NELJÄS NÄYTÖS.
(Kuoro esiintyy.)
KUORO.
Mieleenne aikaa kuvitelkaa, milloin
Pimeys vaaniva ja heikko kuiske
Avaran mailman kaikkeuden täyttää.
Yön likoharmaan kohdun kautta käy
Leiristä leiriin hyminä niin hieno,
Ett' asemillaan, vahti melkein kuulla
Voi vastapäisen vahdin salakuiskeen.
Valkeita vastassa on valkeita;
Himeän loimun läpi toinen linja
Voi nähdä toisen tummahtavat kasvot;
Hepoa hepo uhmaa, puhkaisten
Korskalla hirnullaan yön tylsän korvan;
Vasarat seppäin teltoiss' ahkerasti
Niettaavat ritarien varuksia,
Kalkkeellaan turmahankett' ilmaisten.
Kylässä kukko laulaa, kellon kielelt'
Unisen aamun kolmas hetki soi.
Luvustaan ylpeillen ja uhkaa täynnä
Rennolla mielin Ranskan mies lyö arpaa
Noist' engelsmanneist' ylenkatsotuista
Ja moittii rampaa, kähmeätä yötä,
Jok' inhan, riettaan noidan lailla poispäin
Niin vitkaan liikkaa. Engelsmannit raukat,
Kuin teurasuhrit, valppaan tulen luona
Tyynesti istuvat ja päivän vaaraa
Mielessään mieteksivät; kolkoin katsein,
Kuopalla posket, nutut repaleina,
Kuun ällistävän silmissä he ovat
Kuin julmat aaveet. Nyt ken hänen näkee,
Tuon pienen joukon valtaherran, käyvän
Vahdista vahtiin, telttaan teltasta,
Huudahtaa: Kunnia ja kiitos hälle!
Hän kulkee, näet, ja katsoo väkeään,
Hymyillen sanoo huomenta ja kutsuu
Maanmiehiks heitä, veljiks, ystäviksi.
Kuningaskasvoillaan ei merkkiäkään,
Ett' uhittava joukko häntä saartaa;
Yön valvotun ja raskaan osaksi
Hän verevyyttään tilkkaakaan ei uhraa;
On näkö raitis, raukeuden hän peittää
Ilokatseella ja arvon suloudella,
Niin että pelkur' raukka, äsken kalvas,
Juo lohdutusta hänen katseistaan.
Runsaita armolahjojaan, kuin päivä,
Kaikille hänen silmäns' aulis jakaa,
Sulattain valjun pelon. — Tässä näette,
Jalot ja halvat, töhrimällä tehdyn
Hätäisen kuvan Henrikistä yössä.
Nyt näyttämöstä tulee tappotanner,
Miss' Agincourtin nimen surkeasti
Häpeään saatamme, kun kolmin, neljin
Katalin, tylsin miekoin naurettavan
Pidämme tappelun. Mut katselkaa
Ja todeks valetyömme kuvailkaa.
(Poistuu.)
Ensimmäinen kohtaus.
Englantilaisten leiri Agincourtin luona.
(Kuningas Henrik, Bedford ja Gloster tulevat.)
KUNINGAS HENRIK.
Niin, totta, Gloster, suuri täss' on vaara,
Mut sitä suuremp' olkoon miehuutemme.
Huomenta, veli Bedford! — Herra taivaan!
Hyvyyden siemen pahassakin piilee,
Kun vain sen huolell' esiin etsimme.
Meit' ilkinaapur' ajaa varhain työhön,
Se terveydeks on vain ja vauraudeksi;
Hän ulkoinen on omatuntomme
Ja varoittaja, joka saarnaa meille,
Ett' olisimme valmiit eroon täältä.
Näin lauhastakin löydät hunajaa,
Ja itse perkele on opiks sulle.
(Erpingham tulee.)
Huomenta, vanha Thomas Erpingham!
Parempi valkopäälles pehmyt pielus
Kuin Ranskan kova nurmi.
ERPINGHAM.
Eikä, herra;
Tää vuode mulle parempi; nyt sanon:
Näin makaan niinkuin kuningas.
KUNINGAS HENRIK.
On hyvä,
Kun esimerkin vuoksi meille vaiva
Käy rakkaaksi: näin henki keventyy,
Ja mielen elpyessä elimetkin,
Jotk' äsken oli kuolleet, tunkkaisesta
Heräävät haudastaan ja liukkahasti
Taas liikkuvat kuin käärmeet kesineet.
Sir Thomas, kaapus mulle lainaa. — Veikot,
Terveiset viekää leiriin prinsseille,
Mun puolestani heitä huomennelkaa
Ja heti telttahani kutsukaa.
GLOSTER.
