi saattanut luulla, että kun minä koulussa löylyytin sinua, höyhensinkin vastaista valtiomiestä?"
"Puhukaa pois, pojat!" sanoi Brough heräten unestaan. "Minä nukun vain toisella korvalla ja kuulen kaikki. Niin, Te tulette parlamenttiin, Tidd, ystäväiseni, taikka ei nimeni ole Brough! Te saatte kuusi prosenttia rahoillenne taikka saatte olla koskaan uskomatta minuun! Mutta mitä tulee tyttäreeni — kysykää häneltä, elkää minulta. Te taikka kapteeni taikka Titmarsh saakoon hänet, jos voi voittaa hänet. Vävypojaltani en muuta vaadi kuin että hän on, mitä Te olette jokainen, kunniallinen ja ylevämielinen mies!"
Tidd näytti tätä sanottaessa ylen tarkottavalta, ja kun isäntämme uudelleen uinahti, niin hän veitikkamaisesti viittasi kulmakarvoihinsa ja puisti päätään kapteenille.
"Kas sitä!" sanoo kapteeni. "Minä sanon, mitä ajattelen. Ja Te voitte kertoa sen neiti Broughille, jos Teitä haluttaa." Ja siihen keskustelu päättyi, ja meidät kutsuttiin kahville. Sitten kapteeni lauloi lauluja neiti Broughin kanssa, ja Tidd katseli neitiä eikä sanonut mitään, ja minä katselin kuvateoksia, ja rouva Brough istui kutoen sukkia köyhille. Kapteeni peittelemättä pilkkasi neiti Broughia ja hänen teeskenneltyä käytöstään ja puhettaan, mutta kapteenin kovakouraisesta, halveksivasta menettelystä huolimatta näytti minusta neiti pitävän häntä suuressa arvossa ja nöyrästi kärsivän hänen pilkkansa.
Kello kaksitoista kapteeni läksi kasarmeilleen Knightsbridgeen ja Tidd ja minä menimme huoneisiimme. Kun seuraava päivä oli sunnuntai, herätti meidät iso kello lyönnilleen kahdeksan, ja kello yhdeksältä me kaikki kokoonnuimme aamiaishuoneeseen, jossa herra Brough luki saarnoja ja luvun raamatusta ja piti sitten kehotuspuheen meille ja kaikille perhekunnan jäsenille, paitsi ranskalaiselle kokille, monsieur Nontongpoolle, jonka minä tuolistani käsin saatoin nähdä käyskentelevän istutusten seassa, päässä valkea yömyssy ja sikaari hampaissa.
Joka arki-aamu, täsmälleen kello kahdeksan, herra Brough suoritti saman tempun ja kuletti perheensä rukouksille. Mutta vaikka tämä mies oli ulkokullattu, kuten myöhemmin tulin tietämään, en aio nauraa perhehartauksia taikka väittää hänen olleen ulkokullattu sentähden että hän piti niitä. Monikaan huono ja hyväkään mies ei ensinkään suorita sitä toimitusta. Mutta minä olen varma siitä, että hyvät ihmiset tulisivat siitä paremmiksi, enkä minä ole kutsuttu ratkaisemaan kysymystä, mitä huonoihin tulee, ja siksi olen sivuuttanut ison osan herra Broughin käytöstavan uskonnollisesta puolesta. Riittäköön, kun sanon, että uskonto oli aina hänen huulillaan, että hän kävi kolmasti kirkossa pyhäpäivisin, ellei hänellä ollut kutsuja, ja joskaan hän ei puhunut meille uskonnosta, kun oltiin yksiksemme, oli hänellä siitä asiasta paljon sanomista erinäisissä tilaisuuksissa, kuten havaitsin eräänä päivänä, kun meillä oli joukko kveekareita ja eriuskolaisia päivällisellä, jolloin hänen puheensa oli yhtä vakavan juhlallinen kuin kenenkään läsnä olevan saarnamiehen. Tidd ei ollut saapuvilla sinä päivänä, — sillä ei mikään saanut häntä luopumaan Byron-nauhastaan tai heittämään pois aleskäännettyä kaulustaan, ja siksi hänet lähetettiin pikku rattailla Astleyn sirkukseen. "Ja kuulkaahan, Titmarsh, pojuseni", sanoi hän, "jättäkää timanttinne ylös. Tämänpäiväiset ystävämme eivät pidä sellaisesta korutavarasta. Ja vaikken minä puolestani vihaa viattomia koristuksia, en kuitenkaan tahtoisi loukata niitä, joilla on ankarammat mielipiteet. Saatte nähdä, että vaimoni ja neiti Brough noudattavat minun toivomuksiani tässä suhteessa."
