ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Lontoo. Parlamentintalo.
(Rummun pärrytystä. Muutamia Yorkin puolueeseen kuuluvia sotamiehiä murtautuu sisään. Sen jälkeen tulevat herttua York, Edward, Richard, Norfolk, Montague, Warwick ja muita, valkoiset ruusut hatuissa.)
WARWICK.
Kuin pääsi käsistämme kuningas?
YORK.
Kun pohjan ratsulaumaa ahdistimme,
Hän pakoon hiipi, jättäin väkensä;
Ja silloin suuri lord Northumberland,
Jonk' urhon korva pakoa ei kärsi,
Rohkaisi arkaa armeijaa; hän itse,
Lord Clifford, ja lord Stafford, ryntäsivät
Päin meidän rintamaa ja, murtain sen,
Hukkuivat miekkaan halpain sotamiesten.
EDWARD.
Staffordin isä, herttua Buckingham,
Sai joko surman taikka kuolinhaavan:
Kypäräns' aimo iskull' iskin halki;
Se totta, isä, — tuoss' on hänen vertaan.
(Näyttää, veristä miekkaansa.)
MONTAGUE (Yorkille, näyttäen miekkaansa).
Tuo, veli, Wiltshiren on kreivin verta;
Ens' ottelussa häneen hyökkäsin.
RICHARD.
Mit' olen minä tehnyt, kerro sinä.
(Heittää maahan Somersetin herttuan pään.)
YORK.
Työn parhaan pojistani teki Richard. —
Vai hänen armons', Somerset, on kuollut?
NORFOLK.
Niin käyköön Gauntin koko sukukunnan!
RICHARD.
Noin vielä Henrikinkin päätä puistan.
WARWICK.
Niin myöskin minä. — Voittorikas York,
Siks kunnes sun näen tuolla istuimella,
Jonk' anastaa nyt Lancasterin heimo,
Nää silmät, jumalaut', ei ummistu.
Tuoss' arkamaisen kuninkaan on linna,
Tuoss' istuimensa: York, se haltuus ota,
Se sun on eikä Henrik kuninkaan.
YORK.
Sen teen; mut auta mua, hyvä Warwick;
On tämä sisäänmurto väkivaltaa.
NORFOLK.
Kaikk' autamme; ken pakenee, se kuolkoon.
YORK.
Suur' kiitos, jalo Norfolk! — Jääkää, loordit; —
Soturit, jääkää tänne täksi yöksi.
WARWICK.
Kuningast' ei saa suinkaan loukata,
Pait jos hän aikoo väkivoimaa käyttää.
(Soturit vetäytyvät syrjään.)
YORK.
Kuningattaren parlamentti täällä
On tänään koolla; tuskinpa hän arvaa,
Ett' ollaan siinä mekin; oikeutemme
Sanalla taikka miekall' anastamme.
RICHARD.
Näin varusteissa tänne jääkäämme.
WARWICK.
Tää veriparlamentin nimen saa,
Jos York ei tule kuninkaaks ja löyhää
Ei Henrikiä panna pois, jonk' arkuus
On meidät vihollisten kaskuks tehnyt.
YORK.
Mua älkää hyljätkö siis; lujat olkaa;
Ma oikeuteni aion anastaa.
WARWICK.
Ei kuningas, ei paras ystävä,
Ei uljain Lancasterin puolustaja
Uskalla siipeäänkään liikutella,[1]
Kun kellojansa Warwick ravistaa.
Plantagenetin minä istutan;
Sen irti temmatkoon, ken rohkenee! —
Siis päätä, Richard, vaadi päähäs kruunu.
(Warwick taluttaa valtaistuimelle Yorkia, joka istuutuu siihen.)
(Torventoitauksia. Kuningas Henrik, Clifford, Northumberland,
Westmoreland, Exeter ja muita tulee, punaiset ruusut hatuissa.)
KUNINGAS HENRIK.
Kas, loordit, tuoss' on valtaistuimella
Tuo kavaltaja rietas! Aikoo varmaan
Avulla Warwickin, sen viekkaan päärin,
Anastaa kruunun, nousta valtiaaksi. —
Northumberland, sun isäsi hän surmas, —
Sun, Clifford, myös; te kostaa vannoitte
Hänelle, pojilleen ja ystävilleen.
NORTHUMBERLAND.
Jos sit' en tee, niin taivaan kosto minuun!
CLIFFORD.
Siks mulla murhepuku raudast' on.
WESTMORELAND.
Tuotako sietäisimme? Alas siitä!
Vihasta sydän hehkuu; moist' en kärsi.
KUNINGAS HENRIK.
Oi, maltu, rakas kreivi Westmoreland!
CLIFFORD.
Tuollaiset pelkurit ne malttukoot!
Hän tuoss' ei istuis, isänne jos eläis.
Kuningas hyvä, yorkilaisiin hyökkäys
Tehkäämme tässä parlamentissa!