Sen teemme, majesteetti.
(Gloster ja Bedford menevät.)
ERPINGHAM.
Kuninkaani,
Seuraanko teitä?
KUNINGAS HENRIK.
Älä, uljas urho;
Käy veljieni kanssa loordein luo;
Poveni kanssa mielin neuvotella,
Ja silloin min' en muuta seuraa tahdo.
Erpingham.
Jumala siunatkoon sinua, jalo Henrik!
(Menee.)
KUNINGAS HENRIK.
Sua, vanha sydän, myös! Iloksi haastat.
(Pistooli tulee.)
PISTOOLI. Qui va là?
KUNINGAS HENRIK.
Ystävä.
PISTOOLI.
Tee mulle selko: sotaherrako
Vai alhainenko olet, halpa solttu?
KUNINGAS HENRIK.
Min' olen komppanian päällikkö.
PISTOOLI.
Väkevän peitsen kantajako olet?
KUNINGAS HENRIK.
Olen oikein. Ken te olette?
PISTOOLI.
Yht' ylvä ylimys kuin keisari.
KUNINGAS HENRIK.
Siis olet kuningasta ylevämpi.
PISTOOLI.
Kuningas helmi on ja kultamuru,
Suloinen poika, maineen aaluva,
Sukua hyvää, vankka nyrkiltään;
Suutelen vanhaa saapastaan ja lemmin
Sydänsyillä tuota lemmen veitikkaa.
Mik' on sun nimes?
KUNINGAS HENRIK.
Henrik le Roi.
PISTOOLI. Le Roi! Cornwallilainen nimi: Cornwallinko olet laumaa?
KUNINGAS HENRIK.
En, olen Walesin mies.
PISTOOLI.
Tunnetko Fluellenin?
KUNINGAS HENRIK.
Tunnen.
PISTOOLI.
Sano hälle, että Taavin päivänä koputan häntä sipulillaan kalloon.[7]
KUNINGAS HENRIK. Älkää vain sinä päivänä pitäkö tikaria lakissanne, ettei hän sillä teitä koputtaisi kalloon.
PISTOOLI.
Oletko hänen ystäviään?
KUNINGAS HENRIK.
Vieläpä hänen sukulaisensakin.
PISTOOLI.
Siis siitä sinulle figo.
KUNINGAS HENRIK.
Kiitoksia vain! Jumalan haltuun!
PISTOOLI.
Nimeni on Pistooli nimeltä.
KUNINGAS HENRIK.
Sopiva nimi niin rajulle miehelle.
(Fluellen ja Gower tulevat eri tahoilta.)
GOWER.
Kapteeni Fluellen!
FLUELLEN. Jestas sentä, puhukka hiljemppä! Se on kaikke suuremp ihmetys koko yhteses mailmas, ett oikkeoi ja vanhoi sotareklamentei ja laei ei seorat. Jos te vaa otaisitt päällen se vaeva ja tutkisisitt suuren Pompejukse sotti, nii te näkisitt, sen mnää takka, etei Pompejukse leiris oli mittä lorularui ja hölynpölyi; te näkisitt, sen mnää takka, ett sodan tempu, ja akuraatisuus siin, ja tarvat siin, ja raittius siin, ja kohtaus siin ol toist sortti.
GOWER.
Haa! Vihollinen on äänekäs; olemme koko yökauden hänestä kuulleet.
FLUELLEN. Jos viholline on kaaho, hölmö ja höpöttäjä, onks, luulettak, soveljast, ett me kans ollan kaahoi ja hölmöi ja hopöttäji? Sanokka omantunton mukka.
GOWER.
Kyllä puhun hiljempaa.
FLUELLEN.
Mnää pyydän ja rukkoilen teit, tehkä se.
(Gower ja Fluellen menevät.)
KUNINGAS HENRIK.
Vaikk' onkin kuosi hällä vanhanlainen,
Niin valpas on tuo Walesin mies ja reipas.
(Bates, Court ja Williams tulevat.)
COURT.
Veli John Bates, päivä se tuolla kai koittaa?
BATES.
Niin kai; mutta ei ole suurta syytä toivoa päivän tuloa.
WILLIAMS. Näemme tuolla päivän alun, mutta luulenpa, ettemme näe koskaan sen loppua. — Kuka siellä!
KUNINGAS HENRIK.
Ystävä.
WILLIAMS.
Kenen kapteenin komannossa palvelette?
KUNINGAS HENRIK.
Thomas Erpinghamin.
WILLIAMS. Vanha, hyvä päällikkö, ja sangen ystävällinen herra. Sanokaa, mitä ajattelee hän tilastamme?
KUNINGAS HENRIK. Samaa kuin särkälle ajautuneet, jotka vain odottavat, milloin ensi luode heidät huuhtoo pois.
