KOLMASTOISTA LUKU.
Suuri sotaretki Englantiin Mr. Sankeyn seurassa, 1873-75.
Kun Mr. Moody ensi kerran kävi Englannissa, ei hän siellä suurta huomiota herättänyt. Häntä pidettiin tosin vakavana nuorena miehenä, mutta hänen erinomainen kykynsä voittaa ihmisten sydämiä, joka ominaisuus myöhempinä vuosina teki hänen merkilliseksi, ei silloin vielä tullut näkyviin. Kun hän kolmannen kerran meni Atlantin poikki, otti hän Mr. Sankeyn mukaansa, ja tämä yhdistys näytti tuottavan suuria seurauksia. Täytyy sanoa, että Mr. Moodylla tällä kertaa oli varma päämaali edessään. Hän ei lähtenyt Englantiin katsomaan ympärilleen, voisiko hän mahdollisesti saada siellä jotakin tekemistä; hän ei lähtenyt sinne odottamaan ja katsomaan, olisiko mahdollisesti joku ovi hänelle avoinna, niin että hänen voimansa voisivat tulla käytäntöön. Olemme sanoneet, että hänellä oli varma päämaali; mikä se oli?
"Matkustan Englantiin voittamaan kymmenentuhatta sielua Kristukselle". Nämä merkilliset sanat hän lausui — sanat, joita moni piti ei ainoastaan liiallisina vaan myöskin ajattelemattomina. Mutta ei ne siltä tuntuneet niistä, jotka hänen tunsivat. Hän ei ollut seikkailija, joka odotti sopivia tilaisuuksia; hän tiesi, mitä hän tahtoi ja oli varmasti päättänyt tuumansa toteuttaa. Hän tunsi kylliksi englantilaisen luonteen ja sen laajan vaikutusalan, mikä evankelistalla on, tunteakseen itsensä vakuutetuksi siitä, että hän, kerran alkuun päästyään, oli voittava kaikki vaikeudet ja suorittava suurenmoisen työn.
On huvittavaa tietää, että Mr. Sankey empi seurata Moodya Englantiin, vaikka hän juuri silloin oli saanut kutsun tuolta hyvin tunnetulta laulajalta Philip Phillipsiltä, joka tahtoi häntä mukaansa pitämään hengellisiä konsertteja Tyyneen Valtameren rannikolla. Mutta eräs Sankeyn ystävä lausui tälle: "Lähde Moodyn kanssa eikä Phillips'in. Kaksi samanlajista työmiestä, ja erittäinkin kaksi laulajaa, eivät varmaankaan sovi yhteen". Mr. Sankey seurasi neuvoa eikä milloinkaan ole sitä katunut.
Chicagon palon jälkeen olivat nuo molemmat evankelistat ilman huonetta, missä olisivat voineet kokouksiaan pitää. Jo aikaisemmin oli Moody saanut useita kirjeitä pastoreilta Englannissa, jotka kehoittivat häntä tulemaan siellä käymään. Hän oli halunnut tehdä matkan maan ympäri, ja hän piti sopivana tilaisuutena tehdä se Silläaikaa kun hänen ystävänsä uudestaan rakensivat kirkon. Hän laski voivansa suorittaa matkan siksi, kuin uuden kirkon rakennustyö valmistuisi.
Juuri niin paljolla rahoilla, että he taisivat maksaa matkansa Lontooseen, läksivät Moody ja Sankey perheineen matkaan 1873. Matka Atlantin poikki meni ilman mitään erityisiä tapahtumia, mutta perille päästessä sai Moody kirjeellisesti ilmoituksen, että ne miehet, jotka häntä olivat kutsuneet, olivat kuolleet, ja että senvuoksi oli mahdoton häntä siellä vastaanottaa. Sankey tuli alakuloiseksi, mutta Moody oli vakuutettu siitä, että he olivat oikealla tiellä. Kirje vielä kädessään kääntyi hän Sankeyn puoleen ja virkkoi: "Sankey, jos Herra avaa meille oven, niin pääsemme sisälle. — Muussa tapauksessa palaamme heti Amerikkaan".
Ei kummallakaan heistä ollut rahoja, ja asema oli kaikkea muuta kuin valoisa. Samassa löysi Moody taskustaan kirjeen, jonka hän ennen New-Yorkista lähtöä oli saanut, ja jonka hän oli unhoittanut avata. Hän repi kotelon auki ja silmäili sitä äkkiä katseillaan, jonka perästä hän kääntyi Sankeyn puoleen ja huudahti: "Sankey, Herra on avannut oven; tulemme viipymään".
Kirje oli eräältä henkilöltä Yorkissa, joka pyysi että Moody ja Sankey kävisivät siinä kaupungissa, jos tulisivat Englannissa käymään. Mutta eräs sähkösanoma Mr. George Bennett'iltä, Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen sihteeriltä, ilmoitti heille, että tämä kaupunki oli niin kylmä ja kuollut, että oli mahdoton toivoa siellä saada jalansijaa. Silloin ilmestyi kuvaava piirre Mr. Moodyn hengestä. Tämä masentava sähkösanoma, joka olisi peljästyttänyt kenen muun miehen tahansa ja sulkenut häneltä tien, sai Moodyn heti sähköteitse vastaamaan: "Tulen tänä iltana Yorkiin". Ja Yorkiin hän meni.
Mr. Bennetin tiedonanto tämän kaupungin hengellisestä välinpitämättömyydestä ei ollut liioiteltu. York oli kuollut ja kylmä. Siellä ei ollut mitään liikettä kansan keskuudessa, ei ketään, joka olisi lausunut näitä ristin ilmoittajia tervetulleiksi. Aivan hiljaisesti, ilman kaikkea melua ja liikettä, torviin toitottamatta, saavuttivat he päämääränsä ja valmistuivat kokouksiaan aloittamaan. Heikkouskoisina olisivat he kohta alussa kadottaneet rohkeutensa. Ainoa kehoitus, mikä tuli heidän osakseen, oli vastaus, jonka he saivat pyyntiinsä, että kirkkoja avattaisi heille seuraavaksi pyhäksi. Monien arvelujen ohella annettiin heille neljä kirkkoa käytettäväksi, nimittäin yksi baptisti-, yksi congregationalisti- ja kaksi methodistikirkkoa.
Heidän ensimmäinen kokouksensa sunnuntai aamupuolella pidettiin N.M.K.Y:n huoneustossa, ja oli siinä läsnä ainoastaan kahdeksan henkeä, mutta he tiesivät, ettei Herran läsnäolo ollut läsnäolijoiden luvusta riippuvainen, ja senvuoksi eivät he kadottaneet rohkeuttaan. Tämä harvalukuinen kokous oli alkuna laajalle leviävään ja ihmeelliseen liikkeesen, joka käsitti koko Suurbrittanian ja Irlannin, ja joka tempasi mukaansa ihmisiä joukottain, sekä kääntyneitä että kääntymättömiä. Sellaisista pienistä aluista johtuu usein mitä suurimpia seurauksia; sinapin siemen kehittyy puuksi, ja sen oksien alle rakentavat taivaan linnut pesänsä. Toisissa kokouksissa, joita tänä ensimmäisenä pyhänä pidettiin, oli lukuisammin kuulijoita, ja saatiinpa jo viikolla kokea hieman menestystäkin; mutta että York hengellisessä suhteessa kuului kylmän vyöhykkeen seutuihin, se saatiin tuskalla kokea.
