KYMMENES LUKU
SAMIN YKSITYISISTÄ ASIOISTA JA BROUGHIN JA HOFFIN TOIMINIMESTÄ.
Me vuokrasimme upean huoneuston Bernard-kadulta Russel-korttelissa, ja tätini tuotti maalta kaikki huonekalunsa, jotka olisivat täyttäneet kaksi sellaista huoneustoa, mutta jotka me nuoret vastanaineet saimme hyvin huokealla, meidän kun oli vain maksaminen tavarain kuljetusmaksu Bristolista.
Kun minä neljään kuukauteen saamatta penniäkään rouva Hoggartyn rahoista esitin hänelle kolmannen puolivuosi-osuuden, niin hän tosiaankin antoi minulle viisikymmentä puntaa kahdeksankymmenen sijasta ja selitti, että se oli runsas hinta vanhan vaimo polosen asunnosta ja ruuasta, joka ei ollut isompi erä kuin varpusen.
Olin itse maalla nähnyt hänen syövän yhdeksän varpusta leivoksessa, mutta hän oli rikas eikä minun auttanut valittaa. Jos hän säästää kuusisataa puntaa vuodessa asuessaan meillä, niin kas! joutuisivathan hänen kaikki säästönsä minulle, ja niin Mary ja minä lohdutimme mieltämme ja koetimme tulla toimeen parhaan taitomme mukaan. Ei ollut helppo työ pitää asuntoa Bernard-kadulla ja säästää rahoja neljästäsadasta seitsemästäkymmenestä punnasta, jotka olivat vuosituloni. Mutta mikä onnen poika minä Olinkaan, jolla oli sellaiset tulot!
Rouva Hoggartyn lähtiessä Harakkalasta Smithersin vaunuissa ajoi herra Brough juuri portista sisään nelivaljakollaan. Ja minä olisin kernaasti tahtonut nähdä näiden kahden herrasmiehen naamat, kun toinen paraikaa kyyditsi pois saalista ihan toisen nokan editse.
Herra Brough tuli seuraavana päivänä tapaamaan tätiäni ja vakuutti, ettei poistuisi talosta ennen kun täti lähtisi mukaan, että hän oli kuullut tyttärensä häpeämättömästä menettelystä ja oli nähnyt hänen kylpevän kyynelissä — "kylpevän kyynelissä, hyvä rouva, ja polvillaan rukoilevan taivaalta anteeksi-antoa". Mutta herra Broughin oli pakko lähteä talosta ilman tätiä, jonka causa major[25] velvoitti jäämään ja joka tuskin päästi silmistään Mary rukkaa — avasi kaikki vaimolleni osotetut kirjeet ja epäili kaikkia, jotka hän kirjoitti. Mary ei koskaan kertonut minulle kaikesta tästä piinasta, ennen kun monta, monta vuotta myöhemmin, vaan näytti aina iloiselta, kun hänen miehensä tuli kotiin työstä. Mitä tulee Gus parkaan, oli tätini niin kerrassaan pelottanut hänet, ettei hän näyttänyt nokkaansa siinä paikassa koko sillä aikaa, minkä me siellä asuimme, vaan tyytyi uutisiin Marystä, johon hän oli mieltynyt yhtä suuresti kuin minuun.
Kun tätini oli lähtenyt Harakkalasta, tuli herra Brough kauhean äreäksi minua kohtaan. Hän löysi minussa moittimista kymmenesti päivässä ja teki sen julkisesti, konttorin henkilökunnan kuullen. Mutta muutamana päivänä minä nasevasti annoin hänen tietää, etten ollut ainoastaan yhtiön palvelija, vaan myöskin jokseenkin suuri osakas, että minä kielsin häntä moittimasta työtäni tai säännöllisyyttäni ja että minä en aikonut sietää solvaavaa puhetta häneltä enkä keneltään muultakaan. Hän sanoi, että näin käy aina, että milloin vain hän on hellinyt nuorta miestä sydämellään, tämä kiittämätön on kääntynyt häntä vastaan, että hän oli tottunut vääryyteen ja kovakorvaisuuteen lastensa puolelta ja että hän rukoili Jumalaa antamaan minulle anteeksi tämän synnin. Silmänräpäystä varemmin hän oli kironnut ja manannut minua ja puhutellut minua ikäänkuin minä olisin ollut hänen kengänharjaajansa. Mutta katsokaas, minä en mielinyt suostua mihinkään korskeuksiin hänen taikka rouva Broughin puolelta. Tehkööt minulle miten hyväksi näkivät, mutta en aikonut suvaita, että he kohtelisivat törkeästi vaimoani, kuten oli tehty viedessä tätiäni vierailulle Fulhamiin.