NORTHUMBERLAND.
Puhutpa oikein, serkku; sen me teemme.
KUNINGAS HENRIK.
Mut, loordit, kaupunkihan heitä suosii.
Ja joukkoja on heillä vallassaan.
EXETER.
Ne pakoon kiitävät, kun herttua kaatuu.
KUNINGAS HENRIK.
Se aatos vieras olkoon Henrikille,
Ett' teurashuoneeks tekis parlamentin!
Ei, lanko, sanat, uhka, tuima katse
Se sota on, jot' aikoo Henrik käydä.
(Lähestyvät herttuaa.)
York kavaltaja, alas istuimelta,
Ja polvillasi pyydä armoa:
Sun valtiaas min' olen.
YORK.
Minä sinun.
EXETER.
Hyi! Alas! Hän sun teki herttuaksi.
YORK.
Sen perin samaten kuin kreivikunnan.
EXETER.
Isäsi oli kruunun kavaltaja.
WARWICK.
Sin' olet itse kruunun kavaltaja,
Kun anastajaa Henrikkiä kuulet.
CLIFFORD.
Ketä siis, jos laillista en kuningasta?
WARWICK.
Niin, oikein; se on Richard, Yorkin herttua.
KUNINGAS HENRIK.
Ja minunko siis täytyy seisoa,
Ja sinä istut valtaistuimella?
YORK.
Niin tulee, täytyy olla. Tyydy siihen.
WARWICK.
Ole Lancaster; hän olkoon kuningas.
WESTMORELAND. Hän kuningas on sekä Lancaster, ja kreivi Westmoreland sen toteen näyttää.
WARWICK.
Ja Warwick valheeks näyttää. Unhotatte,
Me että teidät kentält' ajoimme,
Isänne tapoimme ja pystylipuin
Marssimme linnaan kautta kaupungin.
NORTHUMBERLAND.
Niin, Warwick, surukseni muistan tuon;
Sa heimoinesi sitä kadut vielä.
WESTMORELAND.
Useamman otan hengen, Plantagenet,
Sinusta, pojistas ja heimostasi,
Kuin veripisaraa ol' isässäni.
CLIFFORD.
Suu kiinni, muuten sanain sijaan, Warwick,
Lähetin moisen laitan, joka, ennen
Kuin liikahdan, tuon surman sulle kostaa!
WARWICK.
Oo, Clifford-parka, uhkaas halveksin!
YORK.
Nyt näytämmekö oikeutemme kruunuun,
Vai miekkako sen määrää tanterella?
KUNINGAS HENRIK.
Mik' oikeus sulla, petturilla, kruunuun?
Ol' isäs Yorkin herttua kuin sinä,
Isoisäs, Roger Mortimer, Marchin kreivi.
Min' olen poika Henrik viidennen,
Mi Dauphinin ja ranskalaiset murjoi
Ja otti heiltä kaupungit ja maat.
WARWICK.
Vait Ranskasta, jonk' olet menettänyt!
KUNINGAS HENRIK.
Sen protektori menetti, en minä;
Yhdeksän-kuinen olin kruunattaissa.
RICHARD.
Nyt vaikk' on ikää, sentään menetät.
Isä, riistä kruunu anastajan päästä!
EDWARD.
Niin, isä, aseta se omaan päähäs!
MONTAGUE (Yorkille.)
Kosk' asetöitä, veli, ihailet,
Niin kiista pois, ja miekka ratkaiskoon!
RICHARD.
Kun rumpu soi, niin kuningas jo karkaa.
YORK.
Vaietkaa, pojat!
KUNINGAS HENRIK.
Vaikene sa itse,
Puhua anna Henrik kuninkaan.
WARWICK.
Ei, Plantagenet ensin! Kuulkaa, loordit;
Ja tekin tarkatkaa ja olkaa hiljaa;
Ken hänet keskeyttää, on kuolon oma.
KUNINGAS HENRIK.
Ma valtaistuimeni heittäisinkö,
Miss' isäni ja isoisä istui?
Ei, ennen sota tään maan tuhotkoon
Ja liput — jotka Ranskass' usein liehui
Ja nyt, mun surukseni, Englannissa —
Mun kalmaan käärikööt! — Miks kalpenette?
Mun oikeuteni suuremp' on kuin hänen.
WARWICK.
Todista se, niin kuningas saat olla.
KUNINGAS HENRIK.
Aseilla Henrik neljäs kruunun voitti.
YORK.
Niin, kapinoiden kuningastaan vastaan.
KUNINGAS HENRIK (syrjään).
Mitä ma sanon? Heikko mull' on oikeus. —
Kuningas valita voi perijänsä.
YORK.
No, entä sitten?
KUNINGAS HENRIK.
Niin, jos sen hän voi,
Niin laillinen ma olen kuningas.