Mr. Moody huomasi heti, että hänen tuli tähdätä saarnansa uskonnollisia tunnustajia kohti, voidakseen jos mahdollista herättää heitä unestaan. Heistä sanoi Mr. Bennet, että "he tarvitsivat melkein yhtä paljon herätystä kuin itse unikeot". Aivan varmaan eivät nämä evankelistat milloinkaan olleet niin kovissa koettelemuksissa ja niin vaarassa menettää rohkeuttansa kuin ensimmäisenä työskentelynsä aikana Yorkissa. Toisella viikolla rupesi totuus vaikuttamaan, ja yhdessä methodistikirkoista heräsi harrastus.
Ansaitsee ottaa huomioon syy, jonka nojalla Mr. Moody päivä päivältä voitti vaikutusalaa kansassa. Se johtui kokonaan hänen raamatunkeskusteluistaan ja raamatunselityksistään. Siitä huomasi heti, että hän oli mies, joka oli sanassa perehtynyt; tämä voitti kristittyjen myötätuntoisuuden ja veti ne hänen puolelleen. Esitelmät olivat erittäin yksinkertaiset ja asialliset, kosketellen evankeliumin ensimmäisiä perustotuuksia ja tunkivat suoraan kuulijoiden sydämiin.
Oli harvinainen näky nähdä ihmisten arkipäivinä raamatut kädessä menevän kirkkoihin, valmiina esitelmää seuraamaan. Ja omituista kyllä, sisällysluettelolla ja raamatunoppaalla varustettuja raamattuja ostettiin siinä määrässä, että kustantajien täytyi painattaa paljon suurempia painoksia, eivätkä sittenkään voineet tyydyttää tarvetta siihen aikaan, kun evankelistat matkustivat paikasta toiseen. Mitä tahansa muuta voidaan sanoa, niin syntyi kaikissa tapauksissa herätys raamatun lukemisen harrastukseen nähden.
Mr. Moody pani myös toimeen kyselykokouksia, joissa uskovaiset pääsisivät läheiseen tekemiseen sellaisten kanssa, jotka olivat hengelliselle opetukselle vastaanottavaisia ja halusivat tulla oikealle tielle johdetuiksi. Tämä oli uutta, ja kaiken uutuuden täytyy kestää taisteluja, miten hyvää se muuten lieneekin. Jos enkeli Gabriel tulisi taivaasta alas, niin pyytäisivät monet ihmiset nähdä hänen valtakirjaansa. Nämä kokoukset näyttäytyivät lopputulostensa kautta hyviksi, eikä kukaan voinut niitä vastaan mitään muistuttaa, paitsi niitä, jotka kaikkea kristillistä työtä moittivat.
Mr. Moody lopetti työskentelynsä Yorkissa kokopäiväkokouksella, jossa hän kullekin tunnille määräsi erityisen aineen erityisillä puhujilla. Uutuus tämänlaisessa kokouksessa herätti huomiota ja voitti ylipäänsä hyväksymistä kristittyjen joukossa, vaikka mainita täytyy, että suurin este työskentelylle Yorkissa oli tuo kriitillinen kylmyys ja välinpitämättömyys pastoreissa, joista moni piti evankelistoja toisten työalueelle tunkijoina, jotka kulkivat olematta lähetetyt. Mutta tämä kokous oli sopiva loppu sille työlle, joka oli tehty. Yksi tunti oli osoitettu tunnustukselle, yksi todistukselle, yksi äskenkääntyneille, että he saisivat tilaisuuden Kristusta tunnusteta, ja lopuksi oli yksi tunti omistettu Herran kuoleman muiston vietolle, jota useat pastorit johtivat, ja jossa tilaisuudessa m.m. Mr. Moody puhui.
"Jumalalle kiitos, että tunnen Mr. Moodyn", kirjoitti joku aika sitten pastori F. B. Meyer Lontoosta; "olen tuntenut hänen eräästä muistorikkaasta aamusta saakka v. 1873. Muistan vielä, miten hän nousi johtamaan ensimmäistä puolipäivärukouskokousta pienessä, huonosti valaistussa huoneessa Coney Street kadun varrella Yorkissa. Vähän hän silloin aavisti, että se oli mahtavan sadon kylvöjyvä, ja että liike oli syntymässä, joka muutaman kuukauden kuluttua oli saavuttava loistokohtansa Free Assembly Hallissa Edinburgissa, ja vihdoin Agricultural Hall'issa sekä kuninkaallisessa oopperahuoneessa Lontoossa. Se oli syntymäaika uusille käsityksille työstä, uusille työskentelytavoille, uusille inspirationeille ja toiveille".
Pohjoiseen Yorkista, Durhamin rannikolla on tuo suuri kaupunki Sunderland. Tämän kaupungin sanottiin olevan yhtä kovan ja vastaanottamattoman kuin York. Mutta siellä asui muuan ystävällinen baptistaveli, joka oli käynyt Yorkissa ja ollut läsnä muutamissa kokouksissa sillä seurauksella, että hän syttyi tuleen ja hehkui innosta. Hän päätti oman vastuunsa päälle kutsua Moodya ja Sankeyta pitämään kokouksia kirkossaan. Hän oli innokas pastori ja oli valmis käyttämään mitä keinoja tahansa herättääkseen kansaansa ja edistääkseen Jumalan työtä.
Tässä voimme mainita, että pääsyy, minkä vuoksi Mr. Moody ei heti voittanut pastorien ja muiden vaikuttavien henkilöiden kannatusta ja myötävaikutusta oli se, että hänen menettelytapansa olivat jotenkin uudet, että ne monesta näyttivät liiallisilta, ja että he senvuoksi epäilivät kannattaa häntä. Hänen ainoa vastauksensa oli, että liioiteltu maailmallisuus ja välinpitämättömyys vaati liioiteltua menettelyä. Eihän kumminkaan ole ihmeteltävä, että pastorit ja muut halusivat nähdä ja tutkia, ennenkuin rupesivat hyväksymään ja kiittämään. Mr. Moody piti omasta menettelytavastaan kiinni, sillä hän oli liiaksi kauvan sitä koetellut epäilläkseen sen vaikutusta, ja hän ei suinkaan ollut valmis sitä hylkäämään senvuoksi, että jotkut arat veljet vanhoillaan-olossaan pudistivat päitään lausuen: "Sellaista ei koskaan ole nähty Israelissa".
Pastori Arthur Rees oli se mies, joka kutsui Moodyn Sunderlandiin tulemaan. Hän oli sydämmellään mukana työssä. Muuan henkilö lausui asemasta: "Mr. Moodylla oli yksi kokonainen pastori, kolme neljättäosaa eräästä toisesta, ja tuskin mitään kaikista muista kokouksissa apuna".
Mr. Rees oli vapaamielinen kristitty, ja vaikka hän oli baptista, jota Moody ja Sankey eivät olleet, ei tämä millään tavalla vaikuttanut siihen lämpimään tervehdykseen, jonka hän näille miehille esitti, eikä siihen sydämmellisyyteen, jolla hän heidän työtään edisti. Mutta työmaa oli kova, ja hetken aikaa näytti siltä, kuin maaperä ei koskaan tulisi muokatuksi. Kuulijajoukot olivat tosin suuret, mutta utelijaisuuden vetämät, samoinkuin kansa olisi kerääntynyt, jos cirkus olisi kaupunkiin saapunut. Saarna oli hyvä ja Sankeyn laulu ihmeellinen; mutta siitä huolimatta edistyi työ kovin hitaasti ja lopputulokset olivat huonot. Vihdoin lausui Moody: "Me emme täten voi jatkaa. Perkeleen kanssa on helpompi sotia kuin pastorien kanssa".
