YHDEKSÄS LUKU
TUO SAMIN, HÄNEN VAIMONSA, TÄTINSÄ JA TIMANTTINSA TAKAISIN LONTOOSEEN.
Kuherruskuukauden kuluessa me huviksemme suunnittelimme elämäämme Lontoossa, ja kauniinpa paratiisin me rakensimmekin itsellemme! Kas, me olimme vain neljäkymmentä vuotta vanhat yhteensä, enkä minä puolestani ole huomannut mitään vahinkoa olevan tuulentupain rakentamisesta, mutta kyllä paljon hupia.
Totta puhuakseni olin ennen Lontoosta lähtöäni katsastellut kelvollista asuntoa, joka soveltuisi meidän vähille tuloillemme. Ja Gus Hoskins ja minä, jotka yhdessä olimme laukkailleet konttoriajan jälkeen, olimme lopulta valinneet oikein sievän pienen talon Camden Townissa, jossa oli puutarha, missä eräs pikku väki saattoi leikkiä, kun sitä ilmestyisi, vaunuliiteri ja talli hevoselle, jos koskaan tulisin sellaista pitämään — ja miksikä en muutaman vuoden perästä — ja mainion terveellinen ilma, kohtuullisen matkan päässä pörssistä, kaikki kolmestakymmenestä punnasta vuodessa. Minä olin kuvannut tätä pikku tilaa Marylle yhtä innokkaasti kuin Sancho kuvaa Liziasta Gil Blasille, ja minun rakas vaimoni oli aivan ihastunut ajatellessaan emännöivänsä siellä, vakuutti itse keittävänsä kaikki parhaat ruuat, etenkin hedelmävanukasta (josta tunnustan kovasti pitäväni), ja lupasi, että Gus saisi syödä kanssamme clematis-lehdossa päivällistä joka sunnuntai, ellei hän polttaisi noita kauheita sikaareja. Mitä tulee Gusiin, vakuutti hän hankkivansa huoneen naapuristosta, sillä hän ei saattanut enään palata Bell-kujaan, jossa me molemmat olimme olleet niin onnelliset, ja siihen hyvänluontoinen Maryni lupasi pyytää Winny-sisartani tulemaan pitämään seuraa hänelle. Jota sanaa Hoskins punastui ja sanoi: "Mitä hupsutuksia!"
Mutta kaikki toiveemme onnellisesta, sievästä kodista clematis-puutarhassa romahtivat maahan, kun palatessamme pieneltä hääretkeltämme rouva Hoggarty ilmoitti meille olevansa kyllästynyt maaseutuun ja päättäneensä lähteä Lontooseen rakkaan sisarenpoikansa ja hänen vaimonsa kanssa hoitamaan heidän talouttaan ja esittämään heidät ystävilleen pääkaupungissa.
Mitä saatoimme tehdä? Toivotimme häntä sinne missä pippuri kasvaa, mutta ei suinkaan Lontooseen. Mutta ei siihen ollut apua. Ja meidän oli täytymys viedä hänet mukanamme. Sillä, kuten äitini sanoi, jos loukkaisimme häntä, niin perheemme menettäisi hänen omaisuutensa, ja emmekö me nuori pariskunta kylläkin olleet sen tarpeessa?
Siten meille tuli kaupunkiin jotensakin ikävä matka tädin koruvaunuissa. Koko aika ajettiin postihevosella, sillä juhlavaunut piti saada mukaan, kun henkilö tätini yhteiskunnallisessa asemassa ei saattanut matkustaa postivaunuissa. Ja minun oli maksaminen neljätoista puntaa postihevosista, mikä milteipä kokonaan tyhjensi pienen rahavarastoni.
Ensinnä me asetuimme kalustettuihin huoneisiin — kolme asumusta kolmessa viikossa. Ensimäisessä paikassa jouduimme riitaan emännän kanssa siitä syystä, että tätini väitti hänen leikanneen kappaleen lihaa lampaanjalasta, joka oli pantu meille päivälliseksi; toisesta asunnosta läksimme pois sen tähden, että tätini vannoi piikatytön varastavan kynttilöitä; ja kolmannen heitimme siksi, että täti Hoggarty tuli murkinalle aamulla muuttomme jälkeen kasvot kauhean turvonneina ja — samapa se, minkä puremina. Lyhyeen lopettaakseni pitkän jutun, minä olin menettää järkeni kaikesta alituisesta muuttelemisesta ja tätini pitkistä voivotuksista ja motkotuksista. Mitä hänen suurellisiin tuttaviinsa tulee, ei ketään heistä ollut Lontoossa, ja hän otti riidellä jankatakseen minun kanssani siitä, etten ollut esittänyt häntä herra edusmies John Broughille enkä lordi ja lady Tiptoffille, hänen sukulaisilleen.
Herra Brough oli Brightonissa, kun me saavuimme kaupunkiin. Enkä minä hänen palattuaan heti tahtonut kertoa johtajallemme, että olin tuonut tätini kanssani tai että olin rahapulassa. Hän näytti kovin vakavalta, kun minä vihdoinkin sain puhutuksi hänelle tästä jälkimäisestä ja pyysin palkkaa vähän etukäteen.
