YHDESTOISTA LUKU
JOSSA NÄHDÄÄN, ETTÄ MIES SAATTAA OMISTAA TIMANTIN, JA ATERIAN SAAMINEN KUITENKIN OTTAA KOVILLE.
Tuona onnettomana lauantai-iltana minut vietiin löytölastenkodilta tuoduilla ajurinrattailla pois mukavasta kodistani ja rakkaan pikku vaimoni tyköä, jota herra Smithers sai jäädä lohduttamaan niin hyvin kuin taisi. Hän sanoi, että minä olin pakotettu lähtemään matkalle konttorin asioissa, ja Mary raukkani kääräsi vähän vaatteita käsilaukkuun ja kietoi shaalin ympärilleni ja pyysi erityisesti saattajaani pitämään vaunujen akkunoita kiinni, mitä huomautusta se virnistelevä roikale lupasi totella. Matkamme ei ollut pitkä, ja yhden shillingin vain maksoi kyyti Cursitor-kadulle Chancery-kujan alueelle, jossa minä sain nousta pois.
Paitsi taloa, jonka eteen rattaat pysähtyivät, näytti saman kadun varrella olevan puoli tusinaa muita, joita käytettiin samaan tarkotukseen. Ei kenkään, olkoon kuinka rikas, saata pöyristymättä kulkea noiden synkkäin talojen ohitse, luulisin minä. Kadunpuoleiset akkunat ovat varustetut ristikoilla, ja ovella näkyi likaisessa ovipielessä kiiltävä messinkilevy, ilmoittaen, että "Aminadab, Middlesexin viskaalin virkamies" asui siellä. Pieni punapäinen Israelin lapsi avasi ulko-oven, kun vaunumme pysähtyivät sen eteen, ja otti vastaan minut ja matkalaukkuni.
Heti kun me olimme astuneet sisälle ovesta, hän sulki sen, ja minä huomasin olevani toisen, mahdottoman suuren ja lujalukkoisen oven edessä. Ja kun me olimme astuneet sen kautta, olimme vihdoinkin talon porstuassa.
Ei ole tarvis kuvata sitä taloa. Se on aivan samallainen kuin kymmenen tuhatta muuta taloa Lontoon pimeässä Cityssä. Siellä oli lokainen käytävä ja lokaiset portaat, ja käytävästä johti kaksi lokaista ovea kahteen saastaiseen huoneeseen, joiden akkunoissa oli vankat ristikot ja jotka kuitenkin tavottelivat jonkinlaista kauhistuttavaa hienoutta, mikä karmii selkääni vieläkin sitä ajatellessani. Seinillä riippui kirjavissa puitteissa kaikenkaltaisia roskamaalauksia (kuinka suuresti ne erosivatkaan serkkuni Michael Angelon erinomaisista luomista!), uuninkamanalla mahdottoman suuria ranskalaisia kelloja, vaaseja ja kynttiläjalkoja, seinäkaapeissa pitkät rivit Birminghamin hopeoituja remuja, sillä herra Aminadab ei ainoastaan vanginnut niitä, jotka eivät voineet maksaa, vaan myöskin lainasi sellaisille, jotka voivat sen tehdä, ja niin hän oli jo monta kertaa, kauppaa harjottaen, myynyt ja ostanut nämät tavarat.
Minä suostuin ottamaan pihanpuoleisen huoneen yöksi, ja sillä välin kun hebrealainen neitsyt teki minulle tilaa pieneen ikävään vetosohvaan (voi sitä, kenen on siinä nukkuminen!), kutsuttiin minut etuhuoneeseen, jossa herra Aminadab, kehottaen minua rohkaisemaan mieleni, ilmoitti, että minä saisin päivällisen ilmaiseksi muutaman seurueen kanssa, joka oli juuri tullut. Minä en kaivannut päivällistä, mutta olin iloissani, ettei minun tarvinnut olla yksin — yksin, kunnes saapuisi Gus, jonka luo minä olin lähettänyt sanan, hänen asuntonsa kun oli aivan lähellä.