Eräänä päivänä saapui lähetystö N.M.K.Y:ltä pyynnöllä, että Mr. Moody seuraavana sunnuntai-iltapäivällä Victoria Hallissa pitäisi esitelmän. "Hyvä", virkkoi Moody, "tulen saarnaamaan teille".
"Me emme pyydä että meille saarnaatte vaan Kristukselle". "Ei suinkaan", lausui Moody, "tulen saarnaamaan teille".
Lähetystö rupesi nyt Moodylle selittämään, että syy, minkä vuoksi ei yhdistys koko sielustaan ja sydämmestään ollut häneen yhtynyt, ei suinkaan ollut myötätuntoisuuden puute, vaan se, että hän oli tullut sinne erään lahkon yhteydessä. Yhdistys ei tuntenut uskaltavansa ottaa sitä edesvastausta päälleen, että se yhdistyisi johonkin erityiseen lahkoon. Mr. Moody älysi voiman, minkä heidän väitteensä sisälsi, ja selitti ettei sillä ollut minkäänlaista merkitystä, että hän jonkun lahkokunnan kirkossa piti kokouksia, sillä hän oli yhtä altis menemään johonkin toiseen. Mutta kaikkia sellaisia väärinkäsityksiä poistaakseen, piti hän sittemmin kaikki kokouksensa Victoria Hallissa, huomauttaen että hän aina pyrki työskentelemään siellä, missä hän taisi enimmän hyödyttää.
On huvittava kuulla, minkälaisen vaikutuksen hän teki niihin nuoriin miehiin, jotka kävivät hänen luonaan. Suuri osa heistä tunsi itsensä pettyneiksi evankelistojen sivistymättömän ulkonäön ja kömpelön käytöksen takia. Eräs heistä luuli, että kaikki olikin vain rahakeinottelua. Tämä osoittaa, miten helposti voi joutua harhaan viepien vaikutusten alaiseksi. Olikin aivan luonnollista, että epäluuloja syntyisi, sillä nämä miehet olivat aivan tuntemattomia eivätkä vielä olleet mainetta saavuttaneet.
Kaikeksi onneksi sai Moodyn työ Sunderlandissa tukea tuolta kuuluisalta methodistisaarnaajalta pastori William Morley Punshonilta. Mr. Punshon oli kautta maailman tunnettu kaunopuhelijaana saarnaajana ja kaiken tosi evankeelisen työn lämpimänä ystävänä. Näyttää siltä, kuin muutamat methodistipastorit Sunderlandissa olisivat luulleet keksineensä kalvinistista teologiaa ei niin paljon Mr. Moodyn esitelmissä kuin muutamissa hänen kehoituspuheissaan pelastusta etsiville, ja he olivat senvuoksi epäröiviä, tuliko heidän yhteistyön merkiksi ojentaa hänelle kättään. Mr. Punshon oli juuri siihen aikaan presidenttinä methodistikonferensissa ja tuli sattumalta Sunderlandiin erästä erityistä kokousta varten.
Hän oli Mr. Moodyn oppinut tuntemaan Chicagossa eikä hänellä ollut mitään syytä epäillä, ettei hän olisi rehellinen ja hänen työnsä oikeata. Hän tiesi, että Mr. Moody oli Chicagossa saanut ihmeellisiä asioita aikaan, että hänen henkensä oli vapaamielinen ja laajaperäinen, että hänen tarkoituksensa oli täyttä totta, ja että, jos hän saisi kylliksi kannatusta, tulisi hänen olonsa Sunderlandissa olemaan merkillinen tapaus tämän kaupungin hengellisessä historiassa. Mr. Punshon antoi kaikille pastoreille sen viisaan neuvon, että toimisivat Mr. Moodyn kanssa yhdessä. Siitä huolimatta olivat monet heistä vielä sotajalalla liikkeesen nähden ja kirjoittivat lentokirjasia sitä vastaan, koettaen siten tehdä sitä tyhjäksi.
Sellaista sydämmeen tunkevaa vaatimusta, sellaisia vapaita kutsuja tulemaan elämän vettä noutamaan ken vaan halusi, sellaista kaikenlaisen kirkollisen muotomenon täydellistä poissaoloa ei osa papeista voinut kärsiä. Mutta elämä tukahutti vastuksen ja Sunderlandin kaupunki valloitettiin myrskyllä. Monet eivät pitäneet Mr. Sankeyn soololaulusta, toisiin se sitävastoin syvästi vaikutti, ja hän jatkoi lauluaan. Muutamien mielestä käytettiin liiaksi pakkoa ihmisten käännyttämiseksi; mutta kaikki mitä Mr. Moody tähän vastasi oli: "Nyt on otollinen aika, nyt on autuuden päivä", ja nämä olivat raamatun omat sanat. Mitä merkitsi tuo halpamainen kritiikki ja ahdasmieliset vastaväitteet raamatun omien sanojen rinnalla?
Mr. Moodyn täällä oleskelun aikana sattui tapaus, joka on huomiota ansaitseva, kun se asetetaan hänen viimeisen sairautensa yhteyteen. Matkoillaan tapasivat he Indian ylisotalääkärin, ja Moody kyseli tältä tarkasti ilmanalaa y.m. hänen kotimaassaan. India oli yksi niitä maita, jossa evankelistat olivat aikoneet käydä, ja kun ylisotalääkäri tämän kuuli, tutki hän tarkasti Mr. Moodyn ruumista.
Katsoen suoraan Mr. Moodya silmiin lausui lääkäri: "Mr. Moody, jos menette Indiaan, lyhenee Teidän elämänne kymmenellä vuodella. Sydämenne tulee ilmanalasta kärsimään".
Hetken seisoi Moody sanattomana, mutta äkkiä sai hän malttinsa takaisin ja lausui alakuloisesti: "Vai niin, sitte emme matkusta sinne!"
Tuon intialaisen ylisotalääkärin lausunto Mr. Moodyn ruumiillisesta terveydestä oli nähtävästi oikea.
Seuraava paikka, johon evankelistat matkustivat oli Newcastle. Tämä kaupunki sijaitsee keskellä pohjoisia hiilikaivosalueita ja sillä on suuri asukasluku, enimmäkseen työkansaa. Se seikka, että täällä ympäristössä löytyy suuremmoinen kivihiilikaivosliike, on aiheuttanut sananparren "kantaa hiiliä Newcastleen". Tarkoitetaan sillä, että muutamat kappaleet ovat turhia. Vaan ei ollut turha viedä nämä evankelistat Newcastleen, sillä siellä viettivät he yhden suurimpia voittojaan, ja juuri tässä kaupungissa aukenivat sulkuportit ja mahtava vaikutus alkoi, joka levisi kautta koko brittiläisen valtakunnan.