Lopuksi Brough varoitti minua Hodge ja Smithersistä. "Kavahtakaa niitä miehiä", sanoi hän. "Ilman minun rehellisyydentunnettani nuo ahmatit olisivat nielleet tätinne maaomaisuuden. Ja kun minä hänen edukseen — jota Te, itsepintainen nuori mies, ette tahdo käsittää — tahdoin myydä hänen maansa, hänen asianajajillansa tosiaankin oli rohkeutta — epäkristillistä ahnehtivaisuutta, saattaa sanoa — pyytää kymmenen prosentin palkkiota kaupasta."
Arvelin, että tässä voipi olla jotain tottakin. Joka tapauksessa tietää, että kun konnat hyppäävät toistensa silmille, saavat kunnialliset ihmiset pitää omansa. Ja nyt minä, tunnustan sen surulla, rupesin epäilemään, että sekä asianajajassa että johtajassa oli vähän konnaa. Minun vaimoni myötäjäis-asiassa etenkin herra Brough tuli paljastaneeksi pukinsorkkansa. Kun hän tavallisuuden mukaan ehdotteli, että minä niillä lunastaisin osakkeita yhtiössä, selitin minä hänelle, että vaimoni oli vielä alaikäinen ja että hänen pikku omaisuutensa siten oli kokonaan minun valtani ulkopuolella. Hän ryöpsähti kiukkuisena tiehensä, ja Abednegon tavoista minua kohtaan minä pian näin, ettei hän enään piitannut minusta. En saanut enään vapaapäiviä, en enään rahaa etukäteen, päinvastoin yksityissihteerin paikka puolentoista sadan punnan palkkoineen lakkautettiin, ja minä olin taaskin kahden ja puolen sadan punnan vuosipalkalla. No entä sitten? Hyvä tulo se oli sekin, ja minä tein velvollisuuteni ja nauroin johtajalle.
Tähän aikaan, vuoden 1824 alulla, Jamaikan inkivääriolut-yhtiö lopetti liikkeensä — räjähti, kuten Gus sanoi, niin että räiskähti. Patenttipumppu-yhtiön osakkeet, nimeltään kuudenkymmenen viiden punnan hintaiset, olivat viidentoista punnan arvossa. Meidän osakkeemme olivat vielä korkeassa hinnassa, ja West Diddlesex piti päänsä niin ylväästi pystyssä kuin mikä muu Lontoon yhtiö. Roundhandin parjaukset olivat, totta kyllä, vähän vahingoittaneet johtajaa, sillä hän oli viittaillut osakkeiden kavallukseen, mutta yhtiö itse oli vielä varma ja vankka, ettei toista parempaa.
Palatkaamme katsomaan, miten eletään Bernard-kadulla Russel-korttelissa. Tätini vanhoista huonekaluista tulivat pienet huoneemme tupaten täyteen, ja hänen suunnaton vanha rämisevä vääräjalka pianonsa, jonka jänteistä puolet olivat murtuneet, vei kolme neljännestä pienen salimme tilasta. Siellä oli rouva Hoggartyn tapana istuskella ja tuntikaudet soittaa meille lordi Charlevillen aikaan muodissa olleita sonaatteja ja laulaa särkyneellä äänellä, niin että meidän lopuksi oli täysi työ naurun pidättämisessä.
Ja omituista oli panna merkille, mikä muutos nyt oli tapahtunut rouva Hoggartyn luonteessa. Sillä hän, joka maalla oli kuulunut kylän hienostoon sittenkin tyytyen teekesteihin kello kuusi ja kahdenpennyn whistipeliin sen päälle, ei Lontoossa koskaan suostunut syömään päivällistä ennen kello seitsemää ja tahtoi erityisissä vuokravaunuissaan ajella puistossa kahdesti viikossa, ja hän silpoi ja leikkeli ja ratkoi ja käänsi moneenkin kertaan kaikki vanhat vaippansa, nauhansa, myssynsä ja korukapistuksensa ja aamusta iltaan istutti Mary parkaani uusimassa niitä ajan asuun. Hankkipa rouva Hoggarty uuden tekotukankin ja, vaikka sen ikävällä mielellä sanon, käyskenteli posket punaisempina kuin mitä ne luonnostaan koskaan olivat olleet, niin että häntä ällistelivät kaikki Bernard-kadulla, missä ei vielä ole totuttu sellaisiin tapoihin.
