KOLMASKOLMATTA LUKU.
Hautajaisjuhlallisuudet.
"Hän on mennyt korkeammalle — siinä kaikki; mennyt vanhasta majasta huoneesen, joka on kuolematon, ruumiisen, johon ei kuolema voi koskea, jota ei synti voi tahrata, ruumiisen, joka on Hänen oman ylösnousemusruumiinsa kaltainen".
Tämä hänen kuolinvuoteensa ääreltä lausuttu todistus voi selvittää sen harvinaisen hautajaisjuhlan luonnetta, mikä pidettiin tiistaina joulukuun 26 päivänä iltapuolella. Se oli todellakin kristillinen hautajaisjumalanpalvelus. Oikeaan kieleen kosketettiin, kun T:ri C. J. Scofield, kongregationalistikirkon pastori Northfield'issä, jumalanpalveluksen alussa lausui: "Me emme ole täällä tappiota suremassa vaan voittojuhlaa viettämässä".
Mr. Moody eli ja kuoli voittajana. Hän haudattiin niinkuin hän kuolikin — voittajana. Tosin ei siellä nähty mitään sotilasmusiikkia tai komeata paraatia töyhdöillä varustettujen ruumisvaunujen jälessä. Itse teossa ei löytynyt ruumisvaunuja eikä surumusiikkia, ei soitettu kirkonkelloja eikä nähty suruharsoja, kyyneltyneitä kasvoja peittämässä. Kyyneleet nähtiin jokaisen silmissä tuossa suuressa, läsnäolevassa seurakunnassa. Mutta mitään itkua ei kuultu, ja tyyneimmät kasvot koko kirkossa olivat niiden, jotka kuuluivat lähimpään perhepiiriin. Rouva Moodyn osoittama tyyneys soveltui sille, jonka puoliso oli siirtynyt sanomattomaan iloon, joka häntä itseäänkin odottaa ja jota hän on puolisonsa kera jakava.
"Toivon, ettei kukaan ole kutsuva minua isättömäksi", lausui tytär aamulla eräälle ystävälle. Vanhimman pojan vaimon kuultiin kirkkaalla äänellään ottavan lauluun osaa, osoittaen siten mitä ihmeteltävintä mielenmalttia: siinä ei piillyt vähintäkään merkkiä kahden lapsen kadottamisesta, hänen oman isänsä vaarallisesta sairaudesta ja rakastetun appensa kuolemasta, kaikki samana vuonna. Pojat olivat yhtä innokkaita kuin jos olisivat olleet jossakin isänsä johtamassa kokouksessa. Koko perhe oli ihmeteltävän tyyni.
Hautajaispäivä oli ihana — "yksi Herran omia päiviä", kuten läsnäolijat sitä nimittivät. Kirkkaana nousi aurinko vuoren takaa, jonka juurella Northfield sijaitsee. Etäällä, Green Mountain'in rinteillä näkyi paikottain lunta. Aamu oli kalsea, mutta iltapäivällä ystävien kokoontuessa jumalanpalvelukseen, oli ilma käynyt koko lailla lämpimämmäksi. Bostonista, New-Yorkista ja muista kaupungeista saapui heti päivällisen jälestä joukottain ihmisiä. Brattletown'ista Vt. saapui ylimääräisellä junalla useita ystäviä. Monta tunnettua pappia ja maallikkoa oli saapunut paitsi niitä, jotka olivat jumalanpalveluksessa osallisina. Ira D. Sankey, Mr. Moodyn kumppani kolmenkymmenen vuoden aikana, vaimonsa seurassa sekä kolme muuta Mr. Moodyn laulajaa — Georg C. Stebbins, D. R. Fowner ja F. H. Jacobs — olivat läsnä.
Muukalainen, joka aamupuolella olisi käynyt Mr. Moodyn oven ohi, ei olisi voinut huomata, että kuolema hiljan oli tässä kodissa vieraillut. Ei surunmerkkiäkään näkynyt. Ei mitään suruharsoja ovella; ei verhoja ikkunoissa. Kansaa tulvaili taloon kuin pitotilaisuudessa. Jumalanpalveluksen loputtua istuttiin kirjastossa ja vierashuoneessa iloisesti puhellen. Puhe koski etupäässä Mr. Moodya; muistettiin tapahtumia hänen vaiherikkaasta elämästään, kehoittavia sanoja, joita hän oli lausunut ja rakkaudentöitä, joita hän oli tehnyt. Kello 10 pidettiin jumalanpalvelus, jonka toimittivat t:ri Scofield ja t:ri R. A. Torrey, Chicago Avenue-kirkon pastori ja Chicagon raamattuopiston superintendentti, jossa tilaisuudessa luettiin kappaleita raamatusta ja rukoiltiin. Sitten vietiin ruumis kilometrin päässä sieltä sijaitsevaan kirkkoon, paareilla, jota kantoi kolmekymmentäkaksi Mount Hermon koulun oppilasta. Kello 2,30 j. pp. alkoi yleinen jumalanpalvelus.
Kirkon parvet olivat viheriänkeltasella koristetut; arkun päällä ja ympärillä oli kukkasseppeleitä opettajilta ja oppilailta Northfieldin ja Chicagon eri laitoksista. Pään puolessa oli patja, johon aistikkaasti oli laitettu valkea ruunu purppuranpunaisella nauhalla, jolle Mr. Moodyn sanat: "Jumala kutsuu minua", olivat painetut. Avattu raamattu, johon vasemmalle puolen oli kirjoitettu: "Voitto. 1 Kor. 15: 55-57", ja oikealle: "2 Tim. 4: 7, 8" oli jalkain puolessa. Palmuja, sanajalkoja, laakeripuita, orvokkeja ja muita kukkia oli asetettu saarnalavan koristeeksi. Kun kansi siirrettiin arkun päältä pois, näkyivät kasvot ja kädet kaikkialle kirkossa. Kun aurinko laski, tunkeutui yksi yksinäinen säde uutimien välitse jääden arkun päälle. Aurinko nousi vähitellen, kunnes säde saavutti tuon monelle niin rakkaan kasvot. Tämän ihanan kohtauksen huomasi heti tuo suuri seurakunta. Kun nyt ilta lähestyi ja varjot täyttivät huoneen, tuntui tämä yksinäinen eksynyt auringonsäde valkeudelta, lähetetty kultaporttien tuolta puolen.