Mutta kun hän kuuli, että rahojen puutteeni oli aiheutunut tätini tuomisesta Lontooseen, vaihtui siinä samassa hänen puheensa sävy. "Se muuttaa asian, rakas poikaseni. Rouva Hoggarty on iässä, jossa kaikki on sallittava hänelle. Tässä on sata puntaa, ja minä pyydän turvautumaan minuun, milloin vain olette rahojen tarpeessa." Näin pääsin minä vähän hengähtämään, kunnes täti maksaisi osansa talousmenoista. Ja jo seuraavana päivänä herra ja rouva Brough komeissa nelivaljakon vetämissä vaunuissaan kävivät tervehtimässä rouva Hoggartya ja vaimoani asunnossamme Lamb's Conduit-kadulla.
Se oli juuri samana päivänä, kun täti raukkani kasvot olivat niin surkeassa tilassa, eikä hän suinkaan jättänyt mainitsematta syytä rouva Broughille ja selittämättä, ettei hän ollut Castle Hoggartyssa tai maatilallaan Somersetshiressä koskaan kuullut eikä uneksinutkaan sellaisista hirveän inhottavista asioista.
"Herra armahtakoon!" huudahti kauhuissaan John Brough, Esquire, "mitä kärsimyksiä Teidän arvoisellenne rouvalle — rakkaan poikani Titmarshin kunnioitetulle sukulaiselle! Ei koskaan, rouva hyvä — ei koskaan saatako sanoa, että rouva Hoggartyn Castle Hoggartysta on täytynyt alistua sellaiseen kauhistuttavaan nöyryytykseen, niin kauan kun John Broughilla on tarjottavana hänelle koti — vaatimaton, onnellinen, kristillinen koti, rouva hyvä, vaikka kenties ei verrattava siihen loistoon, johon Te olette tottunut ylhäisen elämänne kulussa! Isabella, armaani! — Belinda! — puhukaa rouva Hoggartylle. Sanokaa hänelle, että John Broughin talo on hänen kokonaan, ullakosta kellariin asti. Toistan sen, rouva hyvä, ullakosta kellariin asti. Minä toivon — minä vaadin — minä käsken, että rouva Hoggartyn Castle Hoggartysta matkalaukut tällä samalla hetkellä tuodaan minun vaunuihini! Olkaa hyvä ja järjestäkää ne itse, rouva Titmarsh, ja katsokaa, että rakkaan tätinne mukavuuksista pidetään paremmin huolta kuin on tehty."
Mary meni hyvästi kummastellen tätä käskyä. Mutta olihan herra Brough suuri mies ja hänen Saminsa hyväntekijä. Ja vaikka se hupsu lapsi pisti vallan itkuksi hikipäissä pakatessaan tädin mahdottoman suuria matka-arkkuja, suoritti hän työn kuitenkin loppuun ja tuli ales kauniisti hymyillen tädilleni, joka paraikaa pitkälti ja yksityiskohtaisesti teki selkoa herra ja rouva Broughille tanssiaisista Dublinin linnassa lordi Charlevillen aikaan.
"Minä olen sullonut laukut, täti, mutta en jaksa kantaa niitä ales", sanoi Mary.
"Ei tietenkään, ei tietenkään", sanoi John Brough, kenties hieman häpeissään. "Halloo! George, Frederic, Augustus, tulkaa heti ylös kantamaan alas rouva Hoggartyn Castle Hoggartysta matkalaukut, jotka tämä nuori rouva teille näyttää."
Olipa herra Brough niin alentuvainen, että kun toiset hänen hienoista palvelijoistaan kieltäysivät puuttumasta laukkuihin, hän itse tarttui kaksin käsin pariin niistä, kantoi ne vaunuihin, ja huusi niin lujaan, että sen kuulisi koko Lamb's Conduit-katu: "John Brough ei ole ylpeä — ei, ei. Ja jos hänen palvelijansa ovat liika kopeat ja mahtavat, saattaa hän opettaa heille nöyryyttä."
Rouva Brough lähti hänkin juoksujalassa alas ottaakseen laukut mieheltään, mutta ne olivat liika painavat hänelle. Siksi hän tyytyi istuutumaan toiselle niistä kysellen joka ihmiseltä, joka kulki sivuitse, eikö John Brough ollut enkeli.
Tällä tavalla tuli tätini lähteneeksi meiltä. Minulla ei ollut tietoa hänen lähdöstään, sillä minä olin konttorissa siihen aikaan. Ja kun minä Gusin kanssa maleksin viiden jälkeen kotiin, näin minä rakkaan Maryni nauravan ja niiailevan akkunassa ja viittovan meitä molempia ylös. Tämä oli minusta perin omituista, sillä rouva Hoggarty ei voinut kärsiä Hoskinsia ja todella oli monasti manannut minulle, että joko hänen tai Gusin täytyi pois talosta. No niin, me nousimme ylös, ja siellä Mary, joka oli kuivannut kyyneleensä, otti meidät vastaan loistavin kasvoin ja nauroi ja paukutti käsiään ja tanssi ja puristi Gusia kädestä. Ja mitä luulette sen pikku etanan ehdottaneen? Enpä ole kristitty ihminen, ellei hän sanonut haluavansa lähteä Vauxhalliin![23]
Kun päivällinen oli katettu ainoastaan kolmelle hengelle, asettui Gus pelolla ja vavistuksella paikalleen. Ja sitten rouva Mary Titmarsh kertoi, mitä oli tapahtunut ja miten rouva Hoggarty oli lennätetty pois Fulhamiin herra Broughin komealla nelivaljakolla. "Antaa mennä!" täytyy minun valittaa sanoneeni. Mutta tosiaan maistui meille vasikankotlettimme ja hedelmävanukkaamme paljoa paremmalta kuin rouva Hoggartylle hänen päivällisensä Harakkalan hopea-astioista.