Vieläpä hän lisäksi välttämättömästi tahtoi, että meille hankittiin livreapukuinen palvelija — nimittäin kuusitoistavuotias poika — joka puettiin yhteen niistä vanhoista livreoista, joita täti oli tuottanut Somersetshirestä ja jotka koristettiin uusilla käänteillä ja kauluksilla ja uusilla napeilla; näihin viimemainittuihin oli kuvattu Titmarshien ja Hoggartien yhteiset vaakunat, nimittäin hyökkäykseen valmis peukalolintu ja haarniskoitu karju. Minusta tämä livrea ja vaakunanapit, se täytyy tunnustaakseni, olivat jokseenkin joutavat, vaikka sukuni on hyvin vanha. Ja voi taivas, mikä naurun hohotus syntyi konttorissa, kun eräänä päivänä pikku palvelija iso livrea yllään ja kädessä mahdoton sauva astui kopisti sisälle ja toi minulle sanan rouva Hoggartylta Castle Hoggartysta! Ja vielä edelleen, kaikki kirjeet tuotiin hopeatarjottimella. Jos meille olisi tullut pienokainen, niin luulen, että Täti olisi senkin asettanut tarjottimelle, mutta vielä ei ollut mitään aihetta herra Smithersin viittailuihin siihen suuntaan enempää kuin hänen muihinkaan, ylempänä kerrottuihin sepityksiinsä. Tädin ja Maryn oli tapana arvokkaina kävellä New Roadia edes ja takaisin ja heidän jälissään asteli palvelijapoika iso kultapäinen keppi kädessä. Mutta kaikesta tästä seremoniasta ja paraadista huolimatta ja vaikka Täti alituiseen puhui tuttavuuksistaan, vieri viikko viikon perästä meidän näkemättä ainoatakaan henkeä luonamme, ja ikävämpää kotia kuin meidän tuskin löytyi koko Lontoon kaupungissa.
Sunnuntaisin rouva Hoggartyn oli tapa käydä Pyhän Pankratiuksen kirkossa, joka oli silloin rakennettu ja oli yhtä kaunis kuin Covent Gardenin teatteri, ja iltasin anabaptistien kokoushuoneessa. Ja sen päivän ainakin Mary ja minä saimme pitää omanamme, — sillä me istuimme mieluummin löytölasten kodissa kuulemassa suloista soitantoa, ja minun vaimoni oli tapana kaivaten katsella sieviä lapsia siellä — ja niin tein muuten minäkin. Kuitenkin hän vasta vuosi naimisiin menomme jälkeen puhui jostakin, joka tässä jätettäköön mainitsematta, mutta joka täytti sekä hänet että minut sanomattomalla ilolla.
Minä muistan, että hän kertoi sen uutisen juuri samana päivänä kuin Muhvi- ja Kauluriyhtiö meni nurin nieltyään kolmensadan tuhannen punnan pääoman, kuten moniaat sanoivat, ja saattamatta esittää muuta vastinetta kuin jonkin sopimuksen intiaanien kanssa, jotka sittemmin olivat nutistaneet yhtiön asiamiehen hengiltä. Mutta jotkut ihmiset sanoivat, ettei niitä intiaaneja ollut olemassakaan eikä mitään nutistettavaa asiamiestä, vaan että koko juttu oli tekaistu eräässä talossa Crutched Friarsissa. No niin, minun oli sääli Tidd polosta, jonka kaksikymmentä tuhatta puntaa olivat siten menneet yhdessä vuodessa ja jonka minä kohtasin sinä päivänä Cityssä vallan hirvittävän näköisenä. Hän oli tuhannen punnan velassa, sanoi hän, ja puhui itsensä ampumisesta, mutta hän vain vangittiin ja sai viettää monet ajat Fleet-vankilassa. Mutta Maryn suloiset uutiset piankin karkottivat päästäni sekä Tiddin että Muhvi- ja Kauluriyhtiön, kuten saatatte arvata.
Nyt sattui Lontoon Cityssä muita tapahtumia, jotka näyttivät osottavan, että meidän johtajamme oli aika jorpiska — sanaa ei löytyne sanakirjassa. Kolme hänen yhtiöistään oli romahtanut kumoon, neljä muuta oli tiettävästi maksukyvyttömässä tilassa, ja lausuttiinpa West Diddlesexinkin johtajien kokouksissa moniaita kivakoita sanoja, jotka päättyivät sillä, että muutamia erosi johtokunnasta. Herra Broughin ystävät täyttivät heidän paikkansa. Herra Puppet, herra Straw, herra Query ja muut arvossa pidetyt herrat astuivat esiin ja liittyivät yhtiöön. Brough ja Hoff purkivat yhtiökumppanuutensa, ja herra Brough sanoi, että hänellä oli kylliksi tekemistä West Diddlesexin hoitamisessa ja että hän aikoi vähitellen vetäytyä pois muista liikkeistä. Todella antoikin sellainen yhtiö kuin meidän riittävästi työtä kenelle vain, ja olihan Broughilla sitä paitsi edusmiesvelvollisuutensa täytettävänä ja lisäksi ne seitsemänkymmentäkaksi oikeusjuttua, jotka joutuivat hänen, yhtiövainajien pääjohtajan, niskoille.
