TOINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Tasanko Mortimerin-ristin lähellä Herefordshiressa.
(Marssi. Edward ja Richard tulevat sotajoukkoineen.)
EDWARD.
Miten lie ylvä isä pakoon päässyt?
Ja onko pakoon päässyt hän, vai eikö,
Northumberlandia ja Cliffordia?
Jos vangittu hän on, se olis kuultu;
Jos kaatunut hän on, se olis kuultu;
Jos pakoon päässyt on, niin minust' oisi
Siit' ilosanoma jo meille tullut. —
Mik' on sun, veli? Miks noin olet synkkä?
RICHARD.
Iloita en voi, kunnes varmaan tiedän,
Mitenkä uljaan isämme on käynyt.
Näin hänen tappelussa hyörivän
Ja huomasin, kuink' etsi Cliffordia.
Hän seisoi taajimmassa ahdingossa
Kuin jalopeura nautalaumassa
Tai niinkuin karhu koirain saartamana, —
Se naappaa jonkun, joka huudon nostaa,
Mut toiset seisoo kaukana ja haukkuu.
Näin ottel' isä vihollisen kanssa.
Näin uljast' isää vihollinen väisti.
On kunniaksi olla moisen poika!
Kas, kuinka kultaporttins' avaa koitar
Ja ylvää aurinkoa hyvästelee!
Se kuinka nuoruutensa loistoss' entää
Kuin siro sulho armastansa vastaan!
EDWARD.
Hourinko? Kolme aurinkoa näen!
RICHARD.
Niin, kolme täyttä, kirkast' aurinkoa;
Ne hattarain ei ole katkaisemat,
Sekeellä taivaall' ovat erillään.
Kas, — yhtyvät, halaavat, suutelevat,
Ikäänkuin vannoisivat pyhän liiton!
Nyt yks on valo vain, yks aurinko.
Jotakin nämä taivaan merkit tietää.
EDWARD.
Ihmettä, kummaa! Moist' ei ole kuultu.
Se meitä, veli, varmaan taistoon kutsuu:
Me, pojat uljaan Plantagenetin,
Jotk' omillamme loistamme jo kukin,
Näin yhdistämme valomme ja, niinkuin
Tuo maailmaa, me maata valaisemme.
Mut mitä tietäneekin, kilvessäni
Ma vasta pidän kolme aurinkoa.
RICHARD.
Auringotarta, tarkoitit kai? Anteeks,
Sinulle naaras rakkaamp' on kuin koiras!
(Sanansaattaja tulee.)
Ken sinä, jonka synkkä katse tietää,
Ett' onnettomuus pyörii kielelläs?
SANANSAATTAJA.
Mies olen, joka surkutellen näin,
Kuink' ylvä Yorkin herttua surmattiin,
Jalo isänne ja rakas isäntäni.
EDWARD.
Äl' enää puhu: liiaksi jo kuulin.
RICHARD.
Ei, puhu: minä tahdon kuulla kaikki.
SANANSAATTAJA.
Vihollisjoukon oli saartamana
Ja sitä pidätti kuin Trojan toivo
Kaupunkiin tunkeuvat kreikkalaiset.
Mut Herkuleskin ylivoimaa väistyy,
Ja taajat iskut, vaikk' on kirves pieni,
Kovimman tammen alistaa ja kaataa.
Isänne kukistivat monet kädet,
Mut julmin käsin hänet tappoivat
Tuo raaka Clifford sekä kuningatar,
Jok' ivaks herttuan kruunasi ja häntä
Suun sisään nauroi; hän kun tuskast' itki,
Niin julmus posken pyyhkeeks antoi liinan,
Jok' oli kastettuna nuoren, kauniin
Rutlandin vereen, jonka Clifford tappoi.
Näin rumasti ja kauan ilkuttuaan
Pään ottivat ja Yorkin portin päälle
Sen panivat; ja siinä se on vielä,
Kamalin näky, minkä olen nähnyt.
EDWARD.
Oi, kallis York, jok' olit tukemme!
Poiss' olet nyt, ja meill' ei nojaa, turvaa.
Oi, Clifford! julma Clifford! sinä tapoit
Euroopan ritariston kaunistuksen;
Vilpillä hänet voitit; sillä hän,
Mies miestä vastaan, voittanut ois sinut.
Nyt tyrmäks sieluni on linna tullut;
Oi, murra kahlees, sielu, että ruumis
Maan poveen kätkettäisiin lepohon!
On ilo multa mennyt ijäksi,
Iloita en voi enää koskaan, koskaan.
RICHARD.
Pois itku! Kaikki nesteet ruumiissani
Ei sammuttaa voi sydämmeni lieskaa,
Ei kieli keventää voi poven taakkaa;
Se henki, jolla puhuisi, se lietsois
Vain hiilosta, mi povess' yltään hehkuu
Tuleksi, jonka kyynel sammuttaisi.
Itkusta laakenee vain surun syvyys.
Lapsille itkut; kosto, miekka mulle!
Richard, mull' on sun nimes; kuolos kostan
Tai kuolen kunnialla yritykseen.
EDWARD.
Nimensä uljas herttua jätti sulle,
Mun herttuakuntans' on ja istuimensa.
RICHARD.
Ei, jos tuon valtakotkan poika olet,
Tähystää voinet suoraan aurinkoon.
Vai herttuakunta? Sano: valtakunta;
Jos sit' et saa, et hänen poikans' ole.