Usean loordin läsnä ollen Richard
Luovutti kruunun Henrik neljännelle;
Tään peri isäni, ja minä hänet.
YORK.
Kapinaan nousi valtiastaan vastaan,
Pakottain hänet kruunun jättämään.
WARWICK.
Ja vaikk' ois pakotta sen tehnyt Richard,
Pitäiskö kruunun siitä kärsiä?
EXETER.
Ei; sit' ei muille luovuttaa hän voinut
Kuin lähimmälle kruununperijälle.
KUNINGAS HENRIK.
Oletko meitä vastaan, Exeter?
EXETER.
Häness' on oikeus; siis anteeks suokaa.
YORK.
Miks kuiskitte, miks ette vastaa, loordit?
EXETER.
Hän kuningas on, tuntoni sen sanoo.
KUNINGAS HENRIK.
Minusta kaikki luopuu Yorkin puoleen.
NORTHUMBERLAND.
Plantagenet, vaikk' onkin sulla oikeus,
Noin Henrikilt' ei sentään virkaa viedä.
WARWICK.
Se, kaikkein uhaksikin, hältä viedään.
NORTHUMBERLAND.
Erehdyt: eteläss' ei sotajoukkos,
Joit' Essex, Norfolk, Suffolk, Kent on täynnä
Ja joista noin sa pöyhkeilet ja korskut,
Mun uhakseni herttuaa voi nostaa.
CLIFFORD.
Sull' olkoon oikeus tai vääryys, Henrik,
Niin Clifford lupaa sua miekoin puoltaa.
Maa auetkoon, mun nielköön elävältä,
Jos isän murhamiestä kumarran!
KUNINGAS HENRIK.
Oi, Clifford, sanas sydänt' ilahuttaa!
YORK.
Kruunustas luovu, Henrik Lancaster. —
Mitä, loordit, salakähmää mutisette?
WARWICK.
Jalolle Yorkin herttualle oikeus,
Tään talon muuten täytän sotureilla
Ja yli istuimen, miss' istuu hän,
Sen vaateen piirrän anastajan verin.
(Polkee jalkaansa, sotilaita näyttäytyy.)
KUNINGAS HENRIK.
Lord Warwick, sana vain: mun kuninkaana
Suo elämäni aika hallita.
YORK.
Mulle ja suvulleni kruunu lupaa,
Niin hallita saat rauhass' elinaikas.
KUNINGAS HENRIK.
Ma siihen suostun: Richard Plantagenet,
Mun jälkeeni sa haltuus ota kruunu.
CLIFFORD.
Prinssille, pojallenne, mikä vääryys!
WARWICK.
Mtk' oikeus itselleen ja Englannille!
WESTMORELAND.
Hätäinen, pelkuri ja halpa Henrik!
CLIFFORD.
Kuink' itseäsi loukkaatkaan ja meitä!
WESTMORELAND.
Noit' ehtoja en minä kuulla siedä.
NORTHUMBERLAND.
En minä myöskään.
CLIFFORD.
Tule, lanko, pois,
Tää kuningattarelle kertokaamme.
WESTMORELAND.
Hyvästi, kehno, sukupila Henrik,
Min veress' arvon kipinää ei ole!
NORTHUMBERLAND.
Sa Yorkin suvun joudu saalihiksi,
Ja kuole kahleiss' epätyöstäsi!
CLIFFORD.
Sun sota julma perin lannistakoon,
Tai rauhass' elä hylkynä ja yksin!
(Northumberland, Clifford ja Westmoreland menevät.)
WARWICK.
Heist' älä huoli, Henrik, katso tänne!
EXETER.
Halaavat kostoa, siks eivät taivu.
KUNINGAS HENRIK.
Ah, Exeter!
WARWICK.
Miks huokaisette, herra?
KUNINGAS HENRIK.
En itseni, vaan poikaseni tähden,
Joit' estän luonnotonna perinnön.
Mut yhtä kaikki; iki-omaks sulle
Ja jälkeisilles kruunun tässä määrään
Sill' ehdoll', että valallasi lupaat
Tään kansaissodan lopettaa ja mua
Ikäni kuninkaana kunnioittaa,
Ja ettet väell' etkä petoksella
Mua kukista ja itse valtaan nouse.
YORK.
Sen valan mielelläni teen ja täytän.
(Astuu alas valtaistuimelta.)
WARWICK.
Eläköön Henrik! — Halaa häntä, York!
KUNINGAS HENRIK.
Eläös sinä ja nuo reippaat poikas!
YORK.
Nyt Lancaster ja York on sopineet.
EXETER.
Kirottu se, ken vihan jälleen nostaa!
(Torventoitaus. Loordit astuvat esiin.)
YORK.
Hyvästi, valtias! Linnaani nyt lähden.
WARWICK.
Väkeni minä varaan Lontooseen.
NORFOLK.
Norfolkiin minä menen joukkoineni.