Kokoukset ilmoitettiin ei ainoastaan kirkoissa ja sanomalehdissä, vaan vieläpä naulattiin seiniin suuria ilmoituksia tiedonannolla, että Mr. Moody saarnaisi evankeliumia ja Mr. Sankey laulaisi sitä. Ilmoitustapa veti yleisen huomion puoleensa, ja kaupungin suurimmat huoneustot olivat alusta pitäin hartaasti kuuntelevaa yleisöä täynnä. Tuo kunnioitettava pastori presbyteriläisestä kirkosta, joka tapasi Mr. Moodyn hänen ensimmäisellä käynnillään Englannissa, hämmästyi jotenkin suuresti tuollaisesta ilmoitustavasta. Mutta hän oli kuitenkin ensimmäisessä kokouksessa läsnä. Koska hän tuli jotenkin myöhään, tapasi hän juuri Mr. Moodyn lähettämässä suuren joukon pelastusta etsiviä keskustelua varten erääsen yksityiseen huoneesen. "Tule tänne, veli Lowe", huudahti Moody, "mene sisään ja puhele niiden kanssa, jotka pyytävät johdatusta. Niitä on niin monta, että saatte samalla kertaa puhella kaikkien kanssa".
Ensimmäisellä viikolla annettiin viisi eri kirkkoa Mr. Moodyn käytettäväksi, ja kaikissa pidettiin kokouksia, mutta lopuksi piti hän kokouksiaan vaan yhdessä ainoassa, nimittäin kaupungin suurimmassa. Kokouksissa käynnin into oli niin suuri ja kuulijajoukot niin suunnattomat, että eräs veli suoraan tunnusti iloitsevansa siitä, että Moody läksi matkaansa. Ne, jotka eivät päässeet sisälle, kun huone ennestään oli täysi, olivat niin tyytymättömiä, että häiriöitä syntyi. Mr. Moody selitti tahtovansa viipyä Newcastle'ssa, kunnes hän oli voittanut pastorien ennakkoluulot ja opettanut ihmiset ymmärtämään hänen oikeat perusvaikuttimensa.
Ei viipynyt kauvan, ennenkuin useimmat Newcastlen pastorit olivat yksi sydän ja yksi sielu hänen kanssansa. Ympäristön kaupungit ja kylät tunsivat tuon ylenpalttisen siunauksen voiman ja tulivat siitä osallisiksi. Sadottain kokouksia pidettiin eri paikoilla kaupungin ulkopuolella, ja lähellä ja kaukana herätettiin kansa unestaan. Yorkissa oli pidetty yksi kokopäiväkokous; Newcastlessa pidettiin kaksi. Tällaiset kokoukset olivat niin uusmuotisia, että niihin kerääntyi kansaa joukottain. Yhden niistä muodosti sangen merkillinen kiitos-jumalanpalvelus, jota Mr. Sankey johti. Koko pohjois-Englanti ja Skottlanti oli tällöin saanut tiedon Newcastle'n tapahtumista. Sanomalehdet olivat täynnä kertomuksia niistä, ja monet pastorit ja muut, jotka olivat tulleet kaukaa katsomaan armon ihmeitä, palasivat kertomaan, mitä olivat nähneet, ja täten heräsi uutta innostusta monella taholla.
Sen perästä tapaamme Moodyn ja Sankeyn Skottlannissa. Saattaa kysyä: mitä nämä miehet voivat sellaisessa maassa kuin Skottlanti? Skottlantilaiset ovat itsepäisiä, väittelyihin taipuvaisia, dogmeihin ihastuneita ja kunnioittavat suuresti menneen ajan oppeja ja traditioneja. On sanottu, että jos on hiuskarva niin hieno, ettei kenkään voi sitä halasta, niin skottlantilainen halkasee sen ja halkoo vielä osatkin. Jos evankelistojen onnistuisi saamaan Skottlanti liikkeelle, niin täytyi heidän olla ihmeellisiä miehiä. Me tiedämme, että niin todella kävi, ja se ei siis saattanut vain inhimillisellä voimalla tapahtua.
Yksi seikka oli Mr. Moodylle suureksi hyödyksi, nimittäin hänen raamattutaitonsa. Skotlantilaiset ovat innokkaita raamatuntutkijoita. Kaikissa kirkoissa on tavallista, että raamatut avattuina seurataan pappia, kun tämä lukee, ja puolet kaikista skottlantilaisista saarnoista ovat raamatuntutkistelemuksia. Mr. Moody tuli ilman "pastori"-arvoa nimensä edellä, ilman akateemista sivistystä, ilman diploomia jostakin jumaluus-opillisesta opistosta, ilman minkäänlaista muuta suositusta, paitsi uutteruuttaan evankelistatoimessaan ja sitä asianhaaraa, joka hänelle oli erittäin edullinen, nimittäin että hänellä oli ollut menestystä. Mutta mitä ihmettä oli Sankeyn kanssa tehtävä? Sankey lauloi evankeelisia lauluja, ja skottlantilaiset olivat aina laulaneet Davidin psalmeja. Hänen harmooniotaan kutsuttiin "vihellyspilleillä varustetuksi laatikoksi" ja pidettiin kauhistuksena. Hänen lauluaan vastustettiin senvuoksi kaikin voimin, koska se muka oli perkeleen keksintö, joka oli tekevä kaikesta evankeelisesta uskonnosta lopun. Myöntää kuitenkin pitää, että suuri joukko henkilöitä Skottlannissa olivat jumaluusopillisiin väittelyihin ja riitoihin väsyneitä. He olivat huomanneet, ettei kylmissä todisteissa ollut sieluille minkäänlaista rakennusta, ja olivat senvuoksi valmiit nousemaan sotaan puustavioppeja ja muotomenoja vastaan ja aloittamaan evankeelista vallankumousta. Kun vuosikausia aikasemmin Richard Weaner, muuan kääntynyt hiilikaivostyömies, erinomainen mies, joka ei ollut saanut minkäänlaista kasvatusta, mutta oli suurilla luonnonlahjoilla varustettu, vaelteli läpi Skottlannin, pitäen yksinkertaisia saarnojaan ja laulellen jokapäiväisiä lauluja, kuunteli häntä tuhannet minne ikänä hän tuli.
Löytyi tunnetuita pastoreja, jotka lausuivat evankelistat tervetulleiksi. Näitä oli Rev. John Kelman, Leithin, erään Edinburgin esikaupungin vapaakirkkoon kuuluva, joka oli ollut Newcastle'ssa ja omin silmin ja korvin nähnyt ja kuullut ihmeellisiä asioita. Hän ei tyytynyt, ennenkuin sai veljensä taivutetuiksi käyttämään tilaisuutta hyväkseen ja kutsumaan amerikkalaiset ystävät siellä käymään. Häneen yhtyi Rev. J. H. Wilson Edinburgista, ja kun Mr. Moody sai kutsun näiltä molemmilta, katsoi hän saaneensa kutsuja kylliksi yksinkertaisen evankeliumin voimassa ja uskossa mennäkseen "nykyajan Athenaan".
Alusta pitäin tuntui, että herätys syntyisi. Jo edeltäkäsin pidettiin jokapäiväisiä rukouskokouksia. Ensimäinen kokous pidettiin 23 p. marraskuuta Musiikkihallissa, jonne suunnaton joukko ihmisiä oli kokoontunut esitelmää ja laulua kuulemaan. Mr. Moody oli sairas, eikä voinut olla läsnä, niin että Mr. Wilsonin täytyi astua hänen sijalleen. Seuraavana iltana oli Sankeyn soittokone epäkunnossa, niin ettei hän voinut ottaa kokoukseen osaa. Vastuksista huolimatta järistettiin Edinburgia päästä toiseen, ja alusta alkain kokoontui suunnattomia joukkoja kirkkoihin ja yleisiin saleihin. Herätys kiinnitti silminnähtävästi kaikkien huomion. Kuudessa eri paikassa pidettiin yht'aikaa kokouksia, kaikkialla täysille huoneille, ja sittenkin täytyi suurten joukkojen kokoushuoneiden puutteessa kääntyä kotiin.