(Marssi. Warwick ja Montague tulevat sotajoukkoineen.)
WARWICK.
No, loordit; mitä kuuluu?
RICHARD.
Suuri Warwick,
Jos hirmusanomamme kertoisimme,
Ja kertomamme joka sanasta
Lihaamme tikareilla raadeltaisi,
Niin sanat vihlois pahemmin kuin haavat.
Oi, loordi, herttua York on surmattu!
EDWARD.
Oi, Warwick, Warwick! Se Plantagenet,
Mi sua helli niinkuin sieluansa,
Tylyltä Cliffordilt' on surman saanut.
WARWICK.
Tuon tiedon kymmenen jo päivää sitten
Hukutin kyyneliin, ja tulen nyt
Lisäämään tuskianne uusill' yhä.
Wakefieldin verilöylyn jälkeen heti,
Miss' uljaan heitti henkens' isänne,
Sain surmastaan ja tappiostanne
Niin joutuun tiedon kuin voi viesti lentää.
Kuninkaan vartijana Lontooss' ollen
Kokosin ystäväni, miehet katsoin,
Ja riensin uhkein voimin, niinkuin luulin,
Kuningatarta vastaan Sanct-Albansiin,
Kuninkaan ottain hyödykseni mukaan;
Sill' urkkijani kertoivat, ett' aikeet
Kuningattarell' oli kumota
Viimeinen säätypäätös, joka koski
Kuninkaan valaa, teidän perimystä.
Lyhyesti: Sanct-Albansiss' yhdyimme
Ja kahden puolen tuimast' ottelimme;
Mut kuninkaanko kylmyys, hän kun katsoi
Niin helläst' urhokasta puolisotaan,
Se miestemmekö kuuman innon kylmäs,
Vai huhu Margareetan voitosta,
Vai pelko Cliffordinko julmuudesta,
Jok' uhkas vangituille verta, surmaa,
En tiedä sanoa; mut se vain varma,
Ett' iski salamoina noiden miekat,
Kun meidän — niinkuin huuhkan vitka lento
Tai niinkuin laiskan puimamiehen varsta —
Suhahti hiljaa niinkuin ystäviin.
Kehoitin asiamme oikeudella,
Lupasin lahjoja ja suurta palkkaa,
Mut turhaa: heiss' ei taistomieltä, meissä
Ei voiton toivoa. Näin pakenimme,
Kuningattaren tykö kuningas,
Veljenne Yrjö, Norfolk sekä minä
Riensimme kiirein teihin yhtymään,
Kun näillä mailla teidän kuulimme
Väkeä keräilevän uuteen taistoon.
EDWARD.
Mut miss' on herttua Norfolk, hyvä Warwick?
Ja milloin Yrjö tuli Burgundista?
WARWICK.
Kuus virstaa täält' on Norfolk joukkoineen;
Ja veljellänne taas vast'ikään laittoi
Tätinne, jalo herttuatar Burgund,
Hätäämme tänne oivan apujoukon.
RICHARD.
Siis ylivoimaa varmaan Warwick väistyi:
Hänt' aina vainoojaksi ylistettiin,
Ei ennen pakenijaks soimattu.
WARWICK.
Ei häntä nytkään siksi soimata;
Se tiedä: tämä vahva käsi voi
Henrikin heikon päästä riistää kruunun
Ja vääntää kourast' ylvän valtikan.
Vaikk' yhtä urhea hän sodass' oisi,
Kuin rauhass' on hän laupias ja hurskas.
RICHARD.
Tuon hyvin tiedän, Warwick; älä toru;
Rakastan mainettasi, siksi puhuin.
Mut, tässä pulassa nyt mitä tehdä?
Pois rautapaitammeko heitämme
Ja mustaan murhevaippaan pukeumme,
Lukien helminauha-rukouksia?
Vai vihamiestemmekö kypäriin
Kostomme hartautta harjoitamme?
Jos niin, niin sano pois, ja toimeen, loordit!
WARWICK.
Niin, siksi tulinkin sua tapaamaan,
Ja siksi veljenikin, Montague.
Mua kuulkaa, loordit! Korska kuningatar,
Ja Clifford, ja Northumberland, se pohva,
Ja muutkin pöyhkät linnut samaa maata,
Kuningas-pahaa vatkaavat kuin vahaa.
Hän valall' otti teidät perijäkseen,
Se vala parlementin kirjoiss' on;
Ja nyt on Lontooseen se joukko mennyt
Tehdäkseen valan tyhjäksi ja muuten
Lancaster-suvun haitaks toimiakseen.
Kolmekymmentätuhatta on miestä heillä;
Jos Norfolkin ja minun apujoukot
Ja, kreivi March, ne ystäväiset, jotka
Uskollisesta Walesista saat kokoon,
Viiskolmattakin-tuhatt' oisi vain,
Niin, mars! Me miehin mennään Lontooseen,
Vaahtoisen ratsun selkään taaskin nousten
Ja taaskin huutain: "hakkaa, hakkaa päälle!"
Mut emme koskaan enää pakoon käänny.
RICHARD.
Nyt Warwick-urhon kuulen puhuvan!
Se älköön aurinkoista päivää nähkö,
Ken huutaa: "pois!" kun Warwick sanoo: "seis!"
EDWARD.
Lord Warwick, minä hartiaasi nojaan,
Ja jos sa kaadut — Jumal' estäköön! —
Myös Edward sortuu, josta kaitkoon taivas!