MONTAGUE.
Merille minä, josta tulinkin.
(York poikineen, Warwick, Norfolk, Montague,
soturit ja seuralaiset menevät.)
KUNINGAS HENRIK.
Ja minä, suru sydämmessä, hoviin.
(Kuningatar Margareeta ja Walesin prinssi tulevat.)
EXETER.
Kah, kuningatar tulee; katse hällä
On vihainen; pois hiivin.
KUNINGAS HENRIK.
Samoin minä.
(Aikoo mennä.)
KUNINGATAR MARGAREETA.
Ei, älä mene! Minä sua seuraan.
KUNINGAS HENRIK.
Oi, tyynny, rakas vaimo! Minä jään.
KUNINGATAR MARGAREETA.
Ken tyyni olla voi ja moista kestää?
Mies kurja! Etten impenä ma kuollut!
Sua etten koskaan oisi nähnytkään,
En koskaan sulle synnyttänyt poikaa,
Kun näen, kuink' isäks olet luonnoton!
Mit' on hän tehnyt, että perittömäks
Näin hänet teit? Jos puoliks oisit häntä
Niin hellinyt kuin minä, tuskaa nähnyt
Kuin minä hänen tähtensä, kuin minä
Verilläs häntä ruokkinut, niin ennen
Valanut oisit parhaat sydänveres,
Kuin tehnyt perijäkses julman Yorkin
Ja oman poikas perinnöttömäksi.
PRINSSI.
Et, isä, voi mua perittömäks tehdä;
Kuningas olet, minä sinut perin.
KUNINGAS HENRIK.
Margareeta, anteeksi — Anteeks, rakas poika! —
Mua herttua ja Warwick pakottivat.
KUNINGATAR MARGAREETA.
Vai pakottivat! Kuningasta pakottivat!
Häpeän tuota kuulla. Pelko raukka!
Tuhonnut itses olet, poikas, minut,
York-suvulle kun annoit moisen vallan,
Ett' armost' itse nyt vain hallitset.
Hälle ja heimolleen kun kruunun säädät,
Et muuta tee, kuin kaivat omaa hautaas
Ja ryömit siihen ennen aikaasi.
Warwick on kansleri ja Calais'n herra;
Faulconbridge julmus raumaa hallitsee;
York pantu valtakunnan holhoojaksi;
Ja nytkö turvass' olet? Moisen turvan
Saa tutiseva lammas sutten suussa.
Jos minä, vaikka olen heikko vaimo,
Siell' ollut oisin, niin ois soturit
Mun ennen saaneet keihäin lävistää,
Kuin moiseen tekoon suostunut ma oisin.
Mut sinä hengest' annat kunniasi,
Ja tuon kun näen, niin sinust' otan, Henrik,
Nyt asunto- ja vuode-eron, kunnes
Tuo parlamentinpäätös kumotaan,
Mi pojaltani perinnön on vienyt.
Lipustas luopunehet pohjan loordit
Mua seuraavat, mun lippuni kun liehuu;
Ja liehua sen pitää pilkaks sulle
Ja Yorkin suvun perihäviöksi.
Näin jätän sun. — Pois, poikaseni, tule!
On valmis armeijamme; pois, pois mukaan!
KUNINGAS HENRIK.
Jää, rakas Margareeta; mua kuule!
KUNINGATAR MARGAREETA.
Jo liiaks olet puhunut; pois tiehes!
KUNINGAS HENRIK.
Mut sinä jäät kai, rakas Edward poika?
KUNINGATAR MARGAREETA.
Niin, vihamiehiensä tapettavaksi.
PRINSSI.
Kun voittajana palaan tanterelta,
Käyn terveisillä; äitiä nyt seuraan.
KUNINGATAR MARGAREETA.
Pois, poikani! Me liiaks aikailemme.
(Kuningatar Margareeta ja prinssi menevät.)
KUNINGAS HENRIK.
Kuningatar-parka! Kuinka kiukkuun purkaa
Hän rakkautensa poikaansa ja minuun!
Yorkille vihatulle kostakoon,
Jonk' ylvä, himon kannustama henki
Vie multa kruunun ja, kuin ahnas kotka,
Lihaamme raataa, mun ja poikani!
Mua kiusaa noiden kolmen loordin ero;
Kirjoitan heille, pyydän kauniisti. —
Tule, lanko, sananviejäks sinut laitan.
EXETER.
Ja minä heidät lepytän, ma toivon.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Huone Sandalin linnassa, Wakefieldin lähellä, Yorkshiressa.
(Edward, Richard ja Montague tulevat.)
RICHARD.
Mun salli, veli, vaikka olen nuorin.
EDWARD.
Ei, minä paremp' olen puhujaksi.
MONTAGUE.
Mut mull' on painavat ja vahvat syyt.
(York tulee.)
YORK.
Mitä, poikani ja veli? Riidassako?
