KAHDESKOLMATTA LUKU.
Mr. Moodyn kruunauspäivä.
Maailmalle on joulukuun 22 päivä koko vuoden lyhin päivä, mutta D. L. Moodylle oli sen koitto alkuna päivään, jolla ei ole lainkaan iltaa. Neljäkymmentä neljä vuotta oli hän ollut jumalallisesta elämästä osallisena, ja hänen siirtymisensä näkyväisestä näkymättömään, ajallisesta maailmasta ijankaikkiseen, ei mitenkään tuottanut pysäystä hänen elämässään. Toisissa maailmoissa palvelee hän yhä samaa Mestaria, jonka asiaa hän niin sydämmensä pohjasta rakasti ja niin väsymättömällä innolla palveli. Hänen ainoa päämääränsä hänen ajallisen elämänsä aikana oli ollut Jumalan tahdon tekeminen, ja hänelle omituisella kuuliaisuudella totteli hän Jumalan viimeistä kutsua.
Vielä muutamia tuntia ennen loppua oli Mr. Moodylla sama vakuutus kuin hänen perheelläänkin, nimittäin että hänen terveytensä oli parantumaan päin. Edellisenä päivänä tuntui hän melkein tavallista hermostuneemmalta, mutta hän puhui iloisesti itsestään.
Vastaukseksi kysymykseen, oliko hänen hyvä olla, lausui hän:
"Oi, on. Jumala on kohtaani sangen hyvä — ja perheeni samoin".
Ei ainoakaan ihminen ole sydämmellisemmin voinut rakastaa perhettään ja elintehtäväänsä kuin hän, ja hänen kuultiin usein lausuvan:
"Elämä on minulle sangen suloinen, eikä mikään mahtiasema taikka rikkaus voisi houkutella minua siltä istuimelta, jolle Jumala minut on asettanut".
Se, että hän oli niin valmis erkanemaan täältä, ei johtunut elämään kyllästymisestä eikä halusta päästä kauvemmin palvelemasta, sillä työ Kristuksen eteen tuotti hänelle sellaista iloa, että harvat ovat vertaista kokeneet.
Viimeinen kutsu tuli odottamatta. Alkupuolella yötä oli A. P. Fitt, hänen vävynsä, valvonut hänen vuoteensa vieressä. Hän näytti suurimman osan tästä ajasta nukkuvan levollisesti. Kello kolme aamupuolella tuli hänen poikansa W. R. Moody valvomaan sairashuoneessa. Useita tuntia makasi potilas levottomana, eikä voinut nukkua. Noin kello 6 aikaan a. p. tyyntyi hän ja vaipui luonnolliseen uneen, josta hän noin tunnin kuluttua heräsi. Hänen poikansa kuuli äkkiä, miten hän matalalla äänellä ja täsmällisesti puheli, lausuen:
"Maa väistyy, taivas aukeaa eteeni".
Hänen poikansa ensi ajatus oli herättää häntä jostakin, jonka hän otaksui uneksi.
"Ei, tämä ei ole mikään uni, William", lausui Mr. Moody. "Tämä on ihanaa! Tämä on kuin jonkinlainen hengellinen huumaustila! Jos tämä on kuolema, niin kuolema on suloinen! Täällä ei löydy mitään laaksoa! Jumala kutsuu minua, ja minun täytyy mennä!"
Hoitajatar kutsutti samassa perheen ja lääkärin, joka oli ollut yötä siellä. Mr. Moody jatkoi tyyntä puhettaan, tuntui ikäänkuin hän toisesta maailmasta olisi lausunut viimeisiä tervehdyksiään rakkailleen, jotka hän juuri oli jättämäisillään.
"Olen aina ollut kunnianhimoinen mies", hän sanoi, "en ole himonnut jättää jälkeeni rikkauksia ja tavaroita, vaan paljon työtä, jota teidän on jatkettava. Sinä saat jatkaa työskentelyäsi Mount Hermonissa, Paul saa vanhemmaksi tultuaan ottaa seminaarin johdon, Fitt'in tulee ottaa opisto haltuunsa, ja Ambert (hänen veljenpoikansa) voi auttaa teitä taloudellisissa tehtävissä".
Sitte näytti kuin olisi hän katsahtanut esiripun toiselle puolen, sillä hän huusi:
"Tämä on minun triumffini; tämä on minun kruunauspäiväni! Minä olen tätä vuosikausia odottanut".
Hänen kasvonsa paistoivat, ja äänellä täynnä iloista ihastusta hän lausui: "Dwight! Irene! Minä näen lasten kasvot!" Hän tarkoitti kahta lastenlastaan, jotka Jumala viime vuoden kuluessa oli luokseen korjannut.
Sitte hän lausui, luullen olevansa tajuntansa kadottamaisillaan:
"Tervehtäkää heitä kaikkia".
Juuri samassa astui hänen puolisonsa huoneesen. Hän huusi:
"Äiti, sinä olet ollut minulle hyvä vaimo".
Sitte tuli hän tajuttomaksi. Siihen asti ei oltu käytetty lääkkeitä, ei minkäänlaisia.
