KOLMAS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Metsästyspuisto pohjois-Englannissa.
(Kaksi metsänvartijaa tulee, jousi kädessä.)
1 METSÄNVARTIJA.
Nyt tähän tiheikköön kätkeymme:
Tuost' ahon poikki hirvi varmaan kulkee;
Varulla tuossa viidass' olkaamme,
Niin saamme parhaan paistin valikoida.
2 METSÄNVARTIJA. Käyn tuonne kunnaalle, niin ampua Me saamme kumpikin.
1 METSÄNVARTIJA.
Se ei käy päinsä;
Sun jouses kalske karkoittaa vois lauman,
Ja minä jäisin ampumaani paitse.
Täss' olkaamme ja hyvin tähdätkäämme;
Ja jott' ei aika tulis pitkäksi,
Niin kerron sulle, mitä mulle tuonnoin
Tapahtui juuri tällä paikalla.
2 METSÄNVARTIJA. Ei, varro, kunnes tuo mies menee ohi.
(Kuningas Henrik tulee valepuvussa, rukouskirja kädessä.)
KUNINGAS HENRIK.
Skotlannist' ajoi minut karkuun halu
Tervehtää rakkain silmin omaa maata.
Ei, Henrik, Henrik! Sull' ei ole maata:
On kruunus viety, paikkas täytetty,
Pois päästäs huuhdottu on pyhä voide!
Ken polvillaan nyt Caesariks sua sanoo?
Ken nöyrä anoja sult' oikeutt' anoo?
Ei, kukaan puoltoas ei pyydä! Enhän
Voi itseäni auttaa, kuinka muita?
1 METSÄNVARTIJA. Kah, tuoss' on hirvi, jonka nahka maksaa Entinen kuningas! Hei käydään kiinni!
KUNINGAS HENRIK.
Ma tahdon raskaan kohtaloni kantaa.
Se viisaint' on, niin viisaat sanovat.
2 METSÄNVARTIJA. Mit' aikailemme? Käydään käsin kiinni!
1 METSÄNVARTIJA. Ei varro vähän; kuullaan vielä.
KUNINGAS HENRIK.
Ranskaan
Läks avunpyyntiin puoliso ja poika,
Ja sinne, kuulemma, on myöskin mennyt
Kopea, suuri Warwick anomaan
Kuninkaan sisart' Edwardille vaimoks.
Jos totta tää, niin — kuningatar-raukka
Ja poika-parka! — vaivanne on turhaa.
Näet, Warwick ovela on puhuja,
Ja Ludvig herkkäluontoinen on prinssi.
Näin ollen hänet voittaa vois Margareeta,
Kosk' on hän sangen säälittävä nainen:
Ludvigin poveen hyökkäis huokauksin,
Sulattais marmor-rinnan kyynelin.
Surullaan lepyttäis hän tiikerinkin,
Ja itse Neero heltyisi, kun näkis
Nuo suola-kyyneleet ja nyyhkytykset.
Mut Margareeta kerjää, Warwick antaa:
Tuo vasemmall' on, tämä oikealla;
Tuo pyytää Henrikille apua,
Tää kosii Edwardille puolisoa;
Tuo itkee, sanoo: "kruunuton on Henrik";
Tää nauraa, sanoo: "kruunukas on Edward";
Ja vaimo-parka tuskasta on vaiti,
Kun Warwick kaunistellen voimasyillä
Edwardin oikeutta kruunuun näyttää
Ja puolelleen näin voittaa kuninkaan,
Mi lupaa sisarensa ynnä muuta,
Jok' auttaa Edwardin voi asemaa.
Niin, Margareeta, vielä käy: sa, raukka,
Saat mennä, niinkuin tulit, avutonna.
2 METSÄNVARTIJA. Ken sinä? Puhut kuningattarista Ja kuninkaista?
KUNINGAS HENRIK.
Enempi kuin luulet,
Ja vähempi, kuin mitä synnylt' olen;
Vähintään ihminen; sen vähemp' olla
En voisikaan: ja ihmiset ne saanee
Puhua kuninkaista, miks en minä?
2 METSÄNVARTIJA. Mut puhut, niinkuin oisit kuningas.
KUNINGAS HENRIK.
Se mielelt' olenkin, ja siinä kyllin.
2 METSÄNVARTIJA. Mut, kuningas jos olet, missä kruunus?
KUNINGAS HENRIK.
Se sydämmessäni on, eikä päässä,
Timantit siin' ei hohda eikä kivet,
Ei sitä näy; sen nimi tyytyväisyys,
Se kruunu kuninkaiss' on harvinainen.