BATES.
Eikö hän ole kuninkaalle ajatustaan sanonut?
KUNINGAS HENRIK. Ei, eikä hänen tulekaan sitä tehdä. Sillä — voinhan sen teille sanoa — luulen että kuningas on vain ihminen niinkuin minäkin; orvokki tuoksuu hänen nenäänsä samalta kuin minunkin; ilmankansi näyttää hänelle samallaiselta kuin minullekin; kaikki hänen aistinsa ovat ihmisen aistien kaltaiset; kuninkaan loisto sikseen, hän alastomuudessaan on pelkkä ihminen, ja vaikka hänen tunteensa kohoavat korkeammalle kuin meidän, niin laskevat ne kuitenkin samalla vauhdilla, kun ne taas laskevat. Siis jos hän, niinkuin nyt me, näkee syytä olevan pelkoon, niin on hänen pelkonsa epäilemättä samanlaatuinen kuin meidän. Mutta järjenmukaisesti ei pitäisi kenenkään häneen istuttaa pelon ituakaan, jott'ei hän, sitä näyttäessään, saattaisi joukkoansa alakuloiseksi.
BATES. Olkoonpa hän ulkonaisesti kuinka uljas tahansa, niin uskon että, vaikka onkin kylmä yö, hän nyt mielellään istuisi kaulaansa myöten Thamesissa, ja minä hänen kanssaan, maksoi mitä maksoi, kun vain täältä päästäisiin.
KUNINGAS HENRIK. Totisesti, sanon parhaan tuntoni mukaan ajatukseni kuninkaasta: uskon, ettei hän toivoisi olevansa muualla, kuin missä hän on.
BATES. Silloin toivoisin, että kuningas olisi täällä ypö yksin, niin hän voisi olla varma siitä, että hänet lunastettaisiin irti, ja monen ihmisraukan henki pelastuisi.
KUNINGAS HENRIK. Ettepä toki hänelle niin pahaa suone, että toivoisitte hänen olevan täällä ypö yksin, vaikka niin vain sanotte koetellaksenne toisten mieltä. Minä luulen, etten voisi missään niin tyytyväisenä kuolla kuin kuninkaan seurassa, kun hänen asiansa on oikea ja hänen sotansa kunniallinen.
WILLIAMS.
Se on enemmän, kuin mitä me tiedämme.
BATES. Niin, tai enemmän kuin mitä meidän on lupa tiedustella, sillä me tiedämme kyllin, kun tiedämme että olemme kuninkaan alamaiset. Jos hänen asiansa on väärä, niin kuuliaisuutemme kuningasta kohtaan puhdistaa meidät kaikesta syystä.
WILLIAMS. Vaan jos asia ei ole hyvä, niin on kuninkaan itsensä raskas tili tehtävä, kun kaikki jalat ja kädet ja päät, jotka tappelussa on katkaistu, liittyvät yhteen viimeisenä päivänä ja huutavat kaikki: — "me kuolimme siellä ja siellä", toiset kiroten, toiset huutaen haavuria, toiset vaikerrellen vaimojaan, jotka jäivät köyhyyteen, toiset maksamattomia velkojaan, toiset lapsiaan, jotka jäivät kasvattamatta. Varon että harvat niistä autuaina kuolevat, jotka tappelussa kuolevat, sillä kuinka he voivat kristityn mielellä mitään toimittaa, kun heillä on vain verta mielessä? Jos nyt nämä ihmiset eivät autuaina kuole, niin on se paha asia kuninkaalle, joka heidät siihen johti, koska olisi vastoin kaikkia alamaisuuden sääntöjä olla häntä kuulematta.
