KUUDESKOLMATTA LUKU.
Muutamien ystävien lausunto.
[Viimeisestä luvusta on jätetty pois muutamia osia, jotka pääasiallisesti sisältävät samaa, kuin jo aikaisemmin on kerrottu.]
Ira D. Sankey lausuu kirjallisesti m.m. seuraavaa:
"Kesäkuussa 1871 lähetettiin minut Newcastlen N.M.K.Y:n valtuuttamana erääsen kansainväliseen Indianopoliksen kaupungissa vietettävään konferenssiin. Tästä tuli elämäni käännekohta, sillä minä tapasin siellä joukon sen ajan etevimpiä kristityitä, niiden joukossa Mr. Moodyn. Kokous huvitti minua suuresti, koska olin osaksi työskennellyt nuorten miesten keskuudessa".
"Laulu oli minun kannaltani katsottuna kokouksen parhaimpia puolia. Sitä johti puhujalavalta William H. Doane ja H. Thane Miller sekä laulukööri. Minun oli erittäin hauska sekä nähdä että kuulla Mr. Doanea, koska olin laulanut monia hänen hengellisistä lauluistaan sekä pyhäkoulussa että kirkossa, sellaisia kuin: 'Laula mulle se uudestaan', 'Jeesuksen syliin turvaa', 'Kuule rukouksen Jeesus' j.n.e. Mr. Miller palveli lukkarina ja Mr. Doane istui pienten urkujen ääressä".
"Useita kertoja jok'ainoassa kokouksessa pyydettiin näitä herroja laulamaan erityisiä lauluja, joko yhdessä tai yksinään. Heti kun ilmoitettiin, että Mr. Miller laulaisi jonkun laulun, tuli seurakunta niin äänettömäksi, että melkein olisi saattanut kuulla kellon naksutuksen. Erittäinkin oli niin laita, kun laulua nimellä 'Tuhlaajapoika' laulettiin".
"Tämän laulun laulaminen ilmaisi minulle sen merkillisen voiman, mikä on yksinkertaisessa evankeelisessa laulussa, kun laulaja siihen panee koko sielunsa. En ole milloinkaan unhottava, miten tuo merkillinen tunteellisuus laulajan äänessä valtasi koko seurakunnan. Se oli aivan toisenlaista laulua, kuin mitä minä usein olin niissä kirkoissa kuullut, joissa kävin. Joka sana kuului selvästi rakennuksen kaukaisimpaan osaan saakka, ja kaikki läsnäolijat näkyivät tuntevan sen äärettömän voiman. Hetken aikaa näytti siltä, ettei kukaan tahtonut häiritä sitä syvää hiljaisuutta, mikä laulun loputtua vallitsi. Minä silmäilin ympärilleni nähdäkseni, olinko minä ainoa, joka olin kyyneleihin heltynyt; mutta huomasin, että löytyi muitakin. Monet läheisyydessäni olivat syvästi liikutettuja".
"Tämä ensi kerran herätti sydämmessäni syvän halun saada kerran samalla tavalla käyttää ääntäni".
"Kuusi kuukautta myöhemmin istuin minä Mr. Moodyn kanssa Farwell Hallin suurella puhujalavalla Chicagossa edessämme suuri seurakunta, jolle hän aikoi puhua 'tuhlaajapojasta'. Hän kääntyi puoleeni ja sanoi: 'Kun minä olen puheeni lopettanut, niin minä toivon, että sinä laulat sen laulun, jonka kuulimme Indianopoliksessa, 'Tuhlaajapoika'.' Minä vastasin: 'Luulen tuskin voivani sitä tehdä, kun ei minulla ole harmoonia säestystä varten'. Viitaten suuriin urkuihin, jotka olivat maksaneet enemmän kuin 3000 dollaria, lausui hän: 'Eikö nuo sitten ole sinulle kylliksi suuret?' Minä vastasin, että ne olivat liian suuret, ja että, jos niitä tahtoisin käyttää, tulisi minun kääntää selkä seurakunnalle, ja siten en tahtonut laulaa, niinkuin ei hänkään siinä asennossa tahtoisi saarnata".