T:ri Scofield oli saanut tehtäväkseen johtaa jumalanpalvelusta, joka aloitettiin laulamalla: "Vähäinen hetki", Majuri Whittlen ja James Mr. Grahananin säveltämän laulun.
Laulun loputtua rukoili T:ri Scofield, T:ri Arthur T. Pierson luki päivän tekstin, jonka perästä T:ri George C. Needham rukoili. "Immanuelin maa" laulettiin sitte. Puheessaan lausui T:ri Scofield:
"Tämä ei ole oikea paikka Dwight L. Moodyn elämän ja luonteen kuvailemiseen, enkä minä ole oikea mies sitä tekemään. Sellainen kertomus ilmestyy myöhemmin. Mutta muutamia asianhaaroja täytyy ainakin heti mainita. Muutamat seikat ovat siksi silminnähtäviä, ettei aika eikä tarkempi mietintö niitä voi järkyttää. Kenkään ei ole sitä milloinkaan epäilevä, että tänään laskemme maan rakkaaseen poveen suuren miehen kuolevaisen ruumiin".
"Joko me mittaamme hänen suuruuttaan luonnollisten ominaisuuksien perusteella, sielunkykyjen tai aikaansaadun vaikutuksen pohjalla, niin täytyy meidän tunnustaa, että Dwight L. Moody oli suuri mies. Hänen luonteensa peruspiirteet olivat rehellisyys ja läpikotainen kunnollisuus. Hänellä oli luontainen vastenmielisyys kaikkea kavaluutta, epätodellisuutta ja teeskentelyä vastaan. Kaikkein enimmän hän vihasi hengellistä ulkokullaisuutta, tekopyhyyttä. Tässä suhteessa olivat hänen mielipiteensä vaativat ja ankarat. Mutta hän ei niitä myöskään missään niin armottomassa toteuttanut kuin omassa elämässään. Hän ei suinkaan ollut sairaloiseen itsensäkoettelemiseen taipuvainen, mutta hän tutki perusvaikuttimiaan tältä kannalta. Sopusoinnussa tämän piirteen kanssa, joka muodosti hänen luonteensa pohjan, oli hänen rakkautensa kaikkeen oikeaan".
"Ensimmäinen kysymys minkä hän aina johonkin uuteen yritykseen nähden asetti, oli seuraava: 'Onko tämä oikein?' Mutta molemmat nämä ominaisuudet, jotka aina ovat jokaisen jalon luonteen pohjana, olivat hänessä jumalallisen armon läpitunkemia ja kirkastamia. Mr. Moody oli vanhurskauteen nähden vaativaisempi kuin useimmat muut, mutta hän ei milloinkaan epäillyt Jumalan armon voimaa mitä puutteellisimman luonteen muuttamisessa: ja jos hän löysi ihmisessä heikonkin halun tähän suuntaan, niin oli hänen kärsivällisyytensä loppumaton. Sitäpaitsi oli Mr. Moody erinomaisen rohkea, jalo ja itsensä kieltävä. Me emme ole kokoontuneet tänne korottamaan Mr. Moodya lihan jälkeen. Epäilemättä teki Jumalan armo tämän oppimattoman maalaispojan Uudesta Englannista siksi mikä hän oli. Mutta laki leivisköiden jaossa on selvä: 'Kullekin hänen kykynsä mukaan'."
"Dwight L. Moodyn voiman salaisuus oli viidenlainen. Ensinkin riippui se hänen elävästä kokemuksestaan Kristuksen pelastavasta armosta. Uusi syntyminen oli hänelle persoonallinen varmuus. Henki todisti hänen henkensä kanssa, että hän oli Jumalan poika. Se vapautti hänet maallisten kappalten himosta, kaiken ajallisen suuruuden turhasta kunnioituksesta. Hän oli mitä nöyrin kristitty, mutta hän ei tiennyt mitään jumalallista lapsioikeutta korkeampaa. Toiseksi uskoi Mr. Moody pyhän raamatun jumalalliseen auktoriteettiin. Raamattu oli hänelle Jumalan ääni, ja sellaisena antoi hän sen kaikua ihmisten omiintuntoihin. Kolmanneksi oli hän Pyhällä Hengellä kastettu ja tiesi sitä olevansa. Tämä kokemus oli hänelle yhtä varma kuin hänen kääntymisensäkin, ja saarnatessaan hän odotti, että Henki nuhtelisi kuulijoita heidän synneistään ja kääntäisi heidät".
"Neljänneksi hän oli rukouksen, mies. Hän uskoi elävään ja toimintavapaaseen Jumalaan. Hänen ei koskaan tullut mieleen luulla, että Jumala olisi luonnonlaeilla sitonut kätensä. Hän piti uskon ylenluonnollisiin luvallisena. Vuoret hänen ympärillään olivat hevosia ja tulisia vaunuja täynnä. Ja viidenneksi luotti Mr. Moody työhön, väsymättömään ahkeroimiseen, toimelijaaseen huolenpitoon ja järjestetyn työskentelyn ja julkisuuden voimaan. Hän odotti että ylenluonnollinen vaikuttaisi, mutta luonnollisen tietä. Hän valjasti tähteen vaununsa, mutta piti pyörät aina maan päällä ja akselit hyvin voideltuina".