Mist' on se riita? Kuka ensin alkoi?
EDWARD.
Ei riitaa mitään, pientä kiistaa vain.
YORK.
Ja mistä kiista?
RICHARD.
Erääst' asiasta,
Jok' armoanne koskee sekä meitä:
Englannin kruunust', isä, jok' on teidän.
YORK.
Minun? Ei ennen kuin on Henrik kuollut.
RICHARD.
Sen miehen kuolosta tai elämästä
Ei teidän oikeus riipu.
EDWARD.
Perillinen
Nyt olette, siis ottakaa se nyt.
Jos Lancasterit saavat hengittää,
Niin juoksevat he pian sivuitsenne.
YORK.
Saa rauhassa hän hallita, sen vannoin.
EDWARD.
Voi kruunust' yhden valan rikkoa;
Sata rikkoisin ma vuoden hallinnasta.
RICHARD.
Varjelkoon luoja! Isä valapatto!
YORK.
Se olen, miekall' oikeutta jos hankin.
RICHARD.
Minä todistaa voin toista, mua kuulkaa.
YORK.
Sit' et voi, poika; se on mahdotonta.
RICHARD.
Ei vala velvoita, jos sit' ei tehdä
Todelle, lailliselle vallalle,
Joll' ompi voimaa valallisen yli.
Mut Henrik valtansa on anastanut;
Kun hän teilt' otti valan, on siis selvää,
Ett' arvoton on valanne ja tyhjä.
Aseisiin siis! Ja aatelkaapas, isä,
Kuink' ihana on kantaa kruunua,
Jonk' ympyrä Elysiumin kätkee
Ja kaikki runon autuudet ja ilot.
Miks' aikailemme siis? Min' en saa rauhaa,
Ennenkuin valkoruusuni ma kastan
Henrikin sydänvereen haaleaan.
YORK.
Jo riittää! Nousen kuninkaaks, tai kuolen.—
Sa, veli, lähde heti Lontooseen
Ja Warwickia toimeen kannusta. —
Norfolkin luokse mene sinä, Richard,
Ja salaa hälle hankkeistamme kerro. —
Sinä, Edward, sana saata Cobhamille,
Hän pian kapinaan saa kentiläiset;
Ma heihin luotan: ovat urhokansaa
Suurhenkist', ylvää, uljast', älykästä. —
Näin teidän toimiessa, minä etsin
Sopivaa tilaisuutta hyökkäykseen,
Niin ettei aikeitamme huomaa Henrik
Eik' yksin muutkaan lancasterilaiset.
(Sanansaattaja tulee.)
Mut vait! — Mit' uutta? Miksi noin on kiire?
SANANSAATTAJA.
Kuningatar ja kaikki pohjan loordit
Teit' aikoo linnassanne piirittää.
Kakskymmentuhantisen tuo hän joukon;
Siis lujittakaa linna.
YORK.
Kyllä, miekoin.
Luuletko, että heitä pelkäämme? —
Edward ja Richard, luokseni te jääkää;
Montague veli menköön Lontooseen;
Ylevä Warwick, Cobham ja ne muut,
Jotk' annan kuninkaalle holhoojiksi,
He oveluuden taidoss' olkoot vahvat:
Ei houkon Henrikin saa valaan luottaa.
MONTAGUE.
Ma menen, veli; heidät kyllä voitan;
Ja nöyrimmät nyt sanon jäähyväiset.
(Menee.)
(Sir John ja sir Hugh Mortimer tulevat.)
YORK.
Setäni, John ja Hugh, te parahiksi
Tulette Sandaliin: meit' aikonee nyt
Kuningattaren sotavoima saartaa.
SIR JOHN.
Ei vaaraa; kentällä sen yhdytämme.
YORK.
Viidellätuhannella miehelläkö?
RICHARD.
Viidelläsadalla, jos tarvis, isä.
Heit' akka johtaa; mitä pelkäisimme?
(Marssi kuuluu etäältä.)
EDWARD.
Jo rummun kuulen; joukot järjestykseen,
Ja matkaan mars, ja suoraa päätä taistoon!
YORK.
Yks viittä vastaan! — suuri ylivoima;
Mut voitosta en, setä, epäile.
Sain Ranskass' useiss' otteluissa voiton,
Vaikk' oli yhtä vastaan kymmenen;
Miks onni nyt ei oisi yhtä suuri?
(Sotamelskettä. Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Tasanko lähellä Sandalin linnaa.
(Sotamelskettä. Hyökkäyksiä. Rutland ja hänen
opettajansa tulevat.)
RUTLAND.
Ah, minne päästä heidän käsistään?
Oi, nähkääs, tuossa verinen on Clifford!
(Clifford tulee soturien kanssa.)
CLIFFORD.
Pois tieltä, pappi! Kaapus sinut turvaa.