"Hän huomasi, että minä olin oikeassa, ja päätettiin että laulaisin ilman soittokoneen säestystä, minkä suuren pelvon alaisena teinkin. Viimeisen värsyn lopussa:
"'Käy kotiin, käy kotiin!
Älä vieraana enää kulje,
Tääll' kotisi uottaa;
Miks' kuolisit suotta?
Oi, tuhlaajapoika!
Käy kotiin, oi, käy kotiin!'
"nousi Mr. Moody ja lausui: 'Jos täällä on sellaisia tänä iltana, jotka haluavat kääntyä synnistä ja palata Isän kotiin, niin tahdon mielelläni rukoilla teidän puolestanne, jos nousette seisomaan'. Yli sata henkeä seurasi ehdotusta ja nousi. En milloinkaan ennen ollut tuntenut sellaista voimaa kokouksessa. Tämä oli ensimmäinen soololauluni Mr. Moodyn kokouksissa, ja siitä tuli enimmin käytettyjä lauluja vastaisen vaikutuksemme aikana".
"Tullessamme 1873 Englantiin aloimme pitää evankeelisia kokouksia Yorkin kaupungissa. Joka kokouksessa laulettiin joku soololaulu, etenkin 'Tuhlaajapoika', ja monen kuukauden ajan ei mikään laulu niin saattanut kadotettuja palaamaan kuin tämä".
"Eräässä kaupungissa pohjois-Englannissa nousi eräs nuori mies kuulijoiden joukosta, tätä laulua laulaessani, ryntäsi oven puoleen käytävää ja kiersi kätensä isänsä kaulaan, jonka kanssa hän siihen asti oli ollut huonossa välissä, huutaen: 'Oi, isäni, voitko antaa minulle anteeksi!' Isä, joka ei ollut kääntynyt, vastasi: 'Mielelläni, poikani; menkäämme nyt kyselyhuoneesen ja pyytäkäämme Jumalaa antamaan meille kummallekin anteeksi'. He menivät käsi kädessä kirkon sakastiin, jonne kymmenittäin murheellisia heitä seurasi, joita tämä sovinto isän ja pojan välillä oli liikuttanut".
"Ollessamme Skottlannissa saimme monta kirjettä niiden laulujen johdosta, joita käytimme. Eräs näistä oli muutamalta uskovaiselta äidiltä, joka kauvan oli rukoillut merillä kuljeksivan poikansa edestä. Jättäessään kotinsa otti tämä mukaansa pienen raamatun, johon äiti oli merkinnyt muutamia raamatunpaikkoja ja kirjoittanut hänen nimensä. Mutta, kuten usein käy, poika unhotti äitinsä rukoukset ja raamattu jäi syrjään".
"Kirjeessä kerrottiin edelleen, miten poika uteliaisuudesta oli mennyt yhteen meidän kokouksistamme Glasgowissa ja tuli niin loppusanojen kautta, 'Oi tuhlaajapoika, käy kotiin, oi, käy kotiin!' voitetuksi, että hän meni kyselyhuoneesen, jossa hän sai rauhan Jumalan kanssa ja tuli uskovaiseksi, jonka perästä hän heti kirjoitti kotiin äidilleen elämänsä muutoksesta. Monen monituista samanlaista kohtausta sattui kuusikuukautisen oleskelumme ajalla Skottlannissa".
"En milloinkaan ole unhottava, miten Jumalan Henki käytti tätä laulua erään kokouksemme lopussa Agricultural Hallissa; Lontoossa 1875. Kokous oli ainoastaan miehiä varten ja oli N.M.K.Y:n toimeenpanema. Sisäänpääsöpilettejä oli jaettu kaikissa kaupungin suurimmissa tehtaissa ja liikepaikoissa, ja kuulijakunta nousi seitsemääntoista tuhanteen, suurin kokous, minkä koko työskentelymme aikana seinien sisällä pidimme. William E. Gladstone, Lord Kinnaird ja muita eteviä henkilöitä istui puhujalavalla".
