NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Muistojumalanpalveluksia Mr. Moodylle.
Eräässä suuressa kokouksessa, mikä pidettiin Philadelphian Templissä, jossa pastori Russell H. Conwell toimii johtajana, avasi piispa Cyrus D. Foss kokouksen ja piti lyhyen rukouksen jälestä näin kuuluvan puheen:
"Me emme ole kokoontuneet tänne tänä iltana sankarin kiitosta korottamaan tai hänen mainettaan pasunoimaan. Jumala ja enkelit pitävät siitä seikasta huolta, sillä jos taivaassa on ilo yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen, minkälaisen tervehdyksen sitte rakas ystävämme saikaan, hän joka epäilemättä on saarnannut evankeliumia monelle miljoonalle ihmiselle ja ollut Jumalan aseena saattamaan monia tuhansia ristin juurelle! Mikä enkelein ja pyhäin laulu, mikä kultaharppujen yhteissoitto mahtoikaan taivaassa kaikua, kun hän tuli sinne! Me olemme itse tähtemme täällä; me emme ole täällä hänen tähtensä, vaan noutaaksemme uutta voimaa ajatellessamme, mitä hän Jumalan armon ja niiden lahjain kautta, joita Jumala hänelle luonnosta oli suonut, oli ja on. Epäilemättä on hyvä, että kristityltä eri tunnuskunnista kirkollisiin käsityksiinsä katsomatta on tänne kokoontunut puhumaan tästä rakastetusta ystävästä, tästä ihmeellisestä miehestä, joka kuului kaikille kirkoille — vieläpä, joka oli kristikunnan Atlantin kummallakin puolen yhteinen omaisuus".
"Mitä hän oli? Toiset tulevat tänä iltana lausumaan muutamia sanoja tämän kysymyksen vastaukseksi; minun täytyy puhua lyhyesti, kun minä täten aloitan kokouksen. Minä toivon voivani neljässä minuutissa lausua neljä seikkaa, jotka ovat sydämmelläni. Ensinkin, hän oli suuri ihmisen esikuva. Kun Jumalalla on jokin suuri työ tehtävänä, herättää hän siihen erityiset välikappaleet. Ja toisinaan on näissä malli-ihmisissä, jotka saavat enimmän aikaan, vikoja — minä otaksun että kaikissa ihmisissä on vikoja — mutta näiden ihmisten viat tulevat silmiinpistävämmiksi heidän suuruutensa tähden, Lutherilla oli vikansa, Wilhelm hiljaisella ja Cromwellilla omansa. Meidän ystävällä oli mahdollisesti myös vikansa — minä en niitä tunne — mutta Jumala loi hänet suuren mallin mukaan, soi hänelle suuren luonteen, ja minun täytyy otaksua, että hän, joka epäilemättä on saarnannut evankeliumia useammalle ihmiselle kuin yksikään toinen minä aikana tahansa elänyt mies, (minä pyydän teitä kiinnittämään huomionne tähän väitteesen, sillä minä luulen sen olevan oikean) että hän olisi voinut suorittaa minkä muun tahansa kahdestakymmenestä muusta suuresta tehtävästä. Jos hänen osakseen olisi tullut, ja hänen kehityksensä olisi häntä siihen valmistanut, olisi hän voinut tulla suureksi kenraaliksi kuten Wellington tai Grant; hän olisi voinut olla suuri puhuja edustajahuoneessa. Hänen olisi ollut mahdollinen suorittaa mikä tahansa kahdestakymmenestä suuresta tehtävästä, jos Jumalan neuvopäätös olisi sen hänen eteensä asettanut".
"On vieläkin yksi seikka, josta minä olen täydesti vakuutettu, nimittäin, että hän oli harvinaisen pyhitetty mies. Voi, miten monet kristityt kuluttavat elämänsä kyselemällä, onko heidän velvollisuutensa täyttäminen. Tämä kysymys ei milloinkaan hänen kääntymisensä jälestä näyttänyt hänessä heräävän, niinkuin ei se Paavalissakaan herännyt. Kerran kaikkiaan hän ratkaisi kysymyksen: 'Herra, mitä sinä tahdot, että minun pitää tekemän?' ja tämän tehtyään, oli seuraava kysymys vain: 'Mikä on velvollisuus?' Ja minusta näyttää, että tämä hyvä mies aina ilolla ja riemulla meni velvollisuuttaan täyttämään ja ettei hän milloinkaan kuluttanut aikaa kyselemällä, oliko velvollisuus täytettävä tai ei. Ajattelemattomasta ja taitamattomasta lapsuudestaan asti, jolloin hän, joka tapasi käydä T:ri Kirkin kirkossa Bostonissa, oli löytänyt tien ristin juurelle, mutta tiesi siitä niin vähän, ettei häntä koko vuoteen voitu hyväksyä seurakunnan jäseneksi; siitä ajasta, kun tuo suuri liike kurjissa Chicagon syrjä-osissa alkoi — alussa — niin kömpelösti johdettuna — ja sitten pitkin tietä, ilmestyi hänessä henki, kokonaan Jumalalle, velvollisuudelle, Jeesukselle Kristukselle ja evankeliumin levittämiselle pyhitetty. Minä luulen, että jos häntä olisi herätetty keskellä yötä, kun hän päivän rasittavasta työstä oli kokonaan uupunut, ja pyydetty johdattamaan syntistä Jeesuksen luo, niin olisi salama leimahtanut hänen puoleksi avoimista silmistään, joka olisi vienyt syntisen ristin juurelle. Hän oli kiireestä kantapäähän olentonsa jokaista syytä myöden Jumalalle pyhitetty, niin minä uskon, ja sille suurelle evankeliselle toimelle, johon Jumala hänet oli kutsunut".
"Hän oli samalla mies, joka pitäytyi yhteen ainoaan kirjaan. Tämä oli suuri piirre hänessä. Hän rakasti raamattua, hän uskoi raamattuun, hän tunsi raamatun, niinkuin vain aniharvat oppivat tämän kirjan tuntemaan, ja hän käytti sitä, käytti sitä luottamuksella, niinkuin Herrakin sitä käytti, eikä luultavasti kertaakaan asettanut itselleen sitä kysymystä, oliko Mooses kirjoittanut viisi Mooseksenkirjaa vaiko ei. Minä sanon, että Moody, kuten Jeesuskin, käytti raamattua luottamuksella. Eikä hän joutunut häpeään".
"Vieläkin sananen, ennenkuin minä jätän toisille tilaisuuden. Jumala oli lahjoittanut hänelle harvinaisen johtajakyvyn. Hänen ruumiinsa oli kestävä ja voimakas, hänen katseensa terävä ja läpitunkeva, hänen tahtonsa jalo ja käskevä. Me muistamme, miten toisinaan, kun hän kohotti kättään melkein näytti, kuin sotapäällikkö olisi kohottanut miekkaansa, miten hänen äänensä kaikui kuin sotatorvi, ja miten hän suuremmoisen huomiokykynsä kautta saattoi hallita suuren kuusi- tai seitsentuhathenkisen kuulijakunnan. Se oli merkillistä jokaiselle, joka inhimillistä luonnetta tutkii. Hän voi suuren työnsä toteuttamiseen käyttää mitä erilaisimpien ihmisten suosiollista apua. Hän oli mestari ihmisluonteen sävelikön kaikissa eri äänissä alusta loppuun saakka. Hän oli meidän aikamme evankeelisen työskentelyn suuri johtaja".
"Mutta hän on mennyt ikuiseen kunniaan. Minä tahtoisin vielä paljon enemmän sanoa, mutta minun täytyy jättää tilaa toisille. Minä käsitän että ohjelman mukaan nyt on Hon. John Wanamakerin vuoro".
