YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Kuoleman edessä Atlantilla.
Palattuaan Englantiin oli Mr. Moody taasen valmis taisteluun ja saarnasi Lontoossa ja sen ympäristöissä. Elokuussa hän matkusti Irlantiin ja saarnasi monessa sen etevimmissä kaupungeissa. Kun hän marraskuussa poikansa kanssa oli paluumatkalla Amerikaan, sai hän eräällä pohjoissaksalaisen Lloyd-yhtiön "Spree" nimisellä höyrylaivalla läpikäydä muistettavan kokemuksen, kokemuksen, mikä kuuluu liikuttavimpiin onnettomuuksiin, joita ikänä Atlantin matkoilta on kerrottu.
Hän osti itselleen piletin Southamptonista marraskuun alussa. "Viimeinen päiväni Lontoossa", kertoo Mr. Moody, "oli erittäin hauska, lupauksen päiväksi voisi sitä kutsua, sillä aurinko paistoi ensi kerran kirkkaasti tuollaisten hämärien, utuisten päivien jälkeen, jotka Lontoossa ovat niin tavallisia. Joukko ystäviä oli kokoontunut asemalle jäähyväisiä lausumaan, ja minä pyysin heitä laulamaan lempilauluani, 'Silloin mun sydämmeni laulaa', mutta he eivät sanoneet olevansa sellaisella mielialalla, että voisivat juuri silloin laulaa mainitun laulun. Minä olin ainoa joukossa, jolla näytti olevan halu laulaa. Minulla ei ollut ääntä laulaa, mutta syvällä sydämmessäni minä lauloin, sillä olin matkalla kotiin omaisiani näkemään".
"Muistelen, että oli jotenkin kolmas päivä lähdöstämme, kun minä, tavallisuuden mukaan merimatkoilla, makasin vuoteellani kiitollisena Jumalaa kohtaan hyvästä onnestani. Pidin itseäni sangen onnellisena miehenä, sillä kaikilla matkoillani sekä maalla että merellä, ei minua ollut kertaakaan minkäänlainen onnettomuus kohdannut".
"Näistä aatteista herätti minut yht'äkkiä kauhea rytinä ja täräys, ikäänkuin laiva olisi törmännyt jotakin kalliota vasten. Minä en ensiksi kovinkaan peljästynyt — kenties olin siihen liiaksi sairas. Poikani hypähti makuusuojastaan ja ryntäsi kannelle. Parin minuutin kuluttua hän palasi huutaen, että masto oli katkennut ja laiva upposi parhaillaan. En uskonut aluksi, että tila oli niin arveluttava, mutta päätin kuitenkin pukeutua ja lähteä kannelle. Kertomus ei suinkaan ollut liioiteltu. Kapteeni koetti rauhoittaa kannelle kiiruhtaneita, peljästyneitä matkustajia, ilmoittamalla ettei mitään vaaraa ollut käsillä, ja jotkut toisen luokan matkustajista palasivatkin takaisin hytteihinsä, mutta olivat sisääntunkevan veden takia pakoitetut heti kääntymään takaisin, jättäen kaikki tavaransa jälkeensä".
"Kapteeni ja miehistö tekivät kaiken voitavansa pelastaakseen laivan. Mutta pian huomattiin, että pumput olivat kelpaamattomat, sillä vesi tunki niin äkkiä laivaan, ettei mitkään ponnistukset auttaneet. Inhimillinen voima oli tässä turha. Olimme kerrassaan avuttomat. Emme muuta tainneet kuin seistä tuolla sinne tänne ajelehtivalla, uppoavalla laivalla katsellen kamalaan hautaamme".
"Sillä aikaa valmistelivat upseerit matkustajien tietämättä viimeistä pelastuskeinoamme. Pelastusvenheet pantiin kuntoon ja varustettiin elintarpeilla, ja hengenpelastusvöitä jaettiin. Upseerit seisoivat revolverit kädessä osoittaakseen käskyjensä ehdotointa järkähtämättömyyttä, ja näkyi selvästi, että he tuumivat itsekseen, oliko venheet heti veteen laskettavat vai oliko odotettava. Myrskysi niin, että venheet sitä tuskin kestäisivät. Kahdella matkustajista oli ladatut revolverit, lävistääkseen päänsä kuulalla, jos laiva rupeisi uppoamaan, koska he mieluummin tahtoivat siten kuolla kuin hukkua".