WARWICK.
Et enää kreivi March, vaan herttua York;
Ens porras Englannin on valtaistuin.
Joka kylässä, mist' ohi kuljemme,
Englannin kuninkaaks sun julistamme;
Ja ilosta ken lakkiaan ei huiskaa,
Se päällään rikoksensa maksaa saa.
Kuningas Edward! Richard! Montague!
Älkäämme mainett' enää uneksiko!
Ei, torvet soimaan vain, ja joutuin toimeen!
RICHARD.
Terästä vaikk' ois sydämmesi, Clifford,
Niinkuin se töistäs kivikovaks nähtiin,
Niin lävistän sen, tai vie omani.
EDWARD.
Soi, räikkä! Jumala ja pyhä Yrjö!
(Sanansaattaja tulee.)
WARWICK.
No mitä? Mitä uutta?
SANANSAATTAJA.
Mun herttua Norfolk laittoi sanomaan,
Ett' uhkein voimin kuningatar saapuu,
Ja pyytää heti kuulla neuvojanne.
WARWICK.
Se sopii; tulkaa, kelpo soturit!
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Yorkin edustalla.
(Torventoitauksia. Kuningas Henrik, kuningatar Margareeta,
Walesin prinssi, Clifford ja Northumberland tulevat
rumpujen ja torvien soidessa.)
KUNINGATAR MARGAREETA.
No, tervetultuanne hyvään Yorkiin!
Kas, tuoss' on verivihollisen pää,
Jonk' aikoi kaunistaa hän kruunullanne:
Se näky eikö sydänt' ilahuta?
KUNINGAS HENRIK.
Kuin luoto haaksirikon pelkääjää:
Tuo näky sydäntäni ihan vihloo. —
Pidätä kostos, Herra! Mun ei syy,
Valaani rikkonut en ehdoin tahdoin.
CLIFFORD.
Tuo liika hellyys, arvon majesteetti,
Tuo väärä sääli täytyy teidän heittää.
Kehenkä leijona luo hellän katseen?
Ei petoon, mi sen luolan aikoo ryöstää.
Kenenkä kättä metsän karhu nuolee?
Ei sen, ken suoraan siltä pennun tappaa.
Ken luihun käärmeen kuolinpiston välttää?
Ei se, ken astuu jalkansa sen niskaan.
Matokin kiemuroi, kun sitä poljet,
Ja kyyhky nokkii, kun se poikaans' suojaa.
York vallanahnas kruunus aikoi ryöstää:
Sä hymyilit, kun rypisti hän otsaa.
Hän, pelkkä herttua, tahtoi kuninkaaksi
Poikansa saada ja, kuin hellä isä,
Sukunsa nostaa; sinä, kuningas
Ja kauniin pojan isä, sinä suostuit
Tekemään tämän perinnöttömäksi,
Näin näyttäin, että tyly olet isä.
Poikaansa eläin järjetönkin ruokkii,
Ja, vaikka pelkää, ihmisen kun näkee,
Niin katsos, kuinka pienoistensa suojaks
Samoilla siivillä, joit' usein on
Se arkamaiseen pakoon käyttänyt,
Sit' ahdistaa se, joka pesään kiipee,
Ja henkens' antaa sikiönsä suojaks!
Häpeä, Henrik! Opiks ota nämä.
Oi, mikä sääli, jos tuo kaunis poika
Menettäis isän tähden perintönsä
Ja joskus vasta sanois pojalleen:
"Mit' iso-isä ja sen isä voitti,
Sen isä antoi heikkoudessaan pois!"
Oi, sitä häpeätä! Katso poikaa;
Tuo katse miehekäs, jok' onnen suosin
Hänelle lupaa, mieles karaiskoon,
Ett' omas pidät, omas hälle jätät.
KUNINGAS HENRIK.
Kyll' oiva puhuja sa olet, Clifford,
Ja päteviä syitä esiin tuot.
Mut sano, Clifford, etkö koskaan kuullut,
Ett' onneksi ei ole väärin saatu?
Ja pojalleko hyväks aina oisi,
Ett' isä itsens' itaroisi hornaan?
Ma jätän pojalleni hyvät työni;
Josp' isä muut' ei jättänyt ois mulle!
Muu kaikk' on joutavaa; sen säilymisest'
On huolta tuhat kertaa enemmän
Kuin ilon rahtua sen nautinnosta.
York-lanko, oi, josp' ystäväsi tietäis,
Kuin surettaa mua, ett' on pääsi tuossa!
KUNINGATAR MARGAREETA.
Rohkeutta, Henrik! Vihollinen saapuu;
Tuo hempeys heikontaa vain väkeänne.
Ritariks pojan lupasitte lyödä;
Siis miekka maalle, ja se oiti tehkää!
Polvistu, Edward!
KUNINGAS HENRIK.
Edward Plantagenet, nouse ritarina,
Ja miekallas vain oikeutta puolla.
PRINSSI.
Ylevä isä, teidän luvallanne
Ma sillä kruunun perimystä puollan
Ja tässä käytän sitä hamaan kuoloon.
CLIFFORD.
Se vasta puhetta on uljaan prinssin!
(Sanansaattaja tulee.)
SANANSAATTAJA.
Kuninkaan sotaherrat, olkaa valmiit!
Kolmekymmen-tuhantisen joukon kanssa
York-herttuan puoltajana tulee Warwick,
Ja joka kaupungissa Yorkin huutaa
Hän kuninkaaks, ja monet häntä seuraa.