Meillä oli hyvin hupainen hetki Vauxhallissa, jossa Gus välttämättömästi tahtoi tarjota. Ja saatatte uskoa, että tätini, jonka poissaoloa pitkittyi kolme viikkoa, kaikesta sydämestä toivotettiin pysyvän tiessään, sillä meillä oli paljoa hauskempi ja sopuisampi ilman häntä. Pikku Maryni oli tapana valmistaa murkinani, ennen kun läksin konttoriin aamusin, ja sunnuntaisin meillä oli vapaata ja me kävimme löytölastenkodissa katsomassa, kuinka armaat pikku lapset söivät keitettyä lihaansa ja perunoitansa, ja kuulemassa kaunista soittoa. Mutta niin kaunista kuin se onkin, olivat minusta kuitenkin lapset paljoa kauniimpi näkö ja heidän viattomat, onnelliset kasvonsa puhuivat paremmin kuin paras saarna. Arkipäivinä rouva Titmarsh halusi tehdä retken kello viiden aikaan illalla Lamb's Conduit-kadun vasenta puolta pitkin (Holborniin päin) — niin, ja toisinaan ulottaa retkensä aina Snow Hilliin saakka, jolloin kaksi nuorta miestä West Diddlesex-yhtiöstä varmasti tiesi tapaavansa hänet. Ja kuinka onnellisina me kolmisin sitten astua kapistimme päivälliselle! Kerta me saavuimme paikalle, kun muuan otus mieheksi, jalassa korkeakantaiset kengät ja kädessä kultapäinen keppi ja koko naama täynnä partaa, virnisteli Maryn hatun alla ja laverteli hänelle aivan lähellä Dayn ja Martinin kiilloitusmustetehdasta (joka ei ollut silloin läheskään niin korea laitos kuin nyt) — siinä mies parhaimpansa mukaan laverteli ja kurkisteli, kun Gus ja minä paraiksi saavuimme paikalle. Tuossa tuokiossa oli herran hyväistä kopattu takin kauluksesta, ja siinä hän makasi potkia sätkytellen vuokra-ajurin ajopelien alla, ja kaikki juottomiehet[24] nauraa hohottivat hänelle. Parasta kaikesta oli, että hiukset ja parta jäivät minun käteeni. Mutta Mary pyysi: "Elä tee hänelle pahaa, Samuel, se on vain eräs ranskalainen." Ja me annoimme siis hänelle tekotukan takaisin, jonka yksi nauravista ajuripojista pisti päähänsä ja siten vei ranskalaiselle, joka yhä makasi oljissa.
Hän huuteli jotakin, että arrétez ja Français ja champ-d'honneur, mutta me menimme menojamme, Gus pistäen peukalon nenälleen ja levittäen sormiaan haralleen munsöörille. Se pani jokaisen nauramaan, ja niin se seikkailu päättyi.
Kymmenisen päivää tätini lähdön jälkeen tuli häneltä kirje, jonka tähän jäljennän:
'Rakas sisarenpoikani,
Harttain toivoni on ollut jo tätä ennen palata Lontooseen, jossa minä tiädän sinun ja vaimosi kovasti minua kaippaavan ja jossa hän, nais rauka, vallan tottumattomana 'suuren metripolin' tapoihin ja ikanomiaan ja kaikkiin ominaisuuksiin, joita vaaditaan hyvältä vaimolta ja perheen emänältä, tuskin varmaankaan osaa huushollata ilman minua.
Sano hänelle että hän ei millään ehdolla maksa enempää kuin 6 1/2 pennyä priima palasista ja 4 3/4 pennyä soppalihasta, ja että parasta Lontoon voita saa 8 1/2 pennyllä; tietysti te puddinkeihin ja köökissä käytätte halvempaa sorttia. Rouva Titmarsh pakkasi kapsäkkini hyvin huanosti ja nahkalaukun lukon haka on tehnyt reijän keltaseen satenkiini. Minä olen kuronnut sen kiini ja olen kantannut sitä jo kaksi kertaa kahdessa ilikantissa (vaikka siistissä) soareessa, jotka kestiystävällinen isäntäni on antannut, ja herneenvihriäistä samettiani Lauvantaina suurilla päivällisillä, kun Lordi Scaramouch talutti minut pöytään. Kaikki oli suuremmoista. Soppaa leipäviipaleista (valkosia ja ruskeita) ja lisäksi kampelaa ja lohta äärettömäin hummerisoosiskoolien kanssa. Hummeri yksistään maksoi 15 shillinkiä. Kampela kolme guineaa. Lohi oli kokonnainen ja painoi ainakin 15 naulaa, mutta sitä ei koskaan nähty pöydässä enään, ei palastakaan pikkelsilohta koko viikossa. Tämmönen ekstravakanssi olisi justiin rouva Titmarshin mieleen, joka, niinkun minä aina olen sanonnut, polttaa kynttilää molemmista päistä. Onneksi teillä on vanha täti, joka tiettää paremmin ja jolla on paksu kukkaro, ilman sitä eräät ihmiset, se on totta se, olisivat iloset, jos hän olisi pois. Minä en meinaa sinua, Samuel, joka aina, täytyy minun sanoa, olet ollut kuuliainen sisarenpoika minulle. No, enpä tainne elää pitkältä, eikä eräiden ihmisten tule surku saadessaan minut hautaan.
