NELJÄS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Metsä Yorkshiressa.
(Yorkin arkkipiispa, Mowbray, Hastings y.m. tulevat.)
ARKKIPIISPA.
Mik' on tää metsä?
HASTINGS.
Gualtree'n metsä, armo.
ARKKIPIISPA.
Täss' seisahdumme. Urkkijoita pankaa
Vakoomaan vihollisen lukumäärää.
HASTINGS.
Ne laitoimme jo matkaan.
ARKKIPIISPA.
Hyvä oli. —
Te, tämän suuren hankkeen osaveljet,
Teen teille tiedoks' että mulle tullut
Northumberlandilta on veres kirje;
Sen kylmä henki on ja mieli tämä:
Hän oisi itse suonut täällä olla
Arvonsa mukaisella armeijalla,
Vaan sit' ei kokoon saanut; Skotlantiin
Nuort' onneaan siis kypsyttämään läksi;
Ja kirjeen päättää hartain rukouksin.
Ett' yrityksemme ei vaaraa väistäis
Ja vastustajan kauheata voimaa.
MOWBRAY.
Siis häneen pantu toivo kaatuu maahan
Ja särkyy pirstoiksi.
(Sanansaattaja tulee.)
HASTINGS.
No, mitä uutta?
SANANSAATTAJA.
Metsästä länteen, jonkun virstan päässä,
Lähestyy vihollinen uhkein joukoin;
Alasta päättäin, minkä täyttää, voi se
Noin kolmikymmen-tuhantinen olla.
MOWBRAY.
Siis osavasti niinkuin arvelimme.
Eteenpäin vaan ja pelkäämättä vastaan!
(Westmoreland tulee.)
ARKKIPIISPA.
Mik' uljastamineinen päämies tuossa?
MOWBRAY.
Lord Westmoreland se on, ma luulisin.
WESTMORELAND.
Terveiset teille laittaa päällikkömme,
Juhani, Lancasterin herttua.
ARKKIPIISPA.
Sanokaa suopeasti, lord Westmoreland,
Miss' aikeessa te tulette?
WESTMORELAND.
Mylord,
Puheeni ponnen siis ma teihin käännän,
Arvoisa herra piispa. Kapina
Jos omass' oisi haahmossansa tullut,
Katalin sälyjoukoin, johtajana
Verinen nuoruus, koristeena vimma
Ja apureina nulikat ja loiset;
Näin, sanon, kirottu jos kapina
Omassa tosi luonnossaan ois tullut,
Niin, hurskas isä, te, — te, jalot loordit —
Te ette tässä oisi arvollanne
Sen veristä ja inhaa ilmestystä
Koristamassa nyt. Te, herra piispa,
Jonk' istuint' yhteiskunnan rauha turvaa,
Jon parta rauhan työn on hopeoima,
Jonk' oppi, tieto rauhan kasvattama,
Ja jonka valkopuku puhtautta
Ja rauhan kyyhkyn lauhaa mieltä kuvaa
Miks käännätte noin huonost' itsenne
Suloa sointuvasta rauhan kielest'
Alhaisen, raa'an sodan kielelle,
Haarniskaan kirjat vaihtain, kynät peitseen,
Verehen musteen, jumalaisen äänen
Rämäkkään torvehen ja sotahuutoon?
ARKKIPIISPA.
Sen miksi teen? — Se kai on kysymys?
On vastaus lyhyt: — sairait' ollaan kaikki;
Ylöllisestä, irstaast' elämästä
Podemme kuumetautia, ja siihen
Vaan suonenisku auttaa; samaan tautiin
Kuningas Richard tarttumasta kuoli.
Mut jalomielinen Westmoreland,
Ma täss' en tahdo lääkärinä olla,
En, enkä rauhan vihamiehenä
Sotaisten miesten parveen tungeskella;
Pikemmin hetken aikaa sodan julmuutt'
Esittää tahdon, siten parannella
Himokkaat, onnestansa sairaat mielet
Ja huoltaa ummetaudin, joka uhkaa
Tyreyttää elinveret. Suoremmin:
Kun vaakaan pannaan meille tehdyt pahat
Ja mitkä sota tuottaa voi, niin raskaamp'
On silloin kanteemme kuin rikoksemme.
Näemme, minne ajan virta vierii
Ja kuinka rauhanpoluiltamme meidät
Muassaan sattuman vie hurja tyrsky.
Kun tilaisuutta saamme, kantehemme
Me kohta kohdalt' esitämme kaikki.
Kuningas niist' ois aikaa saanut tiedon,
Mut hänen puheilleen ei meitä suotu;
Kun meitä loukattiin, ja kanteen teimme,
Niin hänen luokseen pääsön meiltä kielsi
Ne, jotk' ol' enin meitä loukanneet.
Äskeisten päiväin vaarat, joiden muisto
On verin tuorein maahan kirjoitettu,
Ja tapaukset, joita joka hetki
Viel' uudistuu, ne meidät tähän outoon
On asepukuun pukeneet, ei siksi,
Ett' ainut rauhan oksanenkaan rikkuis,
Vaan että rakentuisi tosi rauha
Ei yksin nimeksi, vaan hyödyksi.
WESTMORELAND.
Kosk' oikeutt' on teiltä kielletty?
Kuningas missä solvannut on teitä?
Keit' ompi teitä vastaan ärsytetty,
Ett' uskallatte taivaan leiman painaa
Kapinan veriseen ja väärään kirjaan
Ja julmaa vihan miekkaa pyhentää?
ARKKIPIISPA.
Yhteinen veli, valtio, sen vaatii;
Erikoissyynä mull' on sitä paitse
Omalle veljelleni tehty julmuus.
WESTMORELAND.
Ei siihen tarvis moista parannusta,
Ja joskin tarvis, niin se teit' ei koske.
MOWBRAY.
Miks häntä ei, ja kaikkiakin meitä,
Joit' entispäiväin iskut kirveltävät
Ja jotka suvaitsemme nykytilan
Kädellä raskaalla ja laittomalla
Rutistaa kunniaamme?
WESTMORELAND.
Rakas Mowbray,
Tuomitkaa aikaa, niinkuin aika vaatii,
Niin varmaan sanotte, ett' ajast' ompi
Tuo vääryys tullut, eikä kuninkaasta.
Mut mitä teihin tulee, niin en huomaa,
Mitenkä kuningas tai nykyaika
Perustett' antanut on kanteeseenne
Tuumankaan vertaa. Olettehan saanut
Ylevän, kunniakkaan isänne,
Norfolkin herttuan, kaikki oikeudet.
MOWBRAY.
Isäni kunniasta mitä puuttui,
Jok' oli minuss' eloon uusittava?