H. G. Weston, Crozier Teological Seminaryn presidentti, esiintyi T:ri Scofieldin jälestä. Hän lopetti kauniin muistopuheensa ystävälleen sillä vakaalla väitteellä, että, jos Jeesus Kristus olisi syntynyt tänä vuosisatana Mr. Moodyn mielellä ja ruumiilla, niin hän luuli, että hän olisi menetellyt aivan niinkuin Mr. Moody menetteli. T:ri Weston lausui m.m.:
"Yhtenä elämäni suurimmista siunauksista pidän minä tuttavuuttani Mr. Moodyn kanssa, sitä vaikutusta, mikä hänellä minuun nähden on ollut, ja etua saada hänen elämässään ja työssään tutkia Jumalan teitä. Ne menestykset, joita kaikki ne voittavat, joilla on erinomainen kyky kiinnittää toisia itseensä ja vaikuttaa heihin, luemme me vaistomaisesti erinomaisen luonnollisen lahjakkaisuuden, kasvatuksen ja kehityksen tai erinomaisen viehättävän persoonallisuuden ansioksi. Mr. Moody ei omannut mitään tästä kaikesta, ja sittenkään ei kukaan ole voittanut häntä kyvyssä voittaa puoleensa ja vaikuttaa suureen enemmistöön ja yksityisiin henkilöihin, varustetut lujalla luonteella, suurella toimeenpanevalla kyvyllä ja laajoilla mahdollisuuksilla, jotka ihmiset hän liitti itseensä rautakahleilla ja teki heidät ei ainoastaan ystävikseen elinajaksi vaan myöskin pysyväisiksi auttajiksi toiminnassaan kaiken hyvän palveluksessa. Tämä ihmeellinen voima, jonka hän vähentymättömänä niin monen vuoden ajan aina kuolemaansa saakka omasi, ei siis johtunut mistään Mr. Moodyn erinomaisesta luonnollisesta lahjakkaisuudesta, koska hänellä sitä ei ollut".
"Mitä hänellä oli? Hänellä oli elämä. Minä en tarkoita elämisen ominaisuutta, vaan sitä, mitä raamattu tällä sanalla tarkoittaa — sitä, mitä Kristus tarkoitti, kun hän selitti lihaan tulemisensa syyn, 'minä tulin, että heillä elämä olisi ja yltäkyllä olisi'. Jumala vuodatti häneen elämän, teki hänet jumalallisesta luonnosta osalliseksi; ja siitä hetkestä, kun hän sen sai, tuli tämän elämän kehitys, kasvaminen ja toisille ilmoittaminen hänen olemassaolonsa ainoaksi päämääräksi. Sille pyhitti hän kaikki voimansa, ja tämä alttius herätti mitä innokkaimpaan toimintaan kaiken hänen luontaisen tarmonsa ja teki hänestä sen kaikinpuolin kokosydämmisen miehen, mitä hän oli, soi hänelle hänen vaistomaisen arvostelukykynsä ja tarkkatuntoisuutensa, hänen ihmeellisen valtansa toisten yli".
"Sitä lähinnä ravitsi ja vahvisti hän tätä elämää Jumalan sanan harrastuksen kautta. Hän kunnioitti sitä aarteena, jonka kautta hänen elämänsä voi rikastua. Hän käsitti täydessä merkityksessä Kristuksen sanat: 'Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee'. Tämän sanan kätki hän sydämmeensä, niinkuin jyvä kätketään maahan, jotta se itäisi ja kasvaisi. Hän kätki sen sinne, käytettäväksi kaikissa tilaisuuksissa, kun sitä vaan tarvittiin. Se oli hänelle suloisempi kuin hunaja. Hänen mielensä ja sydämmensä löysivät iloa Jumalan sanan tutkimisesta".
"Mutta hänen elämänsä oli kuten Kristuksenkin elämä, elämää toisten eteen. Hän ei tutkinut raamattua tietojaan kartuttaakseen, vaan pelastaakseen ihmisiä synnistä. Hänen lähin päämääränsä, hänen elämänsä väkevin vaikutin oli se, että jokainen omistaisi sen elämän, josta hän itse oli tullut osalliseksi, sitä hänen saarnansa tarkoittivat; hän piti kaikki raiskana, ellei hän tätä päämaalia saavuttanut, ja sitä lähinnä tavoitti hän keinoja tämän elämän kehittämiseksi ja hedelmälliseksi tekemiseksi".
"Nähdessään köyhiä poikia ja tyttöjä, joilta puuttui varoja kasvatuksen hankkimiseen, hän ei suonut itselleen lepoa, ennenkuin oli miettinyt jonkun keinon, jolla heidän elämänsä voitiin rikastuttaa ja tehdä enemmän Jumalan tarkoitusperien kanssa sopusointuisaksi. Hän täytti tämän kauniin tasangon rakennuksilla, jotta nuoret miehet ja naiset saisivat tilaisuuden elämänsä kehittämiseen, ollakseen siten kanssa-ihmisilleen hyödyksi. Hänen toimintansa oli Kristuksen ihmetöiden kanssa sopusoinnussa, jotka eivät milloinkaan esinettään maallisilla omaisuuksilla, rahoilla tai muilla tarpeilla rikastuttaneet, vaan aina tuottivat voimaa elämään senkautta, että Hän teki kuolleen silmän eläväksi, kosketti kuollutta kieltä, kuollutta korvaa, kuolleita jäseniä, ja kaikkein korkeimmissa ihmetöissään tuotti sanallaan kuolleille elämää".
"Tämä yhdenkaltaisuus Kristuksen kanssa, tämä hänen ylösnousemisvoimansa tunteminen ja hänen kuolemansa kaltaisuus oli syynä siihen, että, hänen puhuessaan, kaikki ihmiset luottivat hänen täydelliseen rehellisyyteensä. Se oli syynä siihen, että ihmiset kuuntelivat häntä ja uskoivat häntä sekä olivat hänen vaikutusvaltansa alaisina, sekä suureen yleisöön että yksilöön nähden. He eivät nähneet miestä, vaan totuuden, jota hän esitti. Hänessä oli tuo omituinen itsekkäisyys, että hän alituisesti taisi puhua itsestään kuitenkaan huomiota itseensä kääntämättä. Kaikessa mitä hän teki, näkivät ihmiset totuuden sellaisena kuin se Jeesuksessa ilmeni. Minä luulen, että jos Jeesus olisi syntynyt tänä vuosisatana ja tässä kaupungissa, Mr. Moodyn ruumiilla ja mielellä, niin olisi hän elänyt ja toiminut jotenkin niinkuin Mr. Moody teki".
