Viides kohtaus.
Toinen kohta samaa puistoa.
(Falstaff tulee valepuvussa, pukinsarvet päässä.)
FALSTAFF. Windsorin kello on kaksitoista lyönyt; hetki lähestyy. Nyt, kuumaveriset jumalat mua auttakoot! — Muista, Jupiter, että tulit häräksi Europan tähden; lempi pani sarvet päähäsi. — Oi, kaikkivaltias lempi, joka jossakin määrin tekee luontokappaleesta ihmisen, jossakin määrin ihmisestä luontokappaleen! Tulit niinikään, Jupiter, joutseneksi, lemmestä Ledaan. Oi, kaikkivoipa lempi! Kuinka jumala silloin lähenteli hanhen luontoa! — Ensimmäisen synnin teit raavaan muodossa; — oi, Jupiter, mikä raavasmainen synti! Ja sitten toisen synnin hanhen hahmossa; — aattelehan, Jupiter, mikä hanhimainen synti! — Jos jumalilla on näin kuuma sapso, niin mitä sitte ihmisraukoilla? Mitä minuun tulee, niin olen tässä Windsorin hirvenä, ja lihavin koko tarhassa, luulisin. Suo minulle, Jupiter, vilpoinen kiima-aika; kuka muuten vastaa siitä, jos juoksen rasvani kuiviin. Ken se tuossa tulee? Naaraaniko?
(Rouva Virta ja rouva Paaso tulevat.)
R. VIRTA. Sir John? Oletko siellä, hirviseni? oma uroshirveni?
FALSTAFF. Oma mustasaparoinen naaraaniko? — Satakoon nyt taivaasta perunoita,[21] soittakoon ukkonen "vihreän hameen" nuottia, rakeilkoon sokurikakkuja ja pyryttäköön muskottipähkinöitä; nouskoon myrskynä kiihokkeita; tässä on minun turvapaikkani!
(Syleilee häntä.)
R. VIRTA. Rouva Paaso on mukana, kultamuruseni.
FALSTAFF. Ottakaa osanne minusta niinkuin lahjapeurasta, reisi kumpikin; itse pidän kyljet, lavat saa puistonvartija, ja sarveni testamenttaan miehillenne. Enkö ymmärrä metsästystä, hä? Enkö haasta niinkuin Herne metsämies? Haa! Nyt se Cupido on tunnokas lapsi; hän antaa vahingonkorvausta. Niin totta kuin olen kunnon aave, niin tervetuloa!
(Melua ulkopuolella.)
R. PAASO. Hyväinen aika! Mitä melua?
R. VIRTA. Taivas syntimme anteeksi antakoon!
FALSTAFF. Mitä, mitä se on!
R. VIRTA ja R. PAASO. Pois, pois!
(Juoksevat pois.)
FALSTAFF. Varmaankaan ei piru tahdo minua kadotukseen, koska silloin ruumiini öljy voisi sytyttää helvetin ilmituleen; muuten hän ei panisi eteeni tällaisia kompastuksia.
(Sir Hugh Evans, satyyrina, Anna Paaso, keijukaisten
kuningattarena, hänen veljensä ja muut keijuiksi
puetut tulevat, vahakynttilät kädessä.)
ANNA.
Te keijut, harmaat, vihreet, valkeat,
Yön varjot, kuutamossa kulkijat,
Te onnen orporaukat, tulkaa tänne,
Ja tehkää virkanne ja tehtävänne.
Puck, airut, toimeen käske keijukaiset.
PISTOOLI.
Vait, keijut! Hiljaa, ilman ihalaiset!
Windsoriin, sirkka! Tutki uunin loukat:
Jos lies on siivoton ja maassa poukat,
Nipistä piikaa, ett' on iho musta;
Ei kuningatar kärsi tahrimusta.
FALSTAFF.
Haa! keijut! Joka heila haastattaa,
Se kuolee. Huppuun! Heit' ei nähdä saa.
(Laskeutuu maahan kasvoilleen.)
EVANS.
Toimeesi, helmi! Tytön jos näet milloin,
Mi kolmet rukoukset lukee illoin,
Sen mieleen nosta taivaalliset kuvat,
Sill' olkoon unet, niinkuin lapsen, huvat.
Mut sitä, joka syntejään ei pelkää,
Nipistä käsiin, reisiin, kylkiin, selkään.