KUNINGAS HENRIK. Siis, jos poika, jonka hänen isänsä on lähettänyt kaupantekoon, synnissään hukkuu merellä, olisi hänen syntivelkansa, teidän sääntöjenne mukaan, isän päähän pantava, joka hänet lähetti; tai jos palvelija, joka isäntänsä käskystä kuljettaa rahasummaa, joutuu rosvojen käsiin ja kuolee monet sovittamattomat vääryydet tunnollaan, niin te sanotte että isännän elinkeino on syynä palvelijan kadotukseen. Mutta niin ei ole laita: kuningas ei ole velvollinen vastaamaan jokaisen erityisen soturin kuolemasta, ei isä poikansa, eikä isäntä palvelijansa; sillä he eivät tahdo heidän surmaansa, kun tahtovat heidän palvelustaan. Sitä paitsi, ei ole sitä kuningasta, olkoon hänen asiansa vaikka kuinka puhdas, joka, jos se tulee miekan ratkaistavaksi, voi sen aivan tahrattomilla sotureilla päätökseen ajaa. Toisia kenties painaa verivelka, joka on tehty tahallisella ja vakaalla murhan aikomuksella; toiset ovat viekoitelleet neitosia väärillä valoilla ja tyhjillä lupauksilla; toiset ovat paenneet sodan turviin, kun ensin ovat ryöstöllä ja rosvoamisella rauhan valkean poven tahranneet. Jos nyt nämä ihmiset ovat väistäneet lain ja välttäneet luonnollisen rangaistuksen, niin, vaikka voivatkin ihmisiä paeta, heillä ei kuitenkaan ole siipiä, millä päästä Jumalaa pakoon. Sota on Hänen ruokansa, sota on Hänen kostonsa; niin että ihmisiä nyt tässä kuninkaan sodassa rangaistaan siitä, mitä ennen ovat kuninkaan lakeja vastaan rikkoneet; missä kuolemaa pelkäsivät, siinä pelastivat henkensä, ja missä luulivat turvassa olevansa, siinä hukkuivat. Jos he siis kuolevat valmistumattomina, niin ei kuningas ole enemmän syypää heidän kadotukseensa, kuin hän ennen oli syypää niihin jumalattomuuksiin, joista heitä nyt rangaistaan. Jokaisen alamaisen velvollisuus on kuninkaan käytettävänä, mutta jokaisen alamaisen sielu on hänen omassa hallussaan. Siis tulisi jokaisen soturin sodassa tehdä niinkuin jokaisen sairaan tautivuoteellaan: huuhtoa pois kaikki tomunhiukkeet omaltatunnoltaan; ja jos hän näin kuolee, on kuolema hänelle voitto; jos hän ei kuole, niin oli se aika siunaukseksi käytetty, joka tällaisen valmistuksen sai toimeen; ja se, joka hengissä pääsee, ei tekisi syntiä, jos ajattelisi, että, kun hän Jumalalle teki näin vapaaehtoisen tarjouksen, Jumala sallii hänen sinä päivänä pelastua, jotta hän näkisi Hänen suuruutensa ja neuvoisi muillekin, miten heidän tulee valmistautua.
WILLIAMS. Varma on että jokainen, joka pahuudessa kuolee, saa itse kantaa syyn pahuudestaan; kuninkaan ei tule siitä vastata.
BATES. En tahdo, että hän minusta vastaisi, ja kuitenkin olen päättänyt taistella kuin mies hänen puolestaan.
KUNINGAS HENRIK.
Itse kuulin kuninkaan sanovan, että hän ei tahdo tulla lunastetuksi.
WILLIAMS. Niin, sen hän vain sanoi, jotta me hyvillä mielin taistelisimme; mutta kun kurkkumme on poikki, voi hän kyllä tulla lunastetuksi, ja me emme ole siitä sen viisaampia.
KUNINGAS HENRIK.
Jos elän ja sen näen, niin en enää koskaan usko hänen sanoihinsa.
WILLIAMS. Siinäpä tekisitte hänelle aika kepposet, hitto olkoon! Se on vaarallinen naurispyssyn laukaus, minkä yksityisen vaivaisen tyytymättömyys voi ampua yksinvaltiasta kohti! Yhtä hyvin voisitte yrittää muuttaa aurinkoa jääksi, viuhtomalla sen kasvoja riikinkukon höyhenellä. Vai ette enää koskaan usko hänen sanoihinsa! Se vasta on hupsun puhetta!
KUNINGAS HENRIK. Ojennuksenne on vähän liian törkeä. Suuttuisin teihin, jos se soveltuisi aikaan.
WILLIAMS.
Otelkaamme, jos jäätte eloon.
KUNINGAS HENRIK.
Olkoon menneeksi!
WILLIAMS.
Mistä sinut tunnen?
KUNINGAS HENRIK. Anna minulle jokin pantti, niin kannan sitä lakissani; jos milloinkaan uskallat sitä tunnustaa, niin olen valmis otteluun.
WILLIAMS.
Tuossa hansikkaani! Anna sinäkin minulle omasi.
KUNINGAS HENRIK.
Tuossa!
WILLIAMS. Tätä minä myöskin kannan lakissani; jos milloinkaan huomispäivän jälkeen tulet luokseni ja sanot: "tuo on minun hansikkaani", niin, kautta tämän käden, lyön sinua korvalle.
KUNINGAS HENRIK.
Jos niin kauan elän, niin totta sen takaisin vaadin.
WILLIAMS.
Yhtä mielelläsi antaisit hirttää itsesi.
KUNINGAS HENRIK.
Hyvä! Minä sen teen, vaikkapa tapaisin sinut kuninkaan seurassa.
WILLIAMS.
Pidä sanasi; hyvästi!