Mr. John Wanamaker vastasi seuraavasti:
"Herra puheenjohtaja; minun tulisi olla ohjelmassa viimeinen sen sijaan että olen ensimmäinen. On myrskyinen ilta seistä avoimen haudan äärellä. Näyttää melkein siltä kuin koko maan kyyneleet olisivat tulleet Philadelphiaan muodostamaan muistojumalanpalvelukselle sopivan pohjan. Minä tuskin tiedän, miten parhaiten puhuisin tai koittaisin puhua tänä iltana. Ajatukseni voidaan jakaa kolmeen lukuun — en niitä kaikkia voi esittää — joista ensimmäinen käsittää ne muistot, jotka vievät poikavuosiini, jolloin Mr. Moody juuri oli lapsesta nuorukaiseksi kehittymisen kohdalla, ja jolloin minä ensi kerran kohtasin hänet; sitte seuraa noiden kahden tunnin historia hautauksen jälkeen Northfieldissa, ja vihdoin kolmas luku, käsittäen ne opetukset, joita sellaisesta elämästä voidaan saada. Olisi kenties paras pitäytyä yhteen ainoaan, sillä sanomalehdet ovat niin täynnä niitä tapauksia, joita Amerikan kansa monta vuotta tämän perästä on säilyttävä tuoreessa muistissa, tapauksia hänen elämästään, joka todellakin oli elämää. Hänessä ei koskaan mikään osa näyttänyt olevan puolinukuksissa. Jos mitään Mr. Moody rakasti, niin hän rakasti elämää. Ja hän oli itse ruumistunut elämä fyysillisessä, tiedollisessa ja hengellisessä merkityksessä. Ja senvuoksi teitä kenties enimmin huvittaisi viivähtää muutaman hiljaisen hetken siinä yksinkertaisessa kodissa, jossa hän rauhallisessa huoneessaan laskeutui levolle, kasvot käännettyinä auringonlaskua kohti, ja nukkui".
"Ei kenkään, joka vaan joskus kävi Northfieldissa, voinut lähteä sieltä viemättä muassaan syvää vaikutusta tästä suloisesta kodista. Oli kuin jotakin innostavaa elämää olisi sen kunnaiden päällä levännyt. Mutta kuinka paljon valtavampaa olikaan tulla sinne sinä päivänä, jona kaikki liikkeet olivat suljetut, ja jolloin ihmiset, ne nimittäin, jotka eivät mahtuneet kirkkoon, surullisin kasvoin seisoskelivat parvittain kylässä ja maantiellä, ja jolloin tuo suuri kirkko, johon ei edes kaikki oppilaatkaan mahtuneet, heidän hyväntahtoisuutensa kautta oli avattu kansalle, joka läheltä ja kaukaa oli saapunut saadakseen istua vainajan läheisyydessä. Olisi turha koettaa luoda teille selvä kuva tästä iltapäivästä — kokous alkoi itse teossa kello puoli yksitoista aamupäivällä, josta ajasta k:lo 2,30 saakka, jolloin varsinainen jumalanpalvelus alkoi, kansaa yhtenään tulvaili edes takaisin luomassa viimeistä katsettaan vanhan ystävämme olentoon. Olisi samoin melkein mahdotonta koettaa kokonaisuudeksi liittää puoli tusinaa johtavaa ajatusta niissä hehkuvissa ylistyspuheissa, joita pidettiin. Teidän tulee hankkia ne itsellenne, kun se pieni vihkonen ilmestyy, jossa seikkaperäisesti kerrotaan kaikki ne rakkautta uhkuvat, totiset sanat, joita lausuttiin. Minä vain koetan luoda teille heikon kuvan tästä tilaisuudesta. Minä en saata unhoittaa sitä vaikutusta, minkä tämä hetki teki, ei vaan yhteen tai muutamaan tämän miehenläheisimpään ystävään, vaan koko kansaan. Siinä maatessaan, pienellä vuoteellaan, jolle hän oli sijoitettu, näytti melkein kuin hän vielä olisi elänyt".
"Epäilemättä johtuivat hänen sanansa mieleemme — niiden meistä, jotka kuulimme häntä hänen viimeisellä käynnillään Philadelphiassa — kun hän lausui: 'He tulevat teille kertomaan, että D. L. Moody on kuollut, mutta älkää uskoko sitä; hän on aina elävä, hän on oleva ikuisesti olemassa'. Saattoi tuskin muuta luullakaan, kuin että hän nukkui. Hänessä näkyi sama elävä väri, ei ainoatakaan ryppyä löytynyt hänen kasvoillaan, ja tuntui kuin sama mahti, jolla hän hallitsi suuria seurakuntia, vieläkin olisi hänestä lähtenyt, kun hän siinä lepäsi kansan edessä. Kun nuo kalliit sanat olivat lausutut, ja hämärä peittänyt paikan, läksi hautajaissaatto rakennuksen ulkopuolelle, jossa kolmekymmentäkaksi Mount Hermonin ylioppilasta sitä odotti. Arkku kannettiin kukilla koristetun lavan poikki paareille, ja sitten kantoivat nämä nuoret pojat, kuusitoista kummallakin puolen, ääneti kuollutta, jota pitkä jono nyyhkiviä ihmisiä seurasi, Round Top'ille, sille paikalle, jota hän niin suuresti rakasti".
"Oi, miten hän tätä maata rakasti! Hän tapasikin usein lausua: 'Maa on hyvä paikka. Minun on ollut sangen hyvä täällä, mutta tämän perästä on oleva vielä paljo parempi'. Erittäin hauska oli nähdä, miten hän oli kotiinsa kiintynyt. Usein hän sanoi syksysin: 'Minun täytyy kiirehtää kotiin. Minä tahdon nähdä ruskean maan, ennenkuin lumi levittää lehtien päälle vaippansa'. Niin oli hänen viime käynnilläänkin Philadelphiassa. Kokouksen jälestä Witherspaon Hallissa, jossa hän otti evankeelisiin jumalanpalveluksiin osaa, riensi hän kouluja katsomaan ja palasi alussa marraskuuta kaupunkiin takaisin. Muutamat hänen ystävistään toivoivat, että hän syksymyöhällä viipyisi kaupungissa, mutta hänen täytyi matkustaa seurakuntien luo Länteen. Matkalla hän poikkesi Philadelphiassa ilmoittaakseen sen suuren toivon, joka hänen sydämensä täytti, sanoakseen ystäville: 'Minä toivon, että ennenkuin kuolen, Jumala käyttäisi minua käännyttämään yhden ainoan suuren syntisen'. Miten Elia lausui? 'Minun täytyy mennä Gilgaliin ja sitte Jerikoon ja sitte Jordanin läpi'."
"Minä menin kotiin sinä iltana, kun hän oli Philadelphiassa ja lausui edellä mainitun toivomuksen, ja sanoin muutamille ystäville, jotka asuivat talossani: 'Mr. Moody näytti innokkaammalta kuin koskaan. Toivossaan että Philadelphiassa syntyisi herätys ja hehkuvassa vakavuudessaan muistutti hän profeetta Eliasta. Hän halusi että asetettaisiin niin, että hän voisi yhdeksi talveksi tulla tähän kaupunkiin, josta hän toivoi suurta siunausta".