Kuningas häntä rakasti, mut hänet
Maanpakoon valtasyiden pakost' ajoi.
Kun sitten hän ja Henrik Bolingbroke,
Satulass' uljahina istuen,
Kannustaan korskuvia ratsujansa,
Ojossa peitsi, rautatakki päässä
Ja silmät säkenöiden ristikosta,
Rämäkän torven taistoon kutsuessa, —
Niin silloin, silloin, kun ei mikään voinut
Isääni Bolingbroken ryntäilt' estää,
Kuningas sauvansa kun maahan heitti,
Niin siinä sauvass' elämänsä riippui:
Pois heitti oman henkensä ja niiden,
Jotk' oikeuden tai miekkavallan kautta
Bolingbroke sitten perikatoon saatti.
WESTMORELAND.
Puhutte, mylord, ette tiedä, mitä.
Herefordin kreivi silloin Englannissa
Ylimys oli urhakkain; ken tietää,
Kenelle onni hymyillyt ois silloin?
Mut isänne jos oisi voittanutkin,
Coventryst' ei hän pelastunut oisi;
Maa hälle vihaa yhteen ääneen huusi;
Hereford sai kaikkein rukoukset, lemmet;
Hänt' ihaeltiin, häntä jumaloittiin,
Siunailtiin enemmän kuin kuningasta,
Mut tämä poikkeust' on aineestani.
Ma prinssin, kenraalimme, luota tulen
Ja kysyn kanteitanne, ilmoittain,
Ett' itse kuulustaa hän aikoo teitä;
Miss' oikeiks nähdään vaatimuksenne,
Iloita saatte: kaikki poistetaan,
Mik' antoi teille syytä vihamieleen.
MOWBRAY.
Tän tarjon vaatimiseen hän meit' ajoi:
Se valtajuonta on, eik' ystävyyttä.
WESTMORELAND.
On röyhkeyttä, Mowbray, moinen luulo;
Tää tarjo armon työt' on, eikä pelvon.
Kas, tässä nähtäviss' on armeijamme;
Se, kunniani kautt', on liian uljas
Pelolle aatostakaan uhratakseen.
Meiss' enemmän on mainetta kuin teissä,
Aseisiin soturimme tottuneemmat,
Varustus sama, asiamme paras,
Siis, järjen mukaan, miehuus meiss' on oiva.
Pakosta siis ei tämä tarjo tullut.
MOWBRAY.
Mun neuvoni on keskustelu heittää.
WESTMORELAND.
Se todistaa vaan huonoks asiaanne:
Ei mätä kohta siedä koskemista.
HASTINGS.
Juhani prinssill' onko täysi valtuus
Isänsä luvalla ja oikeudella
Kuunnella sekä määräävästi päättää
Niist' ehdoista, joit' ehkä tässä tehdään?
WESTMORELAND.
Jo nimi päällikön sit' edellyttää;
Noin turhaa kysymystä kummeksin.
ARKKIPIISPA.
Siis tässä, lord Westmoreland, tämä lista:
Yleiset valituksemme on siinä.
Jos joka eri kohta autetaan,
Jos kaikki poiss' ja läsnäolevaiset,
Jotk' yhteen kasvaneet on tähän tuumaan,
Vapaiksi laillisesti julistetaan,
Pikainen vaatimusten täytäntö
Jos meille taataan sekä hankkeellemme,
Niin alammaisen uomaan palajamme,
Voimamme kahlehtien rauhan käsiin.
WESTMORELAND.
Tään prinssille ma näytän. Sitten, loordit,
Armeijan nähtävissä yhdytään
Ja joko rauha tehdään — suokoon Luoja! —
Tai riidan ratkojaksi kutsutaan
Ja päättäjäksi miekka.
ARKKIPIISPA.
Niin, mylord.
(Westmoreland menee.)
MOWBRAY.
On povessani ääni, joka sanoo,
Ett'ei voi tämä rauhan liitto kestää.
HASTINGS.
Ei vaaraa; rakentaa jos voimme rauhan
Niin laajaehtoisen ja täydellisen,
Kuin minkä liittokirjass' esitämme,
Niin rauha vahva on kuin kallio.
MOWBRAY.
Niin, vaan kun kuningas meit' arvioi,
Niin joka pieni, vääristelty aihe,
Jokainen turha, tyhjä tekosyykin
Hänestä maistuu tälle kapinalle.
Vaikk' oltais puhtaat niinkuin marttyyrit,
Niin meitä viskataan kuin viljaa tuuleen,
Ett' yhtä kevyt jyvä on kuin vihne
Ja hyvää ei voi pahast' erotella.
ARKKIPIISPA.
Ei, mylord; kuningas jo väsynyt
On noihin turhiin pikku valituksiin.
Hän nähnyt on, ett' yhden huolen surma
Kaks uutta eloon nostaa jälkeisissä.
Ja siksi taulunsa hän puhtaaks huuhtoo
Ja muistolleen ei pidä kielijöitä,
Jotk' yhä hänen tappioitaan matkii
Ja mieleen painaa. Hyvin hän sen tietää,
Ett' ei niin tyynni perkata voi maataan,
Kuin mitä aina vaatis epäluulo.
Niin vihamies on kiinni ystävässä,
Ett' irti juuriessaan vihamiestä
Samassa irroittaa vois ystävänkin.
Näin tämä maa on niinkuin häijy vaimo,
Jok' otteluun hänt' ärryttää, mut juuri
Kun lyömäss' on hän, väliin nostaa lapsen,
Ja kuri näin jää aikeheksi käteen.
Jok' oli tekohon jo nostettuna.
HASTINGS.
Lisäksi edellisiin kapinoiviin
Hän kaikki raipat kulutti, niin että
Nyt hältä rangaistuksen keinot puuttuu;
Väkensä kynsitön on jalopeura,
Jok' uhkaa, mut ei iske.
ARKKIPIISPA.
Totta aivan.
Siis mua uskokaa, lord marsalkka,
Jos sovinnon nyt hyvin aikaan saamme,
Niin paranneen luurikon lailla rauha
Rikosta vahvistuupi.
MOWBRAY.
Olkoon sitten!
Mut tuossa lord Westmoreland palajaa.
(Westmoreland palajaa.')
WESTMORELAND.
Tuloss' on prinssi. Mielittekö häntä
Armeijain välimaalla kohdata?
MOWBRAY.
Niin menkää, Herran nimeen, mylord York.
ARKKIPIISPA.
Edeltä viekää terveiset; me tullaan.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Toinen kohta samaa metsää.
(Toisaalta tulevat Mowbray, arkkipiispa, Hastings y.m., toisaalta prinssi Juhani, Lancasterin herttua, Westmoreland, sotaherroja ja seuralaisia.)
