KAHDEKSAS LUKU
KERTOO ONNELLISIMMASTA PÄIVÄSTÄ SAMUEL TITMARSHIN ELÄMÄSSÄ.
En tiedä, mistä johtui, että herra Roundhand, kassanhoitaja, joka oli niin syvästi ihaillut herra Broughia ja West Diddlesex-yhtiötä, seuraavan kuuden kuukauden kuluessa odottamatta riitaantui kummankin kanssa, otti pois rahansa liikkeestä, myi hyvällä voitolla viidentuhannen punnan osakkeensa ja meni matkoihinsa puhuen kaikenlaista pahaa sekä yhtiöstä että johtajasta.
Sihteeriksi ja kassanhoitajaksi tuli nyt herra Highmore, herra Abednego ensimäiseksi kirjanpitäjäksi ja toisena miehenä konttorissa oli Teidän nöyrin palvelijanne, jonka palkka oli kaksisataa viisikymmentä puntaa vuodessa. Kuinka perusteettomat herra Roundhandin parjaukset West Diddlesexiä vastaan olivat, nähtiin aivan selvästi tammikuun kokouksessa 1823, kun johtajamme loistavimmassa puheessa, mitä koskaan on kuultu, ilmoitti, että jaettavaksi tulee neljä puntaa sadalle puolelta vuodelta, vastaten kahdeksan punnan osinkoa vuodelta. Ja minä lähetin tädilleni sata ja kaksikymmentä puntaa sterlinkiä minun nimelleni asetetun pääoman korkorahoina.
Oivallinen tätini rouva Hoggarty, ylenmäärin ihastuneena, lähetti minulle takaisin kymmenen puntaa omiksi taskurahoikseni ja kysyi, eikö hänen ollut parempi myydä pois Slopperton ja Squashtail ja asettaa kaikki rahansa tähän erinomaiseen liikkeeseen.
Tässä kohdin en tietenkään osannut tehdä paremmin kuin kysyä herra Broughin mielipidettä. Herra Brough sanoi, että osakkeita ei ollut saatavissa kuin yli nimellisarvon. Mutta kun minä huomautin tietäväni, että kaupassa oli muutamia, viidentuhannen punnan arvosta al pari, niin hän sanoi, että jos niin oli asianlaita, niin hän saattaa antaa kohtuullisesta hinnasta omiaan, luovuttaa vaikkapa viidentuhannen punnan arvosta, koska hänellä oli melkein ylenpalttisesti West Diddlesexin osakkeita ja hänen muut liikkeensä tarvitsivat puhdasta rahaa ruokokseen. Päättäessään keskustelumme, jonka sisällyksen minä lupasin kertoa rouva Hoggartylle, johtaja suvaitsi ystävällisesti ilmoittaa päättäneensä ottaa toimitusjohtajalle yksityissihteerin ja antaa minulle tämän toimen, josta tulisi lisäpalkkaa sata ja viisikymmentä puntaa.
Minulla oli kaksisataa viisikymmentä puntaa vuodessa, neiti Smith sai myötäjäisrahoilleen korkoa seitsemänkymmentä puntaa vuodessa. Minkä elämänsäännön Olinkaan sanonut toteuttavani, kun tuloni nousisivat kolmeensataan puntaan vuodessa?
Luonnollisesti Gus, ja hänen kauttansa kaikki konttorimme pojat tiesivät kihlaukseni Mary Smithin kanssa. Hänen isänsä oli ollut laivaston kapteeni, ja hyvin kunnioitettu upseeri, ja vaikka Mary, kuten olin sanonut, toi matkassaan vain seitsemänkymmenen punnan vuosikorot ja minä, niinkuin jokainen sanoi, katsoen nykyiseen asemaani konttorissa ja Lontoon Cityssä, olisin hyvällä syyllä saattanut katsella paljon rahakkaampaa vaimoa, oli ystävieni yhteinen mielipide kuitenkin se, että kauppa oli sangen kunnioitettava, ja minä olin tyytyväinen — ja kuka ei olisi ollut tyytyväinen sellaiseen kultamuruseen kuin Mary? Minä puolestani en olisi Maryn sijasta ottanut pormestarin omaa tytärtäkään ja hänen lihavia myötäjäisiään päällisiksi.
