KAHDESKYMMENES LUKU.
Mr. Moody perhepiirissään.
"Onko iso-isä mennyt Jeesuksen luo?"
"On".
"Sinne, missä Dwight ja Irene ovat?"
"Niin".
"Sitte tahdon minäkin mennä sinne, ja minä syleilen iso-isää, kun minä tapaan hänen, ja sitte leikimme kaikki yhdessä".
Nämä, erään pienen nelivuotijaan tytön kysymykset, joita hän teki, kuullessaan ettei hän koskaan enää saisi nähdä iso-isäänsä täällä alhaalla, ilmituovat yhden yleisölle sangen vähän tunnetun puolen Mr. Moodyn luonteesta.
Uusi ajanvaihe alkoi Mr. Moodylle hänen ainoan tyttärensä ja vanhimman poikansa avioliittoon menosta alkaen, mikä tapahtui samana vuonna 1894. Ilo ja suru, terveys ja sairaus kulkivat käsi kädessä. Neljä lasta syntyi viimeisten kuuden vuoden ajalla hänen lähimmässä perhepiirissään — neljä lastenlasta — ja neljä kuolinkohtausta sattui — hänen äitinsä, hänen anoppinsa ja kaksi lastenlapsista.
D. L. Moody oli hellä poika. Tuskin viikkoakaan kului siitä, kun hän v. 1854 jätti kotinsa, ettei hän kirjoittanut äidilleen tai lähettänyt hänelle sanomalehtiuutisia vaikutuksestaan. Aina hän kääntyi hänen puoleensa saamaan neuvoja. Hän asettui v. 1875 asumaan Northfieldiin saadakseen olla hänen läheisyydessään. Joka päivä, kun hän oli kaupungissa, kävi hän häntä tervehtämässä, tuoden tavallisesti mukanaan jotakin hedelmiä tai vihanneksia puutarhasta. Hän rakennutti tuohon vanhaan rakennukseen yhden valoisan huoneen lisäksi, jossa hänen äitinsä tavallisesti viime vuosinaan istuksi, iloiten siitä työstä, minkä Jumala hänen poikansa kautta teki.
Äidin syntymäpäivä sattui samana päivänä kuin hänen omansakin (helmik. 5 p.), ja hänen kirjeensä näissä tilaisuuksissa olivat erittäin hellät.
"Sinä ja minä olemme jälleen päässeet yhden penikulmapylvään ohi matkallamme maasta taivaasen. Meillä on kummallakin syy kiittää Jumalaa kaikesta osoittamastaan hyvyydestä meitä kohtaan".
"Kun sinä saat tämän kirjeen, niin olet taasen mennyt yhden penikulmapylvään ohi, matkallasi ikuista kaupunkia kohti", kirjoitti hän Porthista v. 1892. "Lähetän parhaimmat onnentoivotukseni sille uudelle vuodelle, joka nyt sinulle koittaa. Toivon, että se on oleva sinulle täynnä iloa, auringonpaistetta ja rauhaa".
Viimeinen syntymäpäiväkirje, minkä hän äidilleen kirjoitti, on päivätty
San Antonio, Texas, 2 p. helmik. 1895:
"Silloin, kun saat tämän kirjeen, olet sinä aloittanut yhdeksättäkymmentä ensimmäistä ikävuottasi. Ajatteles, että kun sinä synnyit tähän maailmaan, taisteli Napoleon suuria taistelujaan! Se tuntuu pitkältä ajalta, kun ajattelee kaikkea, mitä sillävälin on tapahtunut. Kansakunta on noussut, toinen sortunut. Mutta sinä yhä elät ja omaat täydet sielunkyvyt ja hyvän terveyden. Sinun on paljosta kiittäminen Jumalaa, ja kaikki lapsesi iloitsevat, kun ovat saaneet pitää sinut niin kauvan".
"Viidenkymmenen vuoden ajan olen joka kerta suuresti iloinnut, kun olen saanut kääntyä kotiini Northfieldiin", lausui Moody kerran. "Kun pääsen vain viidenkymmenenkin penikulman päähän kodistani, niin tulen levottomaksi ja kävelen edestakaisin vaunussa. Minusta tuntuu niinkuin ei juna milloinkaan tulisi perille Northfieldiin. Jos pimeän tultua pääsen kotiin, niin katson aina, onko äitini ikkunassa tulta".
Tammikuun 26 p. 1896 kuoli äiti. "Ystävät", lausui Mr. Moody hänen haudallaan, "nyt ei ole aikaa suruun. Me olemme kiitolliset siitä, että meillä on ollut sellainen äiti. Hän on jättänyt meille ihmeellisen perinnön… Jumala siunatkoon sinua äiti; me rakastamme sinua vielä. Kuolema on vaan tehnyt rakkautemme suuremmaksi. Hyvästi vähäksi aikaa!"