2 METSÄNVARTIJA.
Jos tyytyväisyyden oot kuningas,
Niin tyytyväisyys-kruunuines kai tyydyt
Kanssamme käymään: liet se kuningas,
Jolt' otti viran Edward kuninkaamme;
Me, hälle alamaisiks vannouneina,
Sun vangitsemme vihollisenaan.
KUNINGAS HENRIK.
Ettekö koskaan vannomaanne valaa
Lie rikkoneet?
2 METSÄNVARTIJA. Ei moista valaa koskaan, Ei liioin nytkään.
KUNINGAS HENRIK.
Missä olitte,
Kun minä olin täällä kuninkaana?
2 METSÄNVARTIJA. Asuimme tässä maassa, missä nytkin.
KUNINGAS HENRIK.
Yhdeksän-kuisena jo minä olin
Kruunattu kuningas; ol' isäni
Ja isoisänikin kuninkaita;
Alamaisvalan vannoitte te mulle;
Sit' ettekö siis ole rikkoneet?
1 METSÄNVARTIJA. Olimme alamaisinas niin kauan, Kuin olit kuningas.
KUNINGAS HENRIK.
Olenko kuollut?
Niin enkö hengitä kuin ihminen?
Mies-raukat, ette tiedä valoistanne.
Pois, nähkääs, puhallan tuon höyhenen,
Ja tuuli puhaltaa sen taas mua kohti;
Kun puhallan, se henkäystäni noutaa,
Kun toinen puhaltaa, se siihen säätyy,
Kovinta puuskaa aina noudattain;
Niin häälyvä on rahvaskin. Tok' älkää
Valaanne rikkoko: ei siihen syntiin
Teit' aio saattaa nöyrä pyyntöni.
No, viekää minne vain: nyt käskettävä
On kuningas; te olkaa kuninkaita,
Vain käskekää, ja minä tottelen.
1 METSÄNVARTIJA. Kuninkaan alamaisia me ollaan, Kuningas Edwardin.
KUNINGAS HENRIK.
Niin Henrikinkin,
Hän Edward-kuninkaan jos sijass' oisi.
I METSÄNVARTIJA.
Me, Herran nimessä ja kuninkaan,
Virastoon sua vaadimme.
KUNINGAS HENRIK.
No, viekää
Siis Herran nimeen! Kuninkaanne nimi
Arvonsa saakoon! Mitä Herra tahtoo,
Kuningas tehköön; mitä tämä tahtoo,
Ma siihen nöyryydellä alistun.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Lontoo. Huone kuninkaanlinnassa.
(Kuningas Edward, Gloster, Clarence ja lady Grey tulevat.)
KUNINGAS EDWARD.
Niin, veli Gloster, tämän rouvan mies,
Sir Richard Grey, sai surmans' Albansissa
Ja voittajalle maansa menetti.
Nyt maita leski pyytää takaisin,
Joit' emme oikeudella voine kieltää,
Kosk' ottelussa Yorkin suvun eestä
Menetti henkens' oiva ylimys.
GLOSTER.
Kuninkaan tulee täyttää moinen pyyntö;
Sen hylkääminen häpeäksi ois.
KUNINGAS EDWARD.
Niin kyllä, niin; mut mietin vielä hiukan.
GLOSTER (syrjään Clarencelle).
Hoo! Niinkö onkin laita? Kyllä huomaan:
Jotakin täytyy lesken ensin myöntää,
Ennenkuin pyynnön myöntää kuningas.
CLARENCE (syrjään Glosterille).
Hän tuntee ajon; jälkeä ei hukkaa!
GLOSTER (syrjään Clarencelle).
Vait!
KUNINGAS EDWARD (Lady Greylle.)
Tahdomme pyyntöänne miettiä,
Siis tulkaa toiste saamaan vastausta.
LADY GREY.
En saata, majesteetti, odottaa,
Suvaitkaa heti antaa mulle vastaus;
Ja mikä mieleen teille, siihen tyydyn.
GLOSTER (syrjään Clarencelle).
Haa, leski! Takaan sulle kaikki maasi,
Jos mieleen sulle, mikä mieleen hälle.
Varuillas ole, muuten piston saat.
CLARENCE (syrjään Glosterille).
Ei hätää hällä, jos ei vain hän lankee.
GLOSTER (syrjään Clarencelle).
Varjelkoon taivas! Edward katsoo puoltaan.
KUNINGAS EDWARD.
Sanokaa, kuinka monta teill' on lasta.
CLARENCE (syrjään Glosterille).
Hei vain! Hän aikoo lasta hältä kärttää.
GLOSTER (syrjään Clarencelle).
Ei, hitoss', ennen antaa hälle kaksi.
LADY GREY.
On niitä kolme, armollinen herra.
GLOSTER (syrjään Clarencelle).