"Esitelmänsä päätettyään kehoitti Moody seurakuntaa painamaan päänsä hiljaiseen rukoukseen sillä aikaa kun eräs soololaulu laulettaisiin. Sitte pyysi hän minua laulamaan laulun 'Tuhlaajapoika'. Minusta tuntui kovin edesvastuunalaiselta, kun kokous tänä tärkeänä hetkenä jätettiin minun haltuuni, joskin vain niiksi harvoiksi hetkiksi, jotka laulun laulamiseen tarvittiin. Vaan kun näin kuulijakunnan painavan päänsä rukoukseen ja huomatessani minkälainen hiljaisuus valtasi kokouksen, sain minä rohkeutta astua esiin, nojaten hänen käsivarteensa, joka on sanonut: 'En suinkaan minä sinua anna ylön, enkä ikänä sinua hyljää'."
"Laulua seurasi vakava rukous ja kokonaista kaksituhatta miestä meni Mr. Moodyn kehoituksesta rakennuksen suuriin sivuhuoneisiin keskustelemaan ja rukoilemaan. Monet kertoivat tähän aikaan omistaneensa Kristuksen vapahtajanaan tätä ja muita evankeelisia lauluja laulettaessa. 'Tuhlaajapoika' laulun tekijä, Mrs. Ellen M. Huntington Gates, East Orange, N.J., on kirjoittanut useita muitakin lauluja, joita paljon työskentelyssämme olemme käyttäneet".
"Minä olen vakuutettu, että sellaiset laulut, joita olen maininnut, Mr. Phillips'in, Mr. Millerin, Mr. Doanen, Mr. Blissin y.m. laulamina ovat olleet välikappaleina tuhansien ihmisten saattamiseksi Kristuksen yhteyteen. Minä haluan lausua kiitollisuuteni niille, jotka auttoivat minua, kun alotin lähetystointani, evankeliumin laulamista".
"Kaksikymmentä vuotta sen jälkeen, kun kuulin Mr. Millerin laulavan Indianopoliksessa, tapasin hänet samanlaisessa kokouksessa Philadelphiassa. Eräänä kauniina iltapäivänä menimme vanhan ystävämme ja työtoverimme Georg H. Stuartin luo, joka makasi kovin sairaana. Hän iloitsi lyhyestä käynnistämme ja ennen lähtöämme lauloimme tuon kuolevan ystävän pyynnöstä hänen lempilaulunsa: 'Jeesus vapahtaja, johda mua'. Mr. Miller lauloi vanhalla rakastettavalla ja valtavalla tavallaan ja sai sydämmellisen kiitoksen tältä mieheltä, joka juuri oli kuoleman Jordanin synkkien vesien poikki menossa".
"Mr. Miller on myöskin jo purjehtinut elämän myrskyisen meren poikki ja mennyt siihen lepoon, joka Jumalan kansaa odottaa. Hänen pyhitetyn elämänsä ja ihanan äänensä vaikutus tuntuu vieläkin kaikissa niissä, jotka hänen tunsivat".
T:ri Georg F. Pentecost kirjoittaa Mr. Moodysta m.m. seuraavaa:
Kertomus D. L. Moodysta ja hänen työstään pitäisi mieluimmin supistettaman muutamaan harvaan sanaan, ellei ole tilaisuus kirjoittaa kokonainen kirja. Minä en aijo puhua hänen toiminnastaan — se on kautta maailman tunnettua; aijon puhua hänen persoonastaan, sellaisena kuin kahdenkymmenen vuotisen enemmän tai vähemmän tuttavallisen seurustelun ohella olen oppinut sen tuntemaan. Minä kirjoitan tätä Northfieldissa, ollessani vielä hänen suurten ominaisuuksiensa vaikutuksen alaisena, sillä emme vieläkään tahdo uskoa, ettemme enää saa nähdä hänen kasvojaan tai kuulla hänen ääntään. Jos hän olisi elänyt ensimmäisinä Israelin koetusten aikoina siinä maassa, jonka Herra Jumala heille antoi, niin olisi hän ollut "tuomari Israelissa" ja vapauttanut heidät heidän vihollistensa vallasta.