Joitakin kuukausia ennen äidin kuolemaa oli hän saanut maistaa iso-isäniloa, kun Irene Moody syntyi 20 p. elok. 1895, ja Emma Fitt 16 p. jouluk. samana vuonna.
"Tiedättekö, että minulla on tyttärentytär? Olen juuri viemässä lahjaa hänelle", huusi hän kääseistään eräälle kesävieraalle tuona muistettavana elokuun-aamuna, osoittaen erästä kaakkuja sisältävää koria. Hän oli yhtä iloinen, kuin joku koulupoika lupapäivänä ja kertoi uutisen jokaiselle, kenen hän vaan kohtasi. Myöhemmin päivällä meni hän vielä kerran Mount Hermoniin lasta tervehtämään; tällä kertaa vei hän mukanaan suunnattoman suuren kukkakaalin pään, parhaimman, mitä hän puutarhastaan löysi.
Kirje, minkä hän kirjoitti Emmalle vuotta myöhemmin, osoittaa hänen sydänlaatuaan:
Joulukuun 10 p. 1896.
"Kuuden päivän kuluttua tulet sinä vuoden vanhaksi, ja siksi leipoo mummosi sinulle kaakun ja päällystää sen kokonaan valkealla sokerilla, ja sitte he panevat siihen yhden ainoan pienen kynttilän… Ensi torstaina on vuosi sitten kuin minä istuin ylhäällä ja odotin äidinäitiäsi, ja kun aika kului yli keskiyön, aijoin minä mennä katsomaan, miksi hän ei jo tullut kotiin, ja silloin kuulin sinun ensi kerran huutavan. Ilonkyyneleet nousivat silmiini ja siitä hetkestä asti olen paljon ajatellut sinua. Kohta senperästä kuoli äitini, ja näytti niinkuin sinä olisit tullut hänen sijalleen, ja sinä olet ollut kiltti pieni tyttö…"
"Ensi kesänä minä aijon hiipiä kotiisi, ottaa sinut kanssani ajelemaan, ennenkuin vanhempasi ovat nousseet ylös. Ajatteles vaan, kauniina kesäkuun aamuna voimme ajaa ylös 'Loveris Retreat'ille'. Siellä linnut laulavat sinulle kauniin laulun. Voi, miten hauska meillä on oleva yhdessä! Minun tulee oikein koti-ikävä, kun ajattelen sitä?"
"Ja nyt, rakas Emmani, rukoilen minä puolestasi, että Herra varjelisi sinua päivää ja yötä ja kätkisi sinua kaikelta pahalta. Sinä et lainkaan voi käsittää, kuinka suuresti iso-isäsi rakastaa sinua. Oi, kuinka taasen olen iloinen, kun saan sulkea sinut syliini".
Hänen leikillinen luonteensa esiintyy hänen ensimmäisessä Emmalle kirjoittamassa kirjeessään 7 p. tammik. 1896, kun tämä oli kolmen viikon vanha:
"Tämä on ensimmäinen kirjeeni rakkaalle pienelle lapsenlapselleni. Minä tahdoin kirjoittaa sinulle kirjeen, ennenkuin saisit ensimmäisen hampaasi. Kiirehdä hankkimaan itsellesi kaikki, ennenkuin kuuma aika tulee, sillä minä tahdon antaa sinulle vähän karamelleja, ja sinä tarvitset hampaita niitä syödäksesi. Minä tahdon, että sinä kasvat kiiruusti, niin että minä voin tulla varhain aamusin ja noutaa sinut ajelemaan, sill'aikaa kun isäsi ja äitisi vielä nukkuvat. Hiivimme kauvaksi toiselle puolen virtaa ja käymme Ireneä tervehtämässä. Miten meillä on oleva hauska! Äitisi on oikein ylpeä sinusta, ja hoitajattarellasi on senkin kymmenet kujeet. Ajatteles, Emma, mitä äitisi eräänä päivänä sanoi — hän väitti, etten minä, iso-isäsi, voi suudella sinua! Oletko kummempaa kuullut! Mutta minä suutelin sinua vaan, ja suutelen vielä monasti, kun vaan pääsen kotiin".