Koht' ovat täällä; rivit järjestykseen!
CLIFFORD.
Suvaitkaa, majesteetti, jättää tanner;
Poiss' ollessanne kuningattarella
On onni parempi.
KUNINGATAR MARGAREETA.
Niin, kuninkaani,
Soisimme jäädä oman onnen nojaan.
KUNINGAS HENRIK.
Mun onneni on teidän; siksi jään.
NORTHUMBERLAND.
Mut tehkää luja päätös taistella.
PRINSSI.
Karkaiskaa, isä, nämä jalot loordit
Ja kaikki, jotka sotii puolestanne.
Miekkanne maalle, huutain: "pyhä Yrjö!"
(Marssi. Edward, Yrjö, Richard, Warwick, Norfolk,
Montague ja sotureita tulee.)
EDWARD.
Valapatto Henrik, antautko armoon
Ja panet kruunusi mun päähäni,
Vai miekan varaan henkesikö heität?
KUNINGATAR MARGAREETA.
Hävytön poika, hempujasi hauku!
Noin röyhkeästi sun ei sovi haastaa
Esivaltasi ja kuninkaasi kuullen.
EDWARD.
Min' olen hänen kuninkaansa; hänen
Pitäisi polvistua; perilliseks
Ma tulin hänen suostumuksellaan.
Mut vala rikottiin; te, niinkuin kuulin,
Te, joll' on valta, vaikk' on hällä kruunu,
Uudessa parlamentiss' yllytitte
Hänt' erottamaan minut sekä sijaan
Panemaan poikansa.
CLIFFORD.
Ja syystä kyllä:
Ken isän perijä on muu kuin poika?
RICHARD.
Sinäkö, tappuri! — Oh! Tukehdun!
CLIFFORD.
Niin, vääräselkä! Tässä vastaan sua
Ja ketä vain sun-laistas öyhkäriä.
RICHARD.
Sinähän nuoren tapoit Rutlandin?
CLIFFORD.
Ja vanhan Yorkin, niin, ja viel' en tyydy.
RICHARD.
Nyt taiston merkki, loordit, jumalauta!
WARWICK.
Mitä sanot, Henrik? Luovutatko kruunun?
KUNINGATAR MARGAREETA.
Suupaltti Warwick! Sinä tohdit haastaa?
Kun viimein Sanct-Albansiss' yhdyttiin,
Sua auttoi koivet enemmän kuin kourat.
WARWICK.
Mull' oli silloin pako, nyt on sulla.
CLIFFORD.
Niin kerskuit silloinkin, ja väistyit vain.
WARWICK.
Cliffordin uljuus ei mua karkoittanut.
NORTHUMBERLAND.
Eik' oma miehuutesi pidättänyt.
RICHARD.
Northumberland, ma sua kunnioitan.
Lopeta puhe; hillitä voin tuskin
Sydämmen katkeruutta purkaumasta
Cliffordiin, julmaan lapsenmurhaajaan.
CLIFFORD.
Isäsi tapoin; oliko hän lapsi?
RICHARD.
Kuin arka, luihu pelkuri sen teit,
Niinkuin sa tapoit nuoren Rutlandinkin.
Mut ennen iltaa työtäs vielä kiroot.
KUNINGAS HENRIK.
Heretkää, loordit; kuulkaa minua!
KUNINGATAR MARGAREETA.
No, näytä kovaa siis, tai ole vaiti!
KUNINGAS HENRIK.
Ma pyydän, älä suista kieltäni;
Kuningas olen, mull' on puhevalta.
CLIFFORD.
Kuningas, sanat sit' ei haavaa sido,
Mink' iski tämä kohtaus: vaiti siis!
RICHARD.
Siis miekkas paljasta, sa pyöveli!
Sen kautta, joka meidät loi, ma vannon,
Ett' uljuus Cliffordin on kielen päässä.
EDWARD.
No, Henrik, saanko oikeutta, vai enkö?
Tuhannet tänään murkinoineet eivät
Syö lounatta, jos kruunuas et anna.
WARWICK.
Jos kiellät, niin sun päähäs niiden veri!
Sill' oikeus Yorkin aseitten on puolla.
PRINSSI.
Jos oikein se, min Warwick siksi sanoo,
Ei väärin ole mikään, kaikk' on oikein.
RICHARD.
Ken sinut siittikään, niin tuoss' on äitis:
Sinull' on, toden totta, äitis kieli.
KUNINGATAR MARGAREETA.
Mut sin' et tule isään etkä äitiin,
Vaan inhaan, kuvattomaan hirviöön,
Jonk' onni merkki, sit' ett' osais karttaa
Kuin myrkkysammakkaa tai varkaan kieltä.
RICHARD.
Napolin rauta, Englannissa kullattu,
Jonk' isää puhutellaan kuninkaaksi —
Niinkuin jos mereks sanois lätäkön —
Sin' etkö häpeä, kun syntys tiedät,
Halpuuttas vielä kielin ilmaista?
EDWARD.
Sata puntaa olkihuiskasta,[2] jos sillä
Tuon riettaan itsetuntemukseen saisi!
Sua kauniimp' oli Helena, vaikk' onkin
Sun miehes Menelaus;[3] tuo viekas nainen
Hän Agamemnonin ei veljeä
Niin häväissyt kuin kuningastas sinä.