Hän oli Gideonin kaltainen ja luonteinen mies, mies, jonka kätketyt voimat yksin Jumala tunsi, ja joka kerran valittuna ja kutsuttuna, voi vaan uskoa, totella, uskaltaa ja toimia. Hän oli Jumalan kansan tuomari, profeetta ja saarnaaja tämän nyt loppuaan lähenevän vuosisadan viimeisellä kolmanneksella. Jumala herätti hänen saarnansa kautta torkkuvan seurakuntansa, yhtä varmasti kuin kerran Lutherin ja Wesleyn kautta. Moodyn nimi on säilyvä tulevina aikoina samalla tavalla kuin näiden miesten nimet.
Mr. Moody oli monessa suhteessa ystävällisin ja helläsydämisin mies, minkä ikänä olen tuntenut, enkä minä luule, että hän milloinkaan tarkoitti ketään loukata; se tapahtui vaan väärinkäsityksestä, sillä hän ei aina osannut asettua toisen asemaan.
Hänen tyly ja ajattelematon esiintymistapansa olikin luullakseni hänen muuten jalon luonteensa pahin vika. Niitä kohtaan, jotka hänen vastustamattoman persoonallisen vetovoimansa houkuttelemina kokoontuivat hänen ympärilleen, oli hän toisinaan niin tyly, että se läheni epäystävällisyyttä. Tämän tähden ovat monet etevät ja lahjakkaat miehet, etenkin pappien joukosta, jotka muuten koko elämän ajan olisivat olleet hänen luotettavia ja uskollisia auttajiaan, vetäytyneet hänestä syrjään, syvästi loukattuina sellaisen menettelyn kautta, jota he katsoivat sopimattomaksi, epähienoksi, epäystävälliseksi ja veljeyttä loukkaavaksi. Mutta hän oli tässä suhteessa puolueeton, hänessä ei ilmaantunut "ihmisten muodon katsomista". Muuan englantilainen sanoi kerran: "Tiedättehän, että me olemme hänen lakeijojaan, valmiit menemään sinne tänne, sikäli kun hän meitä käskee. Tehköön hän meitä ovenvartijoiksi tai vaikkapa ovimatoiksi, jos hän tahtoo, me rakastamme häntä sittenkin ja teemme, mitä voimme palvellaksemme ja auttaaksemme häntä hänen työskentelyssään".
Jos tämä tuntuu Mr. Moodyn luonteenvikojen luettelemiselta, on se aivan varmasti samalla kunnioituksen osoitus hänen suuremmoista persoonaansa kohtaan ja siihen valtaan nähden, joka hänellä ihmisten yli oli. Kenties valaisee tätä omituista — ja minun mielestäni — surkuteltavinta piirrettä Mr. Moodyn luonteessa parhaiten muuan lausunto, jonka kuulin eräältä hänen totisimmista ja uskollisimmista ystävistään, joka kumminkin muutamia vuosia sitten "läheisimmästä piiristä" katosi: 'Tuo rakas vanha Moody! Kaikki me rakastamme häntä, mutta jotkut meistä emme hyväksy häntä'.
Mr. Moodyn kunnioitus kaikkea pyhää ja jumalallista kohtaan oli melkein liiallista. Kertaakaan en kuullut hänen leikillisesti käyttävän jotakin sanaa tai värsyä raamatusta, eikä hän kärsinyt että kukaan muukaan siten käytti Jumalan sanaa hänen läheisyydessään. Sukkeluus tai pila raamatun kustannuksella oli hänelle kerrassaan vierasta. Lepopäivään nähden hän oli puritaaneista puritaani. Hän ei sinä päivänä edes tahtonut ajaa raitiotiellä tai muilla kulkuneuvoilla, ei kokoukseenkaan mennäkseen. Vaikka hän oli lihava ja tottumaton kävelemään, niin minä tiedän, että hän mieluummin kulki penikulmia ja väsytti itsensä, kuin ajoi hevosella. Ja kuitenkin saatti hän samalla kertaa lähettää "evankeliumi-vaununsa" kaikille Northfieldin kunnaille noutamaan pyhä-aamusin köyhiä talonpoikia ja heidän lapsiaan kirkkoon. Tässä suhteessa hän ei tunnonarvelujaan toisille tuputtanut.