Sunnuntaina minulla tosiaankin oli vatsa hyvin kipeä, ja minä ajattelin, että se tuli hummerisoosista, mutta Tohtori Blogg, joka kutsuttiin minua katsomaan, sanoi kovasti pelkäävänsä, että se oli keuhkotautia; mutta hän antoi minulle pillereitä ja mitisiiniä, joka teki minut paremmaksi. Ole hyvä, käy hänen luonaan — hän asuu Pimlicossa, ja sinä saatat käydä sinne konttorista tultuasi — ja viä hänelle 1 punta 1 shillinki ja minun komplimankini. Minulla ei ole täälä muuta rahaa kuin 10 punnan seteli, loput on laatikossani Lamb's Cundit kadulla.
Vaikka lihaa ei ole laiminlyäty herra Broughin suuremmoisessa talossa, on hengestä pidetty yhtä hyvää hualta, sen takaan. Herra Brough lukee ja selittää joka aamu, ja mitenkä hänen puheensa ravitsevat isoovaista sialua suuruksen edellä! Joka asia kauneinta styyliä, — hopea- ja kulta-astiat suuruksena, välipalana ja päivällisenä, ja hänen vaapeninsa ja tiviisinsä, piikuupa, ja siinä Latinskalainen sana Industria, tarkottaen teollisuutta, joka paikassa — posliinitavaroissakin makuuhuoneessani. Sunnuntaina meitä kestitsi erityisellä saarnalla pastori Grimes Wapshot, täkäläisestä Amapaptistien seurakunnasta, ja hän puhui 3 tuntia iltapualella herra B:n yksityisessä kapellissa. Hoggartyn leskenä minä olen aina ollut Englannin ja Irlannin valtiokirkon varma kannattaja, mutta minun täytyy sanoa, että herra Wapshotin saarnastyyli oli paljoa etevämpää kuin pastori Bland Blenkinsopin valtiokirkosta, joka kohotti äänensä päivällisen jälkeen, ja piti lyhven kahden tunnin selityksen.
Rouva Brough on meidän kesken sanoen vaivanen nolla, jolla ei ole omaa mielipidettä. Neiti B. taas on niin turski, että minä kerran lupasin häntä korvalle, ja olisin lähtenyt pois koko talosta, ellei herra B. olisi ruvennut minun pualelleni ja pakottannut häntä pyytämään anteeksi.
En tiädä, koska minä palaan kaupunkiin, koska minua pidetään todella niin hyvänä täälä. Tohtori Blogg sanoo, että Fulhamin ilma on maailman paras minun sinttooneilleni, ja koska talon naisväki ei viitsi kävellä minun kanssani, on pastori Grimes Wapshot ystävällisesti kyllä usean kerran tarjonut minulle käsivarttensa, ja ihanata on sellaisen oppaan kanssa promuneerata Putneyhen ja Wandsworthiin ja studeerata luonnon ihmeellisiä töitä. Minä olen puhunnut hänelle tilastani Sloppertonista, ja hän ei ole samaa miältä kuin herra B., että minä myisin sen, mutta siinä asiassa minä seuraan omaa päätäni.
Sillä välin teidän täytyy muuttaa mukavampaan lukaaliin ja lämmittää minun sänkyäni joka ilta ja pitää praasu joka toinen päivä, ja anna rouva Titmarshin ratkoa sininen silkki-klänninkini ja kääntää se kunnekka minä tulen takasin, ja sen punasen liivini hän voi saada, ja minä toivon, ettei hän pidä niitä kolmea muhkeata klänninkiä, jotka sinä annot hänelle, vaan säästää ne parempiin aikoihin. Pian minä esitän hänet ystävälleni herra Broughille ja muille tuttavuuksilleni ja olen aina
sinun rakas Tätisi.'
Minä olen käskennyt lähettää Somersetshirestä laatikon Rosoliota. Kun se tulee, niin ole hyvä lähetä pualet tänne (maksa tietysti frahti). Siitä saa ystävällinen isäntäni, herra B., tervetulleen lahjan."
Tämän kirjeen toi minulle konttoriin herra Brough itse, joka pyyteli anteeksi, että oli epähuomiossa murtanut sinetin, sillä kirje oli eksynyt muutamien hänen omiensa joukkoon, ja hän oli aukaissut sen katsomatta päällekirjoitusta. Tietysti hän ei ollut lukenut sitä, ja minua se ilahutti, sillä en minä olisi mielelläni suonut hänen nähneen tätini mielipidettä hänen tyttärestään ja vaimostaan.
Seuraavana päivänä lähetti eräs herrasmies "Tomin kahvilasta" Cornhillissa minulle sanan konttoriin, että hän halusi tärkeässä asiassa puhua kanssani. Minä astahdin sinne ja tapasin vanhan ystäväni Smithersin, toiminimestä Hodge ja Smithers, joka juuri oli saapunut postivaunuilla ja istui siellä matkalaukku raajojensa välissä.