"Kello kaksitoista päivällä ilmoitti kapteeni, että vedestä oli saatu voitto ja että oli toivo joutua jonkun ohikulkevan laivan tielle. Laivan keula törötti nyt korkealla ilmassa, samalla kun perä näkyi vajoavan yhä syvemmälle. Meri kävi kovasti, ja laiva kallisteli puolesta toiseen. Vain yksi äkkinäinen tempaus olisi tarvittu, niin laivan välilaipiot olisivat revenneet, ja kaikki olisi ollut mennyttä. Kapteeni koetti rohkaista meitä ilmoittamalla, että me luultavasti kello kolmen tienoissa sinä lauvantai-iltapäivänä ajelehtisimme jonkun laivan kulkuväylään, mutta yö tuli ennenkuin olimme ainoatakaan laivaa nähneet".
"Se oli kauhistuttava yö, pimein koko elämässämme! Seitsemän sataa miestä, naista ja lasta odottivat sitä tuomiota, joka riippui meidän päällämme. Me istuimme kaikki yhdessä ensimmäisen luokan salongissa — juutalaiset, protestantit, katolilaiset ja vapaa-ajattelijat — vaikka minä epäilen, löytyikö sillä hetkellä ainoatakaan vapaa-ajattelijaa joukossamme. Tuska ja mielenjännitys pidättivät meitä puhumasta. Kasvot kuolonkalpeina ja värisevin sydämin katselivat matkustajat toisiaan, ikäänkuin koettaen toistensa kasvojen ilmeistä lukea, mitä ei kenkään rohjennut julkilausua. Myrsky ajoi meidät kokonaan suurten höyrylaivojen kulkuväylästä pois. Jokaiselta tunnilta näkyi vaara kasvavan".
"Sunnuntai-aamu koitti ilman minkäänlaista apua tai toivoa. Tähän asti ei mitään ehdoitusta jumalanpalveluksen pitämisestä oltu esiintuotu. Se olisikin tuottanut sekasortoa. Tuon kauhean tuskan ja odotuksen vallitessa olisi yksikin ainoa sana uskontoa saattanut matkustajat pelkäämään pahinta. Oli välttämätöintä koettaa kääntää heidän ajatuksensa toisaalle, etteivät he liiallisen jännityksen alle sortuisi. Mutta kun läheni toinen ilta, kehoitin minä kenraali O. O. Howardia, joka oli kanssamme, pyytämään kapteenilta luvan, että saisimme pitää jumalanpalveluksen salongissa, Kapteeni lausui":
"Sangen kernaasti. Minä olen myös sitä lajia!"
"Me ilmoitimme aikeemme, ja hämmästykseksemme tulivat melkein kaikki matkustajat jumalanpalvelukseen; minä luulen, että kaikki, yksin vapaa-ajattelijatkin, rukoilivat".
"Toinen käsi kiedottuna erään pilarin ympäri pysyäkseni pystyssä tuossa heiluvassa laivassa, koetin minä lukea yhdeksättäkymmentä ensimmäistä psalmia, jonka jälkeen me rukoilimme, että Jumala tyynnyttäisi tuon raivoavan meren ja veisi meidät toivottuun satamaan. Siitä hetkestä tuo psalmi tuli minulle ihan uudeksi. Yhdestoista värsy koski minuun syvästi. Se kaikui jumalallisen vakuutuksen äänenä ja tuntui täydeltä todelta: 'Hän on antanut käskyn enkeleillensä sinusta, että he kätkevät sinun kaikissa teissäs'. Varmaan hän sen tekikin. Luin myöskin Ps. 107: 20-31. Eräs nainen luuli, että nämä sanat täytyivät olla tätä tilaisuutta varten kirjoitetut, ja pyysi itse saada nähdä kirjan. Muuan saksalainen käänsi värsy värsyltä maanmiehilleen, sikäli kun minä luin".