Ehkä minun olisi tässä kerrottava niistä epätoivoisista yrityksistä, joiden kautta rouva Hoggarty koetti päästä ylhäisön seuraan. Vaikka meille oli tietty lordi Tiptoffin päinvastainen sana, niin hän kummallista kyllä kiven kovaan väitti olevansa läheistä sukua lady Drumin kanssa. Ja heti kun hän "Morning Postista" oli lukenut hänen armonsa pojantyttärineen saapuneen Lontooseen, kutsutti hän sillä hetkellä edellämainitut vuokravaunut ja jätti kortit heidän kaikkien kotiin, nimittäin oman korttinsa — "RVA HOGGARTY CASTLE HOGGARTYSTA", komeasti goottilaiskirjaimin ja monin kiekuroin kaiverrettu, ja meidän "Hra ja Rva S. Titmarsh", jonka hän oli painattanut tarkotusta varten.
Hän olisi väkirynnäköllä tunkeutunut sisälle lady Jane Prestonin ovesta ja raivannut itselleen tien ylös, Maryn kaikista estelyistä ja pyytelemisistä huolimatta, jos palvelija, joka otti vastaan hänen korttinsa, vähimmälläkään tavalla olisi rohkaissut häntä. Mutta tämä virkailija, epäilemättä vieroen hänen omituista ulkoasuaan, asettui rintamaan oven eteen ja selitti saaneensa nimenomaisen käskyn olla päästämättä ketään tuntematonta rouvansa tykö. Siitä hyvästä rouva Hoggarty heristi hänelle nyrkkiä vaunujen akkunasta ja lupasi ajattaa hänet pois paikastaan.
Keltahousu vain räjähti nauramaan tälle. Ja vaikka tätini kirjoitti äärettömän kiukustuneen kirjeen herra Edmund Prestonille, valittaen tämän hyvin kunnianarvoisen herran palkollisten hävyttömyyttä, ei herra Preston kiinnittänyt kirjeeseen sen enempää huomiota kuin että palautti sen takaisin lausuen haluavansa, ettei häntä vasta häiritä sellaisilla julkeilla vierailuilla. Koreanpa päivän me saimme, kun tämä kirje saapui. Arvaa tätini pettymyksen ja raivostuksen sen sisällyksen luettua. Sillä kun Salomon toi kirjeen hopeaisella teetarjottimella, kuten tavallista, niin tätini, nähdessään herra Prestonin sinetin ja nimen kirjeen nurkassa (yleinen kirjoitustapa, minkä nuo viralliset henkilöt ovat omaksuneet) — niin tätini, sanon minä, nähdessään hänen sinettinsä ja nimensä, huusi: "No Mary, kuka on oikeassa?" ja löi vetoa vaimoni kanssa kuuden pennyn hopearahasta, että kuori sisälsi päivälliskutsun. Hän ei koskaan maksanut hopearahaa, vaikka hävisi vedossa, vaan tyytyi parjaamaan Maryä koko päivän ja huusi, että minä olen vaivainen jänishousu, kun en siinä hetkessä mennyt antamaan herra Prestonille perinpohjaista selkäsaunaa. Soma leikki tosiaan! Minut olisi tuossa tuokiossa ripustettu hirteen, niinkuin tehtiin sille, joka ampui herra Percevalin.[26]
Ja nyt minun olisi ilo käydä laveasti tarinoimaan kokemuksistani ylhäisön seuraelämästä, johon minä rouva Hoggartyn hellittämättömän sitkeyden kautta jouduin. Mutta minun on tunnustaminen, että niitä tilaisuuksia oli vain vähän, ainoastaan lyhyen kuusikuisen vaihekauden ajalta. Ja siksi toiseksi ovat ylhäisön elämää täydellisesti kuvanneet useat romaanikirjailijat, joiden nimiä ei tässä ole tarvis julkaista, mutta jotka, koska itse suhteissa ylimystön kanssa — nimittäin ollen ylhäisten perheitten jäseniä tai palkollisia tai norkkailijoita — luonnollisesti taisivat asiansa koko paljoa paremmin kuin nuori palovakuutuskonttorin kirjanpitäjä polonen.
Niitä kokemuksiani oli kuuluisa seikkailumme Ooperassa, jonne rouva Hoggarty ehdottomasti tahtoi saattaa meidät. Siellä, eräässä talon huoneessa, jota kutsutaan lämpiöksi, missä naiset ja herrat soiton ja tanssin jälkeen odottavat vaunujansa (korealtapa otukselta näytti pikku Salomomme isoine sauvoineen huoneeseen kokoontuneitten olkanauhaväen herrasmiesten seassa!) — siellä, sanon minä, lämpiössä, rouva Hoggarty ryntäsi lady Drumin luokse, jonka minä hänelle osotin, ja rupesi tolkkaamaan sukulaisuudestaan hänen armonsa kanssa. Mutta arvon lady Drum muisti vain silloin kuin häntä halutti, saan luvan sanoa, ja oli tällä kertaa nähnyt hyväksi kokonaan unohtaa heimolaisuutensa Titmarshien ja Hoggartien kanssa. Kaukana siitä, että olisi meidät tuntenut, hän kutsui rouva Hoggartya "kauheaksi nais-ihmiseksi" ja kirkui poliisia niin ääneen kuin taisi.