"Ja nyt, rakkaat ystävät, vain hetkinen vielä, sillä minä näen, että löytyy niin monta muuta, jotka aikovat puhua. Kun hetki tuli, jolloin minun piti tuolle pienelle, haudan ympäri polvistuneelle perheelle jättää jäähyväiset, taivuin minä heidän kehoituksistaan jäämään seuraavaan aamuun. Siitä, mitä sittemmin lausuttiin, tahdon minä toistaa vaan sen, mikä teille voi olla muistoksi vanhasta ystävästänne ja kehoitukseksi hänen uskollisen elämänsä triumfista, nimittäin muutamia sanoja, joita se vaimo lausui, jonka avulla tämän miehen elämä tuli niin erinomaiseksi — rouva Moody itse. Hän, hänen poikansa ja hänen ainoa tyttärensä istuivat perhelieden ympärillä ja kertoivat, mitä viimeisinä tunteina oli tapahtunut, kuinka isä uudelleen ja uudelleen oli sanonut: 'Ei ole vaikea lähteä, ellei juuri teidän tähtenne, sillä täällä ei löydy mitään pimeätä laaksoa'. Tässä ajatuksessa piilee jotakin erinomaisen lohdullista. Monet kyselevät, tunnemmeko niitä, jotka aikasemmin ovat muuttaneet. Ja tämän rakkaan miehen suotiin nähdä lapset ja lapsenlapset ja päästä niiden luo takaisin. Minä olen näkevinäni rouva Moodyn kirkkaat kasvot, kun hän kysyi: 'Uskotteko että Jumala soi hänelle tämän siunauksen, jotta hänen olisi helppo palata?' ja Will sanoi: 'Isämme kuoli kolmasti — hän palasi takaisin kahdesti kertomaan meille, ettei ollut vaikea kuolla'."
"Rakkaat ystävät, Jumala ei unohda niitä, jotka häneen ovat luottaneet; löytyneekö mitään kaikesta siitä suuresta, mitä niiden miesten elämässä on tapahtunut, joista arvokas piispa tänä iltana on puhunut, jota voitaisiin verrata siihen, mitä alusta loppuun saakka tälle suurelle vanhalle sotilaalle Mestarin henkikaartissa hänen elinkautisessa taistelussaan suuren päällikkönsä eteen suotiin? Minä toivon, että viette mukananne kuvan tästä pienestä yksinkertaisesta kodista, jossa vallitsee ilo jälellejääneen perheen luottamuksen vuoksi ja senvuoksi, mitä heidän tämän ihanan elämän laskussa suotiin nähdä, jota tänään muistelemme".
"Tahdon vielä kerran palata siihen tapahtumaan, josta olen kertonut (ja sillä lopetan, vaikka minä kuten piispakin olen sanonut vaan pienen osan siitä, mitä minun oli sydämelläni). Ajatukseni ovat niin usein kääntyneet siihen takaisin, että päivä päivältä olen mielikuvituksessani kävellyt Round Topille, johon panimme hänet. Venedigin vanhassa tuomiokirkossa on alttarin takana muutamia alabasterpylväitä, ajan hampaan kuluttamia ja, kuten kirkossa vallitsevassa synkässä puolihämärässä näyttää, erityisempää huomiota ansaitsemattomia; mutta kun joku sytyttää vahakynttilät niiden takana, loistavat ne kuin kristalli monivärisinä ja kilpailevat loistossa aamun valon tai ihanan auringonlaskun kanssa. Mr. Moody oli suuren alabasterpylvään kaltainen, jolla kenties itsessään ei ollut mitään erityisesti puoleensavetävää, mutta joka näkymättömän käden voimasta tuli niin ihanaksi ja kunnioitusta herättäväksi, että olemme täynnä ihmettelyä katsellessamme sitä. Jospa olisimme ymmärtäneet, että George Whitefield jälleen eli, että meillä oli uusi John Wesley! Monessa suhteessa hän oli Wesleyn kaltainen, yksinkertaisuudessaan, ihmeteltävässä huomiokyvyssään ja erinomaisessa kyvyssään ottaa erikoiskohdat huomioon. Hänestä olisi minun mielipiteeni mukaan tullut mitä etevin liikemies, jos Jumalan tahto olisi ollut johdattaa häntä liikealalle. Tuskin tulimme huomanneeksi, ennenkuin katsoimme ylös hänen kasvoihinsa, että olimme suuremmoisen luonteen majesteetin edessä. Joku on sanonut, ettemme enään milloinkaan saa nähdä hänen vertaansa".
"Inhimilliseltä kannalta katsoen on D. L. Moodya yhtä mahdoton korvata kuin Abraham Lincolniakin. Nämä kaksi miestä ovat, kuten T:ri Cuyler maanantaina lausui, Amerikan kansalle, vieläpä koko maailmalle esiintyvät kahtena vuosisatamme suurimpana luonteena. Ei ainoakaan meistä voi tänä iltana hänen jalkainsa juureen kantaa kunnioitusta, joka on toivomuksiemme ja kokeidemme vertainen, koska hän oli niin suureksi siunaukseksi jokaiselle, jolla oli onni tuntea hänet".
Pastori Wan C. Webb, Jumaluusopin tohtori, Evankeelisen Alliansin sihteeri, jonka pääjohdolla kokous pidettiin, luki nyt muutamia monista tähän tilaisuuteen saapuneista kirjeistä. Niitä olivat lähettäneet tohtorit Charles Wood ja Henry C. Mc Cook, piispa Whitaker, Mr. Lewis H. Redner ja pastori Russell H. Conwell. Viimeksi mainittu kirjoitti seuraavasti:
"Olkaa hyvä ja ilmoittakaa kokoukselle, jonka Allianssi on kutsunut kokoon osoittamaan kunnioitustaan Mr. Moodyn muistolle, todellisen mielipahani siitä, että minä jo ennen Mr. Moodyn kuolemaa annetun lupauksen perustuksella käydä eräässä kaukaisessa kaupungissa, olen pakoitettu olemaan poissa. Mainitkaa myös, olkaa hyvä, että minulle olisi kallis etu saada ottaa osaa mihin veljien kokoonkutsumaan kokoukseen tahansa, jonka tarkoituksena on kunnioituksen osoittaminen tämän pyhän miehen luonteelle, arvonanto hänen työlleen ja kiitollisuuden ilmituominen hänen ystävyydestään. Jumalan voima lepäsi hänen päällään. Hänen tekonsa on pysyvä ajassa ja ikuisuudessa".
Mr. Ira D. Sankey, Mr. Moodyn monivuotinen työkumppani, esiinhuudettiin. Hänen puheensa kuului näin:
"Minä olen vastikään saapunut suuresta Northfieldin koulujen ja Chicagon raamattu-opiston valtuutettujen kokouksesta. Me kokoonnuimme tänään New-York Cityssä keskustelemaan ehdotuksestamme muistorahaston kokoomisesta Mr. Moodyn vaikutuksen jatkamiseksi. Tämä seikka on yksi tärkeimpiä huolia, mikä nyt näiden laitosten valtuutetuilla on. Valtuutetut valitsivat puolestaan lukuisan ja vaikutusvaltaisen komitean, käsittäen muutamia etevimpiä nimiä kaikkien suurempien kaupunkien rahamaailmassa. Huomispäivän sanomalehdet varmaankin lähemmin kertovat tästä kokouksesta. Se alkoi kello kymmenen ja jatkui vielä, kun minun tänne matkustaakseni täytyi jättää se. Minä toivon, ja uskon myöskin, että tämä valtuutettujen toimenpide on johtava muistorahaston kokoomiseen, joka on kylliksi suuri, jotta voidaan kolmea Mr. Moodyn perustamaa koulua jatkaa, nimittäin Northfieldin seminaaria, Mount Hermonin poikakoulua ja Chicagon raamattu-opistoa. Nämä laitokset olivat erittäin Mr. Moodyn sydämmellä, kuten kaikki tiedätte ja olette tänä iltana kuulleet".