Hän neljä saa, jos hälle antaa vallan.
KUNINGAS EDWARD.
Ois sääli, isän maat jos menis heiltä.
LADY GREY.
Kuningas, säälistä ne heille suokaa.
KUNINGAS EDWARD.
Pois käykää, loordit; lesken mieltä tutkin.
GLOSTER (syrjään Clarencelle).
Pois käymme: kuinka nuoruutesi käynee?
Jos hyvin käy, käyt sauvoill' ehkä pian.
(Gloster ja Clarence vetäytyvät syrjään.)
KUNINGAS EDWARD.
Sanokaa, pidättekö lapsistanne?
LADY GREY.
Niin heitä rakastan kuin itseäni.
KUNINGAS EDWARD.
Ja tekisitte paljon niiden vuoksi?
LADY GREY.
Niin, niiden vuoksi vaikka vaivaa kärsin.
KUNINGAS EDWARD.
Miehenne maat siis heille voittakaa.
LADY GREY.
Siks tulinkin ma majesteetin luo.
KUNINGAS EDWARD.
Ne kuinka voittaa voitte, teille sanon.
LADY GREY.
Näin teille palveluksen velkaan jään.
KUNINGAS EDWARD.
Ja minkä palveluksen mulle teette?
LADY GREY.
Sen, minkä käskette ja minkä voin.
KUNINGAS EDWARD.
Mut pyynnöstäni ehkä loukkaannutte.
LADY GREY.
Jos loukkaannun, sit' en voi silloin tehdä.
KUNINGAS EDWARD.
Sa voit sen tehdä, mitä aion pyytää.
LADY GREY.
No, teen siis, mitä kuninkaani käskee.
GLOSTER (syrjään Clarencelle).
Käy tiukkaan! Sade rankka kiven uurtaa.
CLARENCE (syrjään Glosterille).
Kuin tuli punainen! Nyt sulaa vaha.
LADY GREY.
Miks vaiti? Saanko tietää tehtäväni?
KUNINGAS EDWARD.
Se kevyt on: vain lemmi kuningasta.
LADY GREY.
Helposti tehty: olen alamainen.
KUNINGAS EDWARD.
Siis puolisosi maat sa heti saat.
LADY GREY.
Tuhannet kiitokset, ja hyvästi!
GLOSTER (syrjään Clarencelle).
On kauppa tehty: rouva siihen niiaa.
KUNINGAS EDWARD.
Seis! Lemmen hedelmiä tarkoitin.
LADY GREY.
Niin, lemmen hedelmiä minäkin.
KUNINGAS EDWARD.
Mut, varon, toisess' ehkä mielessä.
Mik', arvaas, on se lempi, jota halaan.
LADY GREY.
Alamaisen lempi, kiitos, esirukous;
Mit' anoo siveys ja siveys myöntää.
KUNINGAS EDWARD.
En tarkoittanut moista lempeä.
LADY GREY.
Siis ette tarkoittanut mitä luulin.
KUNINGAS EDWARD.
Mut nyt kai osaks mieleni sa arvaat.
LADY GREY.
En koskaan siihen suostu, mitä arvaan
Nyt teidän mielivän, jos oikein arvaan.
KUNINGAS EDWARD.
Jos suoraan sanon, mielin luonas maata.
LADY GREY.
Jos suoraan sanon, tyrmäss' ennen makaan.
KUNINGAS EDWARD.
No, sitten miehesi et maita saa.
LADY GREY.
Siis siveys olkoon myötäjäiseni;
Sen häviöllä niit' en ostaa tahdo.
KUNINGAS EDWARD.
Näin lapsillesi kovin väärin teet.
LADY GREY.
Te väärin teette minulle ja heille.
Mut, suuri herra, tämä hauska pila
Mun pyyntöni ei vakavuuteen sovi.
Suvaitkaa antaa myöntö taikka kielto.
KUNINGAS EDWARD.
Saat myönnön, jos sä myönnyt pyyntöön,
Mut kiellon, jos saan minä sulta kiellon.
LADY GREY.
No, kielto siis; se on sen jutun loppu.
GLOSTER (syrjään Clarencelle).
Ei taivu leski: otsaa rypistää.
CLARENCE (syrjään Glosterille).
Noin törkeää ei kosijata toista.
KUNINGAS EDWARD (syrjään).
Katseesta päättäin, siveys häness' asuu,
Sanoista päättäin äly verraton;
Hän lahjoiltaan on luotu valtiaaksi;
Niin taikka näin, hän sopii kuninkaalle:
Hänestä lemmityn ma saan tai vaimon. —
Mitä, jos Edward vaimokseen sun ottais?
LADY GREY.