Tään isä Ranskan sydämmessä telmi,
Kuninkaan suisti, taltutti Dauphinin;
Ja säädystään jos olis Henrik nainut,
Niin vieläkin se säilyis sama loisto.
Mut kerjääjän kun otti vuoteeseensa
Ja köyhän isäs nosti apekseen,
Auringon silloin peitti sadekuuro,
Mi Ranskast' isän maineen huuhtoi pois
Ja kotimaassa kapinan sai aikaan.
Tään riidan syynä mikä muu kuin korskas?
Jos siivoll' oisit, nukkuis oikeutemme
Ja hellää kuningasta säälien
Vaateemme jättäisimme toiseen aikaan.
YRJÖ.
Mut kun me näimme, että aurinkomme
Keväimen sulle toi, ja ettei kesäs
Hedelmää meille tuonut, silloin kirveen
Me tunkeilevaan juurees iskimme;
Ja vaikka meitäkin sen terä repi,
Niin tiedä, — iskeä kun alamme,
Me emme lakkaa ennen, kuin sa kaadut
Tai kuuma veremme sun kasvus kastaa.
EDWARD.
Näin lujass' aikeessa sua taistoon vaadin,
Enk' enää suostu keskusteluun, koska
Hyvältä kuninkaalta puheen kielsit. —
Soi, torvi! — Verilippu liehumaan!
Se voittoon meidät vie tai kuolemaan.
KUNINGATAR MARGAREETA.
Oi, viivy, Edward!
EDWARD.
Ei, torahammas! Nyt ei viipy auta:
Tää riita tänään tuhanten on hauta.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Tappelutanner Towtonin lähellä.
(Sotamelskettä. Hyökkäyksiä. Warwick tulee.)
WARWICK.
Väsynyt olen niinkuin kilparatsu;
Hetkeksi tuohon lasken hengähtämään.
Mont' iskua ma sain, ja monta annoin,
Se jäykistäkin jänteist' otti voiman,
Ja pakostakin levätä mun täytyy.
(Edward tulee juosten.)
EDWARD.
Hymyile, sulo taivas, taikka iske,
Suloton surma! Maailma on musta
Ja Edwardin on päivä pilveen mennyt.
WARWICK.
No, miten onnen käy, ja kuink' on toivon?
(Yrjö tulee.)
YRJÖ.
Vei onnen hukka, toivon epätoivo:
Rivit on rikki, tuho meitä vainoo.
Nyt mikä neuvoks? Mihin pakenemme?
EDWARD.
Ei pako auta; vainoojill' on siivet;
Me heikot olemme, heit' emme kestä.
(Richard tulee.)
RICHARD.
Ah, Warwick, miksi sinä jätit meidät?
Janoinen maa on juonut veljes veren,
Cliffordin peitsenterän vuodattaman;
Ja kesken kuolontuskiaan hän huusi
Kuin kaukaa kumiseva torven ääni:
"Tää kosta, Warwick; kosta surmani!"
Näin vatsan alla sotaratsuin, joiden
Kaviot tiukkui hänen kuumaa vertaan,
Ritari jalo heitti henkensä.
WARWICK.
Maa juopukoon siis meidän verestämme!
Heponi tapan, paeta en tahdo.
Miks tässä seistään, hukkaa vaikeroiden
Kuin vennot vaimot, vihamies kun riehuu,
Ja katsellaan kuin murhenäytelmää,
Jota näyttelijät ratoks näyttelevät?
Täss' eessä taivaan polvillani vannon
Ett'en ma lepää enkä seisahdu,
Ennenkuin kuolo sulkee silmäni
Tai onni mulle täyden koston hankkii.
EDWARD.
Ma kanssas polvistun ja samaa vannon,
Näin kiintäin sieluni sun sieluus, Warwick!
Ja ennenkuin maan kylmän kasvoilta
Taas nostan polveni, niin kädet, silmät
Ja sydämmeni nostan Sinun puolees,
Jok' ylennät ja kaadat kuninkaat,
Rukoillen, — jos on tahtos, että täytyy
Tään ruumiin vihamiehen saaliiks tulla, —
Ett' avaat toki taivaan vaskiportit
Ja sisään päästät sielun syntisen. —
Nyt eroon, loordit, kunnes tavataan,
Miss' ikänänsä, taivaassa tai maassa!
RICHARD.
Kätesi, veli! — hyvä Warwick, salli
Mun käsin väsynein sua syleillä.
On vierast' itku mulle, nyt se valuu,
Kun talvi kauniin kevähämme kaluu.
WARWICK.
Pois, pois! Hyvästi, loordit, vielä kerran!
YRJÖ.
Kaikk' yhtenä nyt joukkojemme luo!
Sen suokaa mennä, jok' ei jäädä tahdo,
Ja pylvääks sitä sanokaa, ken pysyy;
Jos hyvin käy, hän palkan moisen saakoon,
Kuin voittaja Olympin voitteloissa;
Se rohkeutt' arkaan poveen vuodattaa;
Viel' elämä on toivossa ja voitto.
Pois viipy nyt, ja toimeen yhteisvoimin!
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Toinen kohta tappelutannerta.
(Hyökkäyksiä. Richard ja Clifford tulevat.)
RICHARD.
Nyt, Clifford, tapasin sun vihdoin yksin!
Tää käsi herttua Yorkin puolest' on,
Tää Rutlandin, ja kumpikin ne kostaa,
Vaikk' ympäröisi sua vaskimuurit.
CLIFFORD.