"Sam poikaseni", sanoi hän, "Te olette tätinne perijä, ja minulla on Teille muutamia hänen omaisuuttaan koskevia uutisia, jotka Teidän tulee tietää. Hän kirjoitti meille pyytäen laatikollisen tuota kotitekoista viiniä, jota hän kutsuu Rosolioksi ja jota hänen huonekalujensa ohessa säilytetään meidän tavarahuoneessa."
"Jaha", sanon minä nauraen, "Rosoliota hän minun puolestani vieköön niin paljon kuin lystää. Minä luovun kaikista oikeuksistani."
"Lorua!" sanoo Smithers. "Ei asia siinä ole, vaikka, totta puhuakseni, hänen tavaransa ovat meille hiivatinmoiseksi vastukseksi. Ei, ei asia siinä ole, mutta kirjeensä jälkikirjoituksessa hän käskee meidän kuuluttaa Sloppertonin ja Squashtailin tilat heti myytäviksi, hän kun aikoo sijoittaa pääomansa muualle."
Minä tiesin, että Sloppertonin ja Squashtailin maatilat olivat olleet varsin sievä tulolähde herroille Hodgelle ja Smithersille, sillä täti oli aina riidassa vuokramiestensä kanssa ja sai kalliisti maksaa riidanhaluisen luonteensa. Niin että herra Smithersin huolet niiden myyntiin nähden eivät näyttäneet aivan epäitsekkäiltä.
"Ja tulitteko, herra Smithers, Lontooseen vartavasten ilmoittamaan minulle tätä asiaa? Minusta Teidän olisi ollut paljon parempi heti totella tätini ohjeita taikka mennä hänen luoksensa Fulhamiin ja neuvotella hänen kanssaan asiasta."
"Vaan ettekö huomaa, herra Titmarsh, että jos hän myy maatilansa, hän antaa rahat pois Broughille, ja jos Brough saa ne rahat, niin hän —"
"Antaa niille seitsemän prosenttia kolmen sijaan — siitä ei toki ole mitään vahinkoa."
"Mutta katsokaas, on olemassa jotakin, jota sanotaan vakuudeksi. Hän on äveriäs mies — hyvin äveriäs — perin kunnioitettava — epäämättömästi. Kerrassaan kunnioitettava. Mutta ken tietää? Saattaa sattua paniikki, ja silloin kaikki ne sadat yhtiöt, joissa hän on kiinni, kukistavat hänet. Epäilyttäviä huhuja liikkuu esimerkiksi Inkivääriolut-yhtiöstä, jonka johtaja Brough on. Baffinin lahden muhvi- ja kauluriyhtiön osakkeet ovat kovin alhaalla, ja sielläkin on Brough johtajana. Patenttipumppuyhtiön osakkeet 65:ssä, uusi osakkeitten jako, joka ei saa ostajia."
"Joutavia, herra Smithers! Eikö herra Broughilla ole viiden sadan tuhannen punnan arvosta osakkeita West Diddlesexissä, ja onko se heikossa tilassa? Kuka kehotti minun tätiäni panemaan rahansa tähän yritykseen, pyydän saada tietää?" Siinäpä oli mies satimessa.
"No niin, no niin, se on tosiaan hyvä yritys ja on hankkinut Teille kolme sataa vuodessa, Sam poikaseni. Ja Teidän sopii kiittää meitä osottamastamme huomaavaisuudesta Teitä kohtaan (todellakin me rakastimme Teitä kuin omaa poikaamme eikä neiti Hodge ole vieläkään tointunut erään avioliiton kautta saamastaan iskusta). Te ette toki mieline moittia meitä siitä, että olemme rakentaneet onnenne?"
"En, totta vie, en teekään!" sanoin minä ja puristin hänen kättänsä ja suostuin ottamaan vastaan lasillisen sherryä ja leipäsiä, jotka hän tilasi heti.
Smithers palasi kuitenkin uudelleen asiaan. "Sam", sanoi hän, "huomatkaa sanani ja viekää pois tätinne Harakkalasta. Hän kirjoitti rouva Smithersille pitkän rimssun eräästä pappismiehestä, jonka kanssa hän käyskentelee ulkosalla siellä — pastori Grimes Wapshotista. Se mies on iskenyt silmänsä häneen. Hän oli vuonna 14 Lancasterissa syytteessä väärennyksestä ja nipin napin pelasti niskansa. Kavahtakaa häntä — hän on iskenyt silmänsä tätinne rahoihin."
"Näinköhän?" sanoin minä ottaen esiin rouva Hoggartyn kirjeen.
"Lukekaa itse."
Hän luki sen hyvin tarkkaan ja näytti olevan siitä huvitettu. Antaessaan sen minulle takaisin hän sanoi: "No niin, Sam, sitten on minulla vain kaksi asiaa pyydettävänä Teiltä: toinen, ettette yhdellekään olennolle ilmoita minun olevan kaupungissa, ja toinen, että kutsutte minut päivälliselle oivallisen vaimonne kanssa Lamb's Conduit-kadulle."
"Molemmat lupaan Teille mielelläni", sanoin minä nauraen. "Mutta jos Te syötte kanssamme päivällistä, tulee Teidän saapumisenne kaupunkiin ehdottomasti tunnetuksi, sillä ystäväni Gus Hoskins aterioi samaten luonamme ja on tehnyt niin lähes joka päivä tätini lähdettyä."