Perheestä näytti kuin ei hän ikänä enää palaisi tajuntaansa takaisin, niin suuri oli voimattomuus. Puolen tunnin kuluttua hän kumminkin kiihoittavien aineiden vaikutuksesta virkosi, ja kun tajunta palasi, lausui hän heikolla äänellä seuraavat sanat:
"Ei mitään tuskaa! Ei mitään laaksoa!" Hetken kuluttua, kun hän hieman oli tointunut, hän lisäsi:
"Jos kuolema on tällainen, niin ei se ole lainkaan vaikea. Se on suloinen!"
Vähän myöhemmin nousi hän äkkiä kyynäspäilleen ja huusi:
"Mitä tämä kaikki merkitsee? Mitä te kaikki täällä teette?"
Hänen vaimonsa selitti, ettei hän ollut voinut hyvin. Heti näytti ikäänkuin kaikki olisi hänelle selvinnyt. Hän lausui:
"Tämä on merkillistä! Olen ollut kuoleman porttien tuolla puolen aivan taivaan ovella saakka, ja täällä minä nyt taasen olen. Se en sangen merkillistä".
Taasen hän sanoi: "Tämä on minun kruunauspäiväni. Tämä on ihanaa!" Hän puheli siitä vaikutuksesta, jonka hän jätti jälkeensä, ja uskoi Northfieldin koulut molempien poikiensa haltuun. Tyttärelleen ja tämän miehelle hän uskoi Chicagon raamattuopiston. Kun häneltä kysyttiin, minkä tehtävän hänen vaimonsa saisi, virkkoi hän:
"Oi, hän on Eevan tavoin meidän kaikkien äiti!"
Innokkaaseen pyyntöön, että hän jäisi perheensä luo, hän vastasi:
"Minä en aijo elämääni heittää luotani. Minä viivyn niin kauan kuin
Jumala tahtoo, mutta jos hetkeni on tullut, niin olen valmis".
Eräs tätä seuraava lausunto osoittaa miten selvä hänen ajatuskykynsä oli. Hän huomautti:
"Meillä on tänään 22 päivä joulukuuta vai kuinka? Viisi kuukautta sitten kuoli Irene… juuri tässä huoneessa!"
Todellisuudessa oli siitä vain neljä kuukautta (22 p. elok.), mutta muuten oli kaikki juuri niinkuin hän lausui.
Yht'äkkiä näytti hänen vallanneen uusi ajatus, jolloin hän epäilemättä tunsi olennossaan sen uudistetun voiman, joka usein juuri on lopun enteenä; hän huusi:
"Minusta tuntuu melkein kuin Jumala tahtoisi tehdä ihmeen ja nostaa minut pystyyn Minä nousen ja istuudun tuoliin. Jos Jumala tahtoo ihmeen kautta tehdä minut terveeksi, niin on hyvä, muussa tapauksessa voin kohdata kuoleman tuolissani niinhyvin kuin tässäkin".
Kääntyen jonkun puoleen, joka juuri asetteli lämpimiä kääreitä, hän lausui:
"Ei, ota pois nuo! Jos Jumala aikoo tehdä ihmeen, mm me emme niitä tarvitse, ja ensimmäinen, minkä siinä tapauksessa tekisimme olisi kaiketi se, että lähettäisimme Teidät, herra tohtori, tiehenne".
Hän ei sitä kuitenkaan vaatinut, mutta nousemasta ylös häntä ei voitu estää. Hän käveli poikki lattian erään lepotuolin luo, johon hän hetkeksi istahti. Uusi horrostila, joka kesti vain muutamia silmänräpäyksiä, uuvutti hänet kokonaan; hän palasi mielellään sänkyynsä ja makasi siinä yli tunnin loppua odotellen. Hän vaipui vieläkin ennen loppua lyhyeen horrostilaan.
Viimeiseen asti osoitti hän huolenpitoa ympäristöstään. Hetkisen ennen lähtöään kääntyi hän vaimonsa puoleen, lausuen:
"Tämä on sinulle kauheata; se tulee niin äkkiä. Olen pahoillani, kun vaivaan sinua täten. Tällaisessa jännityksessä on vaikea olla".
Muutamia minuutteja ennen kahtatoista oli hän silminnähtävästi vieläkin kerran tajuntansa menettämäisillään, ja kun lääkäri tuli hänen vuoteensa luo uudelleen ruiskuttaakseen häneen kiihoittavaa ainetta, katsoi Mr. Moody häneen kysyväisesti ja ikäänkuin epäröivänä ja lausui aivan luonnollisella äänellä:
"Tohtori, en tiedä teemmekö tätä. Luuletteko, että se on minulle parasta?"
Tohtori sanoi että hän luuli sen olevan hänelle hyödyllistä.
"Mutta", virkkoi Mr. Moody, "se käy perheelleni niin pitkäksi!"
Tohtori kääntyi poispäin nähdessään, ettei potilaan henkeä voitu pelastaa, ja vähän hetken perästä vaipui Mr. Moody jälleen horrostilaan, josta hän heräsi Hänen luonaan, jota hän oli rakastanut ja niin kauan uskollisesti palvellut. Se ei muistuttanut kuolemaa, sillä hän nukkui tyynesti ja rauhallisesti, ja helposti saattoi mielessään kuvitella hänen vastaanottoaan toisessa maailmassa monien rakkaiden keskellä, jotka hänen tuloaan odottivat.
Muuan kaukaisessa kaupungissa oleva ystävä sähköitti: "Mr. Moodyn rakkaus musiikkiin oli vihdoinkin tänä jouluaamuna tullut tyydytetyksi".