Tämä ja muut tölmäykset saivat tätini ymmärtämään tämän jumalattoman maailman turhuudet, kuten hän sanoi, ja hakemaan yhä enemmän todella vakavaa seuraa. Hän solmi muutamia hyvin arvokkaita tuttavuuksia, sanoi hän, independenttien kappelissa, ja muun muassa kohtasi ystävänsä Harakkalasta, herra Grimes Wapshotin. Me emme silloin tunteneet keskustelua, jossa hän oli ollut herra Smithersin kanssa, ei myöskään Grimes katsonut sopivaksi esittää meille sen yksityiskohtia. Mutta vaikka minä selvitin rouva Hoggartylle, että hänen lempisaarnaajansa oli ollut syytteessä väärennyksestä, vastasi hän pitävänsä sitä juttua inhottavana panetteluna, ja pastori taas sanoi, että Mary ja minä olimme säälittävässä pimeydessä ja että meidän tiemme ehdottomasti veisi erääseen pohjattomaan kuiluun, josta hän näytti tuntevan koko paljon. Herra pastorin ohjauksesta ja neuvosta tätini jonkun ajan kuluttua kokonaan erosi Pyhän Pankratiuksen seurakunnasta, istui hänen jaloissaan, kuten sana kuuluu, kolmasti viikossa — alkoi tehdä käännytystyötä Bloomsburyn ja St. Gilesin köyhien keskuudessa ja neuloi lastenvaatteita jaettavaksi näille pimeydessä vaeltaville. Mutta mitään hän ei valmistanut rouva Titmarshille, josta nyt alkoi näkyä, että sellaisia kohdakkoin tarvittaisiin, vaan antoi Maryn (ja äitini ja sisareni Somersetshiressä) hankkia, mitä tulevan tapahtuman varalle vaadittiin. Enkä ole aivan varma siitä, ettei hän sanonut olevan väärin, että me teimme sellaisia valmistuksia lainkaan ja että meidän pitäisi antaa huomisen huolehtia itsestään. Joka tapauksessa pastori Grimes Wapshot joi melko lailla totia meidän talossamme ja söi siellä päivällistä useamminkin kuin Gus parka tapasi tehdä.
Mutta minulla oli vain vähän aikaa omistaa hänelle ja hänen tekemisilleen. Sillä minun täytyy tunnustaa, että olosuhteeni alkoivat tähän aikaan käydä hyvin hankaliksi ja että minä sekä yksityisenä että julkisena miehenä olin kovassa jännityksen tilassa.
Mitä edelliseen puoleen tulee, oli rouva Hoggarty antanut minulle viisikymmentä puntaa, mutta siitä viidestäkymmenestä minun oli maksaminen matka Somersetshirestä, hänen kaikkien tavarainsa kuletus maalta, huoneittemme maalaaminen ja paperoiminen ja lattiamatot, konjakki ja muut väkevät juomat, joita pastori Grimes ja hänen ystävänsä joivat (sillä herra pastori sanoi, ettei hän sietänyt Rosoliota), ja lopuksi tuhannet pikku laskut ja menot, joita Lontoon kaupungissa lankeaa jokaiselle taloudelle.
Lisätkää tähän, että juuri kun minä olin paraimmassa rahojen tarpeessa, sain laskuja madame Mantalinilta, herroilta Howell ja James, parooni von Stiltziltä ja herra Poloniukselta (timanttineulan uusimisesta). Kaikki nämät laskut tulivat viikon kuluessa, niinkuin niiden hauska tapa on. Ja kuvailkaa kummastustani, kun minä esitin ne rouva Hoggartylle ja tämä sanoi: "Jaa, rakkaani, sinulla on varsin kauniit tulot. Jos sinä näet hyväksi tilata vaatteita ja jalokiviä ensi luokan liikkeistä, saat niistä maksaakin. Eläkä odota, että minä rupean edistämään turhuuksiasi tai antamaan shillinkiäkään yli sen runsaan summan, minkä minä maksan sinulle ruuasta ja asunnosta."
Kuinka minä olisin saattanut kertoa tästä rouva Hoggartyn menettelystä Marylle, joka oli niin arkaluontoisessa tilassa? Ja jos asiat olivat vaikeat kotona, niin alkoivat ne, sen pahempi, konttorissa näyttää vielä huonommilta.
Ei sillä hyvä, että Roundhand läksi pois, meni nyt Highmorekin menojaan. Abednego tuli ensimäiseksi kirjanpitäjäksi, ja eräänä päivänä vanha Abednego saapui sinne ja osotettiin johtajan yksityishuoneeseen. Kun hän lähti sieltä, tuli hän alas vavisten, mutisten ja manaten ja oli juuri alkanut: "hyvät herrat!" puhuakseen konttorin kirjanpitäjille, kun herra Brough pyytävän näköisenä huudahti: "odottakaa lauantaihin!" ja vihdoin sai hänet ulos kadulle.
