Ensimmäinen kohtaus.
Huone Baptistan talossa.
(Lucentio, Hortensio ja Bianca tulevat.)
LUCENTIO.
Seis, vinguttaja! Liian röyhkäks käytte.
Jo unohduksiss' onko tervehdys,
Jonk' antoi teille Katariina-neiti?
HORTENSIO.
Toraisa kirjatoukka! Tämä neiti
On taivaallisen soiton haltija:
Siis väistykää ja etuus mulle suokaa;
Kun täss' on yksi tunti soiteltu,
Te saatte toisen käyttää lukemiseen.
LUCENTIO.
Typerä hölmö, oppia ei sulla,
Ett' ymmärtäisit soiton tarkoituksen:
Sen tulee ihmismieltä virkistää
Vakavan työn ja opinnoiden jälkeen.
Siis salli meidän filosofioida;
Kun väsymme, niin antaa soiton soida.
HORTENSIO.
Mies, tuot' en uhmailuas minä siedä.
BIANCA.
Te loukkaatte mua kaksin kerroin, herrat,
Kun siitä kinaatte, mink' itse määrään.
En ole vitsottava koululainen,
En kytkettynä määräaikoihin,
Vaan otan opetusta milloin tahdon.
Niin, riidan päätteeksi nyt istukaamme: —
Te luuttuun tarttukaa ja soitelkaa;
Se tuskin vireiss' on, kun luku päättyy.
HORTENSIO.
Siis lopetatteko, kun vireiss' olen?
(Vetäytyy syrjään.)
LUCENTIO.
Yritys turha! — Viritelkää vain!
BIANCA.
Mihinkä viimeks jäimme?
LUCENTIO.
Tähän, neiti: —
Hic ibat Simois; hic est Sigeia tellus,
Hic steterat Priami regia celsa senis.
BIANCA.
Kääntäkää tämä.
LUCENTIO.
Hic ibat, niinkuin jo teille sanoin; — Simois, olen Lucentio; —
hic est, Vincention poika Pisasta; — Sigeia tellus, näin
valepukuisena, voittaakseni lempenne; — hic steterat, ja se Lucentio,
joka tulee kosimaan; — Priami, on palvelijani Tranio; — regia,
minun asussani; — celsa senis, jotta pettäisimme sen vanhan
lemmenlöyhkön.
HORTENSIO (lähestyen).
Nyt, neiti, soittimeni vireiss' on.
BIANCA.
No, antaa kuulua!
(Hortensio soittaa.)
Hyi, kvintti pärrää!
LUCENTIO.
Vain tappiin sylkekää, ja uusi koitos!
BIANCA. Nyt katsokaamme voinko kääntää tuon: Hic ibat Simois, en tunne teitä; — hic est Sigeia tellus, en usko teitä; — hic steterat Priami, varokaa, ettei hän kuule; — regia, älkää liiaksi rohkeilko; — celsa senis, älkää epäilkö.
HORTENSIO.
Nyt vireiss' on se.
LUCENTIO.
Paasi pärrää.
HORTENSIO.
Paasiss'
Ei vikaa, vaan tuo pärrä tässä paasaa.
(Syrjään.) Se kirjaksi on ropi-rohkea!
Hiis olkoon, kultaani se lurjus kyöhää!
Mut paremmin sua tarkkaan, kirjatoukka.
BIANCA.
Ehk' uskon vasta, vaan nyt epäilen.
LUCENTIO.
Pois epäilykset! Aeacidein juurta
Ol' Ajax, nimens' sai hän vaariltaan.
BIANCA.
Pitänee opettajaa uskoa,
Ma muuten, tietkääs, kovin epäilisin.
Mut jääköön tää. — Nyt teihin, Licio!
Hyvät opettajat, älkää pahastuko,
Näin kanssanne vaikk' olen suottaillut.
HORTENSIO (Lucentiolle).
Pois nyt, ja minut rauhaan jättäkää:
Ei täällä tersettiä soiteta.
LUCENTIO.
Noin turhan tarkka! (Syrjään.) Valvoa mun täytyy
Ja vaaniskella: jos en erehdy,
On soma soittajamme rakastunut.
HORTENSIO.
Ennenkuin, neiti, luuttuun tartutte
Ja sormittelu-taitoon perehdytte,
Mun täytyy taiteen alkeist' alottaa;
Lyhemmän teille neuvon askelman,
Huvemman, mehukkaamman, tehoisamman,
Kuin mitä koskaan muut on neuvoneet;
Se täss' on siroon muotoon puettuna.
BIANCA.
Jo aikaa askelmani suoritin.
HORTENSIO.
Mut lukekaa Hortension kuitenkin.
BIANCA (lukee).
"C. Olen sointu, joka ilmi tuo,
D. E. Kuink' on Hortension lempi lämmin;
F. G. Bianca, hälle kätes suo.
A. Hän sua lempii muita kiihkeämmin.
H. Yks mull' avain kahteen nuottiin on:
C. Armahda, tai sorrun kuolohon."
Tää onko askelmanne? Se ei kelpaa:
Parempi vanha on; niin, outoon oikkuun
En taattuja ma vaihda ohjeita.
(Palvelija tulee.)
PALVELIJA.
Teit' isä käskee kirjat jättämään
Ja käymään siskon majaa koristamaan:
Häät huomenna on, niinkuin tiedätte.
BIANCA.
Hyvästi, herrat; minun täytyy mennä.
(Bianca ja palvelija menevät.)
LUCENTIO.
Siis mull' ei syytä jäädä.
(Menee.)
HORTENSIO.
Mutta mulla
Syyt' urkkia on tuota kirjatoukkaa:
Näen katseesta jo, ett' on rakastunut.
Bianca, jos niin halpa sull' on mieli,
Ett' isket silmää joka kuihkojalle,
Niin mene muille! Noin jos liehut vaan,
Niin minä otan toisen mistä saan.
(Menee.)