"Ennenkuin laulamme yhden Mr. Moodyn lempilauluja, tahtoisin minä lausua sanan tai pari Northfieldin kouluista, niin että kun kehoitus avunantoon Philadelphian kansalaisille täten koko maallekin saapuu, he olisivat valmistuneemmat toimintaan, kun he tietävät, mitä nämä koulut ovat, mitä ne tarkoittavat, ja miten ne ovat syntyneet".
"Kotiintulomme perästä vanhalta mantereelta ja kun Mr. Moody muutaman kuukauden ajan piti kokouksia kotiseudullaan, nähtiin hänen eräänä kesäpäivänä ajavan kääseissään (pienet, yhdenvedettävät ajoneuvot, joilla hän kotipaikallaan tapasi ajella) eräälle niistä vuorista, jotka sijaitsevat hänen kotinsa takana. Kun hän oli päässyt lähelle vuoren huippua, ajoi hän pienen maatalon ohi, johon kuului vaan muutama acres maata. Koko sen ympäristö tällä alastomalla kalliolla todisti köyhyyttä. Hän löysi sieltä perheen, jonka hän oli tuntenut, kun hän poikana tapasi kiipeillä kallioilla kotinsa läheisyydessä. Hän sitoi hevosensa aitaan ja meni sisälle".
"Hän löysi isän sairasvuoteella makaamassa, ja toisessa osassa taloa makasi äiti, hänkin kovin sairaana. Tervehdittyään hän istuutui puhelemaan hetkeksi, jonka perästä vanhuksien molemmat tyttäret tulivat sisään, kantaen suuren kimpun pajun-oksia, joita he olivat Connecticutlaaksosta koonneet. He istuutuivat ja rupesivat työhönsä pajukorien tekoon. Mr. Moody, jota nuorten naisten työ huvitti, sanoi heille: 'Mikä on teidän elämänne päämaali — mihin te aijotte kääntyä?' 'Mr. Moody, me haluaisimme mielellämme päästä sivistyksestä osalliseksi, jos meillä olisi siihen tilaisuus. Me olemme kyllä saaneet tavallisen koulusivistyksen, mutta jos pääsisimme korkeammasta sivistyksestä osalliseksi, niin opettajattarina mahdollisesti voisimme hankkia varoja köyhäin vanhempaimme ylläpitämiseksi. Asiain näin ollen, Mr. Moody, kuluu koko aikamme tähän työhön, jolla vaan sen verran tienaamme, että voimme pitää perheen koossa'."
"Mr. Moody mietti hetkisen ja sanoi sitten: 'Rukoilkaamme!' Ja polvistuen tuon vanhan isäraukan vuoteen ääreen, nojaten käsivarttaan sängynlaitaa vasten hän rukoili, että Jumala aukaisisi tien, jolla tämä perhe tulisi autetuksi. Rukouksen loputtua jätti hän heille hyvästi, meni ulos, istuutui kääseihinsä ja ajoi vuorta ales".
"Eräänä päivänä muutamia kuukausia tämän perästä kertoi hän tämän tapahtuman minulle ja sanoi: 'Mr. Sankey, ennenkuin olin päässyt vuoren juurelle, oli Jumala täydellisen selvästi minulle osoittanut, mitä minun tuli tehdä auttaakseni näitä kahta nuorta naista ja kaikkia nuoria naisia Uudessa Englannissa jotka ovat samassa asemassa, joilla on tahtoa ja kykyä, mutta joilta puuttuu varoja, joilla he voisivat itselleen sivistystä hankkia'. Kotiin päästyään hän oli varmasti itsekseen päättänyt perustaa koulun sellaisille tytöille, ja hän ryhtyi heti toimeen tämän tuumansa toteuttamiseksi. Vähän sen jälestä kokosi hän suuren joukon ystäviään. Muistan hyvästi sen päivän, kun erään Northfieldin kadun varrelle suurten jalavain varjoon laskettiin sen rakennuksen perustus, joka on kouluvaikutuksen yhteydessä. Mr. Durand, jonka nuoret teistä varmaan muistavat, tuo etevä lakimies Bostonista, Wellesley College'n perustaja, oli läsnä. Mr. Moody oli asunut tämän miehen kodissa suuren sotaretkemme aikana Bostonissa vuonna 1876, ja Mr. Durand tuli nyt saapuville auttamaan Mr. Moodya tämän rakennuksen kulmakiven laskemisessa".
"Pieni tapahtuma sattui tämän perustuskiven laskemisen yhteydessä, mikä syvästi koski kaikkien läsnäolevien sydämmiin, ja sen tahdon teille kertoa. Kun Mr. Durand ynnä monet muut olivat puhuneet, oli Mr. Moodyn tehtävä laskea perustuskivi. Hän nousi puhujalavalle, piti lyhyen puheen ja pitäen hopeista muurikauhaa seurakunnan nähtäviin kohotettuna hän lausui: 'Ystäväni ovat tämän kauniin kauhan hankkineet, jotta sillä perustuskivi muurattaisiin; se on melkein liian kaunis tässä tilaisuudessa käytettäväksi'. Hän katsoi olkapäänsä takaa pientä taloa, joka ei ollut kaukana sieltä ja lisäsi: 'Eilen minä olin äitini kodissa ja menin siellä pienelle ullakolle, jossa poikana tapasin kiipeillä, ja siellä löysin minä tämän kauhan'. Hän piti työkalua kädessään ja lausui: 'Tämä on isäni muurikauha; hän hankki sillä perheelleen leipää; se on tosin kulunut ja ruosteinen, mutta kelpaa kyllä minulle tämän perustuskiven laskemiseen'."
"Sitten muurasi hän kiven tuolla vanhalla muurikauhalla, jota hänen isänsä neljäkymmentä vuotta aikasemmin oli käyttänyt. Jumala siunasi tämän kiven laskemisen, ja se omaisuus, mikä tänään noilla kunnailla sijaitsee, nousee luullakseni miljoonaan dollariin, ja toisiakin rakennuksia on uhrilahjoina toinen toisensa perään kohonnut, rakennuksia joissa nuoret naiset ja miehet, joilla on halua ja kykyä mutta ei varoja, saavat kasvatusta. Ja Philadelphian ystävät, minä tahdon että tietäisitte, että tämä koulu on juuri tässä puhteessa erilaisempi kaikkia muita kouluja. Se on olemassa sen pojan tai tytön auttamiseksi, joka muuten ei koskaan saisi mitään sivistystä. Se ei ole olemassa kilpaillakseen jonkun muun koulun kanssa minkälaatuisen kanssa tahansa, vaan se on auttamassa niitä, jotka tarvitsevat apua ja antavat arvoa sille avulle, jota saavat. Minä luulen teidän myöntävän, että tämänlaisen koulun pitäisi saaman kehoitusta ja kannatusta kansan keskuudessa tässä maassa, ja minä uskon varmasti, että niin on käypäkin".
"Nyt en tahdo aikaa pitemmältä kuluttaa, vaan tahdon laulaa sen laulun, jonka Mr. Moody on tehnyt minulle melkein pyhäksi ja kuolemattomaksi, sen kautta että hän, mennessään päärlyporttien läpi, lausui: 'Siellä ei löydy mitään pimeätä laaksoa, ja minä pyydän laulukööriä ja koko seurakuntaa siihen yhtymään'. Mr. Sankey lauloi nyt laulun, ja tuo vanha 'Moody ja Sankey lauluyhdistys' yhtyi kuoroon".