"Tällöin sain myöskin läpikäydä uuden kokemuksen. Olin luullut olevani kohotettu kuolemanpelvon yläpuolelle. Monasti olin siitä aineesta saarnannut, ja kehoittanut kristittyjä omistamaan tämä voittava usko. Amerikan sisällisen sodan aikana olin monasti ollut tulessa kuolemaa vähintäkään pelkäämättä. Minä olin Chicagossa tuon hirveän kolerataudin siellä raivotessa ja kuljin lääkärien kanssa sairasten ja kuolevien luona. Minne he uskalsivat mennä ihmisten ruumiita hoitamaan — sanoin monasti — sinne uskalsin minä mennä hoitamaan heidän sielujaan. Muistan erään rokkotautisen, jonka selästä liha kerrassaan oli putoillut pois, ja sittenkin menin kerta toisensa jälkeen tuon kärsivän raukan sairasvuoteen luo lukien hänelle raamattua ja rukoillen Jeesusta hänen puolestaan. Tämän kaiken ohella en vähintäkään peljännyt kuolemaa".
"Mutta tuolla vajoavalla laivalla tuntui toiselta. Vapahtajani ja minun välillä ei löytynyt pienintäkään pilveä. Minä tiesin, että syntini olivat poisotetut, ja että kuolema olisi vaan heräämistä taivaassa. Tämä kaikki oli aikoja sitte selvä. Mutta kun ajatukseni lensivät rakkaitteni luokse siellä kotona — vaimo, lapset, ystäviä kummallakin puolen valtamerta, koulut ja minulle niin rakkaaksi käynyt vaikutus — ja kun ajattelin, että ensi hetki kenties tähän elämään nähden ijäksi eroittaisi minut tästä kaikesta, silloin, täytyy tunnustaa, olin epätoivoon sortumaisillani. Se oli pimein hetki elämässäni".
"Minä en jaksanut kauvempaa. Minun täytyi saada huojennusta, ja huojennusta sain rukouksessa. Jumala kuuli huutoni ja antoi minulle voimaa sydämmeni syvyydestä lausumaan: 'Tapahtukoon sinun tahtos!' Suloinen rauha täytti sydämmeni. Tulkoon Northfield tai taivas, minusta oli nyt yhdentekevää. Menin levolle ja nukuin melkein kohta, enkä milloinkaan ole elämässäni sen makeammin nukkunut. Syvyydestä minä huusin Herraa, ja Hän kuuli minua ja auttoi minua minun hädästäni. En voi enemmän epäillä että Jumala kuuli avunhuutoni, kuin voin omaa olemassa-oloani epäillä".
"Noin kello kolmen aikaan yöllä heräsin suloisesta unestani poikani äänestä. Tule ylös kannelle, isä, lausui tämä. Seurasin häntä, ja hän osoitti minulle kaukaa näkyvää tulta, joka kohosi ja taasen laski veden pinnalla. Tämä oli vapautuksen sanoma meille. Se huomattiin olevan höyrylaiva Lake Huronin tulet, jonka vahti oli nähnyt meidän leimuavat hätämerkkimme ja luullut niiden aiheutuvan jostakin palavasta laivasta. Oi, mikä riemun hetki, kun nämä seitsemän sataa epätoivoista matkustajaa huomasivat tuon lähestyvän laivan! Ken voisi milloinkaan sitä unhoittaa?"