Hänkin nauroi ja sanoi: "Gusin täytyy vannoa äänettömyyttä viinipullon ääressä." Ja sillä me erosimme päivällisajaksi.
Väsymätön lakimies jatkoi hyökkäyksiään päivällisajan jälkeen ja sai kannatusta Gusilta ja vaimoltanikin, joka varmaan oli asiassa puolueeton — enemmänkin kuin puolueeton, sillä Olisipa hän antanut koko paljon säästyäkseen tätini seuralta. Mutta hän sanoi käsittävänsä herra Smithersin todistusten painavuuden, ja huoaten minäkin myönsin, että ne olivat oikeassa. Mutta sittenkin minä nousin takajaloilleni ja vannoin, että tätini saakoon rahoillaan tehdä mitä ikinä tahtoo ja että minä ainakaan en millään tavalla pyydä vaikuttaa häneen niiden sijoittamisessa.
Teen jälkeen molemmat miehet yksissä menivät pois, ja Gus kertoi minulle sitten perästäpäin, että Smithers oli udellut häneltä senkin seitsemän seikkaa, konttorista, Broughista, minusta ja vaimostani ja kaikesta meitä koskevasta. "Te olette onnellinen poika, herra Hoskins, kun näytte olevan tämän miellyttävän nuoren pariskunnan ystävä", sanoi Smithers. Ja Gus myönsi niin olevan ja sanoi syöneensä meillä päivällistä viisitoista kertaa kuudessa viikossa ja että parempaa ja hyväntahtoisempaa poikaa ei löydy kuin minä. Tätä minä en mainitse omaa kiitosta toitottaakseni — en, en, vaan sen takia, että näillä Smithersin kysymyksillä oli melko paljon tekemistä niiden tapahtumain kanssa, joita tässä pikku kertomuksessa myöhemmin kerrotaan.
Kun me seuraavana päivänä istuimme päivällispöydässä lopettaen sitä lampaanjalkaa, jota Smithers niin suuresti oli ihastellut edellisenä päivänä, ja Gus tavallisuuden mukaan oli joukon jatkona, pysähtyi ajuri ovelle, mitä me emme panneet suuresti huomiolle, porstuassa kuului askeleita, joiden me toivoimme pyrkivän toiseen kertaan, mutta kuka syöksähtääkään huoneeseen muu kuin rouva Hoggarty itse! Gus, joka paraikaa puhalteli pois vaahtoa porterikipposesta ottaakseen suloisen siemauksen juomaa, ja joka oli jutuillaan ja ilveillään tappaa meidät nauruun, pani pois tinakipposensa, kun rouva Hoggarty astui sisälle, ja näytti tuiki kalpealta ja onnettomalta. Meidän oli todella kaikkienkin vähin tukala olla.
Tätini silmäsi ylväästi Maryä ja sitten tuimasti Gusia ja sanoen: "se on liika totta — poika parkani, jo nyt!" hän hysteerisesti heittäysi syliini ja melkein tukehtumaisillaan kyyneliin vannoi, ettei hän koskaan, ei koskaan jättäisi minua.
Minä en voinut ymmärtää, mitä tämä eriskummallinen mielenliikutus rouva Hoggartyssa merkitsi, eikä sitä ymmärtänyt kukaan muukaan meistä. Hän ei suostunut ottamaan Maryä kädestä, kun se lapsi parka vallan pelokkaana tarjosi hänelle sitä, ja kun Gus arasti sanoi: "Minä luulen, Sam, että olen vähän tiellä täällä ja ehkä minun — on paras mennä", katsoi rouva Hoggarty häntä suoraan silmiin, majesteetillisesti viittasi etusormella ovea kohti ja sanoi: "Minä luulen, herraseni, että Teidän on paras mennä."
"Minä toivon, että herra Hoskins viipyy niin kauan kuin häntä haluttaa", sanoi vaimoni vähän tulissaan.
"Tietysti Te toivotte niin, rouvaseni", vastasi rouva Hoggarty perin purevasti. Mutta sekä Maryn että tätini sanat menivät hukkaan Gusilta, sillä hän oli siinä samassa siepannut hattunsa, ja minä kuulin hänen harpata kolistavan ales portaita.
Tora päättyi, tavallisuuden mukaan, sillä, että Mary ratkesi kyyneleihin ja että tätini uudelleen lausui toivovansa, ettei olisi vielä liian myöhäistä, ja siitä päivästä hän ei enään koskaan, ei koskaan jättäisi minua.
"Mikä on voinut saada tädin palaamaan ja niin vihaisena?" sanoin minä Marylle, kun me illalla olimme omassa huoneessamme. Mutta vaimoni ei sanonut tietävänsä sitä. Ja vasta monias aika myöhemmin minä tulin tietämään tämän toran ja rouva Hoggartyn äkillisen palaamisen syyn.
Ilettävä, paksu, törkeä pikku Smithers kertoi minulle asian perin hyvänä pilana, silloin muutamana vuonna, kun hän näytti minulle sen Hicksonin, Dixonin, Paxtonin ja Jacksonin kirjeen, joka varemmin on esitetty muistelmissani.