Ja niin he tekivätkin, — sillä he tulivat kumpikin ales päivälliselle puettuina mustiin nauhoitettuihin hameisiin, jota vastoin neiti Belindan vaatteet tavallisissa oloissa puoliksi paljastivat olkapäät.
Kapteeni ratsasti useat kerrat katsomaan meitä, ja neiti Brough näytti aina olevan ihastunut hänen tulostaan. Kerta minä kohtasin kapteenin ollessani yksin käyskentelemässä jokivartta pitkin, ja meidän kesken sukeusi pitkä keskustelu.
"Herra Titmarsh", sanoo hän, "siitä vähästä, minkä olen Teitä nähnyt, näytätte olevan rehellinen, suoramielinen nuori mies, ja minä haluan muutamia tietoja, jotka Te voitte antaa. Kertokaa minulle ensinnäkin, olkaa niin hyvä — ja kunniani kautta, se ei mene edemmäksi — tuosta teidän vakuutusyhtiöstänne. Te olette Cityssä ja näette, mitenkä asiat käyvät. Onko liikkeenne varma?"
"Hyvä herra", sanoin minä, "suoraan ja kautta kunniani puhuen, uskon sen niin olevan. Totta on, että se pantiin pystyyn vasta neljä vuotta sitten. Mutta kun se perustettiin, oli herra Broughilla jo suuri nimi ja laajat suhteet. Jokainen konttorin kirjanpitäjä on tosin tavallaan maksanut paikastaan joko itse ottamalla osakkeita tai siten, että hänen sukulaisensa ovat tehneet sen. Minä sain paikkani sen kautta, että äitini, joka on hyvin köyhä, käytti pienen perimämme rahasumman vuosirahan hankkimiseen itselleen ja paikan lunastamiseen minun puolestani. Asia sovittiin meidän perheen asianajajain Hodge ja Smithersin kautta, jotka ovat hyvin tunnettuja meidän puolessamme, ja joka taholla oli mielipide se, ettei äitini saattanut meille kaikille edullisemmin käyttää rahojaan kuin sijoittamalla ne tällä tapaa. Brough itse painaa puolen miljoonaa, ja hänen nimensä vastaa monta muuta yhteensä. Eikä siinä vielä kaikki. Tässä äskettäin kirjoitin tädilleni, jolla on melkoinen rahasumma tallella ja joka oli kysynyt minulta neuvoa sen sijoittamisen suhteen, että hän kiinnittäisi ne meidän liikkeeseemme. Saatanko paremmin todistaa uskoani sen vakavaraisuuteen?"
"Oliko Brough jollakin tavoin taivuttanut Teidät tähän?"
"Kyllä, kyllä hän puhui kanssani, mutta hän kertoi minulle hyvin rehellisesti vaikuttimensa ja kertoo ne rehellisesti meille kaikille. 'Hyvät herrat', sanoo hän, 'tarkotukseni on saada yhtiömme liiketuttavain piiri kasvamaan mahdollisimman paljon. Minä haluan musertaa kaikki muut Lontoon yhtiöt. Meidän hintamme ovat alemmat kuin minkään muun yhtiön, ja me saatamme pitää niitä alhaisina, ja sillä tavoin saavutamme suuren liikemenestyksen. Mutta meidän täytyy sittenkin tehdä työtä. Jokaikisen osakkeenomistajan ja konttorin jäsenen täytyy ponnistaa voimiaan ja tuoda meille liikeystäviä — ei väliä sillä, kuinka vähästä heidät saadaan kiinnitetyiksi — pääasia on kiinnittää heidät.' Ja sen mukaisesti johtajamme tekee osakkaiksi kaikki ystävänsä ja palvelijansa; hänen portinvartijansakin on osakas. Ja samalla tapaa hän pyytää vangita jokaisen, jonka kanssa tulee tekemisiin. Minä esimerkiksi olen juuri siirretty muiden meikäläisten ohitse paljoa paremmalle paikalle kuin millä ennen olin. Minut on kutsuttu tänne ja kestitetty ruhtinaallisesti. Ja miksi? Sen tähden että tädilläni on kolmetuhatta puntaa, jotka herra Brough haluaa hänen sijoittamaan meidän liikkeeseemme."
"Se hajahtaa epäilyttävältä, herra Titmarsh."