"Mutta nyt syntyi kysymys: 'Voiko tämä pieni höyrylaiva hinata tuota voimatointa jättiläistä tuhannen penikulman matkan Queenstowniin?' Syvällä levottomuudella ja hartaasti rukoillen odotimme päätöstä. Yritys oli sekä rohkea että vaarallinen. Molemmat laivat sidottiin vihdoin kahdella suurella kaapelilla toisiinsa. Jos myrsky nousisi, niin katkoisivat ne kuin hienot langat, ja me jäisimme taasen oman onnemme nojaan. Vaan minä en peljännyt. Jumala oli aloittamansa työn täyttävä. Aallot asettuivat, köydet kestivät ja laivamme kulki tyynesti Lake Huronin vanavedessä. Myrskypuuskia riehui ympärillämme, mutta meidän laivaamme ne eivät koskeneet. Jumala piti suojelevaa kättään päällämme, ja seitsemän päivää onnettomuuden jälkeen saimme pitää riemukkaan kiitosjumalanpalveluksen Queenstownin satamassa. Tuo pelastajalaiva, jonka Jumala lähetti hätäämme, oli juuri siksi voimakas, että se jaksoi laivaamme hinata, ja siinä oli juuri niinpaljon hiiliä, että se sai meidät satamaan. Vähempi ei olisi riittänyt. Sen kapteeni oli myös rukouksen mies, ja hän pyysi Jumalalta apua täyttääkseen vaarallisen ja vaikean tehtävänsä. Jumala kuuli hätääntyneiden matkustajien rukoukset ja saattoi heidät toivottuun satamaan".
"Se hermojännitys, minkä näinä kahdeksana vuorokautena saimme kestää, oli kauhea. Niin paljon ei omilla voimillaan kestäisikään. Muuan nuori itävaltalainen, joka oli jättänyt morsiamensa Wieniin, hyppäsi epätoivossaan mereen ja hukkui kaikista ponnistuksistamme huolimatta aivan silmäimme eteen. Erittäin liikuttavaa oli nähdä erään nuoren äidin kahden kauniin lapsensa kanssa istuvan sanattomana tuskasta, kääntämättä ensimmäisenä kahtenakymmenenä neljänä tuntina hetkeksikään silmiänsä pois pienokaisistaan. Uskon varmaan, että jos laiva olisi uponnut, olisi hän painanut ne rintaansa vasten ja vajonnut lapset sylissään. Joukossa oli myöskin muuan Venäjän juutalainen, joka omaistensa tietämättä oli astunut laivaan. Sääli kävi nähdä hänen epätoivoaan, kun hän tunnusti syntiään, löi rintoihinsa ja nimitti itseään seuran Joonaaksi. Hän polvistui kannelle ja huusi, kyynelten valuessa virtoina hänen poskilleen, Jehovan puoleen, ett'ei tämä antaisi hänen syntinsä rangaistuksen kohdata näitä viattomia ihmisparkoja".
Mr. Moody mainitsi aina mitä syvimmällä kunnioituksella ja kiitollisuudella sitä rohkeutta ja mielenmalttia, jota Spree'n päällystö ja miehistö osoitti.
Kenraali O. O. Howard, joka monasti sisällisen sodan aikana oli nähnyt vaaran ja kuoleman kasvoista kasvoihin, ja joka siis tiesi, mitä rohkeudella tarkoitetaan, on kertonut siitä tyyneydestä ja rohkeudesta, jota Mr. Moody näinä kauheina hetkinä Atlantilla osoitti.
Mr. Moody vietti sunnuntain Queenstown'issa, lähti seuraavana päivänä "Etruria" nimisellä laivalla Amerikaan ja saapui seuraavana lauvantaina onnellisesti New-Yorkiin.
Sitä vastaanottoa, kun hän illalla kello kymmenen saapui kotiinsa! Kun juna sivuutti aseman Mount Hermonin luona, piiritti kolmesataa siellä sijaitsevaa opiston oppilasta ja opettajaa junan, tulisoihduilla, musiikilla ja hurraahuudoilla lausuen ystävänsä tervetulleeksi. Kun hän seuraavalla asemalla astui junasta, kohtasi häntä toinen joukko ystäviä. Northfield Seminaryn sekä monien yksityisasuntojen ikkunoita valaisivat lukemattomat kynttilät. Näytti siltä kuin jokainen, joka häntä rakasti, olisi tahtonut sen nyt ilmoittaa ja onnitella häntä hänen pelastuksestaan kuoleman kourista.