Hyvin ymmärrettävästi herra Brough tuli tietämään naimisaikeeni samoin kuin kaiken muun, mikä koski jokaista konttorin kirjanpitäjää; luulenpa, että Abednego kertoi hänelle, mitä meillä milloinkin oli päivälliseksikin. Todellakin hän ihmeteltävän hyvin tiesi meidän asiamme.
Hän kysyi minulta, mitenkä Maryn rahat oli sijoitettu. Ne olivat kolmen prosentin valtionpapereissa — kaksituhatta kolmesataa kolmekymmentä kolme puntaa kuusi shillinkiä ja kahdeksan pennyä.
"Muistakaa, poikaseni", sanoi hän, "että tuleva rouva Titmarsh voi saada rahoilleen ainakin seitsemän prosenttia ja ne parempaa vakuutta vastaan kuin Englannin pankissa. Sillä eikö yhtiö, jonka päämiehenä on John Brough, ole parempi kuin mikään muu yhtiö Englannissa?" Enkä minä todellakaan uskonut hänen olevan pahastikaan väärässä ja lupasin siis puhua asiasta Maryn holhoojalle ennen naimistamme. Luutnantti Smith, hänen isoisänsä, oli aluksi ollut kovasti meidän liittoamme vastaan. (Minun täytyy tunnustaa, että kun hän eräänä päivänä tapasi minut yksinäni Maryn kanssa ja suutelemassa, luulen minä, hänen pienten sormiensa neniä, hän koppasi minua kauluksesta ja työnsi ulos ovesta.) Mutta Sam Titmarsh, jolla oli palkkaa kaksisataa viisikymmentä puntaa vuodessa ja luvassa sadan viidenkymmenen tulo lisää, ja joka oli Lontoon John Broughin oikea käsi, oli aivan toinen mies kuin köyhä kirjanpitäjä Sam, köyhän pappismiehen lesken poika, ja vanha herra kirjoitti minulle varsin ystävällisen kirjeen ja pyysi minua hankkimaan hänelle Romanikselta kuusi paria lampaanvillasukkia ja neljä samallaista liiviä, ja ottipa ne minulta lahjaksikin, kun minä saavuin sinne kesäkuussa — onnellisessa kesäkuussa 1823 — noutamaan pois rakkaan Maryni.
Herra Brough samaten ystävällisesti huolehti tätini tiloista Sloppertonissa ja Squashtailissa, joita hän ei vielä ollut myynyt, niinkuin oli luvannut tehdä. Ja kuten herra Brough huomautti, synti ja häpeä oli, että henkilö, jota kohtaan hän tunsi sellaista osanottoa kuin rakkaan nuoren ystävänsä kaikkia sukulaisia kohtaan, saisi rahoilleen ainoastaan kolmen prosentin koron, kun kuitenkin toisaalla voisi saada kahdeksan. Hän nimitti minua nyt aina Samiksi, ylisteli minua toisille tovereille (jotka säännöllisesti kertasivat ylistykset minulle), sanoi, että Fulhamissa oli aina sija pöydässä minua varten ja moneen toviin vei minut sinne: Siellä oli minun käydessäni vain pieni seura, ja MacWhirterin oli tapana sanoa, että hän kutsui minut luokseen vain silloin, kun hänellä oli alhaisia vieraita. Mutta en minä piitannut isoisista ihmisistä, kun en ole syntynyt sellaisesta piiristä, enkä totta puhuen paljoa piitannut koko talostakaan. Neiti Belinda ei ensinkään ollut mieleisiäni. Sen jälkeen kun hän oli kihlautunut kapteeni Fizgigin kanssa ja herra Tidd oli maksanut kaksikymmentätuhatta puntaansa ja Fizgigin suurelliset sukulaiset olivat liittyneet moniaihin johtajamme yhtiöihin, selitti herra Brough uskovansa, että kapteeni Fizgigin tarkotusperät olivat rahanhimoiset, ja pani hänet heti koetukselle ilmoittaen, että hänen täytyi ottaa neiti Brough ilman penniäkään tai sitten ei ensinkään. Senpä perästä kapteeni Fizgig tuli nimitetyksi siirtomaihin, ja neiti Brough oli pahemmalla tuulella kuin koskaan. Mutta minä en voinut olla ajattelematta, että hän oli päässyt irti huonosta kaupasta, enkä liioin säälimättä Tidd parkaa, joka palasi asemalleen takaisin entistään rakastuneempana, mutta jonka neiti Belinda säälimättä työnsi pois. Hänen isänsäkin suoraan sanoi Tiddille, että hänen vierailunsa olivat Belindalle epämieluisia ja että vaikka hänen aina täytyy rakastaa ja kunnioittaa häntä, hän kuitenkin pyysi häntä lopettamaan käyntinsä Harakkalassa. Poika parka! Hän oli maksanut kaksikymmentätuhatta puntaansa suotta! Sillä mitä olivat hänellä kuusi prosenttia verrattuina kuuteen prosenttiin ja neiti Belinda Broughin käteen?