Sanomattakin on selvä, ettei hän välittänyt ja tuskin kärsikään n.k. "korkeampaa kritiikkaa". Kun kaksi kesää sitten tuo etevä oppinut George Adam Smith oli Northfieldin konferensissa läsnä, sanoi hän tälle: "Smith, miten kannattaa kansalle puhua kahdesta profeetta Jesaiasta, kun ei edes puolet heistä tiedä, että löytyy yhtäkään?" Se oli terävä ja suora, hänen kantaansa kuvaava huomautus. "Minä luotan vanhaan raamattuun, sellaisena kun se on — kannesta kanteen", oli hänen tavallinen lausuntonsa.
Minä olen jo puhunut hänen hellyydestään ja hänen rajattomasta hyvyydestään niitä kohtaan, jotka olivat surun ja hädän alaisia. Hän kärsi ja suri kuin isä, kun hänen täällä oleskelunsa aikana eri tilaisuuksissa kaksi tai kolme poikaa uimassa ollessaan hukkuivat, tai muuten joutuivat onnettomuuden uhriksi. Väkevän ja rakastavan luonteen koko kiihkolla sääli hän köyhiä ja onnettomia. Ihmisiä, erittäinkin poikia ja tyttöjä kohtaan, joilla ei, kuten hän sanoi, ollut suotuisia elämässä etenemään pääsemisen mahdollisuuksia, oli hän erittäin osanottavainen — kenties johtuen hänen omasta aikaisemmasta kokemuksestaan. Tämä osanotto sekä se, että hän oivalsi hyvän kasvatuksen suuren merkityksen, herätti hänessä ajatuksen perustaa ne kasvatuslaitokset Northfieldiin, jotka aina tulevat pysymään hänen parhaimpana ja suurimpana näkyväisenä muistomerkkinään.
Mr. Moody oli mitä yksinkertaisin mies kaikissa tavoissaan. Hän käytti vaikutuksessaan alttiisti rahoja toisten hyväksi, mutta sitävastoin tuskin mitään omaksi edukseen. Hänellä ei ollut rakkautta rahoihin ja halusi niitä vaan sen hyvän tähden, jota hän niillä sai aikaan, viime aikoina erittäinkin koulujensa yhteydessä. Hän olisi helposti ja täydellä oikeudella voinut olla rikas mies, mutta Samuelin ja Paavalin tavoin "ei hän keltään pyytänyt kultaa tai hopeaa". Siihen kuninkaalliseen omaisuuteen, minkä laulukirjat tuottivat, oli hänellä täysi oikeus, mutta minä luulen varmasti, ettei hän siitä milloinkaan ottanut penniäkään omaksi tarpeekseen. En koskaan kuullut hänen yksityisistä raha-asioistaan puhuvan, eikä hän milloinkaan tahtonut, että hänen läsnäollessaan niistä keskusteltiin.
Moodyn evankeliumin pääsisältö sisältyy Paavalin yksinkertaisiin sanoihin 1 Kor. 15: 1-4. Hänen menettelytapansa ei ollut jumaluusoppineen, vielä vähemmän kaunopuhelijaan; se oli innokasta ja suoraa puhetta ihmisten sydämmille ja omilletunnoille. Hän ei paljon lueksinut, tuskin muuta kuin raamattua. Hän ei kärsinyt pitkiä lauseita ja loogillisia, monimutkaisia ajatuksia. Hän luki ihmisiä; missä hän tapasi ihmisen, jolla oli jotakin sisässään, tyhjensi hän sen.