Sanottu helpommin kuin tehty, herra;
Pilaksi kelpaa kyllä alamainen,
Mut kuningattareks ei laisinkaan.
KUNINGAS EDWARD.
Kautt' istuimeni vannon, armas leski,
Vain sitä puhun, mitä sielu halaa,
Ja se on: saada sinut lemmitykseen.
LADY GREY.
Se enemp' on kuin minä myöntää voin:
Kuningattareks olen liian huono,
Mut liian hyvä jalkavaimoksi.
KUNINGAS EDWARD.
Sanoja seulot: vaimoks, tarkoitin.
LADY GREY.
Ois armollenne loukkaavaa, teit' isäks
Jos sanois poikani.
KUNINGAS EDWARD.
Ei enempää,
Kuin jos teit' äidiks sanois tyttäreni.
Sin' olet leski, monta sull' on lasta;
Ja totta maarin, mull' on niitä myöskin,
Vaikk' olen poikamies: oi, ihanaa
On sentään olla monen lapsen isä!
Ei muuta siis; sa tulet vaimokseni.
GLOSTER (syrjään Clarencelle).
Nyt hengenmieheltä jo päättyi rippi.
CLARENCE (syrjään Glosterille).
Ei rippi niinkään mielessä kuin hippi.
KUNINGAS EDWARD.
Mit' ihmeksitte meidän jutelleen?
GLOSTER.
Ei lesken mieliks: näyttää synkenneen.
KUNINGAS EDWARD.
Kai teistä kummaa ois, jos hänet naisin?
CLARENCE.
Ken, valtias?
KUNINGAS EDWARD.
He, minä itse, Clarence.
GLOSTER.
Siin' ihmett' oisi kymmeneksi päiväks.
CLARENCE.
Päiväksi kauemmin, kuin ihme kestää.[5]
GLOSTER.
Niin loppumaton oisi ihmettely.
KUNINGAS EDWARD.
Pilailkaa, veikot, vain; mut sanon teille,
Ett' anomus on hälle myönnetty.
(Eräs aatelismies tulee.)
AATELISMIES.
Majesteetti, Henrik Lancaster on kiinni
Ja vangittuna linnan portilla.
KUNINGAS EDWARD.
Siis laita, että Toweriin hän viedään. —
Nyt kiinniottajalta tiedustamme,
Mitenkä vangittiin hän. — Mukaan, rouva! —
Pitäkää, loordit, rouvaa arvossa.
(Kuningas Edward, Lady Grey, Clarence ja aatelismies menevät.)
GLOSTER.
Niin, naista kyllä arvoss' Edward pitää.
Luut, lihat, kaikki jospa hältä hivuis,
Ett' uutta vesaa hänen lanteistaan ei
Kultaisten toiveitteni tielle nousis!
Mut mun ja mielintöni välillä —
Kun haudass' irstaan Edwardin on oikeus —
On Clarence, Henrik sekä nuori Edward,
Ja näiden arvaamaton jälkipolvi,
Jotk' anastavat multa kaikki paikat;
Tuo pahaa hankkeilleni ennustaa.
Näin tässä valtaa siis vain uneksin,
Kuin mies, jok' ulkokalliolla seisoo
Ja kaukaa näkee ikävöidyn rannan
Ja toivoo, että jalka noutais silmää,
Ja noituu merta, joka sulkee tien,
Ja uhkaa, että kuiviin hän sen kuivaa.
Näin minäi kaukaa halaan kruunua,
Näin minäi noidun noita esteitä,
Näin minäi sanon: pois ne kaikki karsin,
Ja mahdottomill' itseäni mairin.
Ylen on silmä virkku, sydän ylvä,
Jos käsi ei ja voima niitä vastaa.
Mut, entä jos jäis kruunuttomaks Richard,
Mit' iloa ois muuta maailmassa?
No, taivastani naisten sylist' etsin,
Ruumiini kiiltokoruin koristan,
Lumoan kauniit naiset suin ja silmin.
Oh, kurja toivo! Ennenkuin sen tapaan,
Sadoittain voitan kultakruunuja.
Jo äidin kohdussa mun lempi jätti,
Ja, etten sais sen riemuist' osaa, lahjoi
Se lahja-pahaisella raihnaan luonnon
Käteni kuivaamaan kuin lahon korren.
Latomaan vuoritönkän selkääni,
Miss' istuu rumuus, ruumistani ilkkuin;
Tekemään epäpariks sääreni
Ja suhteettomaks joka ruumiin-osan,
Kuin minkä möhkäleen tai karhunpennun,
Jot' emä viel' ei ole valmiiks nuollut.[6]
Minäkö oisin lemmittäväks luotu?
Oo, röyhkeytt' inhaa, aateliakin moista!