Harrastus levisi äkkiä paikasta toiseen, ja näytti siltä kuin koko Skottlanti syttyisi tuleen. Kaikki puhuivat Moodysta ja Sankeysta, ja joskin muutamat Moodyn virheellisen kielen ja puutteellisen kasvatuksen tähden mielellään tahtoivat arvostella ja tehdä ivaa hänestä, tunsi kumminkin kansan suuri enemmistö vaistomaisesti, kuka hän oli, ja piti häntä profeettanansa. Kautta maan alkoivat sanomalehdet ilmoittamaan kokouksia, ja Moodyn ja Sankeyn työ Skottlannissa ei ollut vähemmän kuin suuri kansallinen tapahtuma. Vanhemmat kävivät lapsineen kokouksissa, ja perheenisät ja -äidit lähettivät niihin palvelijansa, toivossa että nämä saisivat niissä hengellistä voimaa.
T:ri Horatius Bonar lausui mielipiteenään, "että Edinburgissa tuskin löytyi ainoatakaan perhettä, jossa ei yksi tai useampia tämän herätyksen aikana kääntynyt". Pastorit pelkäsivät, että ne, jotka kävivät kyselyhuoneissa, johdettaisiin väärään sellaisten kautta, jotka eivät kyenneet heitä neuvomaan ja elämän tietä esittämään. Tämän estämiseksi jakoi erityisesti valittu komitea pilettejä sellaisille henkilöille, jotka keskustelussa komitean kanssa oli käyttökelpoisiksi huomattu. Tällainen järjestys näyttäytyi erinomaiselta ja siitä oli hyvät seuraukset. Suuri joukko hengellisiä työntekijöitä, joista monella oli suuri taito ja eroituskyky, tarjosivat apuaan, ja aivan varmaan ei heitä paitsi olisi saatu aikaan, mitä nyt tapahtui. Muiden muassa oli Henry Drummond, joka siihen aikaan ylioppilaana oleskeli Edinburgin yliopistossa. Kun Mr. Moody huomasi hänen kykynsä, liitti hän hänet omaan persoonaansa ja sai hänen vuoden parin työskentelemään nuorten miesten keskuudessa niissä kaupungeissa, joissa he kävivät.
On luonnollista, ettei Mr. Moodyn suunnaton työ voinut mennä eteenpäin herättämättä vastusta. Sellaisissa tilaisuuksissa pitää saatana aina kovasti huolta puhtaasta opista ja pelkää suuresti harhaan viepää opetusta. Ruvettiin huhuilemaan, ettei Mr. Moody muka ollut aivan puhdasoppinen, että hänellä oli kummallisia käsityksiä, että ihmisten tulisi olla varuillaan ettei totuutta väärennettäisi, vieläpä käytiin hänen persoonansakin kimppuun toivossa, että hänen menestyksensä siten ehkäistäisiin. Joku sai, tai sanoi saaneensa Amerikasta kirjeen, jossa ilmoitettiin, etteivät pastorit hyväksyneet Mr. Moodya ja hänen menettelytapaansa. Moody päätti kuristaa valheen kapalossa.
Koko Amerikassa ei löytynyt ketään, joka taisi hankkia itselleen sellaisia puoltolauseita kuin hän, ja hän päätti saada ne niin pian kuin mahdollista. Tunnetuimmat pastorit ja maallikot Chicagossa lähettivät todistuksen, joka täydellisesti kumosi ne valheet ja salajuorut, joita pahuuden ja kurjuuden orjat levittivät toivossa, että siten vahingoittaa kristityn maailman suurinta johtajaa. Ne kömpivätkin takaisin kurjiin luoliinsa eikä niitä sittemmin näkynyt eikä kuulunut.
Kaikesta huolimatta tapahtui kuitenkin kokouksissa välistä sellaista, jota täytyy surkutella. Kun vuolas virta syöksyy alas laaksoon, seuraa kaikenlaista mukana, ja kun taivaan valtakunnan siemen on kylvetty, tulee vihollinen yöllä ja kylvää rikkaruohoja joukkoon. Mutta kaikki ystävällismieliset pastorit nousivat Mr. Moodya puolustamaan, ja työ edistyi voitokkaasti. T:ri Bonarin sielu syttyi oikeutetusta kiivaudesta, ja hän levitti lentokirjasen, jossa hän jalolla tavalla puolusti Moodya ja Sankeyta.
Puoli Skottlantia oli tyydytetty, kun tämä mies antoi todistuksensa, sillä hänen rehellisyyteensä ja viisauteensa luotettiin täydellisesti. Rakastettavampaa ja evankeelisempaa miestä on tuskin löytynyt.
Suuri joukko henkilöitä eri osista Skottlantia kävi tähän aikaan Edinburgissa, sinne houkuteltuina ihmeellisten kertomusten kautta asioista, joita siellä tapahtui. Taistelu oli taisteltu ja voitto saatu. Tuo vanha Edinburg oli voitettu ja sen mukana suuri osa Skottlantia. Kaukaisilta seuduilta saapui pyyntejä, että lähetettäisi työmiehiä sinne, ja ne, jotka olivat tulleet uskolla ja innostuksella kastetuiksi, läksivät levittämään tämän evankeelisen työn siunattuja vaikutuksia.
Kääntyneiden luku nousi tuhansiin. Vaikein kysymys oli, mitä niiden kanssa oli tehtävä, miten nuo palautetut, eksyksissä olleet lampaat saataisi lammashuoneesen johdetuiksi, miten kristillisiä koteja heille saataisi hankituksi, ja miten heitä heidän uudessa elämässään oli tuettava. On helppo ymmärtää, mihin edesvastaukseen sielunpaimenet tällaisen herätyksen kautta joutuivat, ja ainoastaan heidän henkiset miehet voivat koota Mr. Moodyn työn hedelmät talteen.
Eräs väkevimpiä vastavaikutuksia Moodyn ja Sankeyn työlle Edinburgissa oli muuan kuuluisa uskottomuusseura. Joku määrä henkilöitä harjoitti järjestettyä vastustusta kristinuskoa vastaan ja tulivat tietysti suuresti häirityiksi, kun koko kaupunki sokeasti riensi evankeliumia kuulemaan. Seuran puheenjohtaja tuli eräänä iltana Mr. Moodyn kokoukseen ja meni kokouksen jälestä kyselyhuoneesen keskustelemaan. Kun Mr. Moody puhutteli häntä, otti hän tuiman muodon päälleen ja tahtoi ruveta väittelemään. Mr. Moody pidätti häntä hänen aikeessaan, hyvin tietäen, ettei toteennäyttämiset mihinkään lopputulokseen vie. Hän kysyi mieheltä, tahtoiko hän ruveta kristityksi. Hän vastasi kieltävästi ja sanoi, että hänellä oli kristityistä hyvin alhaiset ajatukset.
"Tahdotteko, että rukoilen kanssanne?" kysyi Mr. Moody.