"Ja senvuoksi, koska Mr. Moody omasta puolestaan taisi itseensä sovittaa Kristuksen sanat: 'Minä tulin, että heillä elämä olisi ja yltäkyllä olisi', koska nämä sanat ilmaisevat koko hänen olentonsa, rakastin, kunnioitin ja pidin häntä arvossa, ja sen perusteella mitä hän oli, ja siis myös mitä hän teki, sanon minä tänään, että olisin mieluummin Mr. Moody ja makaisin kuolleena tuossa arkussa kuin mikä muu elävä ihminen tahansa maan päällä".
T:ri Torrey piti vakavan puheen, kehoittaen läsnäolevia sekä Mr. Moodyn ystäviä kaikkialla maailmassa "menemään eteenpäin". Hän lausui:
"Useimmiten on pastorin tehtävä puhua lohdutuksen sanoja niille, joiden sydämmet kaipauksesta kirvelevät ja ovat suuren surunsa taakan alla pakahtumaisillaan, mutta sitä ei tänään lainkaan tarvita. Kaiken lohdutuksen Jumala on jo runsaasti lohduttanut heitä sillä lohdutuksella, jolla he tulevina päivinä voivat toisia lohduttaa. Minä olen viime päivinä viettänyt useita tuntia yhdessä niiden kanssa, jotka ovat kuollutta ystäväämme lähinnä, ja ne sanat, joita olen kuullut heidän lausuvan, ovat olleet lepoa Jumalassa ja voittoa todistavia sanoja. Eräs heistä on sanonut: 'Jumala varmaankin vastaa niihin rukouksiin, joita puolestamme kautta maailman Hänen puoleensa kohoo; me tunnemme ihmeellistä ylläpitävää voimaa'. Eräs toinen on sanonut: 'Hänen neljä viimeistä ihanaa tuntiaan maan päällä ovat kokonaan poisottaneet kuoleman odan'. Vieläkin kolmas: 'Katsokaa, että joka sana, mikä tänään lausutaan, on voiton sana'".
"Jumala on tätä hetkeä varten pannut kaksi ajatusta sydämmelleni. Ensimmäinen löytyy Paavalin sanoissa 1 Kor. 15: 10: 'Jumalan armosta minä olen se, mikä minä olen'. Jumala on D. L. Moodyssa ihmeellisesti kirkastanut armonsa ja rakkautensa. Hänen syntymisensä kirkasti Jumalaa. Se poikanen, joka kuusikymmentäkaksi vuotta sitten tuolla kunnaalla syntyi kaikkine häneen kätkettyine mahdollisuuksineen, oli Jumalan lahja maailmalle. Miten paljo tämä lahja sisälsikään! Kuinka paljon siunausta ja kuinka paljon hyötyä maailma tämän lahjan kautta on saanut, emme koskaan ennen Jeesuksen tuloa saa tietää. Jumalan armo ilmestyi hänen kääntymisessään. Hän syntyi synnissä niinkuin mekin, mutta Jumala teki hänestä kaitsemuksensa, sanansa ja Pyhän Henkensä lunastavan voiman kautta sen voimallisen Jumalan miehen, miksi hän tuli".
"Miten paljon tämä Boston-pojan kääntyminen neljäkymmentä kolme vuotta sitten maailmalle merkitsi, ei kenkään ihminen voi arvata; se oli kokonaan Jumalan armon työ. Jumalan rakkaus ja armo kirkastui taasen sen luonteen kehityksessä, joka on tehnyt hänet niin rakastetuksi ja kunnioitetuksi kaikissa maissa. Hänen luonteessaan oli voima ja ihanuus, jonka vertaa vaan aniharvalla ihmislapsella tavataan, mutta kaikki on Jumalalta. Jumalalle yksin tulee kunnia siitä, että hän oli muista ihmisistä erinkaltainen".
"Toinen ajatus löytyy Joosuan kirj. 1: 2: 'Mooses, minun palvelijani on kuollut; niin valmistaudu nyt menemään Jordanin poikki, sinä ja kaikki kansa, siihen maahan, jonka minä olen heille antanut'. Mr. Moodyn kuolema on meille kutsumus menemään eteenpäin. Kutsumus hänen lapsilleen, hänen apulaisilleen, sananpalvelijoille kautta maailman, koko uskovaisten seurakunnalle, 'Johtajamme on kaatunut, jättäkäämme työskentely', lausuisivat muutamat. Ei suinkaan! Kuule, mitä Jumala sanoo: 'Teidän johtajanne on kuollut, menkää eteenpäin! Mooses, minun palvelijani, on kuollut; valmistaudu nyt, mene ja ota maa haltuusi. Ole luja, äläkä pelkää! Niinkuin minä olen ollut D. L. Moodyn kanssa, niin olen minä sinunkin kanssas oleva. Minä en ole jättävä sinua, enkä koskaan sinua hylkäävä'. Nämä ovat ne kehoitukset, joita meidän tänään tulisi kuulla".