Hänen vaikutuksestaan voidaan syystä sanoa, että se on laatuaan suurin, mikä konsanaan evankeliumin alku-ajoista asti on saatu aikaan. Se on pysyvä — ei metodismin tavoin järjestettynä työskentelynä — vaan koko Jumalan seurakuntaan kaikkialla maailmassa muodostettuna tuoreena verenä ja uutena elämänä. Kaikki protestanttiset kirkot ovat kokeneet sen eloa antavaa voimaa, samoin episkopaalikirkko sekä Englannissa että Amerikassa. Onpa roomalais-katolinen kirkkokin tuntenut sen vaikutusta. Väitänpä vielä, että Mr. Moody on pelastusarmeijankin todellinen isä, vaikka tämän liikkeen jatkuva kehittäminen joutui toisiin käsiin, jotka johtivat sen vapaampaan suuntaan kuin mitä Mr. Moody oli aikonut.
Kysytään: "Kenestä tulee Mr. Moodyn seuraaja?." Vastaus: "Hänellä ei ole eikä koskaan tule saamaan seuraajaa". Yhtä hyvällä syyllä voitaisiin kysyä, kuka oli Mooseksen, Esaian, Jeremian tai Paavalin seuraaja. Jumala on herättävä toisia, jotka täydentävät hänen työtään, mutta seuraajaa ei Mr. Moody saa. Mr. Moodyn poika on yleisen mielipiteen mukaan se, jonka isä on valinnut ottamaan Northfieldin koulujen yleisen johdon käsiinsä, mutta isänsä seuraajaa ei hänestä ikänä voi tulla.
Levätköön rauhassa tämä suuri mies, lepo hänen suurelle sielulleen!
Emme koskaan enää tämän maan päällä saa hänen vertaistaan nähdä.
Piispa Willard F. Mallalieu lausuu m.m. kirjoituksensa lopussa:
"On laskettu, että kuulijoiden luku hänen yleisen vaikutuksensa aikana yhteensä nousee aina sataan miljoonaan henkilöön. Tästä suunnattomasta kansajoukosta on ainakin kaksikymmentäviisi miljoonaa nuoria miehiä. Hänen sanojensa ja esiintymisensä, hänen pyhityksensä ja sammumattoman intonsa, hänen hellän osanottonsa ja sydämmellisen rakkautensa kautta parantuivat monet tuhannet näistä kaikiksi ajoiksi, tuhannet taasen kääntyivät synnistä vanhurskauteen ja tulivat hyvän Paimenen lammashuoneesen saatetuiksi".
"Tuo suuremmoinen mies, tuo uskollinen kristitty soturi, yhdeksännentoista vuosisadan suurin evankelista on jättänyt meidät! Milloinkaan emme tässä elämässä enää saa nähdä hänen miehekästä olentoaan, kuulla hänen sydämmeen tunkevaa, kehoittavaa ääntään, kertaakaan eivät hänen vakavat rukouksensa enää aja meitä armoistuimen juureen. Hänen päivätyönsä on loppunut, mutta hänen jälkeenjättämänsä vaikutus pysyy alati. Kaipaavat katseemme seuraavat häntä, maan väistyessä, taivaan auvetessa, ja Jumalan kutsuessa häntä, kunnes näemme hänen astuvan päärlyporteista sisälle. Hän katselee nyt Kuningasta ihanuudessaan, hän kävelee kultakaduilla, hän kantaa ruunuaan paratiisissa".
"Suokoon Jumala että, joskin emme hänen suuren vaikutuksensa vertaa voi saada aikaan, hänen pudonneen manttelinsa varjo lepäisi päällämme, ja meidän sielumme siten pyhittyisivät täydellisemmin Jumalalle, pyhempiin pyrkimisiin ja uskollisempaan, urhokkaampaan ja epäitsekkäämpään palvelukseen ja kieltäytymiseen, kuin mitä ikänä tähän saakka olemme kokeneet!"