Sihteerin, T:ri Webbin kehoituksesta huomautti Mr. Sankey lämpimin sanoin siitä kolehdista Mr. Moodyn koulujen hyväksi, mikä seurakunnassa piti kannettaman. Hän lausui:
"Minä tahdon vaan hetken kiinnittää huomiotanne sanomalla, että täydellisesti yhdyn veljeeni siinä, että meidän kaikkien nyt on välttämätöntä ottaa haltuumme ja jatkaa Mr. Moodyn vaikutusta Northfieldissa. Ja toivon että ennen pitkää järjestetään dollar-keräys, minkä kautta alempi kansa, joka rakasti Mr. Moodya, saa tilaisuuden pienelläkin rovolla lisätä tätä suurta rahastoa. Minä sanon niille, joilla tänä iltana on tilaisuus auttaa sitä työtä, jota siellä tehdään, että siellä löytyy noin kahdeksansataa nuorta ihmistä, ja että menoihin, täysihoito ja opetus siihen luettuna, ei riitä ne 100 dollaria, minkä kukin heistä maksaa. Toiset 100 dollaria on kutakin oppilasta kohti vuosittain hankittava. Siis ne rahat, joita hyväntahtoisesti annatte, käytetään toiminnan jatkamiseksi Northfieldissa. Jumala siunatkoon joka dollarin, mikä annetaan. Tahdon vaan lisätä, että se komitea, mikä New-Yorkissa on muodostettu, on oleva takuuna jokaiselle Yhdysvalloissa, joka tahtoo asiaa auttaa, että rahat joutuvat hyviin käsiin ja sijoitetaan varmaan paikkaan kaikkien tulevien aikojen varalle".
Pastori Wayland Hoyt, Teol. toht., esiintyi sen perästä ja puhui seuraavasti: "Minun täytyy koettaa niin lyhyesti kuin mahdollista kertoa teille meidän viimeisestä keskustelustamme Mr. Moodyn kanssa, ja muutamia niistä opetuksista, joita siinä tilaisuudessa sain. Tämä keskusteluni hänen kanssaan tapahtui ainoastaan muutamia viikkoja ennen hänen kuolemaansa, ja vain muutamia päiviä ennen viimeistä suurta kokousta, jonka hän piti Kansas Cityssä. Jos minä olisin arvannut, että se olisi viimeinen keskustelumme, niin olisin tarkemmin pannut sen mieleeni, mutta, me, kuten tiedätte, emme pane tarpeeksi arvoa tärkeimmille tilaisuuksille, juuri kun ne ovat käsillä. Minä olin matkalla Windsoriin Vermontissa puhumaan eräässä Christian Endeavorkongressissa, kun minä Springfieldin asemalla tapasin Mr. Moodyn, ja hänen kanssaan aloitimme keskustelun, jota sitten jonkun aikaa junassa jatkettiin. Opetus, jonka tästä sain, koski väsymättömyyttä Mestarin palveluksessa. Hän kertoi minulle, miten hän juuri oli palannut kahden viikon päivää ja yötä kestäneeltä sotaretkeltä New-Yorkissa ja Brooklynissä, mutta levon sijasta puhui hän koko ajan innokkaasti tilaisuuksista päästä uudestaan työhön. En kysymystäni pukenut sanoihin, mutta minä ajattelin: Ettekö milloinkaan lepää?"
"Minun mielestäni esiintyy Mr. Moody meille ihanana esimerkkinä väsymättömyydestä Herran palveluksessa. Eikö hän melkein saavuta suuren Mestarimme palavan kiivauden ihannetta, hän joka sanoi: 'Minun tulee tehdä hänen työtään, joka minun lähetti, niinkauvan kun päivä on'. Muistuu mieleemme se seurakunta, johon hän yhtyi Chicagossa, ne neljä penkkiä, jotka hän vuokrasi kirkossa, vaikka hän vaan palveli köyhänä apulaisena eräässä kenkäkaupassa, jotka penkit hän aina kokosi täyteen nuoria miehiä. Muistuu mieleemme pyhäkoulu, jonka hän Chicagon slummipiirissä aloitti, ja josta Tabernaakli sittemmin kohosi; Tabernaaklin nopea uudestirakentaminen Chicagon palon jälkeen hävitetyn kaupunginosan sydämmessä, vaikka hänen oma talonsa oli tuhkana. Muistamme hänen innokkaan ja väsymättömän tapansa puhella miehille ja naisille Jeesuksesta Kristuksesta, kun hän tapasi heitä jokapäiväisen elämän eri oloissa. Muistelemme sitä vilkkautta, millä hän omisti omakseen ja pani käytäntöön uusia työskentelytapoja Herransa palveluksessa, esim. ensimmäinen kristillinen konferenssi Bostonissa; niitä suuria kokouksia, jotka tietysti sen johdosta kokoontuivat hänen ääreensä Atlantin kummallakin puolen, ja joiden kautta hän voitti niin ihmeteltäviä tuloksia; muistelemme hänen koulujaan Northfieldissa ja Chicagossa, ja vihdoin tuota suurta kokousta Kansas Cityssä, jossa tämä väsymätön sotilas kaatui".
"Väsymättömyys Jeesuksen Kristuksen eteen! Eikö nämä sanat jonkinlaisena sotahuutona kajahda meille kaikille Mr. Moodyn elämästä? Minä toivon, että kaikki kuulisimme tämän sotahuudon, minä toivon, että meihin kaikkiin edes pieneksi osaksi tarttuisi tämä innostus; minä toivoisin, että tämä tarttuva innostus olisi perusteellisemmin selvitetty. Jos niin olisi asian laita, niin ei kukaan voisi Kristuksen seurakuntaa vastustaa; jos niin olisi, niin olisi maa ennen pitkää hengellistä elinvoimaisuutta täynnä; jos niin olisi, niin ei tuhatvuotinen valtakunta olisi kaukana".
"Eräs toinen opetus, minkä sain tästä viimeisestä keskustelustamme Mr. Moodyn kanssa', koski sitä, johon meidän on pantava suurin paino. En ole koskaan muutamaa hänen lausuntoaan unhottava. Hän oli kertonut minulle eräästä vaikeudesta, joka erittäinkin viime vuosina oli häntä kohdannut. Hän tarkoitti niiden suurta tulvaa hänen kokouksiinsa, jotka tunnustivat olevansa uskovaisia, minkä kautta häntä estettiin saavuttamasta ulkona olevia, niitä, jotka eivät Herraa tunteneet. Tämä oli hänen vaikeutensa. Hän sanoi näin: 'Maineeni on minulle esteeksi'. Minusta se oli hyvin kuvaavaa Mr. Moodyn suurelle itsensäkieltämiselle ja nöyryydelle, ja samalla tuntui se minusta ilmauksena siitä, mihin uskovaisen enimmän tulee panna painoa. Minä olen varma siitä, että Mr. Moody, samoin kuin jokainen rehellinen ihminen piti omaa mainettaan suuressa arvossa, mutta hänen ensi ajatuksensa ei koskenut häntä itseä; se koski Jeesuksen Kristuksen kunniaa; ja minä olen varmasti vakuutettu siitä, että Mr. Moody mielellään olisi suuresta ja hyvinansaitusta maineestaan luopunut, jos hän sillä olisi voinut voittaa sieluja Kristukselle".
"Suokoon Jumala, että tämä henki olisi yleisempi, että vähemmän ajattelisimme itseämme ja olisimme rohkeammat uskollisuudessamme Jeesusta Kristusta ja hänen asiaansa kohtaan. Tohtori Trumbull kertoo, että kerran Mr. Moodyn aikaisempina vuosina Chicagossa muuan henkilö, jolla hengellisessä työskentelyssään ei ollut sanottavaa menestystä, mutta joka oli sangen terävä arvostelija (terävät arvostelijat eivät useinkaan ole parhaimpia työmiehiä) sanoi hänelle: 'Moody, sinun ei milloinkaan pitäisi yleisesti puhua, sinä teet kieliopillisia virheitä'. Mr. Moody vastasi: 'Minä tiedän, että minä teen monta virhettä ja että minulta monta tarpeellista ominaisuutta puuttuu, mutta, ystäväni, sinulla on hyvät kieliopilliset tiedot — miten sinä niitä Kristuksen kunniaksi käytät?'"