Piispa Willard F. Mallalieu, joka kuuluu metodisti-episkopaalikirkkoon ja joka vuodesta 1875 oli tuntenut Mr. Moodyn, lausui että hänessä yksi vuosisadan totisimmista, puhtaimmista, rohkeimmista ja vaikuttavimmista miehistä on mennyt lepoon palkkaansa niittämään. Piispa lausui:
"Lontoossa, kesällä 1875 tapasin minä ensi kerran ja tutustuin siihen mieheen, jonka kuolemaa me nyt suremme. Siitä päivästä, kun hän pani maailman pääkaupungin kansajoukot liikkeelle, aina siihen hetkeen kun hän totteli Jumalan kutsua tulemaan korkeammalle, olen minä tuntenut, kunnioittanut ja rakastanut häntä. Aivan varmaan on maailma todeksi vakuuttava väitteemme, että hänen kuolemansa kautta yksi vuosisatamme totisimpia, puhtaimpia, rohkeimpia ja vaikuttavimpia miehiä on siirtynyt lepoon. Sanomattoman kaipauksen ja tappion tunteilla kokoonnumme sen arkun ympäri, joka kätkee kaiken sen, mikä Dwight L. Moodyssa oli kuolevaa. Ja kuitenkin pitäisi meidän tuntea itsemme mahtavasti kohotetuiksi ja elähytetyiksi, kun ajattelemme hänen luonnettaan ja hänen vaikutustaan, sillä hän oli mies, joka aina katsoi eteenpäin eikä koskaan taaksepäin, joka ei koskaan kadottanut rohkeuttaan eikä koskaan epäillyt totuuden lopullista voittoa".
"Luita ja ytimiä myöden oli hän uus-englantilaisen perikuva; hän polveutui oivallisimmasta Uuden Englannin suvusta; hän syntyi uusenglantilaisesta äidistä, ja varhaisimmasta lapsuudesta oli hän hengittänyt vapaata ilmaa kotiseutunsa kunnailla ja kasvatettu Jumalan, arvossa pidettyjen esi-isäinmuistojen ja kunniakkaan menneisyyden historian tuntemisessa. Voitiin odottaa, että hänestä tulisi etevä kristitty, sillä hän pyhitti itsensä kokonaan ja peruuttamattomasti Jumalan ja ihmiskunnan palvelukseen. Ei yhdenkään Jeesuksen opetuslapsen sydän ole milloinkaan sykkinyt todellisemmasta, osaaottavammasta ja itsensäkieltävämmästä rakkaudesta, kuin poismenneen ystävämme suuri, jalo ja rakastavainen sydän".
"Koska hän riippui raamatun ehdottomassa totuudessa, ja koska hänellä oli sydämmellinen ja järkähtämätön usko siihen, että tämä kirja sisälsi Jumalan virheettömän sanan, koska hän pikemmin saarnasi evankeliumia kuin puhui evankeliumista, koska hän käytti äidinkieltään, tuota kirkasta, selvää, sointuvaa ja suoraa anglosaksilaista murretta; koska hänellä oli sydämmellinen osanotto ja veljellisyys kaikkia köyhiä ja yhteiskunnan hylkyjä kohtaan, koska hän oli niin todellisesti hellä ja kärsiväinen heikkoja ja synnillisiä kohtaan; koska hän vihasi pahaa yhtä syvästi kuin hän hyvää rakasti, koska hän tiesi, kuinka katuvia sieluja oli johdettava Vapahtajan luo; koska hänellä oli tuo mainio kyky herättää kristittyjä heidän velvollisuuksiensa tuntoon ja koska hän osasi kiihoittaa heitä velvollisuuksiensa täytäntöön; koska hänellä omassa sielussaan oli itsetietoinen, iloinen kokemus persoonallisesta pelastuksesta, — kaikista näistä syistä kokoontui ihmisiä joukottain hänen kokouksiinsa, kuunneltiin häntä mielellään, käännyttiin Kristuksen puoleen hänen kauttaan, ja hän tuli kaikkien uskontokuntien kunnioittamaksi, niin että koko protestanttinen maailma tänään tunnustaa, että hän oli Jumalan palvelija, Kristuksen lähettiläs ja totuudessa valittu ase kantamaan Jeesuksen nimeä kansojen keskelle".
"Me emme enää saa nähdä tuota miehekästä, reipasta olentoa, kuulla hänen valtavaa ääntänsä, emme saa tulla liikutetuiksi hänen pyhitetystä olemuksestaan; mutta jos olemme Herraa kohtaan uskolliset, niin saamme nähdä hänet kunniassa, sillä hän vaeltaa jo taivaan kaupungin kaduilla, hänen äänensä yhtyy valkopukuisten pyhien lukemattoman joukon kiitoslauluihin, hän näkee Kuninkaan ihanuudessaan ja odottaa meidän tuloamme. Suokoon Jumala, että kun aikamme on tullut, saisimme siellä ylhäällä hänet kohdata". Näillä sanoilla päätti piispa Mallalieu sydämmellisen muistopuheensa monivuotiselle ystävälleen.
Tri Pierson, Mr. Moodyn monivuotinen ystävä, viittasi neljään merkilliseen kuolemantapaukseen muutamien viimeisten vuosien kuluessa — C. H. Spurgeon Lontoossa, Adoniram J. Gordon Bostonissa, Catherine Booth, pelastusarmeijan äiti sekä George Müller Bristolissa; hän lisäsi, että Mr. Moodyn kuolema tuotti tuntuvamman tappion kuin yhdenkään edellämainitun neljän henkilön poislähtö. Mr. Moody oli suuri mies, sanoi hän, hänellä oli hyvyyden suuruus. Kaikki, mitä hän otti tehdäkseen, onnistui. Puhuja arvioitsi niiden luvun, joille Mr. Moody julkisen vaikutuksensa ajalla oli puhunut, sadaksi miljoonaksi henkilöksi. Hänen kirjansa ovat sitäpaitsi levinneet kautta maailman; hän on rakennuttanut pari kymmenkunta rakennusta Europassa ja Amerikassa ja sitäpaitsi kahdenkymmenen vuoden ajan johtanut suuria sivistyslaitoksiaan.
"Minulla on kolme lasta, ja elämäni hartain toivo on, että he kääntyisivät", sanoi Mr. Moody eräässä saarnassaan 'taivaasta', "jotta minä tietäisin, että heidän nimensä ovat elämän kirjassa. Kenties tulen aikasin heiltä otetuksi pois; kenties täytyy minun jättää heidät tänne vaihtelevaan maailmaan ilman isän huolenpitoa, mutta minä tahtoisin, että minun lapseni kuoltuani sanoisivat minusta, tai jos he kuolevat ennen minua, että veisivät sen sanoman Mestarille mukanaan — että niin varhaisesta ajasta asti, kuin he muistavat, olen minä koettanut johdattaa heitä Mestarin luo, paljon mieluummin, kuin että he pystyttäisivät minulle pilviä tavoittelevan hautapatsaan".