ANNA.
Hoi, keijut, piiriin!
Hakekaa linna kellarista viiriin
Ja onni viekää joka kammioon,
Niin että viimeiseen ne tuomioon
Eheinä seisovat ja loistokkaina
Ja haltijansa arvoisina aina.
Ritarikunnan tuolit balsamilla
Te hiertäkää ja kukkasvoitehilla,
Vihitkää onneen uudet ritarit
Ja niiden aseet, kilvet, kypärit.
Yöt laulain, nurmikeijut, pyörikää
Ja sukkanauhan tapaan kiertäkää;
Jälkenne vihertäkööt vehryeinä
Ja vehmahampina kuin nurmen heinä;
Ja "honny soit qui mal y pense",[22] se sana
Se puna-, sini-, valko-kirjavana
Siin' olkoon painettuna kukkasilla,
Niinkuin se helmillä ja safiirilla
Ritarin polveakin koristaa;
Kukilla, näet sen, keijut kirjoittaa.
Pois! Hajotkaa! Mut muistakaatte olla
Taas ennen yhtä piirikarkelolla
Tään tammen ympärillä.
EVANS.
Rivittäin
Nyt kaikki kulkekaa ja käsikkäin.
Ja kiiltomadot olkoot valonamme,
Kun tammen ympärillä tanhuamme.
Vait! Maallista ma haistan.
FALSTAFF. Taivas minua varjelkoon tuosta walesilaisesta liekkiöstä, hän pian noituu minut juustokimpaleeksi.
EVANS.
Mato kurja,
Sun noitui syntymässäs silmä nurja.
ANNA.
Tulella koitelkaamme sormenpäitä;
Jos puhdas on hän, karttaa tuli näitä
Ja ei tee vikaa; vaan jos tuo se vaivan,
Niin liha saastaist' on ja pilall' aivan.
PISTOOLI.
Koitellaan!
EVANS.
Ottaako se pölkky tulta?
(Polttavat häntä kynttilöillään.)
FALSTAFF.
Ai, ai, ai, ai!
ANNA.
Pilalla on ja haisee turmellulta!
Nyt, keijut, pilkkalaulu viritelkää,
Ja tanhutessa häntä nipistelkää.
Laulu.
Hyi, hyi, lihan saastautta,
Hekkumaa ja irstautta!
Himo on veren liekintää,
Riettaan mielen siittämää,
Sydämmessä syntyy, viihtyy,
Aatoksessa yltyy, kiihtyy.
Konnaa, keijut, nipistelkää,
Nipistelkää, kärvennelkää;
Polttakaa ja pieskää hältä liha ja luu,
Kunnes soihdut ne sammuu ja tähdet ja kuu!
(Laulun kestäessä keijut nipistelevät Falstaffia. Tohtori Cajus tulee toiselta taholta ja vie pois viheriäksi puetun keijun, Laihanen toiselta taholta ja sieppaa mukaansa valkeapukuisen keijun: Fenton tulee ja hiipii pois Anna Paason kanssa. Metsästyshuutoja kuuluu etäältä. Kaikki keijut juoksevat pois. Falstaff ottaa pukinsarvet päästään ja nousee.)
(Paaso, Virta, rouva Paaso ja rouva Virta tulevat.)
PAASO (puhutellen Falstaffia).
Seis! seis mies! Vihdoin teidät tavotimme.
Nää viimeisetkö konnankoukkunne?
R. PAASO.
Pois tulkaa; pila päättyköön. —
No, sir, Windsorin rouvat onko mieleen teille? —
Kas, mieheni! Nuo kauniit haarut metsäss'
On luontevammat kai kuin kaupungissa?
VIRTA. No, herraseni, kuka nyt on sarvipää? — Herra Ojanen, Falstaff on konna, sarvipää konna; tässä ovat hänen sarvensa, herra Ojanen; ja, herra Ojanen, hän ei Virran omasta ole saanut muuta hyväkseen käyttää kuin hänen pyykkikoppaansa, hänen sauvaansa ja kaksikymmentä puntaa rahaa, jotka ovat takaisin herra Ojaselle maksettavat; hänen hevosensa ovat siitä takavarikkoon otetut, herra Ojanen.
R. VIRTA. Sir John, meillä oli huono onni; emme koskaan saaneet rauhassa yhtyä. En enää milloinkaan aio teitä rakastajanani pitää; olette vain tästä lähin hirvenä.