"Voittehan koetella voimianne minun suhteeni", virkkoi toinen, "jos
Teillä on siihen halua, mutta minä luulen, että olen yhtä väkevä kuin
Tekin".
Mr. Moody lankesi polvilleen hänen viereensä ja rukoili hänen edestään. Merkillistä on, että tämä sama mies sittemmin yhtyi heihin ja hänen kanssaan seitsemäntoista muuta seuran jäsentä. Yksi niistä antautui myöhemmin evankelistaksi ja teki parastaan hävittääkseen sitä pahaa, jota hän ja hänen toverinsa olivat matkaansaaneet.
Mr. Moody kävi Glasgowissa v. 1872, mutta silloin ei siellä erinomaisempaa liikettä syntynyt. Kun hän tällä kertaa Mr. Sankeyn seurassa tuli Edinburgista sinne, oli tien avaamiseksi heille pidetty rukouskokouksia edeltäkäsin kokonaisen kuukauden ajan. He aloittivat kokouksensa 8 p. helmikuuta 1874. Suuret kansajoukot tulvailivat kuulemaan ja täyttivät monet suurimmista kirkoista. Eräässä aikaisemmassa kokouksessa saarnaajia varten, joka oli ohjelman laatimiseksi kokoonkutsuttu, nähtiin suureksi mielihyväksi saarnaajien presbyteriläisen kirkon kaikista eri suunnista, valtiokirkkokin siihen luettuna, yhdessä muiden kanssa, joilla ei ollut presbyteriläistä uskonoppia, istuvan samalla lavalla ja siten esittävän ihanan kuvan hengen yhteydestä.
Sellainen kyky oli Mr. Moodylla yhdistää kristityt kaikista tunnuskunnista ja koota ne yhdeksi ainoaksi suureksi työvoimaksi. Kun evankelistat saapuivat Glasgowiin, oli kaikki valmiina ja he ennustivat, että suuri siunaus oli tuleva. Kaikenlaisia kokouksia pidettiin kaikille eri kansaluokille, ja järjestetty koe pantiin toimeen tarkoituksella saavuttaa jokainen ihminen kaupungissa. Ihmisiä tulvaili ympäristöistä kaupunkiin ja palasivat kertomaan, mitä suuria töitä Herra teki. Kerran oli viisi nuorta miestä muutamissa kokouksissa läsnä ja palasivat sitten kaukaisiin koteihinsa, missä heti suuri innostus syttyi sen johdosta, mitä he kertoivat.
Huomattava piirre Glasgow-kokouksissa oli sinne saapuneiden esirukousanomusten paljous. Anomuksia saapui henkilöiltä kaikilta maailman ääriltä — Kanadasta, Yhdysvalloista, Australiasta ja aina Uudesta Seelannista asti. Eräskin kirje saapui muutamalta nuorelta mieheltä Uudessa Seelannissa, joka kertoi, että esirukous hänen puolestaan oli kuultu ja että hän nyt oli ratsastanut sataviisikymmentä penikulmaa (engl.) lähettääkseen vanhemmilleen kirjeen, jossa hän heiltä onnettoman epäsovun jälkeen etsi sovintoa.
Vapaailmakokouksia pidettiin eri paikoilla, ja miehet työmekoissaan ruoka-astiat kädessä pysähtyivät innokkaasti kuuntelemaan. Näihin kokouksiin otti N.M.K.Y. tehokkaasti osaa. Lapsiakaan ei unhoitettu; heille pidettiin erityisiä jumalanpalveluksia ja niissä oli suuret paljoudet lapsia läsnä. Mr. Moody oli erinomaisessa suosiossa alhaisemman kansan keskuudessa. Eräässä suuressa laivaveistämössä allekirjoitti viisisataa miestä kutsun hänelle tulemaan päivällistunnilla heille kokousta pitämään. Siitä seurasi rukouskokous samassa paikassa, johon monet veistämön kahdesta tuhannesta työmiehestä otti osaa. Jumalanpalveluksia varten harjoitetun vakinaisen lauluköörin jäseniä kävi joka päivä laulamassa heille.
Näin edistyi työ jotenkin samoin, kuin se muillakin paikkakunnilla oli menestynyt — samat valmistukset, sama yksimielisyys uskovaisissa, samat suunnattomat joukot, yhteisen sisällisen vaiston vetäminä, sama vakava saarna, samat Mr. Sankeyn laulamat liikuttavat laulut, samat jälkikokoukset ja yhtäläiset lopputulokset. Nuorten miesten ja naisten yhdistykset menivät ulos kaduille ja kujille ja kokosivat joukottain sellaisia, jotka ikänsä ovat eläneet kirkon varjossa ja kuitenkin harvoin, tuskinpa koskaan, ovat sen kynnyksen poikki astuneet. Vaikutus ulottui kaikkiin kansaluokkiin ja siitä oli vain yksi mielipide olemassa. Kenkään ei epäillyt sitä, että se oli oikeata, että sen perusvaikuttimet olivat jalot ja että sillä oli pysyväinen merkitys kaupungin, vieläpä koko Skottlannin hengellisessä elämässä.
Huhtikuun 16 p. pidettiin merkillinen kristillinen konferenssi Kibble Kristall-palatsissa, jossa on istumasijoja 6000 hengelle. Suurin osa läsnäolijoista tässä konferensissa oli evankeeliumin levittäjiä. Etevimmät pastorit ei ainoastaan Glasgowista, vaan muiltakin seuduilta olivat kokouksessa mukana. Viimeisellä viikolla Mr. Moodyn oleskelusta Glasgowissa pidettiin jumalanpalvelukset tässä samassa paikassa, ja ilta illan jälkeen oli tuo suuri sali täpösen täynnä ja sitäpaitsi täytyi monen tilan puutteessa palata takaisin. Eräänä iltana pidettiin siellä kokous naispuolisille kauppapalvelijoille, jotka eivät aikaisempiin kokouksiin ennättäneet. Vaikka kokous oli sangen myöhäinen, laskettiin salin sisässä ja ulkopuolella olleen 9000 tyttöä. Seuraavana iltana oli kokous, jossa 7000 nuorta miestä oli läsnä.
Kaikkien näiden suunnattomien kuulijakuntien yli kuului Mr. Sankeyn kirkas, täytelijäs ääni, vuoroon hehkuvan hellänä ja taasen voimakkaana, pitäen kansajoukot sanattomassa jännityksessä. On mahdotoin luoda täydellinen kuva tästä erittäin merkillisestä hengellisestä vaikutuksesta länsi-Skottlannissa. Juuri tähän aikaan keksi Mr. Sankey jossakin sanomalehden nurkassa sen laulun, joka sittemmin nimellä "Yhdeksänkymmentä yhdeksän" on tullut niin kuuluisaksi.
"Yhdeksänkymrnentä yhdeksän".
Oli yhdeksänkymmentä yhdeksän
Jälell' lammashuoneessa,
Mutt' korven helmahan synkeän
Yks' erkani laumasta.
Pois kau'as se eksyi harhaillen
Jo hoidosta hellän paimenen.
"Sull' on yhdeksänkymment' yhdeksän,
Eikö siinä kyllin ois?"
"Ei", kuultiin paimenen ääntävän,
Kun kiiruhti korpeen pois,
"Mä etsiä tahdon, vaikka lie
Kuink' ahdas ja kolkko korven tie".