PRINSSI JUHANA.
Olette tervetullut, Mowbray lanko! —
Terveeksi, rakas herra arkkipiispa! —
Lord Hastings, terve! — terve, loordit kaikki! —
Somempaa oli nähdä, herra piispa,
Kun kirkon kellon kutsust' ympäröitsi
Laumanne teitä, hartahasti kuullen,
Kun pyhää sanaa sille selvititte,
Kuin nähdä rautamiesnä kiihtävänne
Kapinajoukkioita rummullanne,
Elämän vaihtain kuoloon, sanan miekkaan.
Mies, joka valtiaansa povell' istuu
Ja vallansuosin päiväsessä kypsyy —
Hän kuninkaan jos turvaa väärin käyttää,
Oi, minkä turmion hän saakaan aikaan
Sen vallan varjossa! Näin, herra piispa,
On teidän laita. Ken ei oisi kuullut,
Kuin syvät teill' on tiedot raamatuissa? —
Te, Herran oman äänen kajahdus,
Te, puhemiesi hänen neuvostossaan,
Te, välimies ja tosi tulkitsija
Taivasten pyhän armon välillä
Ja tylsän ihmismielen! Herra piispa,
Virkanne arvon käytätte te väärin,
Alentain taivaan kunnian ja armon,
Kuin imartaja ruhtinaansa nimen,
Häpeän töihin. Kansaa yllytitte,
Jumalan harrastusta teeskennellen,
Isääni, Hänen sijaistansa vastaan,
Ja, hänen sekä taivaan rauhan sortain,
Ne tänne vyörytitte.
ARKKIPIISPA.
Jalo prinssi,
Isänne rauhaa sortain täss' en toimi,
Vaan, niinkuin sanoin lord Westmorelandille,
Tää ajan sekasorto, luonnon tapaan,
Puristaa meidät tähän rumaan muottiin
Omaksi turvaksemme. Teille, prinssi,
Osia myöten valitukset laitoin; —
Pois hovista ne ilkkumalla syöstiin, —
Siit' on tää sodan lohikäärme siinnyt,
Jonk' uhkakatseen tenhota voi uneen,
Jos oikeutetut pyyteet meille suodaan;
Näin kuuliaisuus, hurmoksestaan päässyt,
Maseena majesteetin eteen nöyrtyy.
MOWBRAY.
Jos ei, niin onneamme viime mieheen
Me koittelemme.
HASTINGS.
Jos me kaadumme,
Niin toisia on sijaan astumassa;
Jos nekin kaatuu, astuu toiset sijaan;
Ja näin se toinen turma toisen siittää,
Ja polvest' yltyy polveen tämä riita,
Niin kauan kuin on miestä Englannissa.
PRINSSI JUHANA.
Te ette yllä, Hastings, ette yllä
Vastaisten aikain pohjaa tutkimaan.
WESTMORELAND.
Suvaitkaa, prinssi, suoraan vastata,
Min verran valitukset hyväksytte.
PRINSSI JUHANA.
Ne kaikki hyväksyn ja kaikkiin suostun
Vereni, kunniani kautta vannon,
Ett' isäni on aikeist' erehdytty
Ja että liian alttiisti on jotkut
Isäni sanaa käyttäneet ja valtaa. —
Mylord, nuo haitat heti autetaan,
Niin, kautta sieluni! Jos tyydytte,
Niin kotiin lähettäkää väkenne;
Me samoin teemme. Armeijaimme nähden
Syleillen ystävyyden maljan juomme,
Jott' uudistetun sovun, lemmen merkin
Jokaisen silmä täältä kotiin veisi.
ARKKIPIISPA.
Sanaanne ruhtinaalliseen ma luotan.
PRINSSI JUHANA.
Sanani minä annan ja sen pidän
Ja juon nyt teidän ylhäisyyden maljan.
HASTINGS (muutamalle sotaherralle).
Kapteeni, armeijalle rauhan sana
Vie joutuin; palkan saakohot ja menkööt;
Siit' iloitsevat, tiedän sen; no joutuin!
(Sotaherra menee.)
ARKKIPIISPA.
Maljanne, jalo lord Westmoreland!
WESTMORELAND.
Terveeksi, piispa! Jospa tietäisitte,
Mit' on tää rauha mulle vaivaa tuonut,
Niin jouten joisitte; ma pidän teistä,
Sen aika näyttävä on ilmeisemmin.
ARKKIPIISPA.
En sitä epäile.
WESTMORELAND.
Iloista kuulla. —
Juon, lanko Mowbray, terveydeksenne.
MOWBRAY.
Hyväänpä aikaan terveyttelette,
Äkiltä olenkin ma pahoinvoipa.
ARKKIPIISPA.
Vahingon edell' iloisia ollaan,
Mut raskas mieli hyvää ennustaa.
WESTMORELAND.
Siis, lanko, iloitkaa; nyt surra sietää,
Kun huomispäiväksi se hyvää tietää.
ARKKIPIISPA.
Niin kevyt mull' on mieli.
MOWBRAY.
Paha kyllä,
Jos oma ohjeenne on oikea.
(Ilohuutoja ulkoa.)
PRINSSI JUHANA.
Iloa kuulkaa: julkaistu on rauha.
MOWBRAY.
Tuo olis oivaa ollut voiton jälkeen.
ARKKIPIISPA.
Tavallaan rauhakin on valloitusta:
Molemmat puolet kunnialla nöyrtyy
Ja kumpikaan ei häviä.
PRINSSI JUHANA.
Mylord,
Meidänkin väki kotiin laskekaa. —
(Westmoreland menee.)
Väkien suokaa marssia, mylord,
Täst' ohi, ette näemme, keitä vastaan
Ois meidän tullut taistella.
ARKKIPIISPA.
Lord Hastings,
Täst', ennen eroaan, he ohi käykööt.
(Hastings menee.)
PRINSSI JUHANA.
Yhdessä, loordit, ens' yö majaillaan.
(Westmoreland palajaa.)
No, lanko, miks on väki paikallansa?
WESTMORELAND.
Päämiehet teilt' on saaneet käskyn seistä,
He eivät liiku, te jos ette puhu.
PRINSSI JUHANA.
He tehtävänsä tietävät.
(Hastings palajaa.)
HASTINGS.
Mylord,
Nyt armeijamme hajall' on. Kuin nuoret,
Ikeestään päässeet harjat, kiitävät he
Etelään, itään, pohjoiseen ja länteen,
Tai niinkuin koulun päätyttyä pojat
Kotiinsa syöksyvät ja leikkeihinsä.
WESTMORELAND.