Etuhuoneessa minä tapasin kello kahdeksan illalla neljä herrasmiestä juuri istuutumassa pöytään. Kummallista! Siellä oli herra B., hienostoon kuuluva mies, joka vain puoli tuntia sitten oli tullut sinne postivaunuissa saattajansa, herra Lockin, Horsham-vankilan virkamiehen seurassa. Herra B. oli vangittu seuraavalla tavalla: Hän oli huoleton, hyvänluontoinen herrasmies ja oli kirjoittanut isoon summaan nousevia vekseleitä eräälle ystävälle, ylhäisen perheen jäsenelle ja moitteettoman kunnialliselle miehelle, joka oli monilla ja mitä juhlallisimmilla valoilla vannonut maksavansa kysymyksenalaiset vekselit. Paperit kirjoitettuaan nuori herra B. mainiossa ajattelemattomuudessaan oli unohtanut ne kokonaan, ja niin teki, jonkin sattuman kautta, ystäväkin, jota hän oli auttanut, sillä sen sijaan että olisi ollut Lontoossa ja suorittanut sitoumuksensa, tämä jälkimäinen herrasmies matkusteli ulkomailla eikä ollut sanallakaan vihjaissut herra B:lle, että paperit jäisivät hänen selvitettäväkseen. Nuori herra B. makasi Brightonissa potien kuumetautia. Oikeudenpalvelija raastoi hänet pois vuoteesta ja eräänä sateisena päivänä vei Horshamin vankilaan. Siellä hän sairastui uudelleen tautiinsa, ja kun hän oli riittävästi korjaantunut, tuotiin hänet Lontooseen, herra Aminadabin taloon, jossa minä tapasin hänet — kalpeana, laihana, hyväntuulisena, myytynä miehenä. Hän makasi sohvalla ja oli tilannut sen päivällisaterian, jolle minä olin kutsuttu. Tuskallista oli katsoa poika polosen kasvoja, sillä mahdotonta oli olla näkemättä, että hänen hetkensä olivat luetut.
Herra B:llä ei tosin ole mitään tekemistä vaatimattoman tarinani kanssa, mutta minä en voi olla mainitsematta häntä, kun tulin hänet nähneeksi. Hän kutsutti luokseen asianajajansa ja lääkärinsä. Edellinen suori pian hänen tilinsä oikeudenpalvelijan kanssa ja jälkimäinen järjesti kaikki hänen maalliset tilinsä. Sillä päästyään pois oikeudenpalvelijan talosta hän ei enään koskaan toipunut saamistaan kolauksista, vaan muutaman viikon kuluttua kuoli. Ja vaikka tämä asia tapahtui monta vuotta sitten, en minä voi sitä unohtaa kuolinpäivääni saakka. Minä näen useasti herra B:n kuoleman aiheuttajan — hyvin menestyvän herrasmiehen, ratsastavan kauniilla hevosella puistossa tai vetelehtivän klubin akkunassa. Hänellä on epäilemättä paljon ystäviä ja hyvä maine. Mutta minä ihmettelen, nukkuuko se mies hyvästi ja syökö hyvällä ruokahalulla? Minä ihmettelen, onko hän maksanut herra B:n perijöille sen summan, jonka tämä herra maksoi rahallaan ja hengellään?
Jos herra B:n tarinalla ei ole mitään tekemistä omani kanssa ja liitetään siihen vain moraalin vuoksi, niin mitä asiata minun sitten on kertoa yksityiskohtia niistä päivällisistä, jotka minulle tämä herra tarjosi Cursitor-kadun velkavankilassa? Kas moraalin vuoksi sekin, ja sen takia yleisölle täytyy kertoa, minkälaiset nämät päivälliset totuudenmukaisesti olivat.
Pöytävieraita oli viisi, ja aluksi tarjottiin kolmessa hopeamaljassa lientä, nimittäin jäljiteltyä kilpikonnanlientä, häränhännänlientä ja linnunlientä. Sitten tuli iso kimpale lohta, samaten hopea-astialla, paistettu hanhi, paistettu lampaan selkäpala, paistettu metsälintu ja kaikenlaista muuta asiaankuuluvata. Tähän tapaan saattaa herrasmies elää velkavankilassa, jos hänessä on sellaisia taipumuksia, ja sellaisen aterian ääressä (johon minä, totta puhuen, en saattanut koskeakaan, sillä paitsi sitä että olin jo syönyt, oli sydämeni täynnä huolia) — tämän aterian ääressä tapasi minut ystäväni Gus Hoskins saatuaan sen kirjeen, jonka olin hänelle lähettänyt.