BATES. Olkaa ystäviä, te englantilaiset narrit, olkaa ystäviä; meillä on kyllin ranskalaista kinaa; sopikaa ensin siitä, jos voitte.
KUNINGAS HENRIK. Totta totisesti, ranskalaiset voivat panna kaksikymmentä ranskalaista kruunua yhtä vastaan siitä, että lyövät meidät, sillä ne ovat heidän omilla hartioillaan; mutta englantilaisten puolelta ei ole valtiopetosta leikellä ranskalaisia kruunuja, ja huomenna kuningas itse on oleva sellainen leikkelijä.
(Sotamiehet menevät.)
Kuninkaan päähän kaikki! Henki, sielu,
Ja velat, vaimot, lapset, synnit, kaikki
Kuninkaan niskaan! — Hän saa kaikki kantaa.
Tukala sääty, vallan kaksoisveli,
Jokaisen hölmön juorunnalle altis,
Jonk' äly ulottuu vain omiin tuskiin!
Kuink' usein kuningas saa kaivata
Sit' iloa, jot' yksityinen nauttii?
Ja mit' on kuninkaalla, jota tällä
Ei olisi, pait loisto, tyhjä loisto?
Ja mitä oot sa, jumaloitu loisto?
Mik' olet jumala, kun tuskaa maallist'
Enemmän kärsit, kuin sun palvojasi?
Mitk' ovat tulosi? Ja mitkä korkos?
Oi, loisto, näytä mulle arvosi!
Mik' on tuon jumaloitsemises ydin?
Muut' oletko kuin aste, nimi, muoto,
Jok' aiheuttaa muissa pelkoa?
Vähemmän onnellinen sinä olet
Pelättynä kuin nämä pelossaan.
Ihanan ihastelun sijast' usein
Saat juoda imartelun myrkkyä.
Käy kipeäksi, sinä suuri suuruus,
Ja käske loistos sinut parantaa!
Luuletko että kuumeenpolte poistuu
Nimistä, joita mairittelu liehtoo?
Se syvää kumarrusta pakeneeko?
Kun käsket kerjäläisen polvistua,
Sen onko terveyskin käskyissäs?
Ei, uni ylpeä, sä viekkahasti
Kuninkaan rauhan kanssa ilvehdit!
Kuningas olen, tunnen sun, ja tiedän,
Ett' öljy ei, ei omena, ei valtikka,
Ei miekka, sauva, kuninkuuden kruunu,
Ei vaippa, kullan ommeltu ja helmin,
Ei pöyhkeilevä arvonimi-sarja,
Ei valtaistuin, eikä kiillon tulva,
Mi tämän mailman jyrkkää rantaa huuhtoo,
Ei, kaikki tää, tää uljaan uljas loisto
Kuningasvuoteess' ei niin hyvin nuku,
Kuin orja raukka, joka, vatsa täynnä
Ja mieli hilpeänä, panee maata,
Hiellä saatu leipä ruokanaan,
Ei hirmuyötä näe, lasta hornan,
Vaan ratsasmiesnä koista päivän laskuun
Hikoilee Phoiboon katseesta ja nukkuu
Elysiumiss' yönsä; nousee varhain
Ja auttaa ratsaille Hyperionin;
Näin noutaa vuoden ikikulkua
Etuisaa vaivaa nähden hautaan asti.
Jos loistoa ei ois, niin moinen raukka,
Jok' unta vääntää yöt ja reutoo päivät,
Kuninkaalt' etukäden veis ja voiton.
Maan rauhan jäsen, orja, nauttii rauhaa,
Eik' arvaa paksut aivot, kuinka paljon
Kuningas valvoo turvatakseen rauhaa,
Jost' etu talonpojalla on suurin.
(Erpingham tulee.)
ERPINGHAM.
Poisolostanne huolissaan on loordit,
He kautta leirin teitä etsivät.
KUNINGAS HENRIK.
Ritari, hyvä vanhus, kokoon heidät
Tuo telttaani; siell' ennen sua olen.
ERPINGHAM.
Käskynne täytän.
KUNINGAS HENRIK.
Sodan jumala!
Karaise urhojeni sydämmet;
Heit' älä pelkoon saata; laskukyky
Heilt' ota pois, jos vihollisen luku
Vie heiltä luonnon. — Herra, älä tänään,
Oi, älä tänään, muista rikosta,
Jonk' isä teki anastaissaan kruunun!
Richardin ruumiin laitoin uuteen maahan
Ja katumuksen kyyneleitä sille
Omistin enemmän, kuin mitä siitä
Väkisin vietiin veripisaroita.