Siis, kun ei maa suo mulle muuta hupaa
Kuin sortaa, lannistaa ja polkea
Jokaista, jok' on mua muodokkaampi,
Niin taivaani on kruunust' uneksia
Ja tätä mailmaa helvettinä pitää,
Siks kunnes tämän ruman ruhon päätä
Ylt' ympäröitsee kruunun kultavanne.
Mut kuinka voittaa kruunu, viel' en tiedä,
Kun kodist' erottaa mun monen henki;
Ja minä — niinkuin okametsään jäänyt,
Joka repii okaita ja okaat häntä,
Ja tietä etsii, mutta tieltä eksyy,
Ei tiedä, miten selvään ilmaan päästä,
Mut toivotonna sinne pyrkii vain, —
Niin minäi kruunun tähden tuskaa kärsin
Ja tästä tuskast' irti päästä tahdon,
Tai verisellä kirveell' avaan tieni.
Hymyillä voin ja tappaa hymyillen
Ja huutaa: hyvä! vaikka sydän särkyis,
Ja pakkovesin kastaa poskiani
Ja muotoani muutella jos kuin.
Enemmän purjeit' upotan kuin Ahti,
Salamoin surmaan niinkuin basiliski,
Niin oiva olen puhuja kuin Nestor,
Ja petän viekkaammin kuin Ulysses,
Ja, niinkuin Sinon valtaan toisen Troijan;
Kameleontin voitan välkynnässä
Ja Proteuksen muodon muunnossa
Ja Macchiavellin otan murhan-oppiin.
Kun tuon voin, kruununkin voin voittaa hevin;
Kuink' ylhääll' olkoonkin, sen alas revin.
(Menee.)
Kolmas kohtaus.
Ranska. Huone kuninkaanlinnassa.
(Torventoitauksia. Kuningas Ludvig ja Bona tulevat seurueineen.
Kuningas asettuu valtaistuimelle. Sen jälkeen tulevat sisään
kuningatar Margareeta, prinssi Edward ja Oxfordin kreivi.)
KUNINGAS LUDVIG.
Englannin arvo kuningatar, istu
Viereemme tähän, kaunis Margareeta;
Ei säätys eikä syntys arvoist' ole,
Sin' että seisoisit, kun Ludvig istuu.
KUNINGATAR MARGAREETA.
Suur' Ranskan valtias, ei! Margareeta
Nyt laskee purjeens', oppii palvelemaan,
Kun käskee vallat. Hyvään entis-aikaan
Ma Albionin olin kuningatar,
Mut oikeuteni alas polki turma
Ja maahan minut painoi häpeään;
Siin' onnineni istua mun täytyy
Ja halpaan asemaani taipua.
KUNINGAS LUDVIG.
Mik' epätoivoos syynä, kaunis sisko?
KUNINGATAR MARGAREETA.
Se syy, mi silmät täyttää kyynelin,
Sydämmen suruun sortaa, kielen salpaa.
KUNINGAS LUDVIG.
Mik' olkoonkin, niin pidä tapas aina:
Viereeni istu; (Istuttaa hänet viereensä.) onnen ikeen alle
Et nöyristää saa niskaas; uljas mieles
On joka vauriosta riemuitseva.
Surusi suoraan kerro, Margareeta;
Se autetaan, jos Ranska auttaa voi.
KUNINGATAR MARGAREETA.
Rohkaisee hellä puhees synkkää mieltä
Ja mykän surun panee haastamaan.
Siis tietköön jalo Ludvig, että Henrik,
Mun sydämmeni ainut valtias,
On kuninkaasta tehty henkipatoks
Ja maanpaossa nyt on Skotlannissa,
Kun Edward, Yorkin pöyhkä herttua,
On valtikan ja vallan anastanut
Englannin voidellulta kuninkaalta.
Se syy, miks minä, kurja Margareeta,
Ja Henrikin tää poika, Edward-prinssi,
Kohtuullist' apua sult' anomme.
Jos sinä kiellät, mennyttä on kaikki.
Skotlanti tahtois auttaa, mut ei voi;
On päärejä ja kansaa eksytetty,
Varat on viety, väki paoss' on,
Ja oma tilamme on toivoton.
KUNINGAS LUDVIG.
Sa kärsinnällä liennä myrskyä,
Niin minä mietin, miten myrskyn tyynnän.
KUNINGATAR MARGAREETA.
Jos aikailemme, kasvaa vihollinen.
KUNINGAS LUDVIG.
Jos minä aikailen, niin kasvaa apu.
KUNINGATAR MARGAREETA.
Surua suurta maltittomuus seuraa.
Kas, tuossa synnyttäjä suruni.
(Warwick tulee seurueineen.)