Gus, joka ei koskaan ennen ollut käynyt vankilassa ja jonka sydän pysähtyi, kun punatukkainen nuori mooses avasi ja sulki kaikki ne monet rautaiset ulko-ovet, tyrmistyi kerrassaan nähdessään minut edessäni pullo punaviiniä kullattujen lamppujen häikäisevästi valaisemassa huoneessa. Uutimet oli laskettu ales, niin ettei voinut nähdä akkunain ristikoita. Ja herra B., herra Lock Brightonista, herra Aminadab ja eräs toinen rikas herrasmies samaa ammattia ja uskonnollista vakaumusta, rupattelivat niin hilpeästi ja näyttivät niin arvokkailta kuin kukaan aatelismies hyvänsä maassa.
"Tulkoon sisälle", sanoi herra B., "jos hän on herra Titmarshin ystävä. Sillä saakeli soikoon, tahdonpa nähdä oikean kelmin, ja Jumal'avita, Titmarsh, minusta Te olette kaikkein paraita Lontoossa. Te voitatte Broughin, sen teette, kautta Jupiterin! Sillä hän näyttikin kelmiltä — jokainen olisi voinut sen vannoa. Mutta Te, kautta Jupiterin! Te näytätte rehellisyyden perikuvalta!"
"Se poika kelpaa!" sanoi Aminadab viittoen minuun ja iskien silmää ystävälleen herra Jehoshaphatille.
"On siinä miestä!" sanoo Jehoshaphat.
"Kiinni kolmesta sadasta tuhannesta punnasta!" sanoo Aminadab.
"Broughin oikea käsi, ja vain kolmenkolmatta vanha."
"Herra Titmarsh, terveydeksenne, herra Titmarsh!" huudahtaa herra Lock hurmaantuneena, "Toivotan Teille kaikkein totisimmasti terveyttä ja parempaa onnea seuraavalla kerralla."
"Mitä vielä! Hän pärjää kyllä", sanoo Aminadab. "Ei hänellä hätää."
"Kiinni mistä?" kiljasin minä aivan ällistyneenä. "Tehän vangitsitte minut yhdeksänkymmenen punnan tähden!"
"Niin kyllä, mutta Te olette kiinni puolesta miljoonasta — senhän tiedätte. Noita velkoja minä en laske — noita vaivaisia kauppiasten laskuja. Minä tarkotan Broughin liikettä. Se on ruma juttu, mutta Te kyllä läpäisette. Me tunnemme Teidät kaikki. Ja minä annan vaikka henkeni, että kun Te pääsette oikeudesta, rouva Titmarshilla on sievä erä jossakin tallella."
"Rouva Titmarshilla on pieni omaisuus", sanon minä. "Entä sitten?"
Herrat rähähtivät kaikki kovaan nauruun, sanoivat, että minä olin "mainio mies" — "oivallinen otus", ja tekivät muita viittauksia, joita minä en silloin ymmärtänyt, mutta joiden merkityksen minä sittemmin opin tuntemaan. Sillä he pitivät minua, sen pahempi, suurena roistona ja luulivat, että minä olin varastanut West Diddlesexiä ja saadakseni saaliini talteen siirtänyt sen vaimolleni.
Keskellä tätä keskustelua astui Gus sisälle, kuten sanoin. Ja hui! minkä vihellyksen hän päästi nähdessään, mitä oli tekeillä!
"Herra von Joel, kautta Jupiterin!" sanoo Aminadab. Mille kaikki nauroivat.
"Istukaa alas", sanoo herra B., "istukaa alas ja kostuttakaa vihellyspilliänne, hyvä piiparini. Tehän olette se piipari, joka soitti Mooseksen edessä! Siinäpä saitte, Dab. Dab, tuokaa uusi pullo Burgundia herra Hoskinsille." Ja ennen kun Gus sanaakaan haastoi, oli hän jo ensi kertaa elämässään juomassa Clos-Vougeota. Gus sanoi, ettei hän ollut koskaan ennen maistanut Bergamya, mille oikeudenpalvelija halveksivasti hymähti ja ilmoitti hänelle viinin nimen.
"Vanhaa Clota![30] Mitä?" sanoo Gus, ja me nauroimme, mutta hebrealaiset eivät tällä kertaa yhtyneet meihin.
"Sho, sho, herra!" sanoo herra Aminadabin ystävä. "Me ole kaikki shentlemen täälä eikä shentlemn koshka kyshy toishee shentlemen ushko."