Viissataa köyhää vuodess' elätän;
Kahdesti päivässä he ylentävät
Kätensä kuihtunehet taivaaseen,
Anoen anteeks tätä verivelkaa;
Kaks kappelia olen rakentanut,
Miss' synkän vakaat papit rauhaan laulaa
Richardin sielun; teen viel' enemmän;
Vaikk' kaikki, mitä tehdä voin, on turhaa,
Kun katumus tään kaiken jälkeen tulee
Rukoillen anteeks'antoa.
(Gloster tulee.)
Gloster.
Kuningas!
KUNINGAS HENRIK.
Se Glosterinko ääni on? Niin oikein,
Asias tiedän, oiti seuraan sua: —
Ystävät, päivä, kaikki vartoo mua.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Ranskalaisten leiri.
(Dauphin, Orleans, Rambures ynnä muita tulee.)
ORLEANS.
Aseemme koitar kultaa; ylös, loordit!
DAUPHIN. Montez à cheval! Heponi! Hoi, laqual!
ORLEANS.
Mik' ylvä luonto!
DAUPHIN. Via! — les eaux et la terre —
ORLEANS. Et puis l'air et le feu —
DAUPHIN.
Ciel! lanko Orleans! —
(Konnetaabeli tulee.)
No, herra konnetaabeli?
KONNETAABELI.
Haa, kuulkaas,
Kuin ratsut hirnuu sotaa!
DAUPHIN.
Selkään siis,
Ja kylkeen kannus, että veri lämmin
Sirahtaa brittein silmiin, sammuttain
Ne ylenpalttisella miehuudella.
Haa!
RAMBURES.
Heill' itketätte ratsujemme verta?
Kuink' omat heidän kyyneleensä nähdään?
(Sanansaattaja tulee.)
SANANSAATTAJA.
Jo asennoss' on britti, Ranskan päärit!
KONNETAABELI.
Ratsaille, prinssit uljaat, joutuun, joutuun!
Kun näette vain tuon kurjan nälkälauman,
Niin loistonne se heistä sielun imee
Ja jättää heille tyhjän ihmiskuoren.
Ei tässä kyllin työtä käsillemme,
Ei verta noiden suonissa sen vertaa,
Ett' täplän saisi joka kirkas säilä,
Jonk' urho Ranskan tänään paljastaa
Ja saaliin puuttehesta tuppeen pistää.
Jos heihin hiukan hengitämme vain,
Niin miehuutemme höyry heidät kaataa.
On kieltämätönt' aivan, hyvät herrat,
Ett' talonpojat nuo ja kuormaväki,
Jok' asentomme ympärillä häärää
Ja hyödytönnä toimii, — ne jo riittäis
Romusta tuosta puhdistamaan kenttää,
Me vaikka vuoren rinteell' alallamme
Vain seisoisimme jouten katsojina;
Mut sit' ei arvo salli. Mitä siis?
Vain turhan pienen pientä tehkäämme,
Niin kaikk' on tehty. Sitten torvi soikoon,
Ratsaillenousuun merkin antakoon;
Sill' ajostamme maa niin vauhkoontuu,
Ett' Englanti jo pelost' antautuu.
(Grandpré tulee.)
GRANDPRÉ.
Miks viivytte niin kauan, Ranskan loordit?
Nuo nahkaans' arostavat saarihaaskat
Rumaksi rumentavat aamukentän;
Lippunsa retkottaa kuin uudinrievut,
Joit' ilkkuin Ranskan ilma ravistaa.
Loislaumaa ällistyen, ylvä Mars
Ruosteisen kypärhäkin takaa kurkkaa;
Kuin seikot pystyss' istuu ratsumiehet,
Kädessä tulisoitot; koniraukkain
Päät roikkuu, nahka retkuu, lanteet värjyy,
Iskottuu rääppä silmään raukeaan,
Kuolaimet velton kalpeassa suussa
Likaiset ruohon puruist' on ja jäykät;
Ja teloittajat, hävyttömät korpit,
Pään päällä leijuu, aikaans' odotellen.
Kuvaus ei voi sanoin selitellä
Eloa moisen sotarintaman,
Jok' elottomalt' elossaankin näyttää.
KONNETAABELI.
Rukoilleet ovat jo ja kuoloon valmiit,
DAUPHIN.
Ruokaako heille annetaan ja vaatteet
Ja kaakki-vaivaisilleen apetta
Ja sitten heitä taistoon vaaditaan?
KONNETAABELI.
Pois viel' on lippumieheni. Mut eespäin?
Ma torvettajalt' otan viirin, jota
Kiireessä käytän. Taistoon joutumalla!
Jo aika rientää, päiv' on korkealla.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Englantilaisten leiri.
(Englantilaista sotaväkeä; Gloster, Bedford,
Exeter, Salisbury ja Westmoreland tulevat.)