No niin, herra Brough siihen määrään sääli rakastunutta nuorukais-polosta, joksi hän minua kutsui, ja niin lämpimällä myötätunnolla huolehti minun hyvinvoinnistani, että hän pakotti minut matkustamaan Somersetshireen parin kuukauden lomalle. Ja minä matkustinkin, iloisena kuin leivonen, matkalaukussani parit uuden uutukaiset vaatteet von Stiltzin tekoa (minä olin teettänyt ne mielessä muuan vastainen tapahtuma), ja laukussa luutnantti Smithin villasukat ja niihin käärittyinä nippu prospektejamme ja kaksi kirjettä herra John Broughilta, toinen äidilleni, arvoisalle vakuutetullemme, ja toinen rouva Hoggartylle, kunnioitettavalle osakkeenomistajallemme. Herra Brough kirjoitti, että minä olen mitä hellin isä suinkin saattaa toivoa, että hän piti minua kuin omana poikanaan ja että hän hartaasti pyysi rouva Hoggartya olemaan lykkäämättä tuonnemmaksi pienen maaomaisuutensa myyntiä, maalla kun nyt on korkea hinta, jonka täytyy aleta, jota vastoin West Diddlesex-yhtiön osakkeet olivat (verrattain) alhaisessa arvossa ja vuoden parin kuluessa ehdottomasti nousisivat kaksin-, kolmin-, nelinkertaiseen nykyisestä arvostaan.
Siten minä olin varustettu ja siten minä sanoin jäähyväiset kiltille Gusille. Kun me erosimme "Tynnyrintapin" pihamaalla Fleet kadulla, tunsin minä, etten koskaan palaisi Salisbury-kortteliin, ja olin niinmuodoin antanut pikku lahjoja emäntäni perheelle. Hän sanoi, että minä olin kunnioitettavin herra, mitä hänellä koskaan oli ollut talossaan; vaikkei tämä merkinnyt järin paljoa, sillä Bell-kuja on Fleetvankilan aluetta ja hänen vuokralaisensa tavallisesti olivat valvonnanalaisia vankeja siitä paikasta. Mitä tulee Gusiin, jolisi ja nyyhki se poika parka niin, ettei hän saanut alas kurkustaan palastakaan savustetusta kinkusta ja sämpylöistä, joilla minä kestitsin häntä murkinaksi "Tynnyrintapin" ravintolassa. Ja kun minun tuli lähtö, heilutti hän niin innokkaasti hattuaan ja nenäliinaansa ilmoituskonttorin porttikäytävässä, että minä luulen "Uskollisen" pyörien ajaneen hänen varpaittensa yli, sillä minä kuulin hänen mölähtävän, kun me kuljimme portin läpi. Mutta kuinka erilaiset olivatkaan tunteeni nyt kopeana istuessani siinä etupenkillä Jim Wardin, ajajan, rinnalla, verrattuina niihin, joiden vallassa olin viimeksi ajaessani näissä vaunuissa, kun minä läksin pois rakkaan Maryni luota ja suuntausin Lontooseen rinnassa TIMANTTINEULA!