Kun tämä juhla oli lopetettu, vetäysimme Gus ja minä huoneeseeni neuvottelemaan asioitteni johdosta. Mitä tulee vastuunalaisuuteen, johon minä West Diddlesexin osakkeenomistajana olin joutunut, ei se minua huolestuttanut. Sillä vaikka asia aluksi saattaisi vähän vaivata minua, tiesin, etten ollut osakkeenomistaja, että osakkeet olivat nimellisiä ja määräsivät osingon maksettavaksi niiden esittäjälle, ja minun tätini oli peruuttanut osakkeensa ja minä niinmuodoin olin vapaa. Mutta minun oli kovin epämieluista ajatella, että minä olin lähes sadan punnan velassa kauppamiehille, pääasiassa rouva Hoggartyn toimesta, ja kun hän oli luvannut vastata niistä laskuista, päätin minä lähettää hänelle kirjeen muistuttaen häntä lupauksestaan ja pyytäen häntä samalla lunastamaan minut herra von Stiltzin velasta, josta minut oli vangittu ja johon minä tosin en ollut joutunut hänen, vaan herra Broughin tahdosta, enkä olisi koskaan joutunutkaan ilman tämän herrasmiehen ehdotonta vaatimusta.
Sen tähden minä kirjoitin hänelle pyytäen häntä maksamaan kaikki nämät velat ja toivoin maanantai-aamuna jälleen olevani rakkaan vaimoni luona. Gus vei kirjeen ja lupasi jättää sen Bernard-kadulle kirkonmenojen jälkeen, mutta niin että Mary ei saisi tietää mitään siitä, missä kiusallisessa asemassa minä olin. Oli melkein puoliyö, kun me erosimme, ja minä koetin nukkua niin hyvin kuin taisin herra Aminadabin pihahuoneen pienessä likaisessa vetosohvassa.
Aamu oli kaunis ja päivänpaisteinen, ja minä kuulin kellojen riemuisasti kutsuvan kirkkoon ja olisin kernaasti suonut käveleväni vaimoni kanssa löytölastenkodille. Mutta kolme rautaovea oli minun ja vapauden välillä, enkä minä voinut muuta tehdä kuin lukea rukouksia omassa huoneessani ja perästäpäin astella edestakaisin talon pihalla. Uskonetteko sen? Tämä pihakin oli kuin mikäkin häkki! Paksut rautaristikot saarsivat sen joka puolelta, ja siellä herra Aminadabin tyrmälinnut hengittivät raitista ilmaa.
He olivat huoneeni akkunan kautta nähneet minun lukevan rukouskirjaani ja kaikki päästivät kamalan naurun rähäkän, kun minä tulin kävelemään häkissä. Yksi heistä kiljasi "amen" nähdessään minun, toinen kutsui minua lampaaksi (joka hänen kielessään merkitsi hyvin typerää miestä), kolmas ihmetteli, että minä jo nyt turvausin rukouskirjaan.
"Milloin sitten minun teidän mielestänne pitää tehdä se?" sanon minä miehelle — raakamaiselle hevoskauppiaalle.
"No kun teidät viedään hirtettäväksi, nuori teeskentelijä!" sanoo mies. "Mutta se on aina Broughin miesten tapa", jatkoi hän. "Minä olin kerta hankkinut hänelle neljä kimoa — aimo hinnasta, mutta hän ei lähtenyt niitä katsomaankaan Tattersalliin, ei tahtonut puhua halkaistua sanaa koko kaupasta, koska oli sunnuntai."
"Sen tähden että on teeskentelijöitä, herraseni", sanon minä, "ei uskontoa ole pidettävä huonona asiana. Ja jos herra Brough ei tahtonut käydä kauppaa kanssanne sunnuntaina, niin hän epäilemättä teki velvollisuutensa."
Miehet vain sitä enemmän nauroivat tälle moitteelle ja ilmeisesti pitivät minua suurena pahantekijänä. Minä olin iloissani päästessäni heidän seurastaan, kun Gus ja herra Smithers saapuivat paikalle. Molempain naamat olivat hyvin pitkät. Heidät saatettiin minun huoneeseeni, ja ilman tilausta toi herra Aminadab meille pullon viiniä ja leipäsiä, mikä minusta oli hyvin ystävällisesti tehty hänen puoleltaan.
"Juokaa lasi viiniä, herra Titmarsh", sanoo Smithers, "ja lukekaa tämä kirje. Kauniinpa tunnustuksen Te lähetitte tädillenne tänä aamuna, ja tässä Teillä on vastaus siihen."