William Revell Moody nousi ja pyysi luvan saada lausua muutamia sanoja. Se oli kuuliaisen pojan kiitollisuuden osotus rakkaan isän muistolle. — Hän lausui:
"Poikana haluan minä lausua hänestä muutamia sanoja isänä. Me olemme kuulleet hänestä hänen pastoreiltaan, työkumppaneiltaan ja ystäviltään, ja hän oli yhtä uskollinen isänä, kuin hän oli suhteessaan heihin. Minä en luule, että hän milloinkaan esiintyi todellisemmassa valossa, kuin silloin kun hän, meidän vielä lapsina ollessamme, lausuttuaan helposti kuohahtavalla luonteellaan muutamia jotenkin ankaria sanoja, tuli luoksemme lausuen: 'Lapseni, poikani, tyttäreni, minä pikastuin, minä tein väärin; anna minulle anteeksi'. Sellainen oli D. L. Moody isänä".
"Hän ei tavotellut itselleen kuolemaa; hän rakasti työtään. Elämällä oli häneen nähden suuri vetovoima; näyttää siltä kuin hänen tuona varhaisena aamuhetkenä, jolloin hän seisoi toinen jalka kynnyksellä, meidän tähtemme olisi suotu katsahtaa sinne, jotta hän voisi meille lausua lohdutuksen sanan. Hän sanoi: 'Tämä on autuutta, tämä on kuin hengellinen huumaustila. Jos tämä on kuolema, niin se on ihana'. Hänen kasvonsa säteilivät mainitessaan niiden nimet, joita hän näki. Me emme voineet kutsua häntä takaisin, me koetimme hetken, mutta me emme voineet. Me kiitämme Jumalaa hänen rehellisestä elämästään, hänen totisesta elämästään ja me kiitämme Jumalaa siitä, että hän oli meidän isämme ja että hän johdatti jokaisen lapsistaan Jeesuksen Kristuksen tuntemiseen. Isämme on päässyt satamaan; Jumalalle kiitos, että hänen matkansa päämaalina oli koti, ja että hän laski sinne täysillä purjeilla".
John Wanamaker Philadelphiasta lisäsi hänkin muutamia sanoja todistukseksi hänestä, joka monta vuotta oli ollut hänen uskollinen ystävänsä, ja sitten lauloi Mount Hermon kvartetti, jonka laulu tavallisesti tuotti Mr. Moodylle niin suurta huvia, "The Hope of the Coming of the Lord", uuden, Majuri Whittlen sepittämän laulun, johon Mrs. Moody, hänen tyttärensä, oli pannut säveleen.
Julkisen jumalanpalveluksen loputtua kantoivat Mount Hermonin oppilaat arkun "Round Top" nimiselle paikalle, Northfieldin öljymäelle, sen pienen kunnaan harjalle, jossa monet parhaimmista kokouksista vuosittain oli pidetty. Mr. Moody arveli, että Herra kenties vielä hänen eläissään tulisi takaisin, ja hänen oli kuultu lausuvan, ettei löytynyt mitään paikkaa maan päällä, jossa hän tuona tärkeänä hetkenä niin mielellään olisi, kuin Round Top. Hänen kuoltuaan muistettiin tämä lausunto, ja mikään muu paikka ei tullut kysymykseenkään. Haudalla lauloivat läsnäolijat "Jeesus Lover of my Soul", T:ri Torrey rukoili, ja T:ri Scofield luki siunauksen.
Kun ystävät olivat väistyneet, kokoontui perhe arkun ympäri. Kantta kohotettiin, ja viimeinen silmäys luotiin puolison ja isän kasvoihin. Kansi pantiin jälleen sijalleen, ja arkku kalliine sisältöineen laskettiin koteloonsa yksinkertaisessa kiviholvissa. Tästä lepopaikasta näkyy hänen synnyinkotinsa, vähän runsaammin kuin kivenheiton päässä etelään; hänen oma kotinsa, jossa hän kaksikymmentäviisi viimeistä vuotta oli asunut, näkyy lähes saman matkan päässä länteen, muutamat seminaarirakennuksista minuutin matkan päässä pohjoseen, kaksi viimeksi Mount Hermonin luona valmistunutta rakennusta, kappeli ja Overton Hall, neljä penikulmaa sieltä, esiintyvät tuon luonnonihanan Connecticutvirran laakson toisella puolen. Pohjosessa, Brattleboron ympäristössä olevien kukkulain välitse näkyy selvästi New Hampshiressa sijaitsevan Hinsdalen piirteet esiinpistävästi kuvastuvan etäisyydessä.
Kokouksessa, minkä Mr. Moodyn ystävät illalla hautauksen loputtua pitivät, päätettiin julaista tilastollinen tiedonanto niistä laitoksista, joita hän oli perustanut. Nämä ovat: Northfield Seminary ja Northfield Training School nuoria naisia varten, Mount Hermon School nuoria miehiä varten sekä Raamattuopisto Chicagossa sekä miehiä että naisia varten. Northfieldin laitokset käsittävät 1200 acresta maata ja kolmekymmentä rakennusta. Nykyisten rahastojen kanssa lasketaan niiden arvo 1,250,000 dollariksi ja ne ovat kokonaan velasta vapaat. Chicagossa nousee rakennusten, tonttien ja rahastojen arvo enemmän kuin 250,000 dollariin. Northfieldin kouluissa on yhteensä noin 900 oppilasta, jotka täysihoidosta ja opetuksesta maksavat sata dollaria vuodessa; heidän vuotuinen ylläpitonsa nousee todellisuudessa 200 dollariin. Chicagossa nousee tarvittava summa lähes 150 dollariin jokaista kohti siellä olevista 300 oppilaasta.