FALSTAFF. Alan ymmärtää, että minusta on tehty aasi.
VIRTA. Niin on, vieläpä härkäkin; kummastakin on meillä todistukset.
FALSTAFF. Ja nuo siis eivät olekaan keijuja? Kolme, neljä kertaa juolahti päähäni ajatus, että ne eivät olisi keijuja; mutta kuitenkin paha omatuntoni ja älyni äkillinen hervahdus tekivät tämän törkeän kepposen uskottavaksi, niin että vastoin kaikkea taitoa ja järkeä luulin niitä keijuiksi. Siitä näette, että älystäkin voi tulla hölmö, kun se joutuu huonoille poluille.
EVANS. Sir John Falstaff, peljäkkä Jumala ja pankka poies kaikk lihahimo, nii teit ei keijut enä nipistel.
VIRTA. Hyvin sanottu, liekkiö Hugh.
EVANS. Ja voisisitt teki pann poies ne musta suka.
VIRTA. Minä en enää vaimoani epäile, kunnes sinä osaat häntä kunnon kielellä mielistellä.
FALSTAFF. Ovatko aivoni päiväsen pehmittämät, kun niissä ei enää ole pontta ehkäistä näin törkeätä petosta? Saako walesilainen pukkikin nenälleni hypätä? Pitääkö minulla olla nukkaverkainen narrinlakki[23] päässä? Parempi olisi paahdettuun juustokimpaleeseen tukehtua.
EVANS. Juustost ei saad voit; ja teijä vatt on tykkönäs voit.
FALSTAFF. "Vatt on tykkönäs voit!" Pitikö minun eläissäni vielä tulla pilkkatauluksi mokomalle, joka solkkaa ja rääkkää äidinkieltämme? Tuommoinen on omiansa saattamaan kaikki lemmenseikkailut ja yöjuoksut koko valtakunnassa rappiolle.
R. PAASO. Siis, luuletteko, sir John, että, vaikka olisimmekin kaiken siveyden suinpäin sydämestämme karkoittaneet ja sielumme tinkimättä hornalle luvanneet, että itse paholainenkaan olisi voinut meitä teihin ihastuttaa?
VIRTA. Tuollainen rapamaha! Tuollainen tappurasäkki!
R. PAASO. Pöhöttynyt miehenraato!
PAASO. Vanha, viluinen, kuihtunut ja inhoittava ihrakupu!
VIRTA. Ja solvaava kuin saatana!
PAASO. Ja köyhä kuin Hioppi!
VIRTA. Ja häijy kuin Hiopin vaimo!
EVANS. Ja joka rakasta hekumoit ja kapakoit ja sekti ja viini ja mööti ja juomissi ja kiroilemissi ja tapplemissi ja supatust ja rupatust.
FALSTAFF. Kyllä nyt olen kaikkien teidän hampaissa; te saitte etuvoitteen, minä jään takalaitaan. Olen voimaton vastaamaan tuolle walesilaiselle rapikolle; itse tyhmyys tahtoo minua mestaroida; menetelkää kanssani miten tahdotte.
VIRTA. Hyvä; niin viemme siis teidät Windsoriin erään herra Ojasen luokse, jolta olette rahaa peijannut ja jolle olette luvannut lemmenhankkijaksi ruveta. Sen lisäksi, mitä nyt olette kärsinyt, tulee tämä rahan suoritus teille olemaan karvas marja.
R. VIRTA. Ei, Virta; anteeks anna velka hälle; Niin kaikki ystäviä ollaan jälle.
VIRTA. No, tuohon käteen! Kaikk' on armahdettu.
PAASO. Ole nyt hyvilläsi, ritari; tule tänä iltana sektiheralle luokseni; siellä saat nauraa vaimolleni, joka nyt sinulle nauraa. Sano hänelle, että herra Laihanen on nainut hänen tyttärensä.
R. PAASO (syrjään). Siitä ne oppineet ovat epätietoiset; jos Anna Paaso on minun tyttäreni, niin on hän näillä ajoin tohtori Cajuksen rouva.
(Laihanen tulee.)
LAIHANEN. Hoi, hoi, hoi! Isä Paaso!
PAASO. Mitä nyt, vävypoikani? Mikä on? Onko kaikki suoritettu?