Mut kirotun tuon herttuan sikiö,
Jonk' isä tappoi isäni, — hän kuolkoon.
OPETTAJA.
Ja minä hälle seuraa teen, mylord.
CLIFFORD.
Soturit, viekää hänet pois!
OPETTAJA.
Ah, Clifford, syytönt' älä lasta tapa,
Siit' ihmisten ja Jumalan saat vihat.
(Sotamiehet vievät hänet väkisin pois.)
CLIFFORD.
Mitä? Onko kuollut jo? Vai pelostako
On silmäns' ummistanut? Ma ne avaan.
RUTLAND.
Noin ahnas jalopeura katsoo uhriin,
Jok' aihkaa julmissa sen käpälissä;
Noin ilkkuen se kiertää saalistaan,
Ja lähenee ja kappaleiks sen raataa. —
Oi, hyvä Clifford, miekkas minuun iske,
Älä tuota julmaa uhkakatsettas.
Ennenkuin kuolen, kuule, rakas Clifford:
Vihalles olen liian halpa uhri,
Sa miehiin kostos käännä, mun suo elää.
CLIFFORD.
Laps-parka, turhaan puhut: sanoiltasi
Tien sulkenut mun isäni on veri.
RUTLAND.
Mun isäni veri avatkoon sen taas;
Hän mies on; vaadi hänet taistoon, Clifford.
CLIFFORD.
Vaikk' oisi tässä veljeskin, niin sinun
Ja niiden henkeen kostoni ei tyytyis.
Vaikk' esi-isäis haudat auki loisin
Ja lahot kirstut vitjaan ripustaisin,
Ei lientyis vihani, en rauhaa sais.
Jos Yorkin suvust' ainoankin näen,
Niin on kuin mieltä riivais raivotar.
Ja kunnes sukupuuttoon juuritan
Sen hornan heimon, elän helvetissä.
Siis — —
(Nostaa kätensä.)
RUTLAND.
Rukoilla suo mun, ennenkuin ma kuolen!
Sua rukoilen: mua sääli, rakas Clifford!
CLIFFORD.
Niin säälin, niinkuin miekan kärki säälii.
RUTLAND.
En loukannut sua ole; miks mun tapat?
CLIFFORD.
Mua isäs loukkas.
RUTLAND.
Ennen kuin ma synnyin.
On poika sulla: sääli hänen tauttaan,
Hän ettei sais — vanhurskas kun on luoja —
Mun-kaltaistani surmaa kostoksi.
Oi, elinkaudeks minut tyrmään kytke,
Ja jos ma aihett' annan suuttumukseen,
Vie silloin henki; nyt ei sulla syytä.
CLIFFORD.
Vai mull' ei syytä?
Isäsi tappoi isäni: siis, kuole!
(Lävistää hänet.)
RUTLAND.
Dii faciant, laudis summa sit ista tuae!
(Kuolee.)
CLIFFORD.
Plantagenet, Plantagenet, ma tulen!
Tuo poikas veri, joka miekkaani
Nyt tahrautuu, se siinä ruostukoon,
Siks kuin sun veres yhteen siihen hyytyy
Ja kummankin saan pestä pois yht'aikaa.
(Menee.)
Neljäs kohtaus.
Sama paikka.
(Miekankalsketta. York tulee.)
YORK.
Kuningattaren joukot saivat voiton;
Setäni kaatuivat mua suojellessaan,
Ja tuiman vihollisen alta väistyy
Väkeni, paeten kuin laivat tuulta,
Tai lampaat, joita ahnas hukka vainoo.
Ties luoja, kuinka poikaini on käynyt;
Sen tiedän vain, ett', eläen tai kuollen,
He puoliansa pitivät kuin miehet,
Jotk' ovat mainetöihin syntyneet.
Kolmasti luoksi raivas Richard tiensä,
Kolmasti huusi: "Rohkeutt', isä! Kestä!"
Tul' yhtä usein Edward vierelleni
Ja miekka purppurainen kahvaan asti
Punattu vastustajain verillä.
Ja rohkeimmatkin sankarit kun taantui,
Huus Richard: "Päälle! Tuumaa ei saa väistää!"
Ja huusi: "Kruunu, taikka kuulu hauta!
Valtikka, taikka kuoppa-paha maassa!"
Näin taaskin päälle hyökättiin, mut, ah!
Taas väistyttiin; niinkuin näet joutsenen,
Mi turhaan ponnistelee virtaa vastaan
Ja ylen tuimaan uupuu aallokkoon.
(Lyhytaikaista hälyä ulkona.)
Haa! Kuule! Turkka vainolainen saapuu:
Olen heikko, sen en vimmaa pakoon pääse;
Jos vahva oisin, sen en vimmaa väistäis.
Jo elämäni lasist' uupuu hiekka;
Mun tähän täytyy jäädä, tähän kuolla.