Toisin sanoen, tarvitaan 125,000 dollaria sen vaikutuksen ylläpitoon, jonka Mr. Moody aloitti tarkoituksella valmistaa vähävaraisille nuorille miehille ja naisille mahdollisuus saada kasvatus, mikä perusteellisesti varustaa heitä elämää varten Kristuksen palveluksessa. Tämä summa hankittiin suureksi osaksi Mr. Moodyn persoonallisten ponnistusten kautta. Tehtiin ehdotus, että aloitettaisiin keräys "Moody Memorial Endowment"-rahaston aikaansaamiseksi 3,000,000 dollarin pääomalla, mikä takaisi vaikutuksen jatkon.
Seuraavat muistosanat lainaamme "The Ram's Horn" nimisestä uskonnollisesta lehdestä:
"Jättiläistammi on kaatunut. Mutta vaikka Dwight L. Moodyn kuolema kohtasi äkkinäisenä iskuna kumpaakin pallonpuoliskoa, niin ei sitä sittenkään voi kutsua oudoksi tapahtumaksi. Ei mikään salama Jumalan vihan purkauksena väärin käytetyn elämän johdosta silponut tätä suurta puuta. Ei mato jäytänyt sen ydintä saattaen sille ennenaikaisen tai odottamattoman lopun. Mr. Moodyn sairaus oli lyhyt ja hänen kuolemansa kunnollinen. Se oli arvokas loppu elämälle, täynnä ihmeellistä toimelijaisuutta ja ääretöntä merkitystä hyvän menestykselle. Hänen eläissään koettivat muutamat ihmiset ja jotkut sanomalehdet pilkata hänen oppimatonta puhettaan, kömpelöä olentoaan ja yksinkertaista uskoaan, mutta nyt hänen kuoltuaan, huomaamme hämmästyksellä, miten koko ihmiskunta rientää 'kumartamaan' häntä. Ei ainoakaan hallitsija, valtiomies, oppinut tai ihmisystävä, joka milloinkaan on elänyt, ole saanut useampia ylistyspuheita haudallaan".
"Jos Mr. Moodya olisi maailman ihmettely miellyttänyt, niin olisi niiden ylistysten, jotka hänen kuoltuansa lausuttiin, pitänyt ilahuttaman häntä, kun hän meni kunniaan. Mutta me emme milloinkaan ole kuulleet puhuttavan yhdestäkään yleisesti tunnetusta henkilöstä, joka niin vähän kuin hän on välittänyt ihmisten ylistyksestä tai moitteesta. Hän koetti vaan olla nuhteeton työntekijä Jumalan silmissä, ja mennessään kunniaan, hän ei pysähtynyt ihmisten ihmettelyhuutoja kuuntelemaan, vaan hän tarkkasi varmaan mieluummin kuullakseen Mestarin 'hyvin tehty'".
"Mr. Moodyssa Jumala vielä kerran näytti, kuinka hän voi valita maailmassa heikon ja ylenkatsotun saattaakseen väkevät häpeään. Jos satamiehinen, etevimmistä kristillisistä johtajista kokoonpantu komitea neljäkymmentä vuotta sitten olisi asetettu, jotta se etsisi läpi maailman valitakseen nuoren miehen, jolla olisi parhaimmat edellytykset suureksi evankelistaksi tulemiseen, niin luulemme, että Dwight L. Moody melkein olisi ollut viimeinen poika, jonka he olisivat valinneet. Ollen kömpelö, saamaton, oppimaton ja tunteeton, puuttui häneltä mielikuvitus ja muut lahjat paitsi yhtä, jotka voisivat tehdä hänestä suuren miehen, ja erittäinkin suuren evankelistan. Mutta tämä ainoa lahja oli äärettömän arvoinen, kun se käytettiin Jumalan palveluksessa".
"Hänellä oli kiivautta. Mutta hänen kiivautensa ei ollut sitä lajia, joka vaahtoavan virran tavoin kuluttaa itsensä turhissa ja mielettömissä yrityksissä. Sellainen on 'kiivautta, mutta ei taidon jälkeen'. Hänen voimaansa voidaan paremmin verrata vesivirtaan, jota käytetään vedenvoimaisessa louhimisessa. Kaukana yläpuolella penikulmien päässä siitä paikasta, jossa vesi puristetaan kallioseinää vastaan, ovat säiliöt sijoitettuina. Näiden väkevä paino on se, mikä antaa virralle voimaa. Se mies, mikä johtaa putkea, on tärkeä vaikutin, sillä hän taidolla ja kokeneesti suuntaa sen voiman, jonka tieltä kaihot ja maa särkyy kuin lentohiekka. Mr. Moody asettui Jumalan sanomattoman rakkausvaraston yhteyteen. Hän käsitti että rakkaus sisältää enemmän särkemisvoimaa kuin kokonainen maailma vettä, ja Jumala käytti hyväkseen hänen oikein ohjattua kiivauttaan rakkautensa sanoman levittämiseen, sen kautta murtaakseen ylpeyden, pintapuolisuuden ja tuon kylmän tekopyhyyden sekä hävittääkseen raaemman pahuuden maailmassa kokonaisuudessaan".
"Hän ohjasi evankeliumin rakkauden henkivirran ensin tätä kaupunkia kohti. Kaupan muurit murtuivat, ja sen raunioille kohosi yksinkertainen tabernakli, jonka täytti suuremmat ihmispaljoudet, kuin mitä kokonaisena elinkautena Jerusalemin templiin tulvaili. Hän suuntasi rakkauden virran Britannian graniittikallioita kohti, jossa pappisvallalla vuosisatoja oli ollut luja ankkuripaikka. Muurit horjuivat ja kaatuivat, ja niiden raunioista nousi Drummond, Stalker, Meyer ja tuhansia muita, jotka uudestaan rakensivat uskonlinnoitukset ja asettivat ne pyhitetyn sivistyksen vapaammalle pohjalle".