"Sam poikaseni", sanoi hän, "Te olitte päättänyt jättää rouva Hoggartyn Broughin kynsiin Harakkalaan, ja minä olin päättänyt saada hänet sieltä pois. Minä otin, niin sanoakseni, yhdellä iskulla tappaakseni kaksi Teidän verivihollistanne. Minä olin aivan selvillä siitä, että pastori Grimes Wapshot oli iskenyt silmänsä tätinne omaisuuteen ja että herra Broughilla oli samallaiset saaliinhimoiset aikeet sen suhteen. Saaliinhimoiset on lievä sana, Sam; jos olisin sanonut suorastaan voromaiset, olisin ilmaissut tarkotukseni selvemmin.
No niin, minä läksin postivaunuissa Fulhamiin ja sinne saavuttuani suuntausin oikopäätä herra pastorin asunnolle. 'Hyvä herra', sanoin minä tavatessani sen arvon herran — hän ryyppi totia, Sam, kello kaksi päivällä, tai ainakin tuoksui huone vahvasti sille juomalle —, 'hyvä herra', sanon minä, 'Te olitte vuonna 14 Lancasterissa oikeudessa vastaamassa väärennyksestä.'
'Ja vapautettiin, herra. Itse Kaitselmus todisti viattomuuteni', sanoi Wapshot.
'Mutta Teitä ei vapautettu kavalluksesta vuonna 16, hyvä herra', sanon minä, 'ja vietitte sen johdosta kaksi vuotta Yorkin vankilassa.' Minä tunsin miehen historian, sillä minä olin laatinut syytöskirjoituksen häntä vastaan, kun hän oli pappina Cliftonissa. Ja minä iskin jälleen. 'Herra Wapshot', sanoin minä, 'Te mielistelette kunnianarvoista naista, joka nykyisin oleilee herra Broughin talossa. Jollette lupaa kokonaan luopua hänen pyydystämisestään, niin minä paljastan Teidät.'
'Minä olen luvannut', sanoi Wapshot koko lailla kummissaan ja näyttäen rauhallisemmalta. 'Olen antanut juhlallisen lupaukseni herra Broughille, joka oli luonani tänä aamuna ja pauhasi ja kiljui ja kiroili. Oi, hyvä herra, Te olisitte säikähtynyt kuullessanne kristityn ihmisen, kuten hänen, kiroovan niinkuin hän teki.'
'Onko herra Brough ollut täällä?' kysyn minä vallan ihmeissäni.
'On. Minä otaksun, että Te olette molemmat täällä samalla jahdilla', sanoo Wapshot. 'Haluatte kai naida lesken, joka omistaa Sloppertonin ja Squashtailin? Hyvä, hyvä, tehkää tahtonne. Minä olen luvannut heittää kaikki tekemiset lesken kanssa, ja Wapshotin kunniasana on pyhä!'
'No, minä oletan, hyvä herra', sanon minä, 'että herra Brough on uhannut potkaista Teidät ulos ovesta, jos vielä sinne ilmestytte.'
'Te olette tavannut hänet, näen mä', sanoo herra pastori kohottaen olkiaan. Ja silloin minä muistin, mitä Te olitte kertonut kirjeenne sinetin murtamisesta, enkä vähintäkään epäillyt, ettei Brough ollut sitä avannut ja lukenut joka sanaa.
No hyvä, ensimäinen lintu oli korjussa. Sekä Brough että minä olimme siihen ampuneet. Nyt minun oli pamahuttaminen alas koko harakanpesä, ja minä läksin teilleni täydessä latingissa, hyvä herra — täydessä latingissa.
Kello oli yli kahdeksan, kun jouduin perille, ja kuljettuani porttien läpi minä näin olennon, jonka hyvin tunsin, käyskentelevän istutusten keskellä — se oli Teidän kunnioitettava tätinne, herra Titmarsh. Mutta minä halusin tavata talon rakastettavia naisia, ennen kun puhuin hänen kanssaan, sillä katsokaas, Titmarsh ystäväni, minä näin rouva Hoggartyn kirjeestä, että hän ja he olivat valmiit käymään tukkanuottasille ja toivoin oitis saavani hänet pois talosta sytyttämällä sodan heidän keskensä."
Minä nauroin ja tunnustin, että herra Smithers oli aika kettu.
"Onnellinen sattuma oli", jatkoi hän, "että neiti Brough paraikaa näppäili kitaraa salissa ja ja lauloi kauhean väärin. Mutta kun minä saavuin ovelle, tuiskasin minä palvelijalle 'sh!' niin ääneen kuin mahdollista, seisoin hiljaa kuin patsas ja astuin sitten varpaillani eteenpäin. Neiti Brough saattoi kuvastimesta nähdä jokaisen liikkeeni, mutta ei ollut näkevinään ja lopetti laulunsa oikealla juoksutuksella.
'Taivaan nimessä!' sanoin minä, 'antakaa anteeksi, armollinen neiti, että tulen keskeyttämään tämän hurmaavan musiikin — että tietämättä, että kutsumatta olen rohjennut kuunnella sitä!'
'Tuletteko hakemaan mammaa, hyvä herra?' sanoi neiti Brough niin suopeasti kuin hänen ulkomuotonsa salli. 'Minä olen neiti Brough.'
'Sallikaa, armollinen neiti, etten hiisku sanaakaan asioistani, ennen kun olette laulanut vielä uuden ihastuttavan sävelmän.'
Hän ei laulanut, mutta näytti olevan hyvillään ja sanoi: 'Oo herra, mikä on Teidän asianne?'