No, hyvä vaan, lord Hastings! Palkaksesi
Maanpetoksesta kahletan sun, konna, —
Ja teidät, piispa, — teidätkin, lord Mowbray, —
Pääpettureina teidät vangitsen.
MOWBRAY.
Tää onko rehellistä kunnon työtä?
WESTMORELAND.
Sit' onko kapinanne?
ARKKIPIISPA.
Sananneko
Näin syötte?
PRINSSI JUHANA.
Sanaani en antanutkaan,
Lupasin vaan ne valitukset auttaa,
Joit' anoitte, ja, kunniani kautta,
Tunnolla kristityn sen täyttää aion.
Metelimiehet, nyt te maistaa saatte
Kapinan ja sen moisten töiden palkan.
Älytönt' oli teiltä hanke tää,
Sen alku tyhmää, loppu typerää.
Soi, rumpu! Pa'enneita vainotkaamme;
Jumala sotinut on puolestamme. —
Pois petturit nyt mestauspölkyn luo!
Sopiva vuode heidän kuolla tuo.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Toinen kohta saman metsää.
(Miekankalsketta. Hyökkäyksiä. Falstaff ja Coleville
tulevat eri taholta.)
FALSTAFF.
Mikä nimenne, herraseni? Mitä säätyä ja mistä, jos saan luvan kysyä?
COLEVILLE.
Olen ritari, herraseni, ja nimeni on Coleville alholainen.
FALSTAFF.
No siis, Coleville on nimenne, ritari arvonne ja asuntonne alho.
Coleville on yhäkin nimenne oleva, petturi arvonne ja vankiluola
asuntonne; kylläksi syvä on se asunto, ja näin tulette yhä olemaan
Coleville alholainen.
COLEVILLE.
Ettekö te ole sir John Falstaff?
FALSTAFF. Yhtä hyvä mies kuin hän, olen kuka olen. Antautteko, herra, vai pitääkö minun hikoilla tässä teidän tähtenne? Jos hikoilla minun täytyy, niin hikoilen ystäviesi kyyneleitä, jotka itkevät sinun kuolemaasi. Siis herätä sinussasi pelkoa ja ravistusta ja nöyrry minun armoni edessä.
COLEVILLE.
Luulenpa, että olette sir John Falstaff, ja siinä luulossa antaun.
FALSTAFF. Minulla on mahassani täällä kokonainen konttikunta kieliä ja niistä kaikista ei yksikään kieli virka muuta sanaa kuin minun nimeäni. Jos olisi minulla vähän säällisempi vatsa, niin olisin suorastaan kaikkein liukkain mies koko Europassa. Vatsani, vatsani, vatsani se tekee minusta lopun. — Tässähän tulee päällikkömme.
(Juhana, Lancasterin prinssi, Westmoreland y.m. tulevat.)
PRINSSI JUHANA.
Ajosta luopukaa, jo kiihko hiltyy. —
Palauttakaa joukot, lord Westmoreland. —
(Westmoreland menee.)
Miss' olitte te, Falstaff, kaiken aikaa?
Te vasta tulette, kun kaikk' on ohi.
Nuo laiskan kujeet, totta totisesti,
Ne hirsipuulta vielä niskan taittaa.
FALSTAFF. Pahoillani olisin, armollinen herra, jos niin ei kävisi. Olen aina tietänyt, että toraa ja haukkumista urhoollisuus saa palkakseen. Luuletteko, että minä olen pääskynen, tai nuoli tai tykinluoti? Onko minun, vanhan ja vaivaisen, liikkeissäni ajatuksen nopeutta? Olen tänne rientänyt kaikkein viimeisellä mahdollisuuden tipalla: olen pilalle ajanut kymmenettä tusinaa postihevosia; ja tässä, niin väsynyt kuin olenkin matkastani, olen puhtaalla ja tahrattomalla urhoollisuudella vangiksi ottanut sir John Colevillen, alholaisen, sangen hurjapäisen ritarin ja urhoollisen vihollisen. Vaan mitäpä siitä? Hän näki minut ja antautui; niin että nyt voin täydellä syyllä sanoa niinkuin tuo könkkänenäinen Rooman poika: tulin, näin ja voitin.
PRINSSI JUHANA.
Se tuli enemmän hänen kohteliaisuudestaan kuin teidän ansiostanne.
FALSTAFF. En tiedä: tässä hän on ja tässä hänet jätän teille, ja pyydän teidän ylhäisyyttänne panemaan sen kirjaan muiden tämän päivän urotöiden joukkoon; muuten siitä, jumal'avita, toimitan erityisen ballaadin, jossa otsakkeena on oma kuvani ja Coleville jalkojani suutelemassa. Tällaisiin toimenpiteisiin jos olen pakotettuna ja jos ette silloin kaikki ole minun rinnallani niinkuin kullatuita kuuden äyrin kuparilantteja ja minä maineen kirkkaalla taivaalla loistollani himmennä teitä yhtä paljon kuin täysikuu taivaan pikku kiiluvaisia, jotka sen rinnalla ovat kuin neulannuppeja, niin älkää uskoko aatelismiehen sanoja. Siis tehkää minulle oikeus ja antakaa ansion yletä.
PRINSSI JUHANA.
Sinun on liian raskas yletäkseen.
FALSTAFF.
Antakaa sen sitten loistaa.
PRINSSI JUHANA.
Sinun on liian paksu loistaakseen.
FALSTAFF. Antakaa sen sitten, armollinen herra, tehdä vaikka mitä, kun se vaan minua hyödyttää, ja sanokaa sitä miksi tahdotte.
PRINSSI JUHANA.
Nimenne Coleville?
COLEVILLE.
Niin on, arvo herra.
PRINSSI JUHANA.
Olet kuulu kapinoitsija, Coleville.
FALSTAFF.
Ja kuulu uskollinen alamainen hänet nykisti.
COLEVILLE.
Min' olen mitä pää- ja johtomiehet;
Jos minä öisin heitä johtaa saanut,
Kalliimmaks oisi teille voitto tullut.
FALSTAFF. En tiedä, mistä hinnasta he itsensä möivät; mutta sinä, niinkuin kiltti mies ainakin, annoit itsesi pois ilmaiseksi, ja minä kiitän sinua sinustasi.
(Westmoreland palajaa.)
PRINSSI JUHANA.
No, oletteko ajon päättänyt?
WESTMORELAND.
Paluu on tehty, toimi toimitettu.
PRINSSI JUHANA.
Nyt Coleville kumppaneineen Yorkiin oitis
Mestattavaksi! Viekää hänet sinne
Ja tarkoin häntä vartioitkaa, Blunt. —
(Coleville viedään vartioittuna pois.)
Nyt hoviin, loordit, joutuin! Kuulin, että
Isäni, kuningas, on kovin sairas.