KUNINGAS LUDVIG.
Ken se niin rohkeasti esiin astuu?
KUNINGATAR MARGAREETA.
Edwardin paras ystävä, lord Warwick.
KUNINGAS LUDVIG.
Terveeksi; uljas Warwick! Mitä tahdot?
(Astuu alas valtaistuimelta. Kuningatar Margareeta nousee.)
KUNINGATAR MARGAREETA.
Nyt alkaa uusi myrsky riehua:
Hän tuossa myrskyt nostattaa ja tulvat.
WARWICK.
Englannin majesteetti, arvon Edward,
Vannottu ystäväs, mun herrani,
Lähetti minut tosirakkaudesta
Ensinkin tervehtimään korkeuttasi,
Sitt' ystävyyden liittoon pyytämään
Ja vihdoin tämän liiton vahvistamaan
Aviositeillä, jos suonet antaa
Siveän sisaresi, neiti Bonan,
Englannin majesteetin avioksi.
KUNINGATAR MARGAREETA.
Jos niin käy, Henrikin on toivo mennyt.
WARWICK (Bonalle).
Ja kuninkaani puolest', arvon neiti,
Mun tulee, luvallanne, nöyrimmästi
Suudella kättänne ja kielin teille
Julistaa julki kuninkaani sydän,
Johonka maine, täyttäin valppaan korvan,
On puhtaan, kauniin kuvas pystyttänyt.
KUNINGATAR MARGAREETA.
Mua kuulkaa, Ranskan Ludvig, Bona neiti,
Ennenkuin vastaatte. Tuon miehen pyyntö
Edwardin tosirakkaudest' ei lähde,
Vaan pakon siittämästä petoksesta.
Tyranni kuink' ois maassaan turvattu,
Jos hän ei vahvaan ulkovaltaan liittyis?
Ja tyranniks se hänet osoittaa,
Ett' yhä elää Henrik; ja jos kuolis,
Niin täss' on hänen poikans', Edward prinssi.
Siis varo, Ludvig, ettei liitto tää
Sinua häpeään ja vaaraan saata.
Valtaaja hetken hallitsee; mut taivas
Vanhurskas on, ja aika väärät kaataa.
WARWICK.
Herjaava Margareeta!
PRINSSI.
Miks ei kuningatar?
WARWICK.
Siks ett' ol' isäs, Henrik, valtaaja;
Ei kuningatar hän, et prinssi sinä.
OXFORD.
Siis Warwick tekee tyhjäks suuren Gauntin,
Jok' Espanjasta valtaosan otti;
Ja Gauntin jälkeen Henrik neljännen,
Jonk' äly älyjen ol' esikuva;
Ja tämän jälkeen Henrik viidennen,
Jok' urotöillään voitti koko Ranskan;
Juur' näistä meidän Henrik polveutuu.
WARWICK.
Miks, Oxford, sulavassa puheessasi
Et maininnut sa, kuinka kuudes Henrik
Menetti kaiken, minkä viides voitti?
Nää Ranskan päärit saisi sille nauraa.
Mut muuten kaksiseitsemättä vuotta
Tuon sukupuun on ikä: turha aika,
Kun valtakunnan nautintaa se koskee.
OXFORD.
Noin puhut, Warwick, ruhtinaasta, jota
Kuusneljätt' olet vuotta palvellut,
Ja petoksestasi et punastu!
WARWICK.
Oxfordko, joka oikeutt' aina puolsi,
Nyt vääryytt' aikoo sukupuulla peittää?
Hyi! Henrik heitä, Edward tunnusta!
OXFORD.
Kuin? Häntä, jonka väärä tuomio
Vanhimman veljeni, lord Aubrey Veren,
Vei kuolemaan? Ja lisäks, isänikin,
Kun vuotens' oli varisemaan kypsät
Ja tuonen veräjää hän lähenteli?
Ei, ei! Niin kauan kuin tää käsi kestää,
Niin kauan kestää Lancasterin huone.
WARWICK.
Ja Yorkin myös, niin kauan kuin tää käsi.
KUNINGAS LUDVIG.
Te, Edward, Oxford, ja te, Margareeta,
Suvaitkaa syrjään käydä siksi aikaa,
Kuin lisää puhuttelen Warwickia.
KUNINGATAR MARGAREETA.
Hänt' ettei Warwick sanoillaan vain tenhois!
(Kuningatar, prinssi ja Oxford vetäytyvät syrjään.)
KUNINGAS LUDVIG.
No, sano, Warwick, tuntos puolesta,
Edwardko oikea on kuninkaanne?
Sen kanss' en mielelläni ryhtyis liittoon,
Jok' ei ois laillisesti valittu.
WARWICK.
Nimeni, kunniani siitä annan.