"Mr. Moody suuntasi senjälkeen rakkauden virran omaa Natsaretiansa kohtaan, jossa olisi luullut profeetan omalla maallaan tulevan ylenkatsotuksi. Tuota valistunutta Uutta Englantia kohti, jossa on yliopistoja tuon tuostakin, mutta joka ei nuorelle Moodylle ollut suonut edes yhtä kurssia kieliopissa, suuntasi tuo oppimaton evankelista sen jälkeen kiivautensa".
"Minä olen kerran kuullut hänen puhuvan tuhannelle ylioppilaalle, jotka Uuden Englannin kaikista osista olivat kokoontuneet Howardin kokoussaliin. Hänen puheensa oli vielä oppimatonta. Ei mitään hunajamakeita fraaseja, joihin nämä klassilliset kuulijat olivat tottuneet, virtaillut hänen huuliltaan. Hänen sanojaan olisi kenties ollut vaikea selvittää tai purkaa hänen lauseitaan, mutta me tiesimme kaikki, mitä hän tarkoitti. Koko seurakunnassa ei huomattu minkäänlaisia pidätettyjä naurunpurskauksia, mutta sen sijaan nähtiin moni kyynel. Uudessa Englannissa hän osoitti kunnioitustaan sivistystä kohtaan sillä, että hän Northfieldiin perusti kaksi koulua — yhden naisia ja yhden miehiä varten, ja vastapalkaksi osoittaa Uusi Englanti samoin kuin koko maailma, joka on tullut hänen vaikutuksensa alaiseksi, kunnioitustaan häntä kohtaan elämällä korkeampaa hengellistä ja itsensäkieltävää elämää. Hänen kulkunsa on suuremmoinen todistus Jumalan olemassa olon todellisuudesta, siitä että Kristuksen risti on mahtavin tuki maailmassa ihmiskunnan nostamiseen ja helvetin kumoamiseen. Mitä Jumala Dwight L. Moodyn kautta teki, sen tahtoo hän mielellään jokaisen kautta tehdä, joka hänen tavallaan pyytää Jumalan voimaa ja osaa käyttää sitä".
Rev. J. Scofield, Mr. Moodyn pastori Northfieldissa, lausui hänestä:
"Syvä ja yleinen on se kaipauksen tunne, minkä Mr. Moodyn kuolema maailmassa on herättänyt, mutta täällä Northfieldissa häntä sittenkin enimmin kaivataan, syvimmin surraan. Ei vain senvuoksi, että hän oli niiden jalojen laitoksien perustaja, jotka hän arvokkaana muistomerkkinä on jättänyt jälkeensä ja jotka ovat kaupunkimme merkillisyyksinä, ei myöskään senvuoksi, että juuri hänen tarmonsa oli niiden suurten kesäkokousten alkuunpanija, jotka tekivät Northfieldin niin laajalti tunnetuksi, vaan pikemmin sentähden, että meidän Northfield-elämämme oli hänen voimakkaan persoonallisuutensa täyttämää ja läpitunkemaa. Ei missään paikassa ole Mr. Moodya niin ymmärretty kuin Northfieldissa. Vanhempi osa asukkaistamme ovat hänen kasvukumppaniaan, ovat käyneet hänen kanssaan koulua, leikkineet ja tehneet työtä yhdessä hänen kanssaan. Niillä on joukottain muistoja hänen lapsuudestaan, ja lukuisia todistuksia on siitä, että hän aikaisemmasta nuoruudestaan oli sama väkevä henki, jonka maailma sittemmin oppi uudemman ajan suurimpana kansanjohtajana tuntemaan. 'Hän on aina ollut johtavana', sanoi Deacon Edward Barber, hänen entinen leikkikumppaninsa ja persoonallinen ystävänsä koko elämän ajan".
"Mr. Moody oli läpeensä Uuden Englannin vuoristolaisen tyyppi. Minne ikänä hän menikin, ja kuinka maailman suurten ympäröimänä tahansa, hän ei koskaan kadottanut tätä oman arvonsa tietoisuutta ja sitä selvää arvostelukykyä, mikä näille vanhoille vuoristolaisille on omituista. Hän ei koskaan nähnyt maisemaa niin kaunista, että sitä hänen mielestään voitiin Northfieldiin verrata".
"Oli hauska nähdä Mr. Moodya hänen niin kutsuttuina lepoaikoinaan. Kuukausia kestäneen rasittavan työn jälestä suurten kokousten johtamisessa, palasi hän tavallisesti Northfieldiin 'lepäämään'. Se tapahtui täten: kun hän oleskeli kodissaan, nousi hän aina kello viisi, meni keittiöön saamaan kupin kahvia ja pyysi sitten ajopelejään. Kuuden aikaan tapasi hänet useimmiten maitotyttöjen joukosta Mount Hermonissa tai keittiöstä, jossa opiskelevien aamiaista parhaillaan valmistettiin. Jos jokin erityinen työ oli tekeillä, ei hän laiminlyönyt tarkastella sitä, syventyä sen erikoiskohtiin, ja jaella sattuvia käytännöllisiä neuvoja. Kello kahdeksan oli hän jälleen Northfieldissa ja söi perheensä seurassa aamiaista. Kokonaisia viikkoja jälekkäin tapasi hän puhua nuorille tytöille seminaarissa kello yhdeksän, sitten tarkastella laajan postinsa ja päättää aamupäivä ajamalla uudelleen Mount Hermoniin ja puhumalla siellä pojille kello yksitoista".
"Millaista hänen työnsä suurten kokousten aikana oli, kuinka terävä, tarkka ja vaikuttava hän oli, on jokaiselle tuttua. Me tiesimme, että hän liiaksi rasitti itseään, mutta hän hymyili leppeästi meidän varoituksillemme ja jatkoi entiseen tapaansa. Epäilemättä oli Dwight L. Moody yksi noita omituisia ja alkuperäisiä ihmisiä, jotka ovat niin suuren mallin jälkeen luodut, että koko maailma heidät oikeudella omistaa, mutta me Northfieldiläiset tunsimme hänet niin, kuin ei ikänä maailma ole häntä tuntenut, ja suremme häntä niin, kuin ei ikänä maailma voi häntä surra".