"Sain vieläkin erään opetuksen tästä viimeisestä keskustelustani Mr. Moodyn kanssa, nimittäin hänen järkähtämättömästä uskostaan Jeesukseen Kristukseen maailman ainoana auttajana ja Vapahtajana. Hän lausui minulle: 'Oletteko koskaan ennen kuullut puhuttavan niin monenlaisesta 'ism'-ista, kuin meillä nyt on — socialismi, spiritismi, mutta Mestarilla ei ole mitään ism'ia. Hän halusi yhtä kiivaasti saada saarnata Jeesusta Kristusta, kuin suurenmoisen ratansa alussa. Hän toivoi vaan saada tietää, miten ja missä hän parhaiten taisi häntä saarnata. Ja kun hän sinä iltapäivänä Mt. Holyoken asemalla astui junasta puhuakseen siellä löytyvän naisseminaarin tytöille, jätti hän minuun kiivaamman päätöksen pyhittää uudella voimalla itseni tälle ainoalle: puhua Jeesuksesta, maailman ainoasta toivosta ja ainoasta avusta. Tulkoon tämä teidän, ja jääköön tämä minun päämaalikseni; ja saadessamme suuren veljemme ylevästä esimerkistä ja suurenmoisesta menestyksestä voimaa, tulee meidän katsoa, että vakavammin kuin ennen koskaan, kaikkialla missä vaan voimme, omistamme voimamme ja työmme Jeesuksen Kristuksen eteen. Mr. Wanamaker sanoi: 'He hautasivat hänet Mount Hermoniin'. Tämä on hänen ruumiisensa nähden totta, mutta se ei ole totta mitä hänen henkeensä tulee. Se on Herran kanssa paratiisissa. Saakoon kerran jokainen meistä Vapahtajamme kautta sinne pääsön!"
Pastori S. W. Dana, seuraava puhuja, sanoi että eräs Mr. Moodyn huomattavimpia luonteenpiirteitä oli se into ja väsymättömyys, jolla hän loppuun saakka korkean ja ainoan maalinsa saavuttamiseksi työskenteli. Vastakohtana sille papille, joka pitää saman saarnasarjansa eri paikkakunnilla, kunnes ne ovat kadottaneet alkuperäisyytensä ja käyneet hengettömiksi, oli Mr. Moodyn laita niin, ett'eivät ainoastaan hänen puheensa alati olleet uusia ja voimakkaita, vaan hänen sielussaankaan ei huomannut mitään merkkiä "viidenkymmenenrajan" poikkimenosta. Hän oli yhtä innokas ja kiivas, mentyään tämän rajan poikki, kuin hän ennenkin oli ollut; ja viimeinen kymmenvuodenaika hänen elämästään oli hedelmällisin ja hyödyllisin hänen elinurallaan.
Vieläkin yhden opetuksen saamme siitä puolesta, että hän pyhitti kaikkensa Jumalalle. Vastakohtana niille, jotka kuluttavat elämänsä toivomalla, että olisivat jotakin muuta, kuin mitä he ovat, käytti hän tarkoin ne leiviskät, jotka Jumala hänelle oli suonut. Suurempaa sivistystä hän ei ollut saanut, mutta hän tutki Englannin kieltä innokkaasti ja saavutti jonkinlaisen kaunopuhelijaisuuden, jota selvyyteen ja vakuuttavaan voimaan nähden ei sitte Bunyanin päiväin ole voitettu. Sitäpaitsi osasi hän valloittaa kuulijansa ja istuttaa heihin suuria totuuksia ihmeteltävällä selvyydellä ja voimalla.
Hänen kykynsä perehtyä uusiin oloihin osoittautuu sekä niiden konferenssien tuloksissa, joita hän kaikista maailmanosista turvaaville oppilaille piti että koulujen perustamisessa. Hänen läpeensä kelpo luonteensa ja se seikka, että hän säilytti nimensä tahrattomana, ansaitsee erityistä mainitsemista. Hän ei elänyt mainetta ja rahoja kootakseen; hänen kunnianhimonsa koski ainoastaan hengellistä menestystä.
Erittäin hauska tilaisuus tässä jumalanpalveluksessa oli se, kun Mr.
Sankey lauloi Mr. Moodyn lempilauluja, jolloin seurakunta yhtyi kuoroon.
Kaksituhatta henkeä oli Dwight L. Moodyn muistojuhlassa Tremont Templessä Bostonissa läsnä, jolloin eteviä pappeja ja maallikoita monista eri tunnuskunnista kokoontui samalle lavalle kahden tunnin ajan ylistellen tuon suuren evankelistan elämää ja vaikutusta. Kokousta pidettiin "The Evangelistic Association of New England" yhdistyksen ylijohdolla. Henry M. Moore Bostonista, joka lähes kolmekymmentä vuotta oli ollut Mr. Moodyn liittolaisena, oli esimiehenä ja puhujien joukossa huomattiin pastorit T:ri L. B. Bates, D. A. A. Plumb, T:ri George O. Lorimer, Piispa W.F. Mallalieu, Pastori Herbert J. White ja John Willis Baer, "Society of Christian Endeavor" yhdistyksen sihteeri.
Monta liikuttavaa kohtausta sattui kokouksen aikana, ja kyyneleet valuivat virtoina monen silmistä.
Pastori John A. Mc Elwain Clarendon Street Churchista johti rukoukseen, kiittäen Mr. Moodyn lapsellisesta hurskaudesta ja pyhitetystä miehuudesta sekä hänen työstään evankelistana ja kasvattajana.
Mr. Moore lausui m.m.: "Me olemme kokoontuneet tänne puhelemaan yhdeksännentoista vuosisadan Paavalista, hänen elämästään, työstään ja vaikutuksestaan. Jos yhteen ainoaan sanaan sisältäisin D. L. Moodyn koko elämän, niin olisi tämä sana 'Voitto'. Tappiota hän ei tuntenut. Hänen elämänsä oli yhtämittaista menestystä. Tultuaan seitsemäntoista vuoden vanhana kääntymykseen eräässä puodissa Court streetin varrella täällä Bostonissa läksi hän yhdeksäntoista vuotiaana Chicagoon, ja siellä, voimme sanoa, hän elämäntyönsä aloitti. Vuonna 1872 tulin läheiseen tuttavuuteen hänen kanssaan. Hän tuli eräänä päivänä puotiini, pyysi kynää ja kirjoitti raamatunvärsyn tähän Baxterin uuteen testamenttiin, jota sittemmin kaksikymmentä vuotta olen kalliina muistona kantanut. Olin tilasuudessa työskentelemään hänen kanssaan, ja kokousten aikana Tabernaaklissa täällä Bostonissa johdin minä neljänäkymmenenä neljänä päivänä nuorten miesten kokousta".
Mr. Moore puhui suhteestaan Mr. Moodyyn Northfieldin kouluihin nähden ja sanoi uskovansa, ettei Mr. Moodyn maine muutaman vuoden kuluttua niin paljon perustuisi hänen evankeeliseen työhönsä kuin hänen toimintaansa sivistyksen edistämiseksi. Northfieldin kouluissa käy 900 ylioppilasta, jotka edustavat seitsemäätoista lahkoa ja kuuttatoista kansakuntaa.