Kun minä ennätin lähelle kotia (Grumpleyhin, kolmen peninkulman päähän meidän kylästä, jossa "Uskollinen" tavallisesti pysähtyy naukkasemaan lasin olutta "Poppletonin vaakunassa"), näytti siltä kuin olisi meidän edusmiehemme, herra Poppleton itse, saapunut paikkakunnalle, niin runsaasti oli joukkoa kerääntynyt ravintolan tykö. Siellä oli ravintolan isäntä ja koko kylän väki. Siellä oli myös Tom Wheeler, postipoika rouva Rincerin postitalosta meidän kaupungista, ja hän ratsasti vanhoja punaisia postihevosia, jotka, taivas varjelkoon! vetivät tätini keltaisia juhlavaunuja, joissa hän ei koskaan liikkunut ulkosalla useammasti kuin kolmasti vuodessa ja joissa hän nyt istui yllään komea kashmirsaali ja päässä uusi sulkahattu. Hän huiskutti valkoisella nenäliinalla ajovehkeittensä akkunasta, ja Tom Wheeler kirkasi "hurraa!" ja samoin teki parvi pieniä Grumpleyn poikavekaroita, jotka muuten olisivat hurranneet vaikka mille. Mutta mikä muutos Tom Wheelerissä! Muistanpa, miten hän vain monias vuosi takaperin oli hosunut minua kuskipukiltaan, kun minä riipuin rattaitten takana.
Tätini vaunujen jälissä tulivat meriväen luutnantti Smithin nelipyöräiset kaleskat, joissa isäntä itse rouvansa rinnalla ajoi lihavaa ponyaan. Minä vilkasin kaleskain takaistuimelle ja tunsin pientä pettymystä, kun en nähnytkään erästä henkilöä siellä. Mutta minua typerää poikaa! siellähän olikin eräs henkilö keltaisissa koruvaunuissa tätini kanssa punastuen kuin mansikka ja näyttäen ylen onnelliselta — oi kuinka onnelliselta ja somalta! Hänellä oli valkea hame yllään ja vyötehinen, väriltään kirkkaansininen ja keltainen, jotka tätini sanoi olevan Hoggartien värit, vaikka minä en tänäpäivänäkään käsitä, mitä tekemistä Hoggarteilla on heleänsinisen ja keltaisen kanssa.
No niin, "Uskollisen" kuski puhalsi kuuluvan törähdyksen sarveensa, kun hänen neljä hevostansa kopistivat matkaansa. Pojat hurrasivat jälleen. Minut asetettiin rouva Hoggartyn ja Maryn väliin. Tom Wheeler iski ruskojaan. Luutnantti (joka oli sydämellisesti ottanut minua kädestä ja jonka iso koira ei tällä kertaa yrittänytkään puraista minua) suomi ponyaan, kunnes sen lihavat sivut vaahtosivat. Ja siten minä tässä, saattanen sanoa, tavattomassa juhlakulkueessa kuin riemusaatossa saavuin meidän kylään.
Rakas äitini ja tytöt — Jumala siunatkoon heitä! — kaikilla yhdeksällä päällä keltainen nankinitakki (minulla oli kullekin heistä laukussani jotakin kaunista) — eivät voineet kustantaa itselleen ajoneuvoja, vaan olivat asettuneet maantielle lähelle kylää. Ja siinäkös heilutettiin kättä ja nenäliinaa! Ja vaikka tätini ei pannut heihin paljoa huomiota, lukuunottamatta majesteetillista niskannykäystä, mikä on anteeksi annettavaa hänen varaiselleen naiselle, niin teki Mary Smith sen sijaan enemmän kuin minä ja huiski kättään yhtä paljon kuin ne kaikki yhdeksän. Voi, kuinka rakas äitini itki ja siunasi minua, kun me sitten tavattiin, ja nimitti minua "sielunsa lohdutukseksi" ja "kulta poikasekseen" ja katsoi minuun ikäänkuin olisin ollut jokin hyveen ja neron esikuva, vaikka minä olin vain hyvin onnellinen nuori poika, joka hyvien ystävien avulla nopeasti olin päässyt kapuamaan varsin otolliseen asemaan.
Minun ei ollut määrä asua äitini luona, — siitä oli sovittu jo ennakolta. Sillä vaikka äitini ja rouva Hoggarty eivät olleet erikoisen hyviä ystäviä, oli äitini mielestä kuitenkin minulle eduksi asua tätini tykönä, ja niin hän luopui ilosta pitää minua luonaan. Ja vaikka hänen talonsa oli näistä kahdesta vaatimattomampi, ei minun ole tarvis sanoa, että minä pidin sitä paljoa parempana kuin rouva Hoggartyn komeata kotia, ollenkaan katsomatta kauheaan Rosolioon, jota minun nyt täytyi juoda saavittain.