Muutamia kuukausia myöhemmin hän kirjoitti: "Olen juuri hiljan saanut kuulla, ettet sinä kärsi sitä maitoa, jota sinä minun kodistani saat. Minä luulen kumminkin, ettei syy ole lehmän vaan keittäjän. Ymmärräthän, tai sinun pitäisi ainakin jo ymmärtää, että kun maito keitetään ja kaadetaan mustalla kumminapilla varustettuun pulloon — eiköhän sinusta vähän vanhemmaksi tultuasi tule tuntumaan inhoittavalta, kun saat tietää, miten vanhempasi ovat kohdelleet sinua! — Sinun ei pidä moittia minun vanhaa lehmääni, sillä se on niin hyvä, kuin se voikin olla. Minä en tahdo opettaa sinua vanhempiasi vastustamaan mutta elleivät he menettele oikein kanssasi, niin hiivi minun luokseni, niin saat leivoksia ja jäätelöä".
Niin otti hänen rakastava sydämmensä osaa kaikkeen, mikä koski lapsia, ja nämä vuorostaan rakastivat häntä enemmän kuin kukaan muu. Kesällä nähtiin tavallisesti yksi tai pari niistä hänen vieressään, kun hän ajoi kylän läpi.
"Hän on harvinainen iso-isä", kirjoitti muuan ystävä. "Minä näin eräänä aamuna, kun hän pienen nelivuotijaan tyttärentyttärensä kanssa ajoi talonsa pihaan. Lapsi oli nukkunut vaunuihin, nojaten häntä vasten. Mr. Moody ei hennonut herättää lasta, vaan käski riisumaan hevoset, jääden itse istumaan paikalleen. Ennen pitkää valtasi uni hänetkin".
Mutta Jumala oli säätänyt hänelle muutakin, kuin häiritsemätöintä iloa. Hänen ainoa pojanpoikansa ja kaimansa, joka syntyi 7 p. marrask. 1897, kuoli 30 p. marrask. 1898, Mr. Moodyn ollessa Coloradossa. Irene, vanhin hänen lastenlapsistaan, seurasi pientä veljeänsä 22 p. elok. 1899 (neljän vuoden ja kahden päivän vanhana) pitkällisen ja erittäin ilkeän keuhkotulehduksen vaikutuksesta, joka sittemmin muuttui keuhkotaudiksi.
Seuraavan lohdullisen kirjeen hän kirjoitti heti saatuaan tiedon pienen
Dwightin kuolemasta:
Colorado, Springs, Colo.
"… Tiedän, että Dwightin on hyvä olla, ja meidän tulisi iloita hänen kanssansa. Mitä olisivat taivaan asunnot, ellei siellä löytyisi lapsia? Ja hän on mennyt sinne olemaan avullisena kaiken kuntoon saattamisessa vanhempia varten. Tiedäthän, että Mestari on sanonut: Viimeiset tulevat ensimmäisiksi. Hän tuli viimeksi joukkoomme, ja hän meni ensimmäisenä sinne ylös! Hän on turvassa, vapaana kaikista suruista, joita meidän täytyy kestää. Minä kiitän Jumalaa sellaisesta elämästä. Se oli melkein pelkkää onnea ja auringonpaistetta. Miten kirkastettu ruumis hänellä mahtaa olla, ja millä ilolla hän on meidän tuloamme odottava! Jumala ei luo meihin tätä väkevää rakkautta toisiimme vain muutamia päiviä tai vuosia varten. Se on kestävä ikuisesti, ja sinä saat pitää rakkaan poikasi luonasi ijankaikkisesta ijankaikkiseen, ja rakkaus on vaan yhä kasvava. Mestari tarvitsi häntä, muuten hän ei olisi häntä kutsunut; sinun tulisi tuntea itsesi onnelliseksi siitä, että sinulla oli kodissasi jotakin, jota hän tarvitsi".
"Minä en voi ajatella häntä tähän maahan kuuluvana. Mitä enemmän häntä ajattelen, sitä selvemmin käsitän, että hän oli vaan lähetetty meille, jotta hän vetäisi meitä lähemmin toisiimme ja ylös valon ja onnen maailmaa kohti. Minä en voisi toivoa häntä takaisin, joskin hän saisi kaikki, mitä maailma voisi hänelle antaa. Ja ajatteles, että Vapahtaja hoitaa häntä niin hellästi! Hän ei ole eksyvä, ei sairastava, ei enää kuoleva. Tuo rakas, rakas pienokainen! Minä rakastan ajatella häntä, niin suloinen, niin tyyni ja niin rakastettava! Hänen elämänsä ei ainoastaan ollut moitteetonta, se oli viatonta; ja jos hänen elämänsä täällä oli sellaista, millaista se onkaan siellä ylhäällä? Luulen, että ainoa minkä hän maasta otti mukaansa, oli hänen suloinen hymyilynsä, enkä epäile, ettei hän, nähdessään Vapahtajan, hymyillyt samoin kuin nähdessään sinut. Sydämmestäni kohoo usein Jumalan puoleen rukous puolestasi, ja aina silloin tulevat nämä sanat eteeni: 'Lapsen laita on hyvä'. Ajatteles, että hän on kirkastettu! Jumalalle kiitos, Dwight on onnellisena kotona, ja me saamme pian nähdä hänet.