LAIHANEN. Suoritettu? — Tämän saavat kaikki paremmat ihmiset Glostershiressa vielä tietää; muuten minä menen hirteen, minä.
PAASO. Mitä on tapahtunut, vävypoikani?
LAIHANEN. Minä tulin sinne Etoniin, mennäkseni vihille neiti Anna Paason kanssa, ja sitten se onkin iso poikaroikale; jos ei olisi kirkossa oltu, niin olisin minä pehmittänyt häntä, taikka hän pehmittänyt minua. Jos en luullut, että se oli Anna Paaso, niin en enää tahdo sormeakaan liikuttaa; ja sitte se onkin postimestarin poikanulikka.
PAASO. Totta totisesti, otitte siis väärän.
LAIHANEN. Tiedän sen sanomattakin; vääränhän otin, kun otin pojan tytön asemesta; jos olisin häneen vihitty, niin, totta totisesti, vaikka hän olisi kuinkakin hameellinen ollut, en olisi hänestä huolinut.
PAASO. Mutta sehän oli oma tyhmyytenne. Enkö sanonut teille, että tuntisitte puvusta tyttäreni?
LAIHANEN. Meninhän minä sen valkoisen tykö ja sanoin "titi", ja hän sanoi "piti", niinkuin Anna ja minä olimme sopineet; ja sitte se ei ollutkaan Anna, vaan postimestarin poika.
EVANS. Jesta varjel, eiks teil ol silmi pääs, ku te naitt poikkii?
PAASO. Tämä on kovin harmillista; vaan mitäpä sille?
R. PAASO. Rakas Yrjö, älä suutu; minä tiesin aikeesi, ja puin tyttäreni vihreäksi; hän on nyt tohtorin kanssa kirkossa ja siellä häneen vihitty.
(Tohtori Cajus tulee.)
CAJUS. Misse ole madame Paaso? Parbleu, mine on petty; mine nai un garçon, un poika, un paysan, parbleu, un poika; se ei on Anna Paaso; parbleu, mine on petty.
R. PAASO. Mitä, ettekö ottanut sitä vihreätä!
CAJUS. Oui, parbleu! Ja se ole poika; mine nosta kapina koko Windsori.
(Menee.)
VIRTA. Tämäpä kummallista! Kuka on sitten saanut sen oikean Annan?
PAASO. Aavistan pahaa. Tuossa tulee herra Fenton.
(Fenton ja Anna Paaso tulevat.)
No, herra Fenton?
ANNA. Anteeksi, isä! Anteeks, armas äiti!
PAASO. No, mamseli, miksi et suvaitse tulla herra Laihasen kanssa?
R. PAASO. Miks tohtori ei mukanasi, tyttö?
FENTON.
Hänt' älkää säikytelkö! Kuulkaa totuus:
Tahdoitte hänet naittaa häpeällä,
Kun rakkaudess' ei mitään suhdett' ollut.
Siis kuulkaa: liittomme, jo aikaa tehty,
Nyt lujass' on; sit' ei voi mikään purkaa.
Se synti pyhä on, mink' on hän tehnyt.
Tää juoni petost', ynseytt' ei ole,
Ei lapsen velkaisuuden rikkomusta,
Sen kautta koska vältti hän ja karttoi
Tuhannet pirullisen karvaat hetket,
Jotk' aina pakkoaviota seuraa.
VIRTA.
Pois ällistys! Tät' ei voi enää auttaa.
Täss' ohjaa taivaan valta: maata, rantaa
Rahalla saat, mut onni vaimon antaa.
FALSTAFF. Minua huvittaa, että, vaikka varta vasten minuun tähtäsitte, nuoli livahti ohi.
PAASO.
Mik' auttaa? Fenton, siunatkoon sua taivas!
Mit' ei voi välttää, siit' ei mitään kiistaa.
FALSTAFF. Yökoira ajaa kaikellaista riistaa.
EVANS. Kyll mnää teijä häiss tanssaan ja syön fäsknöi.
R. PAASO.
No, nurista en tahdo. — Rakas Fenton,
Mont' onnen päivää taivas suokoon teille!
Nyt mennään kukin kotiin, pesän loisteess'
Iloiten kujeellemme nauramaan,
Sir John ja kaikki.
VIRTA.
Tehdään se. — Sir John,
Sananne Ojaselle oli vakaa:
Hän tänään rouva Virran luona makaa.
(Menevät.)