"Hän oli rukouksen mies", jatkoi Mr. Moore. "Minä olen kuullut hänen sanovan, että jos Kaikkivaltias antaisi hänen valita hänen oman tiensä ja Jumalan tien välillä, niin hän heti valitsisi Jumalan tien. Hän sai kaikki rukouksen kautta toimeen ja ylläpiti sitä rukouksella. Kaikki koulurakennukset Northfieldissa ovat hänen rukoustensa tulosta. Jokainen evankeelinen sotaretki saatiin hänen rukouksensa kautta aikaan, ja kun hän oli ryhtynyt työhön, ei hän kysynyt mitä ihmiset arvelivat. Hänessä toteutuivat raamatun sanat: 'Jos te minussa pysytte, niin minä pysyn teissä'. Sydämmeni on tänään täynnä. Oi, miten häntä kaipaan! Mutta minä luulen hänen tietävän, että meillä on täällä, kokous".
Kun Mr. Moore sitten seikkaperäisesti oli kertonut mitä kuolinvuoteen ääressä oli tapahtunut, lausui hän: "Ja hänen viimeiset sanansa olivat: 'Jumala kutsuu minua. Maa väistyy. Taivas avaantuu'. Minä en epäile, että Jumala lähetti vaununsa häntä noutamaan, ja astuessaan niihin lausui hän omaisilleen: 'Jumala kutsuu minua'. Mennessään ylös taivaasen hän sanoi: 'Maa väistyy, taivas aukenee'. Ja kun hän astui pyhien yhteiskuntaan, joista hän täällä alhaalla oli saarnannut, lauloivat enkelit: 'Tehkäät portit avaraksi ja ovet maailmassa korkiaksi!' Mikä vastaanotto! Minkälainen kotiinlähtö yhdelle yhdeksännentoista vuosisadan merkillisimmistä miehistä!"
Mr. Mooren pyynnöstä lauloi Mr. Lawrence B. Greenwood kaksi värsyä laulusta: "Armosta autuas", joka oli Moodyn lempilauluja.
Pastori L.B. Bates lausui: "Vaikka viisikymmentä vuotta olen ottanut suoranaiseen toimintaan osaa, en kuitenkaan vielä milloinkaan ole koko sanomalehdistön, niin hengellisen kuin maallisenkin, niin yleisesti nähnyt yhdenkään kuolemaa valittavan, kuin tämän miehen. Hänen elinaikanaan pyysivät ne usein häntä pidättymään, mutta nyt ne yhtyvät kilvan häntä kiittämään. Mr. Moody polveutui kansasta, eikä hän sitä milloinkaan unhottanut. Hän eli kansalle eikä hyljännyt sitä koskaan. Hän saarnasi evankeliumia kansalle eikä koettanut konsanaan tehtäväänsä muuttaa. Minä olen kuullut hänen sanovan, että hänen uskonsa oli eroittamattomasti Jumalan työhön yhdistetty".
"Jumala on meille puhunut", lausui T:ri Lorrimer, "ei ainoastaan Dwight L. Moodyn sanojen vaan myös hänen elämänsä kautta, samalla tavalla kuin hän Eliaan, Esaian ja Johannes Kastajan kautta puhui. Minun mielipiteeni mukaan oli Moody yhtälailla Jumalan lahja kuin Spurgeon tai Whitefield, tai muut miehet, joita on pyhällä öljyllä ja kätten päällepanemisella siunattu. Jumala tarvitsi erityistä miestä erityistä tehtävää varten, ja hän löysi sen tuossa oppimattomassa pojassa, joka näyttäytyi työhön kykeneväksi. Moody pani Jeesuksen Kristuksen sovintovoimalle arvoa".
Piispa Mallalieu lausui, että maailman velka Mr. Moodylle kasvoi, sikäli kun vuodet lisääntyivät, jonka jälkeen hän esitti hänelle kaunissanaisen kiitoslausunnon siitä työstä, minkä hän uskonnollisessa maailmassa oli aikaansaanut.
Jumalanpalvelus Mr. Moodyn muistoksi pidettiin samoin Calvaryn baptistakirkossa viidennenkymmenennen seitsemännen kadun varrella, West, New-York City samaan aikaan kun hautausjumalanpalvelusta Northfieldissa vietettiin. Se oli vapaa Mr. Moodyn ystävien toimeenpanema kokous, ja joukko pastoreja eri tunnuskunnista oli läsnä. Tri B. S. Mc Arthur lausui:
"Viime kesänä, kun avasimme telttakokoukset viidennenkymmenennen kuudennen kadun varrella, olin minä Mr. Moodyn kanssa kirjeenvaihdossa pyytääkseni häntä puhumaan iltapäiväsin teltassa ja iltasin kirkossa. Hän kirjoitti ettei hän tuntenut itseänsä oikein terveeksi ja epäili ottaa niin paljon työtä lämpimänä aikana. 'Minä tulen kuitenkin kohdakkoin luoksenne', hän kirjoitti, 'ja pidämme Calvarykirkossa suuren kokouksen'. Tätä jumalanpalvelusta vietämme nyt Mr. Moodyn muistoksi ja hänen ja Mestarimme kunniaksi".
"Mr. Moody on nyt astunut kuolemattomien joukkoon. Hänen evankeelinen työnsä aloitti uuden aikakauden Englannin ja Amerikan evankeliseerauksessa. Akateemista oppia vailla oli hän kuitenkin alallaan sivistynyt mies. Tämä alue oli tosin rajoitettu, verrattuna siihen oppialueesen, jolla muutamat Jumalan työmiehet liikkuvat, mutta Mr. Moody oli kuuliainen oppilas Kristuksen koulussa, joka sittenkin on kaikista kouluista jaloin".
"Mr. Moodyn toiminta on osoittanut maallikkojen työn merkityksen hengellisellä alalla. Maallikko-apu oli liiaksi syrjäytettyä seurakunnissamme, ja keskiajan taikauskoinen käsitys, että papit yksin kykenevät jumalanpalvelusta johtamaan, löytyy vieläkin keskuudessamme. Mr. Moody hankki maallikkotoiminnalle kunnioitusta. Minkään ihmisen papiksivihkimä hän ei ollut. Jumala oli itse pannut hänen sieluja voittamaan ja uskovaisia kehoittamaan".
"Minä erotan kaksi eri suuntaa meidän päiväin hengellisen elämän alueella Amerikan seurakuntien keskuudessa. Toinen tavottelee korkeakirkollisuutta ja esiintyy paljon. Tuo entinen matalakirkollisuus, joka neljäkymmentä vuotta sitten oli yleinen, on lähes kokonaan kadonnut. Meillä on korkeakirkollisuus ja vapaakirkollisuus, mutta meillä on tuskin mitään vanhasta matalakirkollisuudesta jälellä. Mr. Moody piti sellaisesta Kristuksen kirkosta, joka ei tunne mitään ahtaita kirkollisia muotoja. Moodyn pysyväisen muistomerkin muodostavat epäilemättä hänen kasvatuslaitoksensa Northfieldissa".
Kun oli laulettu eräs laulu, luettiin seuraava Northfieldiin lähetettäväksi aijottu sähkösanoma:
"Rouva D. L. Moody Northfieldiin kokoontuneine sukulaisineen ja tuttavineen".
"Muistojumalanpalvelukseen Calvarykirkkoon New-Yorkissa kokoontuneet ystävät yhtyvät myötätuntoisuuden ja rakkauden ilmaukseen. Ilmestysk. 14: 13".
Koko seurakunta nousi seisomaan osottaakseen osanottoaan sähkösanomaan, joka heti lähetettiin.