KUNINGAS LUDVIG.
Mut onko hän myös kansan lempilaps?
WARWICK.
Sit' enemmän, kuin turman laps on Henrik.
KUNINGAS LUDVIG.
Nyt suoraan sano, teeskentelemättä.
Mihinkä määrään sisartani Bonaa
Hän rakastaa.
WARWICK.
Niin rakastavan näyttää,
Kuin hänen-laisen sopii valtiaan.
Ma usein kuulin hänen vannovan,
Ett' ikuisuuden puu on rakkautensa:
Siveyden maassa juurtuu se, ja lehtii
Ja heitii rakkauden auringossa,
Kateutt' ei pelkää, halveksintaa vaan,
Jos Bona hänt' ei päästä tuskistaan.
KUNINGAS LUDVIG.
No, sisar, anna kuulla päätöksesi.
BONA.
Sun myöntös tai sun kieltos on myös minun.
(Warwickille.) Mut tunnustan, ett' usein tätä ennen,
Kun kuninkaanne ansioista kuulin,
Rakkauteen korva kiusas järkeä.
KUNINGAS LUDVIG.
Siis, Warwick: Edward sisaremme saakoon.
Ja heti määräys tehtäköön, mit' antaa
Kuninkaan tulee hälle eläkkeeksi,
Jok' oisi myötäjäisten mukainen. —
Margareeta todistakoon, että Bona
Englannin kuninkaan on kihlattu.
PRINSSI.
Edwardin, — Englannin ei kuninkaan.
KUNINGATAR MARGAREETA.
Kavala Warwick! Viekkahasti tahdoit
Mun pyyntöäni tällä liitoll' estää.
Henrikin ystävä ol' äsken Ludvig.
KUNINGAS LUDVIG.
On hänen vieläkin ja Margareetan.
Mut heikko jos on oikeutenne kruunuun —
Edwardin menestys sit' osoittaisi —
Niin kohtuullist' on, että minä pääsen
Vapaaksi avun-lupauksestani.
Mut kaikki hyvät teill' on tarjona,
Mit' anotte ja minä vain voin antaa.
WARWICK.
Skotlanniss' elää Henrik mukavasti.
Hän tyhjä on, ei menettää voi mitään;
Teill', entisellä kuningattarella,
On isä, joka voi teit' elättää,
Ja näin te ette Ranskan vaivoiks ole.
KUNINGATAR MARGAREETA.
Vait, sinä hävytön ja rietas Warwick,
Jok' ylennät ja kaadat kuninkaita!
En lähde, kunnes kyynelin ja sanoin;
Joiss' asuu totuus, Ludvigille näytän
Sun juonesi ja herras valhe-lemmen:
Molemmat olette te yhtä maata.
(Postitorvi kuuluu ulkoa.)
KUNINGAS LUDVIG.
Sanoma meille, taikka sulle, Warwick.
(Sanansaattaja tulee.)
SANANSAATTAJA.
Tää kirje teille, herra lähettiläs,
Markiisi Montaguelta, veljeltänne; —
Tää kuninkaalle meidän kuninkaalta; —
Tää teille, rouva: keltä, sit' en tiedä.
(Kaikki lukevat kirjeitään.)
OXFORD.
Hymyilee kuningatar uutisilleen,
Mut Warwick otsaa rypistää; hyv' on!
PRINSSI.
Kas, Ludvig polkee jalkaa maltitonna;
Käy kaikki vielä hyvin, toivon ma.
KUNINGAS LUDVIG.
Millaiset sinun uutisesi, Warwick?
Ja entä teidän, kaunis kuningatar?
KUNINGATAR MARGAREETA.
Minun tuo arvaamatont' iloa.
WARWICK.
Ja minun mieliharmia ja tuskaa.
KUNINGAS LUDVIG.
Kuninkaas onko nainut lady Greyn,
Ja, sun ja omaa juontaan kaunistaakseen,
Tään kirjelapun mulle lohduks laittaa?
Sekö se hänen Ranskan liittons' on?
Noin rohkeneeko pilkata hän meitä?
KUNINGATAR MARGAREETA.
Sanoinhan ennalta jo, mit' on maata
Edwardin rakkaus, kunto Warwickin.
WARWICK.
Kuningas Ludvig, taivaan kuullen vannon,
Niin totta autuaaks kuin tulla tahdon,
Ett' olen puhdas vilpist' Edwardin.
Mun kuninkaani ei hän enää ole,
Kun näin mua häpäisee, viel' enemmän
Tok' itseään, jos häpeänsä näkis.