Lauantaina nuorempi Abednego jätti meidät iäksi, ja ensimäiseksi kirjanpitäjäksi tulin minä neljänsadan punnan vuosipalkalla. Se oli kovaonninen viikko yhtiölle. Kun minä maanantaina saavuin konttoriin ja asetuin paikalleni pääpöydän ääreen ja heitin silmäykseni lehtiin, niinkuin oikeuteni oli, oli ensi lukemani: "Kamala tulipalo Houndsditchissa! Hra Meshachin lakkatehdas ja hra Shadrachin läheinen vaatetusvarasto kokonaan hävitetyt. Edellisessä oli kahdenkymmenen tuhannen punnan arvosta hienointa Saksan vahaa, jonka raivoava elementti nieli silmänräpäyksessä. Viimeksimainittu kunnianarvoisa herra oli juuri valmistanut neljäkymmentä tuhatta vaatetusta Hänen Korkeudelleen Poyaisin katsiken[27] ratsuväelle."
Molemmat juutalaisherrat, herra Abednegon liiketuttavia, olivat vakuutetut yhtiössämme tappionsa koko määrästä. Onnettomuuteen selitettiin syypääksi eräs juoppo iiriläinen yövahtiroikale, joka oli juutalaisten palveluksessa ja oli kaatanut whiskypullon hra Shadrachin tavarahuoneeseen ja sitten varomattomasti sytyttänyt kynttilän sitä hakeakseen. Juutalaisherrat toivat miehen konttoriimme, ja hän oli silloinkin, kuten me saatoimme kaikki todistaa, täydellisesti humalassa.
Ikäänkuin ei tässä olisi ollut kylliksi, ilmoitettiin samassa numerossa raatimies Pashin kuolema — oltermanni Cally-Pash, kuten meillä iloisina hetkinämme oli tapana kutsua häntä tuntien hänen mieltymyksensä tuoreeseen rasvaan; mutta oliko sellainen hetki sopiva pilantekoon? Hän oli vakuutettu yhtiössämme viidestätuhannesta punnasta. Ja nyt minä vallan hyvin älysin Gusin huomautuksen oikeaksi — että nimittäin henkivakuutusyhtiö menestyy erinomaisesti vuoden tai kaksi perustamisensa jälkeen, mutta että niitä on paljon vaikeampi saada kannattaviksi, kun vakuutetut alkavat kuolla.
Juutalaistulipalot olivat ankarin isku, mikä oli kohdannut meitä. Sillä vaikka Waddingleyn puuvillakutomot olivat palaneet v. 1822 tuottaen yhtiölle kahdeksankymmenen tuhannen punnan menetyksen ja vaikka Herostratus-patenttitulitikkutehdas oli räjähtänyt ilmaan samana vuonna maksaen yhtiölle neljätoista tuhatta puntaa, väittivät jotkut, ettei vahinko ollut ollut läheskään niin tuntuva kuin oli otaksuttu — vieläpä että yhtiö oli pistänyt tuleen yllämainitut tehdaslaitokset vain ilmoitustarkotuksissa. Näistä asioista en kuitenkaan osaa sanoa mitään varmaa, kun en koskaan ole nähnyt yhtiön varhaisempia kirjoja.
Päinvastoin kaikkien miestemme odotuksia — me olimme totisia kuin ruumisvaunujen ajaja — herra Brough saapui konttoriin nelivaljakollaan, nauraen ja laskien leikkiä erään ystävän kanssa, kun hän astui ales ovella.
"Hyvät herrat!" sanoi hän. "Te olette lukeneet lehdet. Ne ilmoittavat erään tapauksen, jota minun täytyy syvästi valittaa. Minä tarkotan kunnon raatimies Pashin, erään vakuutettumme, kuolemaa. Mutta jos mikään saattaa lohduttaa minua tämän arvoisan miehen kadottamisesta, on se ajatus, että hänen lapsensa ja leskensä ensi lauantaina kello yksitoista saavat nostaa viisituhatta puntaa ystävältäni, herra Titmarshilta, joka nyt on ensimäinen kirjanpitäjä täällä. Mitä tulee onnettomuuteen, joka on kohdannut herroja Shadrachia ja Meshachia, — niin siinä ainakaan ei ole mitään, joka saattaisi ketään huolettaa. Ensi lauantaina tahi niin pian kun heidän tappionsa yksityiskohdat tyydyttävästi voidaan saada selville, ystäväni, herra Titmarsh, maksaa heille pöytänsä takaa neljäkymmentä, viisikymmentä, kahdeksankymmentä, sata tuhatta puntaa — heidän vahinkojensa suuruuden mukaan. He ainakin saavat riittävän korvauksen. Ja vaikka meno osakkeenomistajille epäilemättä on oleva melkoinen, niin me saatamme sen suorittaa, hyvät herrat. John Brough saattaa suorittaa sen yksinään, jos niiksi tulee, eikä olla siitä millänsäkään, ja meidän täytyy oppia kantamaan vastoinkäymiset niinkuin olemme tähän asti kantaneet myötäkäymiset ja aina näyttää, että olemme miehiä!"