GLOSTER.
Kuningas missä on?
BEDFORD.
Hän ratsastanut
On Ranskan sotarintaa silmäämään.
WESTMORELAND.
Kuuskymment' tuhatta on miestä heillä.
EXETER.
Viis yhtä vastaan, lisäks kaikki terveet.
SALISBURY.
Varjelkoon Herra! Julma ylivoima!
Hyvästi, prinssit! Toimeen käyn. Jos ennen
Ei tavata kuin vasta taivaassa,
Niin ilon jäähyväiset, kelpo Bedford, —
Te, jalo Gloster, — tekin, Exeter, —
Ja lanko, te, — hyvästi, urhot kaikki!
BEDFORD.
Hyvästi, Salisbury! Sua onni kaitkoon!
EXETER.
Hyvästi, loordi! Sodi niinkuin mies!
Mut loukkaanhan sua kehotuksellani,
Täysverist' olet urhon rotua.
(Salisbury menee.)
BEDFORD.
Niin täynnä urheutta kuin hyvyyttäkin,
Ja kummassakin ruhtinaallinen.
(Kuningas Henrik tulee.)
WESTMORELAND.
Jos tässä kymmenenkin tuhatt' oisi
Kotoista miestä moista; joilla tänään
Ei ole työtä!
KUNINGAS HENRIK.
Ken se moista toivoo?
Westmoreland lankoko? — Ei, hyvä lanko;
Jos meidät kuolo merkkii, kyllin meistä
On hukkaa maallemme; jos eloon jäämme,
Min harvemmat, sen suurempi on maine.
Jumalan olkoon tahto! Sen vain sanon:
Äl' yhtäkään sa miestä lisää toivo.
Nimessä Zeun, en ole kullanahne,
En kysy, kuka varoillani elää,
En sure, jos ken vaatteitani käyttää,
En huoli moisist' ulkoseikoista;
Mut syntiä jos kunnian on himo,
Niin elävistä olen syntisin.
Ei, Englannist' ei miestä yhtäkään!
En parhaan toivonikaan nimessä,
En, jumalauta, kunniaa sen vertaa
Voi antaa pois, kuin veis mult' yksi lisää!
Ei, miest' ei yhtään lisää! Ennen huuda,
Westmoreland, kaiken sotajoukon kuullen,
Jos kellä halua ei taistella,
Niin menköön matkaan; passins' oiti saakoon
Ja kukkaroonsa rahaa matkaa varten.
Sen kanssa yhdess' emme tahdo kuolla,
Ken pelkää kuolla meidän seurassamme.
Tää päivä Crispianuksen on pyhä:[8]
Ken tästä päiväst' eloon jää ja kotiin
Hengissä palaa, seisaalleen hän nousee,
Kun lausut päivän tään, ja oikoo varttaan,
Kun kuulee nimen Crispianuksen.
Ken tänään henkiin jää ja vanhaks elää,
Hän joka vuosi viettää juhlailtaa
Ja sanoo: "huomenna on Crispianus";
Ja hihan nostaa, näyttää arpensa
Ja sanoo: "nuo sain Crispianuksena".
On vanhan muisti huono; vaan jos kaikki
Hän unhottaa, niin muistaa, lisäämällä,
Mit' urhotöitä tänäpänä teki.
Ja silloin meidän nimet, hänen suussaan;
Niin tuttavat kuin arkinaiset sanat —
Kuningas Henrik, Bedford, Exeter,
Warwick ja Talbot, Salisbury ja Gloster —
Ne maljain vaahdotessa muistiin elpyy.
Tarinan ukko kertoo pojalleen,
Ja tästä päiväst' alkain aikain loppuun
Ei päivä Crispianuksen niin pääty,
Ett'emme tulis puheeks me, me harvat,
Me onnellisen harvat, veljet kaikki.
Ken tänään kanssain verta vuodattaa,
On veljeni; jos kuinka halpa olkoon,
Niin tämä päivä hänet aateloi.
Ja herrat Englannin, nyt vuoteell' ollen,
Kiroovat kerran, ett'ei olleet täällä,
Noloina kuunnellen, kun joku haastaa,
Jok' oli Crispianuksena myötä.
(Salisbury tulee.)
SALISBURY.
Välehen valmistukaa, majesteetti;
Komeina riveiss' ovat ranskalaiset
Ja viipymättä meihin hyökkäävät.
KUNINGAS HENRIK.
Valmist' on kaikki, jos on miehuus valmis.
WESTMORELAND.
Sen vieköön, jonka miehuus nyt jää jälkeen!
KUNINGAS HENRIK.
Apua Englannist' et enää toivo?
WESTMORELAND.