Me ajoimme siis rouva Hoggartyn luo. Hän oli valmistanut suuret päivälliset siksi illaksi ja vuokrannut ylimääräisen palvelijan. Ja astuessaan ulos vaunuista hän antoi kuuden pennyn rahasen Tom Wheelerille, sanoen, että se oli hänelle ja että hän jälestäpäin suorittaisi hevosista rouva Rincerille. Jolloin Tom nakkasi rahasensa maahan ja kiroili kauheasti, niin että täti aivan syystä kutsui häntä "häpeämättömäksi mieheksi".
Täti oli niin kovasti mieltynyt minuun, että tuskin päästi minua näkyvistään. Meidän oli tapana harva se aamu istua hänen laskujensa ääressä tuntikaudet yhdessä pohtien Sloppertonin tilan myynnin sopivaisuutta (mutta mitään sopimusta ei ollut vielä syntynyt, kun Hodge ja Smithers eivät voineet saada hänen haluamaansa hintaa). Ja toisekseen hän vakuutti kuollessaan jättävänsä joka penningin minulle.
Hodge ja Smithers samaten pitivät suuret pidot ja kohtelivat minua huomattavalla kunnioituksella, kuten teki jok'ikinen kylän asukas. Ne jotka eivät pystyneet pitämään päivällisiä, kutsuivat teelle, ja kaikki joivat nuoren parin terveydeksi. Ja monta kertaa päivällisten tai illallisten perästä saatiin Maryni punastumaan viittaamalla hänen elämässään pian tapahtuvaan muutokseen.
Tämän seremonian onnen päivä määrättiin nyt, ja heinäkuun 24 päivänä 1823 minusta tuli Somersetshiren kauneimman tytön onnellinen aviomies. Häät pidettiin äitini kotona — se oli ollut hänen vaatimuksensa joka tapauksessa — ja yhdeksän sisartani olivat morsiusneiteinä. Niin, ja Gus Hoskins tuli kaupungista vartavasten minun todistajakseni, ja asui vanhassa huoneessani äitini luona ja viipyi siellä viikon, olipa paistanut silakoita neiti Winny Titmarshin, rakkaan neljännen sisareni kanssa, kuten myöhemmin tulin tietämään.
Tätini todellakin hyvin ystävällisesti auttoi häitten pitoa. Hän oli muutamia viikkoja varemmin käskenyt minun tilata Marylle kolme upeata pukinetta kuuluisalta madame Mantalinilta Lontoosta ja muutamia hienoja korukapineita ja korko-ommeltuja nenäliinoja Howell ja Jamesilta. Ne lähetettiin minulle, niiden oli määrä olla minun lahjani morsiamelle. Mutta rouva Hoggarty antoi minun ymmärtää, ettei minun koskaan tarvinnut huolehtia laskun maksamisesta, ja minä pidin hänen menettelyään hyvin jalomielisenä. Hän lainasi meille myöskin juhlavaununsa hääpäiväksi ja omin käsin teki kauniin punaisen silkkisen työlaukun rakkaalle sukulaiselleen, rouva Mary Titmarshille. Se sisälsi neuloilla y.m. täydellisesti varustetun ompelurasian, sillä hän toivoi, ettei rouva Titmarsh koskaan laiminlöisi neulaansa, ja joitakuita hopeakolikoita sisälläpitävän kukkaron ja perin kummallisen talletusrahan. "Niin kauan kun säilytätte nämät, rakkaani", sanoi rouva Hoggarty, "ette koskaan ole puutteessa, ja hartaasti — hartaasti minä rukoilen teitä säilyttämään ne." Vaunujen laatikosta me tapasimme pussillisen pikku leipiä ja Rosolio-pullon. Me nauroimme sille ja luovutimme sen Tom Wheelerille, joka ei kuitenkaan näyttänyt pitävän siitä paljoa enemmän kuin mekään.
Minun ei ole tarvis sanoa, että minulla oli vihillä von Stiltzin takki (kolmas ja neljäs takki, Herra armahtakoon! vuoden kuluessa) ja että rinnassani välkkyi ISO HOGGARTYN TIMANTTI.