Minä join viinin ja vapisin hyvänlaisesti lukiessani, niinkuin seuraa:
'Hhyvä herra,
Jos Te, koska tiäsitte, että olin aikonnut jättää Teille omaisuuteni, tahdoitte murhata minut ja sillä tavalla päästä siihen kiini, Te olette pettynnyt. Teidän hävittömyytenne ja kiittämättömyytenne olisi murhannut minut, jollen minä, taivaallisen armon kautta, olisi osannut hakea lohdutusta muualta.
Melkein kokonaisen vuaden minä olen kärsinnyt marttyyrin tuskia Teidän tähtenne. Minä heitin kaikki — onnellisen kotini maaseudulla, jossa kaikki pitivät kuniassa Hoggartyn nimeä; kalliit mööpelini ja viinini, hopeani, klasini ja posliinini, kaikki minä toin — kaikki tehdäkseni kotinne onnelliseksi ja värteeratuksi. Minä olen kärsinyt rouva Titmarshin miinit ja nääsviisaudet, minä olen tuhlannut Teille ja hänelle lahjoja ja palveluksia. Minä olen uhrannut itseni; minä olen heittännyt parhaan seuran maalla, johon minä olen tottunnut, ollakseni vartiana ja apuna Teille ja estääkseni, jos mahdollista, sen tuhlauksen ja ekstravakanssin, johon minä profeteerasin Teidän hukkuvan. Sellaista tuhlausta ja ekstravakanssia minä en koskaan, en koskaan, en koskaan ole nähnyt. Voita on tuhlattu niinkuin se olisi lantaa, kivihiilet on viskattu pellolle, kynttilät poltettu molemmista päistä, tee ja liha samalla tapaa. Tämän talon lahtarinlaskulla olisi saattannut elättää kuusi perhettä.
Ja nyt Te julkeatte, kun aivan oikein olette rikostenne tähden joutunnut vankeuteen, — koska olette pettännyt minulta 3000 puntaa, ryävännyt äidiltänne mitättömän summan, joka hänelle, vaimo raukalle, oli kaikki (vaikka hän ei voi tuntea vahinkoaan niinkuin minä, koska hän kaiken ikänsä on ollut vaivanen kitupiikki), koska olette tehnyt velkoja, joita ette jaksa maksaa, vaikka tiäsitte, että Teidän vaivaset tulonne eivät ollenkaan voineet kestää sellaista ekstravakanssia — Te tulette pyytämään minua maksamaan Teidän velkanne! Ei, herrani, se riittää aivan hyvästi, että Teidän äitinne saa mennä köyhäinhuaneeseen ja että Teidän vaimonne saa laasta katuja, mihin Te justiin olette saattannut heidät. Minä toki saatan peräytyä ja pitää vähän niitä mukavuuksia, joihin minun arvoni minut oikeuttaa, vaikka Te olette pettännyt minulta suuren summan ja minä olen pakotettu viättämään päiväni verrattain köyhästi. Huanekalut tässä talossa ovat minun, ja kun minä otaksun, että Te meinaatte lähettää rouvanne nukkumaan kadulle, minä ilmoitan, että minä vian kaikki pois huamena.
Herra Smithers saa kertoa Teille, että minä olin meinannut jättää Teille kaiken omaisuuteni. Minä olen tänä aamuna hänen läsnäollessaan juhlalliseti repinnyt rikki testamenttini, ja täten kiällän kaiken yhteyteni Teidän ja Teidän kerjäläisperheenne kanssa.
Susan Hoggarty.
P.S. Minä otin kärmeen povelleni ja se pisti minua.'
Minä tunnustan, että kun ensi kertaan luin tämän kirjeen, olin niin raivoissani, että melkein unohdin sen tuskallisen tilan, johon se minut syöksi, ja minua uhkaavan perikadon.
"Mikä hupsu Te olitte, Titmarsh, kun kirjoititte sellaisen kirjeen!" sanoi herra Smithers. "Olette nyt itse katkaissut kaulanne, hyvä herra, — menettänyt kauniin omaisuuden — kirjoittaa raapaissut pois itsellänne viisisataa puntaa vuodessa. Rouva Hoggarty, minun suojattini, toi testamentin alas ja paiskasi sen, kuten hän sanoo, tuleen meidän nähtemme."