"Ei mitenkään, herra kapteeni. Hän ei ensinkään salaa asiaa. Kun juttu on ratkaistu tavalla tai toisella, en luule herra Broughin piittaavan minusta enään yhtään. Mutta hän tarvitsee minua nyt. Tämä paikka sattui joutumaan tyhjäksi juuri sillä hetkellä, jolloin minä olin hänelle tarpeen, ja hän toivoo minun kauttani voittavansa sukulaiseni. Hän kertoikin sen minulle tänne ajaessamme. 'Te olette ymmärtäväinen mies, Titmarsh', sanoi hän. 'Te käsitätte, että minä en anna Teille tätä paikkaa siitä syystä että olette rehellinen poika ja kirjoitatte kaunista käsialaa. Jos minulla olisi ollut tällä erää joku vähäisempi tarjous, millä lahjoa Teidät, niin olisin antanut Teille vain sen. Mutta minulla ei ollut valittavana ja minä annoin, mitä vallassani oli.'"
"Se on kaunista kyllä. Mutta mikä saattaa Broughin niin innolla tavoittelemaan niin pientä summaa kuin kolmeatuhatta puntaa?"
"Jos niitä olisi ollut kymmenen, herra kapteeni, ei hän olisi ollut hiventäkään vähemmän innokas. Te ette tunne Lontoon Cityä ettekä tiedä, kuinka kiihkeästi meidän suuret pörssimiehemme tavoittelevat suhteittensa laajentumista. Liikeasiain vuoksi herra Brough mairittelisi ja pyydystelisi nokikolariakin. Nähkääs tätä Tidd polosta kymmenine tuhansineen. Johtajamme on anastanut hänet valtaansa juuri samalla tapaa. Hän tahtoo saada käsiinsä niin isot rahat kuin suinkin."
"No hyvä. Entä jos hän karkaa rahoineen?"
"Herra Brough, toiminimestä Brough ja Hoff? Karkaako ehkä Englannin pankki? Mutta tässähän me olemme portinvartijan asunnolla. Kysytäänpä Gatesilta, joka hänkin on herra Broughin kiinnittämiä." Ja me astuimme sisään puhelemaan vanhan Gatesin kanssa.
"No, herra Gates", sanon minä sukkelasti alottaen asian, "Tehän olette yksi isäntiäni, West Diddlesexissä nimittäin?"
"No niinhän ollaan", sanoo vanha Gates leveästi hymyten. Hän oli entinen palvelija, joka vanhoilla päivillään oli saanut ison perheen,
"Saanko kysyä, minkälainen Teillä on palkka, herra Gates, kun Te voitte panna syrjälle niin paljon rahaa ja hankkia osakkeita meidän yhtiössämme?"
Gates ilmoitti meille palkkansa. Ja kun me kysyimme, maksettiinko se säännöllisesti, niin hän vannoen vakuutti, että hänen isäntänsä oli paras herra maailmassa, ja kertoi, kuinka hän oli hankkinut kahdelle hänen tyttäristään palveluspaikan ja pannut kaksi hänen poikaansa köyhäinkouluun ja yhden oppiin, ja luetteli sata muuta hyvää työtä, mitä isäntäväki oli hänelle tehnyt. Rouva Brough vaatetti puolet lapsista, isäntä antoi heille peitteitä ja takkeja talvella ja lihaa ja lientä koko vuoden umpeen. Ei todellakaan ollut koskaan löytynyt niin jalomielistä isäntäväkeä sitten maailman alun.
"No, herra kapteeni", sanoin minä, "tyydyttääkö se Teitä? Herra Brough antaa näille ihmisille viisikymmentä kertaa niin paljon kun hän saa heiltä, ja kuitenkin hän panee herra Gatesin ottamaan osakkeita yhtiössämme."
"Herra Titmarsh", sanoo kapteeni. "Te olette rehellinen mies, ja minä myönnän, että Teidän todisteenne kuulostavat hyviltä. Kertokaapa minulle, tiedättekö mitään neiti Broughista ja hänen myötäjäisistään?"
"Brough jättää hänelle kaikki — ainakin sanoo niin." Mutta minä otaksun, että kapteeni näki jonkin erikoisen ilmeen minussa, sillä hän naurahti ja sanoi:
"Minä arvaan, hyvä mies, Teidän ajattelevan, että hän on kallis siitä hinnasta. No niin, enpä usko Teidän olevan pahasti väärässäkään."
"Miksi siis, jos rohkenen kysyä, kapteeni Fizgig, Te aina olette hänen kintereillänsä?"
"Herra Titmarsh", sanoo kapteeni, "minulla on kaksikymmentätuhatta puntaa velkoja." Ja hän palasi suoraa päätä taloon ja kosi tytärtä.