Yli Herramme kahlas virtojen,
Yhä etsi päivin, öin,
Ja vihdoin viimeinkin löysi sen
Kadonnehen tuskin töin;
Hän kuuli sen kurjan huudon kai
Ja nääntyvän raukan kiinni sai.
"Miksi vuorelle tie on verinen,
Rakas, kallis Herrani?" —
"Kas, siihen vuos' veri paimenen,
Kun lammasta etseili". —
"Mi haavoitti kätes armahat?" —
"Nuo pistävät orjantappurat".
Ylös taivasta kohden kohoaa
Ilohuuto kaikuvin:
"Kaikk kaikki kilvassa iloitkaa,
Jo lampahan saavutin!"
Ja enkelten riemulaulu soi:
"Jo Herrall' on morsionsa, oi!"
Tästä ajasta alkaen oli Moodyn ja Sankeyn eteenpäinmeno kuin voittokulkua, ja heidän työnsä menestys oli jo edeltäpäin taattu. "Näiden miesten kulku on kuin lumipallon vieriminen", kirjoitti se pastori, joka ensin kutsui heitä Sunderlandiin, "se kasvaa sikäli kun se etenee; ensin kädellinen, lopussa vuori". Viimeisessä kokouksessa Glasgowissa oli 50,000 henkeä läsnä, ja koska tällainen paljous ei kristallipalatsiin mahtunut, pidettiin kokous ulkoilmassa, jolloin Moody ja Sankey seisoivat eräällä kuski-istuimella.
Samanlaisia näkyjä seurasi muissakin Skottlannin kaupungeissa. Maa kynnettiin syvemmältä kuin ennen milloinkaan. Mr. Moody kävi sittemmin Mr. Sankeyn seurassa kahdesti tai kolmasti tässä maassa, saaden joka kerta kokea innokasta vastaanottoa ja saavuttaen hyvät hengelliset tulokset. Ei siis ihme, että lord Overtoun hänen kuoltuaan sähköitti:
"Koko Skottlanti suree!"
Oleskellessaan Skottlannissa, saivat evankelistat monta kutsua Irlannista, jonka vuoksi he syyskuussa 1874 läksivät Belfastiin. Ensimäinen kokous pidettiin eräässä suurimmista kirkoista kello 8 aamulla. Näinkin varhain oli kirkko jo kauvan ennen jumalanpalveluksen alkua täpösen täynnä, ja monet eivät lainkaan mahtuneet sisälle. Aamupäiväkokous pidettiin suuremmassa huoneessa, ja vieläkin suurempi oli iltakokousta varten hankittava. Täällä kuten kaikkialla muuallakin pantiin jokapäiväinen rukouskokous toimeen, jolla työskentelyn menestymisessä oli suuri merkitys. Joku sanoi, että se oli koko liikkeen keskuspiste.
Todisteeksi kansan kuulemishalusta mainittakoon, että kun eräänä iltana pidettiin kokous sellaisille, jotka eivät ennen olleet päässeet sisään, pyysi yli kolme tuhatta henkilöä pilettejä tähän kokoukseen. Kuusisataa miestä oli eräässä tilaisuudessa keskusteluhuoneessa läsnä.
Työskentelyn luonnetta Belfastissa kuvaa suunnattoman suuri vapaailmakokous lokakuun alkupuolella. Niin suuri oli osanotto, että rautatiet alensivat pilettien hinnat ja panivat ylimääräisiä junia toimeen. Komitea oli päättänyt saada 100,000 ihmistä kokoon ja ottanut päämääräkseen: "Koko Irlanti Kristukselle".
Belfastista matkustivat evankelistat moneen muuhun paikkaan, ja olisi jo kuvailtujen tapausten kertaamista, jos kaikkia näitä kokouksia rupeisi kertomaan. Heitä otettiin kaikkialla avoimin käsin vastaan. Vastustus voitettiin; pastorit ja seurakunnat yhtyivät työhön; Mr. Sankeyn laululla oli sama valtava vaikutus, ja Mr. Moodyn saarnat tunkivat suoraan ihmisten sydämiin. Jäähyväiskokouksen jälestä Belfastissa suunnattiin hyökkäys Dublinin synninvarustuksia vastaan. Täälläkin tapahtui ihmeellisiä asioita, ja kaupunki järistettiin perustuksiaan myöden.
Mr. Moodyn työtä oli suuresti vaikeuttanut se seikka, että hänen oli täytynyt pitää kokouksensa liian ahtaissa huoneustoissa. Mennessään Dubliniin, pani hän senvuoksi ehdoksi, että kokoukset pidettäisiin Expositions palatsissa, joka oli komea, huvipaikaksi tehty rakennus. Tämäkin rakennus oli päivittäin täynnä, ja työ edistyi ihmeteltävällä voimalla. Jälkikokouksissa oli toisinaan aina 700 henkeen asti.
Kokous, joka kannattaa mainita, pidettiin sotilasten kesken kaupungin lähistössä olevassa majoituspaikassa, Mr. Moody tunsi näiden sotilasten keskellä olevansa kuin kotona sen kokemuksen perustuksella, minkä hän lähetystyöntekijänä Amerikan sisällisen sodan aikana oli saavuttanut.
Kuvaavalla kielellään kertoi hän miehille monta tapausta, jotka syvästi heitä liikuttivat ja panivat heitä itkemään kuin lapset, ja hän voitti heidän luottamuksensa sen lämpimän harrastuksen kautta, jota hän heidän menestykseensä nähden osoitti.
Kun Mr. Moody oli lopettanut työnsä Irlannissa, palasi hän Englantiin, jossa hänen palaamistaan innokkaasti odotettiin. Kokouksia pidettiin melkein kaikissa suuremmissa kaupungeissa, kuten Manchester, Sheffield, Birmingham ja Liverpool. Yksi toisensa jälestä näistä kaupungeista käännettiin ylös alas; niitä järistytti totuuden mahtava voima, sellaisena kuin kaukaisen lännen miehet sitä julistivat.
Erittäinkin Liverpoolissa, missä Mr. Moody edellisten käyntiensä kautta Englannissa oli hyvin tunnettu, otettiin häntä sydämmellisesti vastaan, ja uskovaiset tekivät kaikkensa saadakseen työlle menestystä. Kaikki koettivat persoonallisesti ottaa evankeliumin levittämiseen osaa. Täällä, kuten Skottlannissa ja Irlannissa, tuli ihmisiä jumalanpalveluksiin joukottain, ja sanomattoman suuria kokouksia pidettiin. Samoin kävi muissakin kaupungeissa, jonne evankelistat tulivat.
Kerrotaan, että Birminghamissa kokoontui suurempia joukkoja kuin mitä koskaan siinä kaupungissa on evankeliumia kuulemaan kokoontunut. Moody ja Sankey näkyivät erinomaisesti viihtyvän tässä kaupungissa, jossa kokoukset pidettiin Bingley Hallissa. "Minun täytyy tunnustaa", lausui Mr. Moody, "etten koskaan ole niin nauttinut evankeliumin saarnaamisesta, kuin tuloni jälkeen Birminghamiin. Olemme saavuttaneet niin paljon kansaa. Jos voisimme, niin nostaisimme Bingley Hallin paikaltaan ja ottaisimme sen maailman ympäri mukaamme".