"Siunattu asia on, että vaimosi ei ollut kotona", lisäsi Gus. "Hän oli mennyt kirkkoon tänä aamuna tohtori Saltsin perheen kanssa ja lähetti sanan, että hän viettäisi päivän heidän luonaan. Hänhän oli aina iloissaan päästessään rouva Hoggartyn seurasta."
"Hän ei koskaan älynnyt, millä puolella hänen etunsa oli", sanoi herra Smithers. "Olisitte odottanut, kunnes rouva Hoggarty olisi oikealla tuulella, ja lainannut rahat muualta. Olinhan minä jo melkein saanut hänet sulattamaan vahinkonsa tuossa kirotussa yhtiössä. Minä näytin hänelle, miten olin pelastanut Broughin kynsistä koko jälellä olevan omaisuuden, jonka se roisto olisi nielaissut yhdessä päivässä. Ja jos Te olisitte jättänyt asian minun huostaani, herra Titmarsh, olisin minä kokonaan sovittanut Teidät ja rouva Hoggartyn, minä olisin poistanut kaikki vaikeudet, minä olisin itse lainannut Teille sen vaivaisen erän."
"Teettekö sen?" sanoo Gus. "Te kunnon ukko!" ja hän tempasi Smithersin käden ja likisti sitä niin, että vedet nousivat lakiherran silmiin.
"Jalomielinen mies!" sanoin minä. "Lainatkaa minulle rahat, koska tiedätte, missä tilassa minä olen enkä voi maksaa!"
"Jaa, hyvät herrat, siinäpä on pulma!" sanoo herra Smithers. "Minä sanon, että minä olisin lainannut rahat, ja sen minä olisin tehnyt rouva Hoggartyn tunnustetulle perijälle — olisin tällä hetkellä, sillä ei mikään ilahuta Bob Smithersin sydäntä enemmän kuin ystävyyspalvelusten tekeminen. Minun olisi ollut ilo tehdä se, ja pelkkä tunnustus tämän kunnioitettavan rouvan puolelta olisi kyllin riittänyt. Mutta nyt, hyvä herra, on asia muuttunut — Teillä ei ole mitään vakuutta tarjottavana, kuten aivan oikein huomautitte."
"Ei vähintäkään, se on totta."
"Ja ilman vakuutta, herra Titmarsh, tietysti ei voi odottaa rahoja — tietysti ei. Te olette ymmärtäväinen mies, herra Titmarsh, ja minä näen, että meidän mielipiteemme täydellisesti käyvät yhteen."
"Onhan hänen vaimollaan omaisuus", sanoo Gus.
"Vaimolla omaisuus? Turhia! Rouva Titmarsh on alaikäinen eikä voi liikuttaa siitä shillinkiäkään. Ei, ei, minä en puutu alaikäisten rahoihin. Mutta kuulkaas! — äidillännehän on talo ja puoti kylässämme. Antakaa minulle kiinnitys siihen —"
"Sitä minä en tee, hyvä herra", sanon minä. "Äitini on jo saanut kylliksi kärsiä minun takiani ja sisaretkin on hänen elätettävänään, ja minä olen kiitollinen Teille, herra Smithers, jos ette sanallakaan ilmaise hänelle mitään nykyisestä tilastani."
"Te puhutte kuin kunniallinen mies, hyvä herra", sanoo herra
Smithers, "ja minä lupaan tismalleen täyttää Teidän toivomuksenne.
Teenpä enemmänkin, herra Titmarsh. Minä esitän Teidät eräälle
täkäläiselle toiminimelle, arvoisille ystävilleni, herroille Higgs,
Biggs ja Blatherwick, jotka tekevät kaiken voitavansa palvellakseen
Teitä. Ja nyt, hyvä herra, minä toivotan Teille hyvää huomenta."
Ja näin sanoen herra Smithers otti hattunsa ja lähti huoneesta. Ja vielä kerta neuvoteltuaan tätini kanssa, kuten perästäpäin kuulin, hän matkusti Lontoosta postivaunuissa samana iltana.
Minä lähetin uskollisen Gusin vielä kerran varovaisesti ilmoittamaan asian vaimolleni, peläten, että rouva Hoggarty kertoisi sen töykeästi hänelle, kuten tiesin hänen kiukuissaan voivan tehdä. Mutta läähättäen hän tuli tunnin perästä takaisin ilmoittamaan, että rouva Hoggarty oli pakannut ja lukinnut matkalaukkunsa ja ajurinrattaissa ajanut pois. Siten tietäen, ettei Mary parkani palaisi ennen iltaa, Hoskins jäi luokseni siihen saakka ja vietettyään kanssani murheellisen päivän poistui jälleen kello yhdeksän viedäkseen hänelle surulliset uutisemme.