Nyt, Richard, olen tässä yksin kanssas.
Tää käsi, tää se isäs Yorkin tappoi,
Tää käsi surmas veljes Rutlandin;
Tää sydän, noiden surmast' ilakoiden,
Kehoittaa näitä käsiä, jotk' isän
Ja veljen sulta tappoi, samaan tekoon
Sun suhtees ryhtymään. Siis, pidä puoltas!
(Taistelevat. Warwick tulee; Clifford pakenee.)
RICHARD.
Ei, Warwick, valikoi sa toinen otus;
Ma itse tämän suden surmaan ajan.
(Menevät.)
Viides kohtaus.
Toinen kohta tappelutannerta.
(Sotamelskettä. Kuningas Henrik tulee.)
KUNINGAS HENRIK.
Tää tappelu on niinkuin aamun taisto:
Yö raukea ja virkku valo sotii,
Ja paimen, puhallellen kynsiinsä,
Ei tiedä oikein, onko yö vai päivä.
Se huojuu tänne, niinkuin vahva vesi,
Jot' ajaa virta taistoon tuulta vastaan;
Se huojuu tuonne, niinkuin sama vesi,
Jot' ajaa tuulen vimma väistymään.
Ja väliin voittaa virta, väliin tuuli;
Tuo milloin voimakkaampi, milloin tää;
Molemmat rynnätysten voittoon pyrkii,
Ja kumpikaan ei voita eikä väisty:
Näin tasapainoss' on tää julma sota.
Ma tähän mättähälle istuudun.
Jumala voiton suokoon kelle tahtoo!
Margareeta, vaimoni, ja Clifford minut
Pois taistost' uhittivat, vannoen
Ett' onni heillä on, kun olen poissa.
Oi, kuolla soisin, jos sen Herra soisi!
Tää maailma on pelkkää tuskaa, vaivaa.
Oi, Jumala! Kuink' onnellinen oisin,
Jos en ois parempi kuin halpa paimen
Ja kummull' istuisin, kuin tässä nyt,
Ja tiimalautaan juonteit' uurteleisin,
Jotk' osoittavat, kuinka hetket lentää,
Kuin monta minuuttia menee tuntiin,
Kuin monta tuntia on päivän mitta,
Kuin monta päivää tekee täydeks vuoden,
Kuin monta vuott' on ihmiselon määrä.
Kun tiedän sen, niin sitten ajan jaan:
Niin monta tuntia ma karjaa kaitsen,
Niin monta tuntia ma levähdän,
Niin monta tuntia ma rukoilen,
Niin monta tuntia ma huvittelen;
Niin mont' on päivää lampaat olleet tiineet,
Niin monta viikkoa, niin raukat poikii,
Niin monta vuotta, niin on villa-aika.
Näin hetket, tunnit, päivät, viikot, vuodet,
Kun määrän päähän ovat kulkeneet,
Lepoisaan hautaan vievät harmaan pääni.
Oi, elämätä suloist', autuasta!
Sulompi orapihlajankin varjo
On kaitsijalle lauman laupiaan
Kuin kaunis kultakatos kuninkaalle,
Jok' alamaisten pelkää petosta;
Niin totta, tuhat-, tuhat-kertaisesti!
Ja vihdoin, huono piimä paimenen,
Väetön, nahkaleiliin pantu juoma,
Puun viileässä varjoss' ettoneensa,
Kaikk' ilot, joista huoletonna nauttii,
Paremmat ruhtinaan on herkkuja
Ja kultamaljoiss' uhkuilevaa juomaa
Ja unta taidokkaalla vuoteella,
Miss' suru, epäilys ja petos väijyy.
(Sotamelskettä. Eräs poika, joka on tappanut isänsä,
tulee vetäen ruumista perässään.)
POIKA.
Se tuuli paha, jost' ei ole hyvää.
Tuon miehen käsikähmäss' äsken tapoin;
Sill' ehkä kolikoit' on taskussa,
Ja minä, joka nyt ne hänelt' otan,
Ehk' ennen iltaa henkeni ja ne
Toiselle annan, niinkuin tämä mulle.
Ken on hän? — Herran tähden! Isän kasvot,
Jonk' erheessä ma tapoin taistelussa!
Oi, inhaa aikaa, moisen työn kun siittää!
Mun Lontoost' ajoi tänne kuningas;
Isäni, jok' on Warwick-kreivin mies,
Tuo Warwick ajoi Yorkin puolueeseen.
Ja minä, joka hältä hengen sain,
Nyt kädelläni hengen hältä riistin. —
Anteeksi, taivas! Mitä tein, en tiennyt. —
Anteeksi, isä! En sua tuntenut. —
Nuo verihaavas pesen kyynelin;
Nyt vaiti, kunnes kyyneltulva suupuu.
KUNINGAS HENRIK.
Oi, kauhun näkyä! Oi, verist' aikaa!
Kun jalopeurat sotii pesistään,
Niin syyttömät saa lampaat riidan maksaa.
Mies-parka, itke! Kyynel kyyneleeltä
Ma tahdon sua auttaa itkemään,
Siks että silmämme ja sydämmemme,
Kuin kävisivät keskinäistä sotaa,
Sokenee kyyneliin ja tuskaan murtuu.
(Isä, joka on tappanut poikansa,
tulee kantaen ruumista sylissään.)
ISÄ.