Herra Brough lopetti muutamin viittauksin, joita minä en kernaasti kerro tässä, sen tunnustan. Sillä puhua taivaasta tavallisten maallisten asiain ohessa on minusta aina ollut epäkunniallista, ja ottaa se todistamaan suunsa valheita, kuten ulkokullattu teeskentelijä tekee, on niin hirvittävä synti, että pitäisi varoa viittailemistakin sinnepän.
Jollakin tapaa löysi herra Broughin puhe tiensä sanomalehtiin jo samana iltana. Vaan en minä voi arvata, kuka sen ilmoitti, sillä ei kukaan miehistämme lähtenyt konttorista sinä päivänä, ennen kun iltalehdet olivat ilmestyneet. Mutta siellä puhe oli — niin, ja viikon lopulla, vaikka Roundhandin oli kuultu pörssissä sinä päivänä selittävän panevansa vetoa viisi yhtä vastaan, ettei raatimies Pashin rahoja koskaan maksettaisi; — viikon lopulla minä maksoin pöytäni takaa rahat rouva Pashin asiamiehelle ja Roundhand epäilemättä menetti vetonsa.
Kerronko, miten rahat hankittiin? Eihän voi olla mitään haittaa asian puhumisesta nyt, kahdenkymmenen vuoden perästä, kun se sitä paitsi on suureksi kunniaksi kahdelle, nyttemmin kuolleelle henkilölle.
Minä kun olin ensimäinen kirjanpitäjä, oli minulla tilaisuus useasti päästä Broughin huoneeseen, ja hän näytti nyt vielä kerran haluavan ottaa minut uskotukseen.
"Titmarsh, poikani", sanoi hän eräänä päivänä minulle, katsoen minua tiukasti silmiin, "oletteko koskaan kuullut suuren Silberschmidtin kohtalon?" Tietysti minä olin kuullut. Herra Silberschmidt, aikansa Rothschild (olenpa kuullut senkin, että tämä jälkimäinen mainio mies alkuisin oli kirjanpitäjänä Silberschmidtin konttorissa Lontoossa) — luullen, ettei voisi suorittaa sitoumuksiaan, Silberschmidt teki itsemurhan, ja jos hän olisi elänyt kello neljään sinä päivänä, niin hän olisi huomannut olevansa neljänsadan tuhannen punnan arvoinen. "Suoraan kertoakseni Teille totuuden", sanoo herra Brough, "olen minä Silberschmidtin asemassa. Entinen yhtiökumppanini Hoff on toiminimen nimissä kirjoittanut vekseleitä äärettömään summaan, ja minä olen ollut pakotettu lunastamaan ne. Minä olen tuon kirotun inkivääriolut-yhtiön tähden saanut neljätoista juttua silmilleni, ja kaikki velat on asetettu minun vastattavakseni, kun tunnetaan minun varallisuuteni. Jos nyt en voita aikaa, en voi maksaa, ja asia on sen pituinen, että jos minä en voi hankkia viittätuhatta puntaa ennen lauantaita, on yhtiömme perikadossa
"Mitä! West Diddlesex perikadossa?" sanon minä ajatellen äitiparkani vuosirahaa. "Mahdotonta! Asemamme on loistava."
"Meidän täytyy saada viisituhatta puntaa lauantaiksi, niin me olemme pelastetut, ja jos Te tahdotte hankkia ne minulle, niinkuin tiedän Teidän voivan, annan minä Teille kymmenentuhatta puntaa niistä rahoista!"
Sitten Brough näytti minulle viimeistä myöten yhtiön ja omat tilinsä todistaen epäämättömän selvästi, että liikkeemme niillä viidellätuhannella punnalla pääsee jalkeille jälleen, mutta ilman niitä kukistuu. Vähät siitä, mitenkä hän sen todisti. Sillä tunnettehan erään valtiomiehen sanan, että antakaa hänen vain käyttää numeroita, niin hän todistaa vaikka mitä.
Minä lupasin vielä kerta pyytää rouva Hoggartylta rahoja eikä hän näyttänyt olevan vastahakoinen. Minä kerroin sen Broughille, ja samana päivänä hän kävi tervehtimässä tätiäni, hänen vaimonsa kävi tervehtimässä tätiäni, hänen tyttärensä kävi tervehtimässä tätiäni, ja taaskin kerta nähtiin Broughin nelivaljakko ovemme edessä.