Edeltä viesti viekää valtiaalle;
Me kohtukiirein teitä seuraamme.
FALSTAFF. Pyydän, armollinen herra, suokaa minun mennä Glostershiren kautta. Ja kun hoviin tulette, olkaa suosiollinen ja lausukaa siellä minusta hyvä sana.
PRINSSI JUHANA.
Hyvästi, Falstaff! Prinssinä ma teistä
Parempaa puhun, kuin mit' ansaitsette.
(Menee.)
FALSTAFF. Hyvä, jos olisi teissä sen verran järkeä; se olisi parempaa kuin koko herttuakuntanne. — Toden totta, tuo kylmäverinen poika-vesa ei pidä minusta, eikä saa häntä yksikään ihminen nauramaan; vaan se ei olekaan ihmettä: hän ei juo viiniä. Tuollaisista varovaisista poikanulikoista ei koskaan tule mitään kunnollista; vetelä juoma ja monet kalaruoat jäähdyttävät niin ylenmäärin heidän vertaan, että he saavat jonkinlaisen miespuolisen kälvetystaudin; ja kun sitten naivat, niin tekevät pelkkiä tyttölapsia. He ovat yltä yleensä narreja ja pelkureita, joita jotkut meistäkin olisivat, jos emme välistä vähän hehkaantuisi. Hyvällä sherryviinillä on kahdenlainen vaikutus. Se nousee aivoihin, kuivaa sieltä kaikki typerät, tuhmat, ruteat huurut, jotka niitä ympäröivät; tekee ne älykkäiksi, sukkeliksi, kekseläiksi, täyttäin ne näppärillä, tulisilla ja viehkeillä kuvilla, joista, kun ne joutuvat äänen, kielen, valtaan, joka on niiden syntymä, tulee oivallisimpia sutkapuheita. Tuon samaisen sherryn toinen ominaisuus on siinä, että se lämmittää veren, joka kylmänä ja paksuna tekee maksan kalpeaksi ja vaaleaksi, mikä on arkuuden ja pelkuruuden tunnusmerkki; mutta sherry sen lämmittää ja panee sen virtaamaan sisustasta ulko-osiin päin. Se tulittaa naaman, joka, vartiorovion lailla, kutsuu koko tuon pikku kuningaskunnan, tuon ihmisen, aseisiin; ja silloin kaikki elinkunnan alimukset, kaikki sisämaan pikkuhenget asettuvat päällikkönsä, sydämmen, eteen, joka, suurena ja pöhöttyneenä mokomasta seurueesta, tekee jos mitä urotöitä; ja tämä urhous se tulee sektistä; niin että kaikki asetaito ei ole mitään ilman sektiä, sillä tämä se antaa vauhtia; ja oppi se on vaan paholaisen vartioima kultaläjä, kunnes sekti sen leimaa taysikelpoiseksi ja panee sen liikkeeseen ja käytäntöön. Siitä tulee, että Henrik prinssi on urhoollinen, sillä sen kylmän veren, jonka hän luonnon tietä on isältään perinyt, sen hän on niinkuin laihan, ahteran ja kuivan maaperän höystänyt ja ruokonnut ja viljellyt, harvinaisella ahkeruudella juoden aika lailla ja aika määrät mantoista sherryä, jotta hänestä on tullut varsin tulinen ja urhea mies. Jos minulla olisi tuhannen poikaa, niin ensimmäinen inhimillinen periaate, minkä heille opettaisin, olisi se, että kieltäisivät pois kaikki laihat juomat ja pysyisivät sektissä.
(Bardolph tulee)
Mitä nyt, Bardolph?
BARDOLPH.
Koko sotajoukko on kotiin päästetty ja hajalle mennyt.
FALSTAFF. Menköön vaan. Minä menen Glostershiren kautta ja käyn siellä tervehtimässä Robert Tyhjästä, esquirea; olen jo sormeni ja peukaloni välissä häntä pehmittänyt,[19] ja kohta painan sinetin kiinni. Tule mukaan.
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Westminster. Huone kuninkaanlinnassa.
(Kuningas Henrik, Clarence, prinssi Humphrey,
Warwick y.m. tulevat.)
KUNINGAS HENRIK.
Jos taivas hyvin antaa päättyä
Tään riidan, joka riehuu ovillamme,
Jalompaan taistoon viemme nuorisomme,
Vain pyhitettyyn miekkaan tarttuen.
On sotajoukot koolla, laivat valmiit,
Sijaiset väliajaks asetettu
Ja kaikki toivehemme mukaan säätty.
Vaan ruumiin voimaa kaipaamme ja rauhaa,
Siks että nämä kapinoivat joukot
Valtamme ikeen alle alistamme.
WARWICK.
Molempiin nähden kohta, majesteetti,
Iloita saatte.
KUNINGAS HENRIK.
Humphrey, poikani,
Miss' on nyt prinssi, sinun veljesi?
PRINSSI HUMPHREY.
Metsällä Windsorissa, luulisin.
KUNINGAS HENRIK.
Ja kenen kanssa?
PRINSSI HUMPHREY.
Sit' en tiedä, isä.
KUNINGAS HENRIK.
Mukana eikö veli, Clarence, ole?
PRINSSI HUMPHREY.
Ei, hyvä isä, hän on täällä läsnä.
CLARENCE.
Mit' isäni ja kuninkaani tahtoo?
KUNINGAS HENRIK.
En muuta kuin sun parastasi, Clarence.
Miks et sa ole veljes, prinssin, kanssa?
Sua lempii hän, ja sinä hänet jätät;
On sydämmessään paras paikka sulla
Kaikista veljistäsi; sitä vaali,
Niin saatat kelpo palvelukset tehdä
Ja, minun kuoltuani, sovitella
Kuninkaan sekä veljiesi välin.
Hänt' älä päästä, mieltään älä kylmää.
Suosinsa etuisuutta älä hukkaa
Haluttomuudella ja tylyydellä.
Hän hellä on, jos hälle arvon annat;
Säälistä itkee hän, ja käsi häll' on
Kuin päivä aulis lempeyden töille.
Mut ärsytettynä hän on kuin pii,
Kuin talvi sävytön, ja väkinäinen
Kuin jäinen tuuli päivän koittehessa.
Miel'alastaan siis ota tarkka vaari:
Vikojaan moiti, mutta kunnioittain,
Verensä kun näet iloon taipuvaksi;
Mut jos on äissään hän, niin päästä köyttä,
Siks että, niinkuin rantauneen valaan,
Väsähtäin kiihko talttuu. Tee se, Tuomas,
Niin suojuksena olet ystävilles
Ja kultavantehena veljes vyötät,
Ett' astia, joss' yhtyy verenne,
Vaikk' eripuran myrkkykin sen sekais, —
Jot' aika siihen varmaan vuodattaakin,
Ei koskaan auristu, vaikk' oisi myrkky
Vihaista kuin aconitum[20] tai ruuti.