Sa, joka vastarintaa teit kuin mies,
Pois anna kultas, jos on kultaa sulla:
Sadoilla miekaniskuilla sen ostin.
Mut mitä? Nuoko vihamiehen kasvot?
Ah! Ei, ei! Ainut poikani se on!
Oi, laps! Jos sinussa on hengen häivää,
Niin silmäs avaa: katso, minkä ryöpyn
Sydämmeni myrsky valaa haavoillesi,
Jotk' ovat sydämmen ja silmäin surma. —
Armahda, Herra, tätä kurjaa aikaa! —
Oi, mitkä petomaiset teurastyöt,
Soaistut, villityt ja luonnottomat,
Tää verivaino päivittäin saa aikaan! —
Isältäs, laps, sait henkes liian varhain,
Ja liian myöhään hän sen sulta otti.
KUNINGAS HENRIK.
Voih voihkinaa ja kaiken tuskan tuskaa!
Oi, kuoloni jos vois nää kauhut estää!
Armahda, taivas, armahda! — Tuon kasvoill'
On ruusu punainen ja valkoinen,
Riitaisten sukujemme turman-värit:
Verensä purppurainen toista kuvaa,
Ja toista kalvas poski muistuttaa.
Yks kuihtukoon, ja toinen kukkikoon!
Tuhannet ihmishenget muuten kuihtuu.
POIKA.
Oi, kuinka äiti isän kuolemasta
Nyt mua soimaa, eikä lepy koskaan!
ISÄ.
Oi, pojan surmasta nyt puolisoni
Menehtyy itkuun, eikä lepy koskaan!
KUNINGAS HENRIK.
Oi, kuinka näistä töistä kuningastaan
Nyt kansa moittii, eikä lepy koskaan!
POIKA.
Näin isääns' onko kukaan poika huollut?
ISÄ.
Näin poikaans' onko kukaan isä surrut?
KUNINGAS HENRIK.
Näin kukaan kuningasko alaisiaan
On surkutellut? Suur' on teillä suru,
Vaan mulla kymmenesti suurempi.
POIKA.
Pois kannan sun, enk' itkemästä lakkaa.
(Kantaa pois ruumiin.)
ISÄ.
Sylini tää sun käärinliinas olkoon!
Laps rakas, sydämmeni on sun hautas,
Ei kuvas siitä lähde ikänä;
Poveni huokaus on sun kuolinkellos;
Näin hautiaisiasi isäs viettää,
Enemmän surren poikaans' ainoaa
Kuin Priamus koko urhopoikuettaan.
Pois vien sun; taistelkoon, ken tahtoo, nyt!
Sen surmasin, jot' ei ois pitänyt.
(Kantaa pois ruumiin.)
KUNINGAS HENRIK.
Oi, murheellisia ja särkyneitä!
Kuningas täss' on vaivatumpi teitä.
(Sotamelskettä. Hyökkäyksiä. Kuningatar Margareeta,
Walesin prinssi ja Exeter tulevat.)
PRINSSI.
Pois, isä! Kaikk' on paoss' ystävämme,
Ja Warwick raivoo niinkuin hurja härkä.
Pois! Surma meitä seuraa kannoilla.
KUNINGATAR MARGAREETA.
Ratsaille, kuningas! Pois Berwickiin!
Edward ja Richard, niinkuin parihurtat,
Nähdessään pakenevan jänisraukan,
Palavin, vimmaa säkenöivin silmin,
Kädessä raivokkaassa veriase,
Ajavat meitä takaa; pois, pois joutuin!
EXETER.
Pois! Kosto kulkee heidän seurassaan.
Ei mitään verukkeita, joutuin pois!
Tai mua seuratkaa, niin näytän tietä.
KUNINGAS HENRIK.
Exeter hyvä, minut mukaas' ota:
En jäädä pelkää, mutta tahtoisin
Kuningatarta seurata. Siis, matkaan!
(Menevät.)
Kuudes kohtaus.
Sama paikka.
(Äänekästä rymäkkää. Clifford tulee haavoittuneena.)
CLIFFORD.
Jo loppuun palaa kynttilä ja sammuu,
Jok' aina Henrikkiä valaisi.
Tuhoas enemmän, Lancaster, pelkään
Kuin ruumiistani sielun lähtöä.
Pelolla, rakkaudella sinuun liitin
Mont' ystävää; kun kaadun nyt, niin laukee
Tuo vahva liitos, heikentäen sun
Ja vahvistaen ylen ylvään Yorkin.
Aurinkoon päinhän lentää hyttyset,
Ja aurinkona nyt on vihamiehes.
Oi, Phoibos, jos et olis Phaëtonin
Sallinut tulivaljakkoas suistaa,
Ei panuvaunus polttanut ois maata!
Ja, Henrik, kuningas jos oisit ollut,
Niinkuin ol' isäsi ja isoisäs,
Ja Yorkeille et jalanalaa suonut,
Niin eivät hyöris nyt kuin kärpäset;
Mua ja tuhansia tässä maassa
Ei olis jääneet vaimot suremaan,
Ja rauhass' istuisit sa istuimellas.
Mut lauha sää se rikkaruohon ruokkii,
Ja liika suopeus rosvon rohkaisee.
On nurku turhaa, haava auttamaton;
Ei voimaa paeta, ei pakotietä;
Ja vihamies on tyly, eikä sääli;
Ja sääliä en hältä ansaitsekaan.
On ilmaa mennyt syviin haavoihini,
Mun suur' on verenvuoto rauaissut.