'Asiani koskee erästä rouvaa, joka on kunnioitettavan isänne vieraana tässä talossa.'
'Soo, rouva Hoggartya!' sanoo neiti Brough, kimmahtaen soittamaan kelloa. 'John, lähettäkää kutsumaan rouva Hoggartya kasvitarhasta. Täällä on herra, joka tahtoo tavata häntä.'
'Minä tunnen', jatkoin minä, 'rouva Hoggartyn luonteenlaadun yhtä hyvin kuin kuka muu, armollinen neiti. Ja minä arvaan, että se ja hänen kasvatuksensa eivät ole sitä laatua, että hän voisi olla sopivaa seuraa Teille; minä tiedän, että Te ette pidä hänestä; hän on kirjoittanut meille Somersetshireen, että Te ette pidä hänestä.'
'Mitä! onko hän parjannut meitä ystävilleen?' huusi neiti Brough (juuri sitä minä halusin saada hänen uskomaan). 'Jollei hän pidä meistä, niin miksi hän ei siis lähde pois?'
'Hän on tosiaan venyttänyt vierailuaan hyvin pitkälle', sanoin minä, 'ja minä olen varma siitä, että hänen sisarenpoikansa vaimoineen kaipaa hänen palaamistaan. Pyydän, armollinen neiti, elkää poistuko, sillä Te saatatte auttaa minua saavuttamaan tarkotukseni.'
Tarkotus, jossa olin tullut, oli saada aikaan oikein kunnon tappelu molempien naisten kesken, jonka loputtua minun oli aikomus vedota rouva Hoggartyyn ja sanoa hänelle, ettei hänen todellakaan pidä enään jäädä taloon, jonka jäsenten kanssa hän on joutunut niin kireisiin väleihin. No niin, tappelu tapeltiin. Neiti Belinda alotti tulen sanoen saaneensa kuulla, että rouva Hoggarty on panetellut häntä ystävilleen. Mutta vaikka ottelun lopuksi neiti raivoissaan pyrähti ulos huoneesta vannoen, että hän jättäisi kotinsa, ellei tuo inhottava nainen lähtisi sieltä, sanoi rakas tätinne: 'Hahaa! Minä tunnen sen lutkan rumat metkut. Mutta, kiitos Jumalan, minulla on hyvä sydän ja uskontoni tekee minulle mahdolliseksi antaa hänelle anteeksi. Minä en lähde hänen erinomaisen isänsä talosta enkä poistumisellani tahdo haavoittaa sen arvoisan, ihailtavan miehen mieltä.'
Sitten minä koetin koskettaa rouva Hoggartyn osanottavaisuutta. 'Sisarenpoikanne vaimo, rouva Titmarsh', sanoin minä, 'on viime aikoina, sanoo Sam, ollut varsin huonovointinen — paha olo aamusin, rouva hyvä — hieman hermostunut ja alakuloinen mieleltään — merkkejä, joita tuskin nuoreen naituun vaimoon nähden voi selittää väärin.'
Rouva Hoggarty sanoi, että hänellä on ihmeteltävän hyvää rohtonestettä, jota hän lupasi lähettää rouva Titmarshille, ja oli aivan varma siitä, että sillä olisi hyvä vaikutus.
Hyvin vastenmielisesti minun täytyi nyt viedä tuleen viimeinen varaväkeni ja saatan nyt kertoa Teille, Sam poikaseni, kun asiasta on niin kauan. 'Hyvä rouva', sanoin minä, 'eräästä asiasta minun täytyy kertoa, vaikka minä tuskin rohkenen sen tehdä. Olin eilen päivällisellä veljenpoikanne luona ja tapasin hänen pöydässään nuoren miehen —, miehen, jolla on hyvin alhaiset tavat, mutta joka nähtävästi on sokaissut sisarenpoikanne, ja jonka minun kovasti täytyy pelätä osanneen tehdä vaikutuksen hänen vaimoonsakin. Hänen nimensä on Hoskins, hyvä rouva, ja kun minä mainitsen, että hän, joka ei Teidän siellä ollessanne koskaan käynyt talossa, on syönyt päivällistä liika luottavaisen sisarenpoikanne luona kuusitoista kertaa kolmessa viikossa, saanen antaa Teidän päättää, mitä en ole tohtinut, en rohjennut itse päättää.'
Se kuula sattui. Tätinne ponnahti siinä hetkessä pystyyn ja oli kymmenen minuutin päästä vaunuissani, matkalla takaisin Lontooseen. Eikö se ollut kenraalin temppu, herra hyvä?"
"Ja Te teitte sen kauniin kepposen vaimoni kustannuksella, herra
Smithers", sanoin minä.
"Vaimonne kustannuksella, totta kyllä, mutta Teidän molempain eduksi."
"Kiittäkää onneanne, hyvä herra, että olette vanha mies", vastasin minä, "ja että asia on sattunut kymmenen vuotta sitten. Sillä, kautt' taivasten, herra Smithers, minä olisin antanut Teille sellaisen selkäsaunan, että olisitte sen ikänne muistanut!"
Mutta tällä tavalla rouva Hoggarty joutui takaisin sukulaisiinsa ja tästä syystä me vuokrasimme sen huoneuston Bernard-kadulta, jonka kuulumisia nyt on käytävä kertomaan.