CLARENCE.
Osoitan hälle rakkautta ja huolta.
KUNINGAS HENRIK.
Miks Windsoriss' et ole hänen kanssaan?
CLARENCE.
Siell' ei hän ole; Lontooss' atrioipi.
KUNINGAS HENRIK.
Ja kenen kanssa, tiedätkö?
CLARENCE.
He, Poinsin
Ja muiden helmaystäväinsä kanssa.
KUNINGAS HENRIK.
Lihavin maa se enin lauhaa kasvaa;
Ja hän, mun nuoruuteni jalo kuva,
Sen vallass' aivan on. Sen vuoksi jatkuu
Suruni kauas tuolle puolle haudan;
Vert' itkee sydämmeni, mielehen
Kun kuvastuu ne hillittömät ajat,
Ne mätäpäivät, joita nähdä saatte,
Kun minä makaan isieni luona.
Kun pojan hurjuus turpavyöt' on vailla,
Kun neuvoissaan vaan himo, irstaus istuu,
Kun kurjain tapain kanssa keinot yhtyy,
Oo, mitä kiihkaa silloin himo lentää
Uhkaavan turmion ja vaaran suuhun!
WARWICK.
Kuningas, aivan hänest' erehdytte.
Toveriansa prinssi tutkii vaan
Kuin kieltä vierasta; sit' oppiakseen
On tarvis, että törkeimmätkin sanat
Näkee ja tuntee; kerran opittuina,
Sen tietänette, muut' ei niillä virkaa.
Kuin että tunnet ne ja niitä vihaat.
Kuin törkysanat, prinssi seuransakin
Pois heittää ajallaan; ja niiden muisto
Vaan kaavana on, mittapuuna, millä
Mitata voi hän muiden elämää,
Näin menneet pahat hyödyksensä kääntäin.
KUNINGAS HENRIK.
Harvoinpa heittää mehiläinen haaskan,
Miss' on se mesinyt.
(Westmoreland tulee.)
Westmoreland, mitä?
WESTMORELAND.
Terveeksi valtiaani! Onni uusi
Nyt tässä kertomaani liittyköön!
Kättänne, majesteetti, suuteleepi
Juhani prinssi, teidän poikanne;
Hastings ja Mowbray, piispa Scroop ja kaikki
Jätetty lain on kuritettaviksi.
Kapinan miekka kätketty on tuppeen;
Ylt' yli rauhan öljypuu vaan versoo.
Mitenkä teko tää on suoritettu,
Sen voitte, pienimpääkin seikkaa myöten,
Lukea tästä, kun niin sopii aikaan.
KUNINGAS HENRIK.
Westmoreland, oi! sin' olet suven lintu,
Jok' aina talven kantapäillä laulat
Tuloa päivän.
(Harcourt tulee.)
Tuossa lisää uutta!
HARCOURT.
Vihollisilta taivas teitä kaitkoon!
Ken valtiasta vastustaa, sen käyköön
Kuin niiden, joiden turmion nyt kerron!
Northumberlandin ja lord Bardolphin
Englantilaisineen ja skotteinensa
Yorkshiren sheriffi on voittanut.
Mitenkä kaikki tapahtui ja sääntyi,
Tää kirje ilmoittaa, jos suvaitsette.
KUNINGAS HENRIK.
Miks ilotieto tää mun sairaaks saattaa?
Molemmat kädet täynnä eikö koskaan
Lähesty onni? Sanat kauniimmatko
Esittää rumimmilla kirjaimilla?
Se joko maitin antaa, mut ei ruokaa —
Niin tekee köyhän se — tai herkut antaa,
Mut maitin ottaa — niin se tekee rikkaan,
Joll' iloa ei ole kyllyydestään.
Tuon sanoman mua pitäis ilahduttaa,
Mut näkö pettää, päätäni mun pyörtää. —
Mua voi! Mua auttakaa! Voin kovin pahoin.
(Pyörtyy.)
PRINSSI HUMPHREY.
Virotkaa, isä!
CLARENCE.
Kuningas ja taatto!
WESTMORELAND.
Havatkaa, majesteetti; tointukaa!
WARWICK.
Tyvetkää, prinssit; Kuningasta kohtaa
Nää puuskat tavan takaa. Syrjään menkää!
Hän kaipaa ilmaa; kohta voi hän hyvin.
CLARENCE.
Ei, ei, hän tät' ei tuskaa kauan kestä;
Ainainen työ ja huoli sielun muurin
Niin ohueks on syönyt, että henki
Jo katsoo läpi sen ja pyrkii maalle.
PRINSSI HUMPHREY.
Mua kansa säikyttää; se inhat luomat
On nähnyt, isättömän perikunnan;
Vuos'ajat tapaa muuttaa, niinkuin oisi
Havainnut vuosi jonkun kuukauden
Nukahtaneen ja hypännyt sen yli.
CLARENCE.
Kolmast' on virta pakomatta noussut;
Ja vanhukset, nuo höpsät ajantiedot,
Sanovat samoin käyneen vähää ennen
Kuin kantaisä Edward tautiin kuoli.
WARWICK.
Puhukaa, prinssit, hiljemmin; hän tointuu.
PRINSSI HUMPHREY.
Tää kohtaus hälle kuolemaks on varmaan.
KUNINGAS HENRIK.
Mua nostakaa, ma pyydän; toiseen suojaan
Pois minut viekää, mutta hiljaa, pyydän.
(Kantavat kuninkaan peremmälle ja panevat hänet vuoteeseen.)
Melua, ystäväni, tääll' en siedä,
Pait hellän käden soiton hyminää
Väsynyt henkeni nyt soisi kuulla.
WARWICK.
Tilatkaa soittokunta toiseen suojaan.
PRINSSI HUMPHREY.
Päänaluselle tähän pankaa kruunu.
CLARENCE.
On katse ontto, muuttunut on kovin.
WARWICK.
Vait, vait!
(Prinssi Henrik tulee.)
PRINSSI HENRIK.
Ken Clarence veljeni on nähnyt?
CLARENCE.
Täss' olen, veli, murheen painamana.
PRINSSI HENRIK.
Sisällä sataa, mut ei ulkona!
Kuin kuninkaan on laita?
PRINSSI HUMPHREY.
Perin huono.
PRINSSI HENRIK.
Hän uutist' eikö kuullut? Kertokaa se.
PRINSSI HUMPHREY.
Hän kovin muuttui sitä kuullessaan.
PRINSSI HENRIK.