Mutta rouva Brough oli huono asiantoimittaja. Sen sijaan että olisi nostanut nokkansa korkealle, hän kauniisti pyrähti itkuun, lankesi polvilleen ja rukoili rouva Hoggartya pelastamaan hänen rakkaan Johninsa. Tämä herätti heti tätini epäluulot, ja sen sijaan että olisi luovuttanut rahansa, hän kirjoitti herra Smithersille pyytäen tätä viipymättä tulemaan hänen luokseen, vaati minua antamaan pois ne kolmen tuhannen punnan osakkeet, jotka oli minun nimissäni, kutsui minua kauheaksi petkuttajaksi ja sydämettömäksi huijariksi ja vannoi ja vakuutti, että minä olin ollut syynä hänen häviöönsä.
Mitenkä siis herra Brough tuli saaneeksi rahat? Minä kerron sen teille. Kerta ollessani hänen huoneessaan saapui sinne vanha Gates, Fulhamin portinvartija, ja toi herra Ballsilta, panttilainaajalta, kahdentoista sadan punnan summan. Rouva oli käskenyt häntä, sanoi hän, viemään hopeat herra Ballsille, ja annettuaan pois rahat vanha Gates pitkän aikaa kopeloi taskujaan ja veti viimein esiin viiden punnan setelin, jonka hän sanoi Jane-tyttärensä juuri lähettäneen palveluspaikastaan, ja pyysi herra Broughilta saada vielä yhden osakkeen yhtiössä.
Hän oli tuiki varma siitä, että kaikki kääntyisi hyväksi jälleen. Ja kun hän kuuli herran huutavan ja manaavan hänen ja rouvan kävellessä kasvitarhassa ja sanovan, että muutaman punnan — muutaman shillingin — puutteessa suurin omaisuus Europassa menisi mäkeen, niin silloin olivat Gates ja hän vaimonsa ajatelleet, että heidän pitää tehdä kaikki mitä voivat auttaakseen parhainta herraa ja rouvaa mitä koskaan on löytynyt.
Sellainen oli Gatesin puheen sisällys, ja herra Brough puristi hänen kättänsä ja — otti ne viisi puntaa. "Gates", sanoi hän, "ette ole koskaan elämässänne käyttänyt viiden punnan rahaa paremmin!" Enkä epäile, ettei niin ollut, — mutta vasta taivaassa oli vanha Gates riepu saapa korkoa rovolleen.
Eikä tämä ollut ainoa esimerkki. Rouva Broughin sisar, neiti Dough, joka oli ollut kireissä väleissä johtajan kanssa melkein siitä asti, kun tämä oli kohonnut suureksi mieheksi, tuli konttoriin mukanaan kirjallinen valtakirja ja sanoi: "John, Isabella oli luonani tänä aamuna ja sanoi, että Te tarvitsette rahoja, ja tässä tuon Teille neljä tuhatta puntaa. Siinä kaikki mitä minulla on, John. Ja rukoilkaa Jumalaa, että ne olisivat Teille hyväksi — Teille ja rakkaalle sisarelleni, joka oli minulle paras sisar maailmassa — sitten muutamaan aikaan."
Ja hän laski pois paperin ja minut kutsuttiin todistamaan sitä, ja kyynelsilmin Brough kertoi minulle hänelle sanansa, sillä hän saattoi luottaa minuun, sanoi hän. Ja siten minä tulin olleeksi läsnä vanhan Gatesin puhuessa isäntänsä kanssa, joka tapahtui vain hetkinen sen perästä. Kunnon rouva Brough! Kuinka hän teki työtä miehensä hyväksi! Hyvä, hellä vaimo, sinulla oli uskollinen sydän ja ansaitsisit paremman kohtalon! Vaan miksi sanoa niin? Vielä tänä päivänäkin hän pitää miestään enkelinä ja rakastaa häntä vain tuhat kertaa enemmän hänen onnettomuuksiensa tähden.
Lauantaina minä maksoin pöytäni takaa raatimies Pashin asiamiehelle, kuten sanoin. "Elkää välittäkö tätinne rahoista, Titmarsh, poikani, — elkää välittäkö siitä, että hän on ottanut osakkeensa takaisin. Te olette rehellinen kunnon poika. Te ette ole koskaan parjannut minua, niinkuin nuo koirat tuolla alhaalla, ja minä vielä rakennan Teidän onnenne!"
* * * * *
Kun minä eräänä päivänä seuraavalla viikolla kaikessa rauhassa join teetä vaimoni, herra Smithersin ja rouva Hoggartyn seurassa, kuului ovella noputus, ja muuan herra pyysi saada puhua kanssani vierashuoneessa. Se oli herra Aminadab Chancery-kujalta, joka vangitsi minut West Diddlesex-yhtiön osakkeenomistajana[28] von Stiltzin, Clifford-kadun räätälin ja kangaskauppiaan vaatimuksesta.
Minä kutsuin Smithersin ja pyysin häntä herran tähden olemaan
kertomatta Marylle mitään. "Missä on Brough?" kysyy herra Smithers.
"Hänkö?" sanoo herra Aminadab. "Hän on vielä kerran toiminimessä
Brough ja Off,[29] hyvä herra — hän murkinoi Calaisissa tänä aamuna!"