York, Richard, Warwick, kaikki saapukaa:
Isänne tapoin, minut surmatkaa!
(Pyörtyy.)
(Sotamelskettä ja peräytymistä. Edward, Yrjö,
Richard, Montague, Warwick ja sotureita tulee.)
EDWARD.
Hengäiskää, loordit; onni käskee malttaa,
Ja sodan vihat rauhan katsein lientää.
Kuningatarta verenahnast' ajaa
Yks joukko takaa; lauhaa Henrikkiä,
Kuningas-raiskaa, mukanaan hän hinaa.
Kuin raivon myrskyn pullistama purje
Pakottaa rahtilaivaa vasta-aaltoon.
Paennut liekö Clifford heidän kanssaan?
WARWICK.
Ei mitenkään hän ole pakoon päässyt:
Veljenne Richard — tälle vasten partaa
Sen sanon — haudan omaks hänet merkki.
Miss' olleekin, niin varmaan on hän kuollut.
(Clifford huokaa syvään ja kuolee.)
EDWARD.
Kenenkä sielu se niin raskaat teki
Jäähyväiset?
RICHARD.
Se syvä oli huokaus,
Ikäänkuin elämän ja kuolon ero.
EDWARD.
Ken on se? Ystävä tai vihollinen,
Hän armon saakoon, nyt kun tappo päättyi!
RICHARD.
Peruuta armonsanas: se on Clifford,
Hän, jok' ei kyltynyt, vaikk' oksan silpoi
Ja veljes kaatoi kesken lehtimistä,
Vaan veriveitsens' iski vielä juureen,
Jost' alkuns' otti tämä hento lehvä, —
Isäämme, Yorkin herttuaa, tarkoitan.
WARWICK.
Pää Yorkin portilt' alas ottakaa,
Isämme pää, min Clifford siihen nosti,
Ja tyhjään paikkaan pankaa tämä pää:
Näin annettakoon verta verrasta.
EDWARD.
Esiin se Yorkin pahan onnen huuhka,
Jok' aina meikäläisten surmaa lauloi!
Sen pahan enteen suun nyt kuolo tukkii
Ja uhkaavan sen äänen vaientaa.
(Muutamat seuralaiset raastavat esiin ruumiin.)
WARWICK.
Tajunsa, luulemma, on menettänyt. —
Hoi, Clifford, kuuletko, ken sulle haastaa? —
Elonsa päivä kuolon pilveen peittyy;
Ei näe hän, ei kuule puhetta.
RICHARD.
Oi, jospa kuulis! Ehkä kuuleekin;
Se viekkautt' on vain, hän teeskentelee,
Välttääkseen samaa pilkkaa katkeraa,
Joll' isäämme hän kuolemassa herjas.
YRJÖ.
Jos luulet sen, niin karvast' ivaa käytä.
RICHARD.
Ano, Clifford, armoa, mut tyhjään ano!
EDWARD.
Kadu, Clifford, mutta katumalla turhaan!
WARWICK.
Synneilles mieti puoltosyitä, Clifford!
YRJÖ.
Me niille piinan valmiiks mietimme.
RICHARD.
Yorkista pidit, min' oon Yorkin poika.
EDWARD.
Rutlandin säästit, minä sinut säästän.
YRJÖ.
Kapteeni Margareetaa turvaks huuda!
WARWICK.
Ivaavat, Clifford; kiroo tapas mukaan!
RICHARD.
No kiroust' eikö? Huonosti on laita,
Kun Cliffordill' ei kiroust' ystävilleen. —
Nyt näen, ett' on hän kuollut. Jumal' auta,
Tää oikea jos käsi hälle ostaa
Vois kahden tunnin elämän, ett' oikein
Ivata häntä saisin, niin sen tuolla
Ma poikki löisin ja sen verellä
Tuon konnan tukeuttaisin, jonk' ei janoon
Rutlandin riittänyt ja Yorkin veret.
WARWICK.
Hän kuollut on. Lyö poikki konnan pää
Ja siihen, miss' on isäs pää, se nosta!
Lontooseen sitten riemusaatossa
Englannin kruunu ohimoilles saamaan!
Meritse sieltä Warwick Ranskaan käy
Ja kosii neiti Bonaa vaimoksesi.
Näin yhteen sidot nämä kaksi maata:
Liitossa Ranskan kanss' on turhaa pelko,
Ett' yhtyis vihollisen hajajoukot;
Näet, vaikk' ei kovin pistellä ne voiskaan,
Niin korvias ne vaivais surinallaan.
Siis, ensin tahdon nähdä kruunauksen,
Ja sitten meren poikki Bretagneen
Kosiotoimiin, jos niin suvaitsette.
EDWARD.
Niin, Warwick; tapahtukoon niinkuin tahdot.
Harteilles istuimeni rakennan,
Ja mihinkään en toimeen koskaan ryhdy,
Jos en saa neuvoas ja suostumustas. —
Glosterin herttuaks, sun, Richard, teen, —
Sun, Yrjö, Clarencen; — ja Warwick tehköön
Mit' ikään tahtoo, meidän nimessämme.
RICHARD.
Yrjölle Gloster anna, mulle Clarence;
Glosterin herttuakunta tietää pahaa.[4]
WARWICK.
Pah! hullujahan, Richard, haastelette.
Te olkaa Gloster vain. Nyt Lontooseen
Haltuumme ottamaan nää uudet arvot.
(Menevät.)