T:ri Hillis, pastori Brooklynin Plymouth kirkossa, puhui kaunopuhelijaasti Mr. Moodyn työstä. M.m. hän sanoi:
"Hän oli minun ajatukseni mukaan suurin evankelista lähinnä Whitefieldiä, ja sitte Paavalin päivien ei ainoakaan ole puhunut niin suurille ihmisjoukoille tai johtanut niin monta Kristuksen luo kuin hän. Mr. Moodyn työ on pysyvä aikojen loppuun saakka. Jumala oli häntä varustanut. Älköön kukaan sanoko, ettei hän ollut täydellisesti työtään varten varustettu. Hänen yksinkertaiset sanansa tunkeutuivat suoraan ihmisten sydämmiin; hänen tunnollisuutensa, hänen intonsa, hänen inspireerattu, selvä huomiokykynsä, hänen ystävällisyytensä, kaikki teki hänet työhönsä erittäin sopivaksi".
Hyperionissa, New Haven, Conn, pidettiin Mr. Moodyn muistoksi suuri kokous, suurin laatuaan siinä kaupungissa. Melkein jok'ainoa niistä 5000 hengestä, jotka täyttivät teaatterin, tai jotka olivat kokouksessa Calvarykirkossa New-Yorkissa läsnä, olivat nähneet ja kuulleet Mr. Moodya hänen elinaikanaan ja olivat nyt kokoontuneet hänen muistoaan kunnioittamaan. Kuulijakunta täytti tuon suuren teaatterin lattiasta kattoon asti, ja niiden joukossa oli suuri luku Yale-ylioppilaita.
Mr. Sankey oli läsnä ja lauloi kokouksessa erittäin tuntehikkaasti kaksi laulua. Toisen niistä nimeltä: "Pois varjojen maasta", oli hän toisena päivänä Moodyn kuoleman jälkeen sepittänyt. Hänen oman toivomuksensa mukaan yhtyi seurakunta kuoroon.
Kokouksen avasi professori Fischer, joka puhui Mr. Moodyn voiman salaisuudesta. "Hän himoitsi yhtä asiaa", huomautti puhuja, "nimittäin ihmisten pelastusta siinä merkityksessä, jossa raamattu tätä sanaa käyttää. Tämän päämaalin saavuttamiseksi osoitti hän erinomaista kestävyyttä. Jos Moody olisi ollut arkatuntoinen mies, niin olisi hänestä hänen rajoitetulla kasvatuksellaan tullut intoilija, mutta niin ei käynyt. Hänellä oli rakastava, hellä luonne, joka todellisessa merkityksessä kaikissa hänen toimissaan teki hänet katoliseksi. Mr. Drummond lausui, ettei hän milloinkaan ole nähnyt miestä, joka hänelle niin suuresti muistutti apostoleja".
Prof. Fischer kertoi nyt erään tapauksen Mr. Moodyn elämästä, joka todisti hänen suurta rehellisyyttään. Hän kertoi noin kaksikymmentä vuotta sitte viettäneensä yhden illan Thurlow Weedin seurassa New-Yorkissa, ja illan kuluessa kääntyi puhe Mr. Moodyyn. Mr. Weed puhui hänestä lämmöllä ja lupasi prof. Fischerille lähettää jäljennöksen eräästä kirjeestä, jonka hän hiljan oli Mr. Moodylta saanut. Mr. Weed oli käynyt muutamissa kokouksissa ja oli kunnioituksensa ilmauksena Moodya kohtaan lähettänyt hänelle sangen suuren lahjan. Vastauksena tähän sai hän kirjeen.
Tämän kirjeen veti prof. Fischer esiin ja luki sen. Siinä tunnustettiin vekseli kiitollisuudella vastaanotetuksi, mutta samalla ilmaisi Mr. Moody epäilyksensä siitä, tuliko hänen käyttää sitä hyväkseen tai ei. Hän kysyi, oliko Mr. Weedillä oikeus tuntea itsensä jotenkin loukatuksi, jos Mr. Moody kieltäytyisi hänen lahjaansa vastaanottamasta, niinkuin Mr. Weed itse oli kieltäytynyt Jumalan lahjaa vastaanottamasta. Hän ilmaisi samalla mielipahansa siitä, että niin jalo ja todellinen ystävä jäisi kääntymättömäksi, ja lopetti lausumalla sen toivon, että asiat olisivat toisin, kun he taasen toisensa kohtaisivat.
"Tämä", lisäsi puhuja, "osottaa millainen Moody oli. Itsensä unhottaminen ja toisten etujen katsominen oli aina hänen huomattavimpia ominaisuuksiaan. Hänen muistonsa kannattaa niin paljon kunniaa, kuin suinkin voimme hänelle antaa".
Sitten puhui Mr. Sankey seuraavasti: "On kaksikymmentäyhdeksän vuotta sitte kuin ensi kerran sain tilaisuuden matkustaa Mr. Moodyn seurassa. Ja minä haluan lausua sen todistuksen, että jalompaa ja mieleltään ystävällisempää miestä en koskaan ole tavannut. Tärkein piirre Mr. Moodyssa oli minun käsitykseni mukaan hänen suuri huomiokykynsä. Me tapasimme toisemme Indianopoliksessa v. 1870. Usein on kysytty, miten ensin yhteen yhdyimme, ja täällä läsnäolevien nuorten hyödyksi tahdon sanoa, että kumpikin jo nuoruudessamme olimme ruvenneet Herraa palvelemaan. Kaksi kristillistä elämää liittyivät toisiinsa. Ensimmäisiä sanoja, joita hän minulle tuossa tunnetussa kokouksessa lausui, oli: 'Minä olen etsinyt teitä kahdeksan vuotta'. Te olette minua etsineet? lausuin minä ja vedin kättäni takaisin. Minkätähden? Hän sanoi toivovansa että minä lähtisin hänen kanssansa Chicagoon ja ottaisin laulun johdon haltuuni".
"Hänellä oli siitä sangen paljon vastusta. Toisinaan, hän kertoi, ilmoitti laulunjohtaja laulun, jota olisi pitänyt laulettaman hitaasti mutta joka laulettiin kiireellä tahdilla. Minulla oli siihen aikaan runsastuloinen toimi, ja minä sanoin Moodylle: 'Minä en luule voivani niin tehdä'. Mr. Moody virkkoi: 'Oh, minä luulen sen kyllä käyvän päinsä. Minä toivon että menette kotiin ja panette sen rukouksessa Herran eteen, ja minä tahdon tehdä samoin'. Ei kestänyt kauvan ennenkuin Moody oli rukoillut minut pois liike-elämästä".
Mr. Sankey kertoi sitten kuinka hän lauloi ja Mr. Moody saarnasi laatikon päältä kadun kulmassa, ja jatkoi:
"Minä menin seuraavana päivänä toimistooni takaisin, mutta sydämmeni ei kauvemmin ollut mukana työssä. Pian senjälestä pyysin minä eroa valtion virasta ja yhdyin Mr. Moodyyn. On sanottu, että me erosimme, mutta ei, me emme eronneet ennenkuin kuolema meidät Northfieldissa eroitti".
"Viimeisen kerran minä lauloin Mr. Moodylle T:ri Storrin kirkossa Brooklynissa. Vaimoni kanssa menimme kuuntelemaan hänen saarnaansa. Minä en koskaan väsynyt kuulemaan hänen puhuvan. Laulu oli, omituista kyllä, sama, minkä ensi kerralla hänelle lauloin. Seuraavan kerran kuulin häntä T:ri Barkin kirkossa, jolloin hän lausui nuo tunnetut sanansa: 'Jonakin lähimmistä päivistä luette, että Dwight L. Moody on kuollut, mutta älkää uskoko sitä'. Seuraavan kerran näin hänet kuolleena Northfieldissa. Siunatkoon Jumala hänen muistoaan!"