Kello kymmenen kuului sinä iltana kiivasta kolistelua ja soittamista ulko-ovella, ja pian tyttö poloseni lankesi syliini, ja Gus Hoskins vetisteli jossakin nurkassa minun koettaessani parhaimpani mukaan lohduttaa vaimoani.
* * * * *
Seuraavana päivänä kunnioitti minua käynnillään herra Blatherwick, joka, kuultuaan, että minulla oli vain kolme guineaa lakkarissa, kursailematta sanoi, että lakimiehet elävät vain palkkioistaan. Hän kehotti minua lähtemään pois Cursitor-kadulta, koska eläminen siellä tuli varsin kalliiksi. Ja minun siinä istuessani kovin murheissani, tuli vaimoni (oli ollut hyvin vaikeata saada hänet lähtemään luotani edellisenä yönä).
"Ne kauheat miehet tulivat kello neljä tänä aamuna", sanoi hän, "neljä tuntia ennen päivän valkenemista."
"Mitkä kauheat miehet?" kysyn minä.
"Ne jotka tulivat viemään pois tätisi huonekalut", sanoi hän. "He olivat pakanneet kaikki, ennen kun minä tulin. Ja minä annoin heidän viedä kaikki. Olin liika suruissani voidakseni katsoa, mikä oli meidän, mikä ei ollut. Se ilettävä herra Wapshot oli heidän mukanaan, ja kun minä läksin, jäi hän katsomaan, kuinka viimeinen tavarakuorma ajoi pois. Minä toin vain sinun vaatteesi", lisäsi hän, "ja muutamia omiani, ja joitakuita kirjoja, joita sinä kernaasti lueskelit ja vähän — vähän tarpeita, joita olen valmistanut — pienokaiselle. Palkollisen palkka oli maksettu jouluun, ja minä maksoin lopun. Ja katsos, juuri kun minä olin poislähdössä, tuli posti ja toi minulle puolenvuoden korkoni — kolmekymmentäviisi puntaa; rakas Sam. Eikö se ole siunattu asia?"
"Tahdotteko maksaa laskuni, herra, mikä se Teidän nimenne on?" kiljasi tähän herra Aminadab lennättäen oven auki (oletan, että hän oli neuvotellut herra Blatherwickin kanssa). "Minä tarvitsen tätä huonetta gentlemannia varten. Minä arvaan, että se on liika kallis Teidän laisellenne." Ja sen sanoen — kukapa sen uskoisi? — mies tuikkasi minulle kolmen guinean laskun kahden päivän ruuasta ja asunnosta hänen kauheassa pesässään.
* * * * *
Parvi laiskoja tyhjäntoimittajia tunkeili oven edessä, kun minä tulin siitä ulos. Ja jos olisin ollut yksin, olisin hävennyt heidän näkemistään. Mutta nyt ajattelin vain rakasta, rakasta vaimoani, joka luottavasti nojasi käsivarteeni ja hymyili minulle kuin taivas — niin ja toikin taivaan mukaani Fleet-vankilaan — tai ainakin taivaan enkelin. Ah, minä olin rakastanut häntä ennen, ja onnellista on rakastaa, kun on nuori ja toivorikas ja näkee naurua ja päivänpaistetta. Mutta ole onneton, ja tiedä silloin mitä on olla hyvän vaimon rakastama! Taivaan kautta minä julistan, että kaikista niistä iloisista ja onnellisista hetkistä, mitä se on minulle antanut, se oli kaikista korkein — se pieni ajomatka alas Holbornin vankilaan, vaimoni poski nojaten olkaani vastaan! Luuletteko, että piittasin oikeudenpalvelijasta, joka istui vastapäätä? En totta jumaliste! Minä suutelin vaimoani ja syleilin häntä — niin ja itkinkin hänen kanssansa. Mutta ennen kun matkamme oli päättynyt, kuivuivat hänen silmänsä ja hän astui alas ajoneuvoista vankilan portilla punastuvana ja onnellisena, ikäänkuin olisi ollut hovijuhlaan menevä prinsessa.