Mutta Lontoolle oli säästynyt etuoikeus hurmaantuneena nousta vastaanottamaan evankelistoja tavalla, jota he eivät milloinkaan olleet kokeneet. Lontoo on maailman suurin kaupunki. Kun se joutuu liikkeesen, vyörivät sen aallot kuin valtameren. Oli tarpeellista jakaa se piirikuntiin ja toimia järjestyksessä, jotta se kokonaisuudessaan saavutettaisiin. Jokaiseen piirikuntaan asetettiin sihteeri. Paikalliskomiteoja, jotka olivat pääkomitean alaisia, valittiin myöskin. Pidettiin valmistava kokous kaikkiin tunnuskuntiin kuuluvien pastorien kesken, joiden lukumäärä nousi satoihin. He asettivat Mr. Moodylle sangen läpikäypiä kysymyksiä, ja tätä hän juuri halusikin. Hän tahtoi poistaa jokaisen epäilyksen ja ennakkoluulon ja raivata tietä sille suurelle yhdysliikkeelle, joka oli käsittävä pappeja valtiokirkosta ja kaikista muista tunnuskunnista. Lopuksi pyysi eräs heistä saada tietää Mr. Moodyn uskontunnustuksen. Moody vastasi, että se jo kauvan sitte oli kirjoitettu. Tuo oppinut mies otti lyijykynän ja paperia esille ja valmistautui merkitsemään sen paperille.
"Olkaa hyvä ja esittäkää se", lausui eräs läsnäolijoista, katsoen pelottavasti lasisilmiensä yli. Moody vastasi samassa silmänräpäyksessä:
"Se löytyy kirjoitettuna Jesaian 53 luvussa" — vastaus, joka vastaanotettiin vilkkailla kättentaputuksilla.
Täällä kokoontui suurempia kuulijakuntia kuin missään muualla. Agricultural Hall, Lontoon pohjoisosassa, oli alituisesti ääriä myöden täynnä, vaikka siihen mahtuu 15-20,000 henkeä. Tuossa rikkaassa West End'in kaupunginosassa sijaitsevaan kuninkaalliseen oopperahuoneesen, jossa on 5000 istumasijaa, ei mahtunut neljättä osaa sisäänpyrkijöistä. Kaikissa kirjakauppa-ikkunoissa oli Moodyn ja Sankeyn valokuvia. Jokapäiväisissä sanomalehdissä oli seikkaperäisiä kertomuksia kokouksista. Helppohintaisia painoksia laulukirjasta "Lauluja Karitsan kunniaksi" tarjoiltiin kaupaksi kaduilla. Ei ainoastaan Lontoossa, vaan koko maailmassa herätti liike huomiota.
Mr. Moody oli tähän aikaan ainoastaan kolmenkymmenen kahdeksan vuoden ikäinen. Ei kukaan saattanut häntä itseään enempi ihmetellä tätä suunnatonta työtä, joka niin epäsuotuisten olosuhteiden vallitessa kaksi vuotta aikaisemmin oli Yorkissa alkanut. Alkaen pienestä lähetyksestä Chicagon kodittomien poikien keskuudessa, oli Jumala johtanut häntä olemaan välikappaleena syvimmän ja laajaperäisimmän hengellisen vaikutuksen aikaansaamiseen, mitä tähän asti Suurbritanniassa ja Irlannissa, ja niiden kautta koko englanninkieltä puhuvassa maailmassa on saatu kokea.
Kaiken ohella pysyi Mr. Moody täydellisen nöyränä Jumalansa edessä. "Minä iloitsen siitä, että saat lukea sanomalehtiä", kirjoitti hän kerran äidilleen, "niistä on sama hyöty kuin kirjeistä, vieläpä suurempi, sillä en tahtoisi itsestäni niin paljon kirjoittaa".
T:ri R. W. Dale, yksi vapaakirkollisia johtajia Englannissa, istui Mr. Moodyn tultua Birminghamiin, kolmena neljänä päivänä kaikissa eri kokouksissa ja tarkasteli häntä, voidakseen, jos mahdollista, keksiä hänen voimansa salaisuuden. Sitte sanoi hän Mr. Moodylle, että vaikutus silminnähtävästi oli Jumalasta, koska hän ei voinut keksiä mitään yhteyttä hänen persoonansa ja sen vaikutuksen välillä, jota hän aikaansai.
Mr. Moody nauroi sydämmellisesti ja vakuutti, että hän olisi pahoillaan, jos asianlaita olisi toisin.
T:ri Dale'lla oli syvä kunnioitus Mr. Moodya kohtaan ja katsoi hänellä olevan oikeuden saarnata evankeliumia, "sillä", lausui hän, "hän ei saattanut puhua kadonneesta sielusta ilman kyyneliä silmissä".
Muutamat suoranaiset lopputulokset tästä käynnistä Englannissa voidaan supistaa seuraavaan lausuntoon: Tuhannet kääntymättömät ja tuhannet luopiot johdettiin lähempään tekemiseen Jumalan kanssa. Lähetysinto heräsi, joka sittemmin ei koskaan ole sammunut. Suuri lukumäärä kaupunginlähetyksiä ja muita toimivia yhdistyksiä perustettiin. Opinkäsitteiden eroitus lakkasi suuressa määrässä. Pastorit eri tunnuskunnista tulivat vedetyiksi yhteiselle lavalle, josta pelastusta syntisille ilmoitettiin. Raamatut avattiin jälleen ja raamatuntutkiminen sai uuden herätyksen. Vanhat ennakkoluulot hävisivät. Uutta elämää vuosi kaikkiin kristillisiin työskentelytapoihin. Minkäänlaisia uusia suuntia ei koetettu perustaa, vaan kääntyneet jätettiin jo olevien kirkkokuntien huostaan Jumalan sanan mukaan hoidettaviksi ja johdettaviksi. Laululle alettiin antaa sille kuuluva merkitys jumalanpalveluksessa. Shaftesburyn kreivi lausui kerran, että vaikk'ei Mr. Sankey olisi tehnyt jäitään muuta, kuin opettanut laulun "Pysykää kalliolla", niin olisi hän sittenkin tuottanut Englannille arvaamattoman suuren hyödyn. "Aina siitä kun Mr. Moody ensi kerran tuli tänne 23 vuotta sitten", kirjoitti muuan etevä skottlantilainen pastori 1896, "on tuo amerikkalainen saarnaaja ollut täällä tervetullut vieras".
New York Tribune lausuu eräässä pääkirjoituksessaan heidän menestyksestään Englannissa:
"Moodyn ja Sankeyn rehellisyydestä voi löytyä vain yksi mielipide. He eivät ole affäärimiehiä eikä myöskään pettureita". Tuo vanhoillaan-olija Englanti, joka moitti sekä heidän työtään että menettelytapaansa, piti heitä kuukausmääriä ankarasti arvostelevien katseittensa alaisina, vaan ei voinut keksiä heissä ainoatakaan väärää vaikutusta.
Kun Mr. Moody muutamia viikkoja oli oleskellut ystävien luona Wales-maakunnassa, jossa hän silloin tällöin piti jonkun esitelmän, piti hän jäähyväissaarnansa Liverpoolissa 3 p. elokuuta 1875 ja läksi seuraavana päivänä Amerikaan. Hänen päämääränsä voittaa kymmenentuhatta sielua Kristukselle, joka monen mielestä tuntui kuin unennäöltä, oli enemmän kuin toteutunut, ja jos sanomme, että kymmenen kertaa mainittu lukumäärä oli saatettu uuden elämän omistukseen, niin pääsemme totuutta lähemmäksi.