(Kuningatar Margareeta, Clifford, Northumberland,
nuori prinssi tulevat sotureineen.)
Tule, julma Clifford — verinen Northumberland —
Vihaanne sammumatont' yhä kiihdän.
Kas, täss' on pilkka, laukausta varron.
NORTHUMBERLAND.
Heittäydy armoon, korska Plantagenet!
CLIFFORD.
Niin moiseen armoon, jota julma Richard
Käteisin maksuin tarjos isälleni.
Nyt Phaëton on syössyt vaunuistaan
Ja keskipäivästä on tehnyt illan.
YORK.
Mun tuhkani se, niinkuin Phoenix, siittää
Voi linnun, joka teille kaikin kostaa.
Näin toivoen ma silmään taivaaseen
Ja siit' en huoli, mitä mulle teette.
No, tulkaa! Noinko monta — pelkuria?
CLIFFORD.
Noin pelkur' raivoo, jok' ei pakoon pääse;
Noin kyyhky nokkii haukan kynsiä;
Noin rosvo, elämästään toivotonna,
Oikeuden-palvelijaan herjaa syytää.
YORK.
Oi, Clifford, ajattele taapäin hiukan
Ja johda mielees entisaikojamme!
Jos häpeältä voit, mua silmiin katso,
Ja pure kieltäsi, kun pelkuriks se
Minua soimaa, jonka tuima katse
Sun usein lannisti ja pakoon ajoi.
CLIFFORD.
En aio sulle sanaa sanast' antaa,
Vaan iskust' iskun, kaksi yhdestä.
(Paljastaa miekkansa.)
KUNINGATAR MARGAREETA.
Seis, uljas Clifford! Tuhannesta syystä
Pidentää tahdon elämää sen konnan. —
Hän kuuro kiukusta on; puhu sinä,
Northumberland!
NORTHUMBERLAND.
Seis, Clifford! Liian arvon
Sa hälle suot, jos sormesikin nirhaat,
Kun sydämmen sa hältä lävistät.
Ei uljaan miehen työtä pistää kättään
Vihaisen koiran hampahien väliin,
Jos voi sen luotaan työntää potkulla.
Kymmentä yhtä vastaan mies ei pelkää.
(Käyvät käsiksi Yorkiin, joka ponnistelee vastaan.)
CLIFFORD.
Noin pyristelee kurppa satimessa.
NORTHUMBERLAND.
Noin kanikin se potkii verkossa.
(York otetaan vangiksi.)
YORK.
Näin riemuitsevat varkaat saaliistaan;
Näin kunnon mies se rosvovoimaa väistää.
NORTHUMBERLAND.
Kuink', armo, menetellä hänen kanssaan?
KUNINGATAR MARGAREETA.
Northumberland ja Clifford, urhot jalot,
Mies tuokaa tähän myyränmättähälle;
Hän oikokäsin vuoriin kurkoitteli,
Mut kädellään vain jakoi varjoa.
Sinäkö, sinä, aiot kuninkaaksi?
Sinäkö parlamentiss' ääntä pidit
Ja suurta sukuperääs saarnasit?
Miss' on nyt poikalaumas, auttajasi?
Se hurja Edward ja se hauska Yrjö?
Ja ihmelaps, se uljas kyssäselkä,
Se Riku-poika, joka kärein äänin
Kapinaan isä-taataa houkutteli?
Ja missä Rutland-lemmikki ja muut?
Kas, York! Tuon liinan minä kastoin vereen,
Jot' uljas Clifford miekankärjellään
Herutti pojan povesta. Jos silmäs
Voi hänen surmastansa vettyä,
Niin ota tämä posken pyyhkimeksi.
York-parka! Verivihalta jos voisin,
Niin surkeata tilaas itkisin.
Sydänny, York, mua sillä hauskuttaisit!
Mitä? Niinkö tulisydän tuntos poltti,
Ett' ei jää kyyneltäkään Rutlandille?
Miks levollinen noin? Jos hurjistuisit!
Ja jotta hurjistuisit, näin sua ilkun.
Hammasta pure, riehu, jalkaa polje,
Min' että tanssia ja laulaa saisin!
Vaan — palkkaa, näen ma, vaadit hauskutteestas.
Ei puhu York, jos häll' ei kruunua. —
Yorkille kruunu! — Polvistukaa, loordit! —
Pidelkää häntä, että saan sen päähän.
(Asettaa paperisen kruunun hänen päähänsä.)
Kas noin! Nyt näytät oikein kuninkaalta!
Niin, tuo se istuimen vei Henrikiltä,
Ja tuo se hänen perijäkseen tehtiin! —
Mut kuinka suur' Plantagenet näin väleen
Nyt kruunataan, ja kalliin valan rikkoi?
Minusta hän ei kuninkaaks sais tulla,
Ennenkuin kuololle lyö Henrik kättä.