Minusta tämä oli kovin julmaa ja halpamaista menettelyä sen herrasmiehen puolelta, sillä hän oli tutustunut perheeseen herra Tiddin kautta, joka oli hänen koulukumppaninsa ja jonka hän kokonaan oli syrjäyttänyt suuren perijättären suosiossa. Brough pauhasi ja riehui ja kiroilikin tytärtään (kuten kapteeni jälestäpäin kertoi minulle), kun hän kuuli, että tämä oli myöntynyt herra Fizgigin kosintaan, ja tavatessaan kapteenin pani hänen lupaamaan, että kihlaus pidettäisiin salassa vielä muutaman kuukauden. Ja kapteeni teki uskotukseen ainoastaan minut ja pöytäkumppaninsa kasarmissa, mutta sen vasta sitten kun Tidd oli johtajallemme maksanut ne kaksikymmentätuhatta puntaa, minkä hän teki tismalleen samana päivänä kun tuli täysikäiseksi. Samana päivänä hän myöskin kosi nuorta neitiä ja — tarvinnen tuskin sanoa — sai rukkaset. Nyt alkoi kuulua kuiskeita kapteenin kihlauksesta. Kaikki hänen suuret sukulaisensa, Duncasterin herttua, Cinqbarin kreivi, Crabsin kreivi y.m. kävivät tervehdysvierailulla Broughin perheessä, jalosukuinen Henry Ringwood rupesi osakkaaksi yhtiössämme ja Crabsin kreivi lupasi ruveta. Osakkeittemme hinta nousi yli nimellisarvon, johtajamme rouvineen ja tyttärineen esitettiin hovissa ja suuri West Diddlesex-yhtiö oli toivossa päästä valtakunnan etumaiseksi vakuutusyhtiöksi.
Varsin pian sen jälkeen, kun olin vieraillut Fulhamissa, kirjoitti rakas tätini minulle sanoakseen, että hän oli neuvotellut asianajajiensa, herrojen Hodgen ja Smithersin kanssa, jotka vakavasti kehottivat häntä sijoittamaan rahansa niinkuin minä olin esittänyt. Summa sijoitettiinkin minun nimelleni, ja hän kiitteli runsaasti minun rehellisyyttäni ja taitoani, josta, hän sanoi, herra Brough oli kertonut mitä imartelevimmin sanoin. Ja samalla tätini ilmoitti minulle, että osakkeet hänen kuollessaan joutuisivat minun omikseni. Tämä antoi minulle suuren painavuuden yhtiössä, kuten voitte otaksua. Seuraavassa vuosikokouksessa minä olin läsnä osakkeenomistajana ja suureksi mielihyväkseni kuulin herra Broughin suuremmoisen loistavassa puheessa selittävän, että jaettavaksi tulee kuusi prosenttia, jotka me kaikki saimme kassasta.
"Te onnellinen nuori veijari!" sanoi Brough minulle. "Tiedättekö, mikä sai minut antamaan Teille paikkanne?"
"No, tätini rahat, arvaan ma", sanoin minä.
"Ei sinnepäinkään. Uskotteletteko Te, että minä välitin noista vaivaisista kolmestatuhannesta punnasta? Minulle oli kerrottu, että Te olitte lady Drumin sisarenpoika, ja lady Drum on lady Jane Prestonin isoäiti, ja herra Preston on mies, joka saattaa tehdä meille koko joukon hyvää. Minä tiesin, että he olivat lähettäneet Teille paisteja ja lempo ties mitä kaikkea, ja kun minä näin lady Janen meidän kutsuissamme puristavan Teitä kädestä ja niin ystävällisesti puhuttelevan Teitä, pidin Abednegon puheita sulana totena. Siitä syystä Te saitte paikan, huomatkaas, ettekä noiden mitättömien kolmentuhannen punnan takia. No, herraseni, pari viikkoa sen jälkeen kun Te olitte luonamme Fulhamissa, kohtasin Prestonin alahuoneessa ja kiittelin itseäni siitä, että olin antanut paikan hänen sukulaiselleen. 'P—— periköön sen hävyttömän veijarin!' sanoi hän. 'Hän minun sukulaiseni! Otatteko Te kenties todeksi kaikki Drumin eukon jutut? Äh, mies, hän on sellaiseen hassastunut! Jos kehen hän vain tutustuu, niin heti keksimään sukulaisuussuhteita, ja tietenkään ei tuon Titmarsh juuttaan voinut käydä toisin!' 'Vai niin', sanoin minä nauraen, 'tämä juutas on siitä hyvästä saanut oivallisen paikan eikä asia ole enään korjattavissa.' 'Joten näette", jatkoi johtajamme, "että Teidän ei ole paikastanne kiittäminen tätinne rahoja, vaan —"
"Vaan TÄTINI TIMANTTINEULAA!"
"Onnellinen vekkuli!" sanoi Brough pukaten minua kylkeen ja meni tiehensä. Ja onnellinen tosiaankin luulin olevani.