Ma unohdinko, että Yorkin heimo
Isäni varhaan surmaan vei ja salli
Sisaren-tyttäreni raiskattavan?[7]
Kuninkaan kruunun hänellekö hankin,
Ja perinnöstään työnsin Henrikin,
Ja häpeänkö näin saan palkakseni?
Häpeä hälle! Kunnia on mun.
Ja saadakseni jälleen kunniani,
Min hänen tähtensä ma menetin,
Pois luovun hänestä ja palaan jälleen
Luo Henrikin. — Siis, jalo kuningatar,
Pois vanhat salavihat heittäkää;
Täst' edes olen nöyrä palvelijanne.
Ma neiti Bonan loukkauksen kostan
Ja jälleen Henrikin ma valtaan nostan.
KUNINGATAR MARGAREETA.
Sanasi, Warwick, vihan lemmeks kääntää:
Syyt vanhat anteeks suon ja iloitsen,
Ett' ystävä taas olet Henrikin.
WARWICK.
Niin ystävä, niin tosi ystävä,
Ett' armosta jos Ludvig kuningas
Valiojoukon sotureita antais,
Lupaisin Englantiin ne sotaan viedä
Ja istuimeltaan syöstä tyrannin.
Uus morsian ei hälle turvaks liene;
Ja Clarence puolestaan — niin kertoo kirje —
Hänest' on varmaan luopumaisillaan,
Kun himo hänet naimaan vei, eik' arvo
Eik' isänmaamme pelastus ja turva.
BONA.
Kuink', armas veli, Bona kostetaan,
Jos sin' et kurjaa kuningatart' auta?
KUNINGATAR MARGAREETA.
Kuink', arvon prinssi, Henrik saattaa elää,
Jos sin' et toivotonta pelasta?
BONA.
Min' anon samaa, mitä kuningatar.
WARWICK.
Ja minä teihin yhdyn, neiti Bona.
KUNINGAS LUDVIG.
Ja minä häneen, sinuun, Margareetaan.
Siis vihdoin vakaast' olen päättänyt
Teit' auttaa.
KUNINGATAR MARGAREETA.
Kiitokset nöyrät kaikkein puolesta!
KUNINGAS LUDVIG.
Englannin airut, sinä, riennä heti
Sanomaan tuolle valhekuninkaalles,
Viekkaalle Edwardille, että Ludvig
Lähettää naamioita tanhumaan
Hänen ja uuden morsionsa häihin.
Näet, kuink' on laita; häntä säikyttele.
BONA.
Sano, että minä pajunoksaa kannan[8]
Toivossa, ett on taas hän pian leski.
KUNINGATAR MARGAREETA.
Sano, että minä surupuvun heitän
Ja pukeudun pian panssariin.
WARWICK.
Sano, minä hänen solvauksensa kostan
Ja pian hänen päästään kruunun nostan.
Kas tuossa palkkas! Mene!
(Sanansaattaja menee.)
KUNINGAS LUDVIG.
Warwick, sinä,
Ja Oxford, viisituhat miestä viekää
Meritse sotaan Edwardia vastaan.
Tää jalo kuningatar ja tää prinssi
Väkeä uutta ajan tullen tuovat.
Mut ensin, poista multa epäilys;
Uskollisuudestas mink' annat takuun?
WARWICK.
Uskollisuuttani mun taatkoon tämä:
Jos kuningatar suo ja nuori prinssi,
Niin heti tyttäreni vanhimman,
Iloni, annan tälle avioksi.
KUNINGATAR MARGAREETA.
Sen hyvin suon, ja tarjostasi kiitän. —
Niin, Edward, hän on siveä ja kaunis;
Siis riennä, kättä anna Warwickille
Ja kätes kanssa anna ikilupaus,
Ett' aino-omaksesi hänet otat.
PRINSSI.
Ma hänet otan, hän sen ansaitsee;
Ja tuossa käteni ma pantiks annan.
(Antaa kättä Warwickille.)
KUNINGAS LUDVIG.
Mit' aikaillaan? Nyt väen pestaukseen
Ja sinä, Bourbon, yliamiraali,
Saat sotalaivoilla ne saattaa yli.
Ma varron vain, ett' Edward koston saa
Siit', että ilkkui Ranskan prinsessaa.
(Kaikki menevät, paitse Warwick.)
WARWICK.
Ma lähettinä tulin Englannista,
Mut palaan verivihollisena.
Mull' oli naimakaupat toimenani,
Mut julman sodan vastaukseksi vien.
Häll' eikö muita ilveens' esineeksi?
Mut minäpä sen ilveen murheeks käännän.
Minä ensimmäisnä kruunun hälle annoin,
Minä ensimmäisnä pois sen hänelt' otan:
Ei, että Henrikkiä säälisin,
Mut pilkat tahdon kostaa Edwardin.
(Menee.)