Jos ilosta hän sairas on,
Niin rohdoitta hän parantuu.
WARWICK.
Vait, loordit! — Hiljemmällä, prinssi hyvä!
Isänne, kuningas nyt kaipaa unta.
CLARENCE.
Vetäytykäämme toiseen huoneeseen.
WARWICK.
Suvaitsetteko tulla, prinssi?
PRINSSI HENRIK.
En;
Kuninkaan luona valvoa ma tahdon.
(Kaikki poistuvat paitsi prinssi Henrik.)
Päänalusella tuossa miksi kruunu,
Noin häiritsevä vieruskumppani?
Kultainen murhe, kimmeltävä huoli,
Jok' öitä valvotat ja unen portit
Lyöt seljällensä! — Senkö kera nukkuu!
Mut ei niin makeaa, niin raitist' unta
Kuin se, jok', otsallansa halpa riepu,
Yökauden kuorsailee. Oi, majesteetti!
Sa kantajaasi ahdistat, sa olet
Kuin kesähelteess' uljas sotisopa,
Mi suojatessaan paahtaa. Hengen ovell'
On tuossa pieni liikkumaton höyhen;
Jos hengittäisi hän, niin utu hento
Pois lentäisi. — Kuningas, isä armas!
Tuo raitist' unta on; se uni monen
Kuninkaan päästä on tuon kultavanteen
Erottanut. Mun velkanani sulle
On kyyneleet ja syvä lapsen murhe,
Jonk', isä kallis, täysin sulle maksaa
Veri ja rakkaus ja pojan hellyys;
Sun velkas mulle on tää valtakruunu,
Jonk' olen, arvoon, vereen nähden, lähin
Perijä minä. Kas, se tässä istuu,
(Panee kruunun päähänsä.)
Turvissa taivaan! Mailman pane voima
Nyt yhteen jättikäteen, mult' ei voita
Se tätä syntykunniaa. Sen sulta
Ma sain, ja omani sen saavat multa.
(Menee.)
KUNINGAS HENRIK.
Warwick! Gloster! Clarence!
(Warwick ja toisetkin palajavat.)
CLARENCE.
Kuningasko kutsuu?
WARWICK.
Mit', armo, tahdotte? Kuin voitte, herra?
KUNINGAS HENRIK.
Miks yksin jätitte mun tänne, loordit?
CLARENCE.
Jätimme tänne prinssin, veljeni;
Lupasi tykönänne valvoskella.
KUNINGAS HENRIK.
Walesinko prinssin? Missä on hän? Missä?
Hän tääll' ei ole.
WARWICK.
Tuoss' on ovi auki;
Hän sit' on tietä mennyt.
PRINSSI HUMPHREY.
Hän ei käynyt
Sen huoneen kautta, missä olimme.
KUNINGAS HENRIK.
Mut miss' on kruunu? Ken sen patjalt' otti?
WARWICK.
Kun täältä lähdimme, niin jäi se siihen.
KUNINGAS HENRIK.
Sen prinssi vei; hänt' etsimähän menkää.
Niin kiireissäänkö on hän, että luulee
Uneni kuolemakseni? — Lord Warwick,
Hänt' etsikää ja tänne sättikää. —
(Warwick menee.)
Tuo teko tautiin yhtyy surmaks mulle. —
Mit' oletten, te pojat, nähkää tästä!
Näin rutost' alkaa luonto kapinoida
Kun kulta mielen kiehtoo!
Sen tähden hellän hellät isä-houkot
Unensa rikkoneet on aatoksilla,
Suruilla aivonsa ja luunsa työllä
Sen tähden ko'onneet ja kasanneet
Tuhoiset määrät inhottavaa kultaa;
Sen tähden halukkaasti hankkineet
Pojilleen opit sekä sotataidot:
Kun sitten, valiten kuin mehiläinen
Paraimman mehun joka kukkasesta,
Suu täynnä hunajaa ja sääret vahaa,
Palaamme kotiin,
Niin silloin meidät, niinkuin mehiläinen,
Tapetaan vaivastamme! Oi, noin karvaan
Saa palkan työstään isä kuollessaan! —
(Warwick palajaa.)
Miss' on nyt hän, jok' ei voi oottaa siksi.
Ett' ystävänsä, tauti, minut surmaa!
WARWICK.
Tapasin prinssin lähihuoneessa,
Kyynelmät vienot suloposkillansa
Ja kasvoissa niin syvä surun ilme,
Ett' itse verenahnas tyrannikin,
Tuon nähdessään, ois kuumin kyynelvesin
Valellut veistään. Tuossa, kas, hän tulee.
KUNINGAS HENRIK.
Mut miksi sitten kruununi hän vei?
(Prinssi Henrik palajaa.)
Hän tulee, kas. — No, tule tänne, Henrik. —
Pois menkää, yksin meidät jättäkää.
(Clarence, prinssi Humphrey, loordit y.m. poistuvat.)
PRINSSI HENRIK.
Tuot' äänt' en enää kuulevani luullut.
KUNINGAS HENRIK.
Sen luulon isä toivos oli, Henrik.
Sinusta liiaks aikailen, sa väsyt.
Niin tyhjää istuintani isoatko,
Ett' aiot, ennenkuin on aika tullut,
Pukeutua arvooni? Oi, nuori houkko!
Suuruutta etsit, joka sinut ruhjoo.
Odota hetki; herruuteni pilven
Vain heikko tuuli kaatumasta estää,
Se pian maahan sataa; päivä mustuu.
Sen ryöstit, joka jonkun hetken päästä
Sun oisi syyttäkin; ja kuolemassa
Sa odotukseni vaan vahvistat.
Ett' et mua lemmi, sen näin elämästäs,
Ja siinä varmuudessa suot mun kuolla.
Mielessäs tuhat tikaria piilee
Ja kivisydämmelläs niitä hiot
Viedäkses elostani puolen tiimaa.
Kuin? Etkö puolta tiimaa mua siedä?
No, mene, itse kaiva hautani,
Ja ilokellon anna korviis soittaa
Sun kruunaustas, vaan ei mun kuolemaani.
Pyhäksi pääsi voiteeks tulkoon kyynel,
Jonk' oisi tullut ruumistani kastaa.
Minut vaan syökse unhotuksen tomuun;
Madoille anna henkes antaja;
Lakini, palvelijani maahan polje;
Nyt tapoja on aika ilkkuella.
Eläköön Henrik viides! — Turhuus, nouse!
Kuninkaan arvo, laske! Matkaan kaikki
Te viisaat neuvonantajat, pois matkaan!
Englannin hovihin nyt koolle tulkaa
Apinat ilvehtivät kaikkialta!
Rupanne meihin luokaa, naapurit!