Henrikin säteikköönkö pistät pääsi
Ja ryöstät virveen hänen kulmiltaan
Eläissään vielä, vastoin pyhää valaa?
Oo, se on anteeks antamaton synti! —
Pois, kruunu pois, ja kruunun kanssa pää!
Pää pois, ma muuten en voi hengittää!
CLIFFORD.
Se mun on tehtäväni, isän tähden.
KUNINGATAR MARGAREETA.
Ei vielä! Kuullaan kuinka rukoilee hän.
YORK.
Oo, sinä emäsusi Ranskanmaan,
Pahempi vielä kuin sen koirassudet,
Kyyn hammasta on kieles myrkkyisempi!
Kuink' alentavaa sukupuolellesi
Iloita, niinkuin amatsooni-naikko,
Sen tuskista, jonk' onni kahlehtii!
Jos ei ois muuttumattomat kuin toukka
Sun kasvosi ja ilkitöistä riettaat,
Niin yrittäisin, ylvä kuningatar,
Sua punastuttaa; jos ma sanoisin,
Mist' olet tullut, mistä sukus juurrat,
Niin häpeisit, jos häpyä sull' ois.
Isälläs Napolin ja Sisiliain
Ja Jerusalemin kuninkaan on nimi,
Mut rikkaamp' Englanniss' on talonpoika.
Noin köyhästäkö herrast' opit korskas?
Ei siihen auta mikään, ylvä rouva,
Ett' ei käy toteen vanha sananlasku:
"Kun kerjääjä saa juuston, niin sen paistaa."
Somuus se usein ylväks tekee naisen,
Mut vähän sit' on, taivas nähköön, sulla.
Hyve se hänet ihailtavaks saattaa,
Sinussa vastakohtaa ihmetellään.
Siveys se hänen tekee taivaalliseksi,
Sen vajaus sinut inhottavaksi.
Niin vastakkaist' on sulle kaikki hyvä,
Kuin antipodit ovat meihin nähden
Tai niinkuin pohjaan nähden etelä.
Tiikerin sydän naisen nahkassa!
Kuink' elinveren lapsest' ottaa voit
Ja isälle sen silmäin pyyhkeeks antaa
Ja sentään olla hahmoltasi nainen?
Nainen on hyvä, laupias, hellä, vieno;
Sin' olet tyly, kova, turta, raaka.
Mun käskit riehua: on käskys kuultu.
Mun tahdoit itkemään: on tahtos tehty.
Näet, riehka rajutuuli vettä kaivaa,
Ja kun on myrsky laannut, alkaa sataa.
Nää kyyneleet ne rakkaan Rutlandini
On peijaiset, ja joka pisar huutaa
Kostoa hänen kuolemastaan teille,
Kavala ranskatar ja julma Clifford!
NORTHUMBERLAND.
Niin, totta vie, mua liikuttaa tuo tuska,
Ett' tuskin pidättää voin itkuani!
YORK.
Tuon kasvoja ei ahnaat ihmissyöjät
Ois koskeneet, ei veriin tahranneet.
Mut sinä kymmenesti kovemp' olet
Ja julmempi kuin Hyrcanian tiiker'
Oi, katso isä-raiskan kyyneleitä,
Tunnoton kuningatar! Liinan tuon
Sa armaan poikaseni vereen kastoit,
Ja minä kyynelin sen huuhdon pois.
Tuoss' ota liinas, ylvästele sillä!
(Antaa takaisin nenäliinan.)
Tään synkän tarinan jos oikein kerrot,
Niin, totta, virroin virtaa kyyneleitä;
Niin, vihamiehenikin saineest' itkee
Ja sanoo: "Ah, mik' inhottava teko!"
Tuoss', ota kruunu! Kiroukses se olkoon,
Ja hädäss' auttakoon sua sama lohtu,
Mink' ilkikätesi nyt mulle tarjoo! —
Nyt, julma Clifford, korjaa minut täältä;
Taivaaseen sielu, veri teidän päähän!
NORTHUMBERLAND.
Vaikk' olis sukuni hän surmannut,
Niin, jumaliste, itkeä mun täytyy,
Kun näen, mi painaa syvä suru häntä!
KUNINGATAR MARGAREETA.
Kuin? Lord Northumberlandko itkusuin?
Vain muista mit' on pahaa meille tehnyt,
Niin kyllä hellät kyyneleesi kuivuu.
CLIFFORD.
Valasta tuo, tuo isän surmasta!
(Lävistää hänet.)
KUNINGATAR MARGAREETA.
Tuo hellän kuninkaamme oikeudesta!
(Lävistää hänet.)
YORK.
Vanhurskas Herra, armos portit avaa!
Haavoista näistä sielu luokses lentää.
(Kuolee.)
KUNINGATAR MARGAREETA.
Pää poikki! Naulatkaa se Yorkin porttiin,
York että katsella saa kaupunkiaan.
(Torventoitaus. Menevät.)