Sinua rakastava isäsi
D. L. Moody".
Vähää ennen Irenen hautausmenon loppua nousi Mr. Moody ja lausui:
"Tahtoisin lausua muutamia sanoja, jos voin luottaa itsehillitsemiskykyyni. Olen tänään muistanut tuota vanhaa profeettaa, joka monta vuotta sitten Jordanin laaksossa odotti, että Jumalan vaunut tulisivat häntä kotiin noutamaan. Jumalan vaunut tulivat ales Connecticut laaksoon eilen aamulla noin kello puoli seitsemän aikaan ja noutivat pienen Irenemme kotiin. Edellinen noudettiin kotiin vuosikausia kestäneen palveluksen jälkeen, jälkimmäinen aikaisimman nuoruutensa koitossa. Mutta profeetan palvelus ei ollut Herran pienen palvelijattaren palvelusta täydellisempi, sillä Jumala kutsui kummankin, ja hän ei milloinkaan omiensa palvelusta keskeytä". "Irene on vaelluksensa päättänyt. Hän teki työnsä täällä hyvin. Hän sai enemmän aikaan, kuin moni, joka on täyden elinijän saavuttanut. Me emme tahtoisi häntä takaisin, vaikka hänen äänensä oli suloisin, minkä ikänä maan päällä olen kuullut. Kolmen viikon vanhasta aina viimeisiin tuskallisiin päiviin saakka ei hän milloinkaan ole hymyilemättä minua kohdannut. Mutta Kristus tarvitsi siellä häntä. Minun elämäni on paljon hänen lähetystyönsä kautta maan päällä parantunut. Hän teki meitä kaikkia paremmiksi".
"Viimeiset harvat päivät ovat olleet minulle suureksi siunaukseksi. Olen saanut monta uutta ja kallista opetusta. Hän ajeli mielellään ulkona minun kanssani. Maanantai-aamunakin hän pyysi, että ottaisin häntä ulos ajelemaan, ja kello puoli seitsemän olimme yhdessä ulkona. Milloinkaan hän ei ollut niin kaunis kuin silloin. Hän oli juuri taivasta varten kypsymäisillään. Hän oli tätä maata varten liian ihana".
"Minä kiitän Jumalaa tänä päivänä kuolemattomuuden toivosta. Minä tiedän, että olen kerran ylösnousemuksen kirkkaudessa näkevä hänet vielä ihanampana, kuin mitä hän ikänä täällä olikaan".
Jumala täytti vieläkin kerran hänen maljansa, kun neljäs lapsenlapsi syntyi 13 p. marrask. 1899, neljää päivää ennenkuin hän itse sairastui Kansasin kaupungissa. "Kiitollinen hyvistä uutisista", sähköitti hän pojalleen, "tulkoon hän suureksi taivaan valtakunnassa, se on hänen iso-isänsä rukous". Myöhemmin hän kirjoitti:
"Olen tänään kiitoksella ja ilolla täytetty… Rakas pikku lapsi, tunnen jo, miten sydämmeni rakastaa häntä! Suutele äitiä ja pikkulasta puolestani… Jumalalle olkoon kiitos vieläkin yhdestä lapsenlapsesta!"
Samana päivänä kirjoitti hän ainoalle, elossa olevalle lapsenlapselleen, Emma Fitt'ille, yhden noita yksinkertaisia, rakkaudesta uhkuvia kirjeitä, jotka sitoivat lapsenlapset häneen rakkaudelta, mikä ei ikänä ole sammuva. Hän kirjoitti:
"Rakas Emmani, — iloitsen siitä, että olet saanut serkun. Tahdotko suudella häntä minun puolestani ja näyttää hänelle iso-isäsi kuvan (tällä hän tarkoitti erästä sanomalehtiotetta, minkä hän liitti kirjeesen)? Minä en luule, että hän on minut tunteva, mutta sinä voit kertoa hänelle minusta, niin hän vanhemmaksi tultuaan tuntee minut, ja silloin leikimme yhdessä hänen kanssaan. Minä aijon lähettää hänelle suutelon, vaan pienen, pienen. Iso-isäsi D. L. Moody. Suutelon minä panen pieneen laatikkoon, niin voit viedä sen hänelle.".
Pikku Mary, tuo äskensyntynyt, kannettiin kymmenen päivää myöhemmin iso-isän kotiin, mutta hän saa oppia tuntemaan hänen rakastavan, leikillisen ja hellän sydämmensä niistä kalliista kirjeistä ja valokuvista, joiden omistuksesta hänen perheensä nyt on niin onnellinen.