Jos teill' on renttu, joka juo ja kiroo,
Yöt mässää, murhaa, ryövää, tekee kaikki
Vanhimmat synnit uusimmalla lailla, —
Iloitkaa, teit' ei kauemmin hän vaivaa!
Ne kaunat kauneit' ovat Englannissa,
Ne täällä viran tuovat, arvon, vallan.
Suukopan suistetulta riettaudelta
Pois Henrik viides vie, ja villi hurtta
Nyt hampain kaiken puhtauden raiskaa.
Maa raukka, eripuran haavaa podet!
Irstauttas minä ohjata en voinut;
Kuin käy sun nyt, kun irstaus sua ohjaa?
Oi, erämaaksi sinä taasen joudut
Ja hukkain, alkuasujaisi, valtaan!
PRINSSI HENRIK.
Anteeksi, isä! Jos ei ääni multa
Ois kyyneltulvaan suupunut, niin oisin
Tuon kovan nuhteen ehkäissyt jo ennen,
Kuin kaiholl' olitte sen lausunut
Ja minäkin näin pitkään sitä kuullut. —
Tuoss' ompi kruunu; kauan sitä kaitkoon,
Hän, joll' on ijankaikkisuuden kruunu!
Jos sitä enemmän ma himoitsin
Kuin teidän mainettanne, kunniaanne,
Niin älkööt nousko polvet nämä tästä,
Jonk' ulkokumarruksen nöyrän mulle
Sisäinen velvoituksen ääni neuvoi!
Jumala tietäköön, kun tulin tänne
Ja teidät hengetönnä näin, niin oikein
Sydäntä vihlaisi! Jos viekastelen,
Niin tahdon tähän hurjuuteeni kuolla,
Enk' ällistyvän mailman nähtäväksi
Jaloa mielenmuutostani tuoda.
Kun tulin, teidät näin ja kuolleeks luulin,
Ja siitä luulost' itse melkein kuolin,
Niin kruunua, kuin tunto sillä oisi,
Näin soimasin: "Sun tuottamasi murhe
Mun isäni on ruumiin voimat syönyt;
Siks, hienoin kulta, halvint' olet kultaa.
Kalliimpi toinen on, vaikk' ei niin hieno:
Se lääkkehenä hengen pelastaa;[21]
Mut sinä, hieno, kiitetty ja kuulu,
Kulutit herrasi." Näin, valtiaani,
Näin nuhdellen sen päähäni ma laskin,
Sen kanssa päättäin, niinkuin vihamiehen,
Jok' isän multa nähdessäni tappoi,
Totisen perillisen taiston kestää.
Mut vereni jos siitä iloon saastui
Tai pöyhkeyteen aatokseni paisui,
Kapinan henki turhamaisinkaan
Jos suostumusta näyttämään mun saattoi
Ja vähintäkään mieltymään sen valtaan,
Niin taivas ainiaaks sen multa vieköön
Ja kurjimmaks mun tehköön vasalliksi,
Mi kammolla sen eteen polvistuu!
KUNINGAS HENRIK.
Oi minun poikani!
Jumala johdatti sun viemään sen,
Ett' isäs rakkaus sinuun kasvais yhä,
Näin viisaasti kun ajoit asiaasi.
Käy tänne, Henrik, vuoteelleni istu
Ja kuule, luullakseni, viime neuvo,
Mink' ilmi hengin. Henrik, taivas tietää,
Ett' olen vääriä ja sala-teitä
Tään kruunun saanut; itse hyvin tiedän,
Kuin raskahana päätäni se painoi.
Sen sinä perit tyynemmällä säällä,
Paremmall' arvolla ja oikeudella;
Sen kaikki tahrat minä mukanani,
Näet, hautaan vien. Mun päässäni se istui
Kuin väell' anastettu arvonmerkki,
Ja eloss' oli monta syyttämässä,
Ett' olin heidän avullaan sen saanut,
Jost' alituinen riita, verenvuoto
Vioitti luullun rauhan. Hengen kaupan
Nää uhkavaarat kestin, niinkuin näet.
Tään sisältöinen kohtaus näytelmässä
On hallintoni ollut; kuolemani
Nyt seikan muuttaa; mitä minä hankin,
Nyt sulle paljon ehompana lankee,
Kun perittyä kannat kruunua.
Mut vaikka varmemp oletkin kuin minä,
Et ole kyllin lujassa; näet, viel' on
Vihantaa viha; ystäviltäs — niiltä,
Joit' ystävikses sinun täytyy saada —
On vasta pistimet ja hampaat viety.
Ma näiden väkivallan kautta nousin,
Ja pelko pysyi, että sama voima
Mun jälleen sortais; sitä välttääkseni,
Pois heitä karsin, ja nyt aikeess' olin
Pyhälle maalle loput heistä viedä,
Niin ettei lepo, jouto heidän sallis
Likemmin urkkia mun hankkeitani.
Siis, Henrik, huimapäitä askaroita
Ain' ulkosodissa, ett' olot vieraat
Mielestä poistais entisaikain muistot.
Jatkaisin, mutta lopuss' on niin keuhkot,
Ett' ihan multa puheen voima puuttuu.
Tuon kruunun saannin anteeks suokoon Luoja!
Se sulla olkoon tosi rauhan tuoja!
PRINSSI HENRIK.
Arvoisa kuningas, sen voititte,
Piditte, varjelitte, mulle soitte,
Siis omistukseni on suora, selvä.
Jos kuinka suur' ois vaiva, sitä huollan
Ja koko maailmata vastaan puollan.
(Juhani, Lancasterin prinssi, Warwick, loordeja ja muita tulee.)
KUNINGAS HENRIK.
Kas, poikani, Juhani Lancaster!
PRINSSI JUHANA.
Isälle terveytt', onnea ja rauhaa!
KUNINGAS HENRIK.
Juhani, onnen mulle tuot ja rauhan,
Mut terveys — pois se nuorin siivin lensi
Ja jätti vaan tään kaljun, perstan rungon.
Kun sun näen, maisen toimeni on loppu.
Mut miss' on mylord Warwick?
PRINSSI HENRIK.
Mylord Warwick!
KUNINGAS HENRIK.
Jotakin erikoista nimeä
Sill' onko huoneella, miss' ensin pyörryin?
WARWICK.
Jerusalemiks sitä sanotaan.
KUNINGAS HENRIK.
Jumalan kiitos! Siellä tahdon kuolla.
Jo aikaa sitten ennustettiin mulle
Mun kuolevani Jerusalemissa;
Sen luulin merkitsevän pyhää maata.
Nyt saattakaa mua siihen kamariin.
Niin Henrik kuolee Jerusalemiin.
(Menevät.)