Jumala suokoon, että te ja minä
Avutta voisimme ja yksin kestää
Tään taistelun!
KUNINGAS HENRIK.
Nyt meiltä toivot pois
Viistuhat miestä; parempi se sentään,
Kuin että meille toivot yhden lisää. —
Toimeensa kukin! Herra teitä kaitkoon!
(Torventoitauksia. Montjoy tulee.)
MONTJOY.
Kuningas Henrik, kysyn vielä kerran:
Sopia tahdotko nyt lunnaistasi,
Ennenkuin taattu tappios on varma:
Niin, totta, lähell' olet kurimusta,
Ett' ottaa sinut pyörre. Armosta
Sua vielä pyytää konnetaabeli
Väkesi taivuttamaan katumukseen,
Niin että sielut rauhass' eroaisi
Kentiltä näiltä, missä ruumis-raukkain
Mädätä täytyy.
KUNINGAS HENRIK.
Ken sun lähetti?
MONTJOY.
Ranskanmaan konnetaabeli.
KUNINGAS HENRIK.
Vie hälle sama vastaus kuin viimein:
Mun ensin lyökööt, sitten luuni myökööt.
Jumala! Miks näin raukkaa ivataan?
Mies, joka jalopeuran eläessä
Sen nahan möi, ajossa itse kuoli.
Monenkin meidän ruumis täällä varmaan
Kotoisen haudan saa, ja vaskeen siihen
Tään päivän teot piirretään, sen takaan.
Ne, jotka sankarluunsa Ranskaan jättää,
Uroina kuollen, vaikk' on tunkioonne
Ne haudattuina, kuulun nimen saavat;
Aurinko heitä tervehtää ja taivoon
Suitseena nostaa heidän kunniansa,
Mut ruumiit teiltä ilman myrkyttää,
Haisullaan siittäin Ranskaan ruttotaudin.
Siis brittiemme tarmon voima nähkää:
Kuolleinakin, kuin kimmoava kuula,
Ne uuteen tuhon vauhtiin ponnahtaa
Ja hävitys- ja murhetyötään uusii.
Suvaitkaa että haastan ylvästellen:
Sanokaa teidän konnetaabelille,
Ett' olemme vain arkisotureita;
Vetiset marssit hankalilla mailla
Korut ja kullat meist' on tahrinut;
Ei sotajoukoss' ole siiven tynkää —
Jok' osoittaa, ett'emme pakoon lennä —
Ja aika meistä sirouden karsi;
Mut puhdas, jumalaut', on joka sydän;
Soturit sanovat, ett' ennen iltaa
Heill' uudet vaatteet on, tai riisuvat he
Pään kautta Ranskan miehilt' uljaat takit
Ja heidät palveluksest' ajavat.
Jos niin käy — jota Jumalalta toivon —
Niin lunnaani on pian suoritettu.
Siis, airut, säästä vaivas, älä tänne
Lunnaille enää tule, rakas airut;
Sen vannon, muut' en anna kuin nää raajat,
Ja nekin sellaisina, ettei niillä
Suurt' ole virkaa. Tämä vastuu vie.
MONTJOY.
Vien, Henrik kuningas. Siis, Herran haltuun!
Et koskaan enää airutta sa kuule.
KUNINGAS HENRIK.
Lunnaille, varon, tulet vielä kerran.
(Yorkin herttua tulee.)
YORK.
Kuningas, nöyräst' anon polvillani,
Ett' etujoukkoa ma johtaa saan.
KUNINGAS HENRIK.
Saat, uljas York. — Nyt, miehet, taistoon kohta!
Jumala, kaikki mieltäs myöten johda!
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Tappelutanner.
(Miekankalsketta. Hyökkäyksiä. Ranskalainen sotamies,
Pistooli ja poika tulevat.)
PISTOOLI.
Antaudu, koira!
R. SOTAMIES. Je pense que vous êtes un gentilhomme de bonne qualité.
PISTOOLI.
Mitä kalitat? No, kalita ja soita:
Oletko aatelia? Mikä nimes? Laula!
R. SOTAMIES. O, seigneur Dieu!
PISTOOLI.
O sinjör Djö, se on kai aatelia?
Sanani punni, sinjör Djö, ja huomaa,
O sinjör Djö, ett' alle säilän juokset,
Jos suuria et lunnait', o sinjör,
Minulle maksa.
R. SOTAMIES. Miséricorde! prenez pitié de moi! ne me tuez point!
PISTOOLI.
Niin, pengo, pengo! Vähät täss' ei auta.
Ma muuten karmosiini-pisaroina
Sun nielustasi sydänkalvos katkon.
R. SOTAMIES. Est-il impossible d'échapper à la force de votre bras? Ah, dégagez-le de ma gorge! N'allez pas me la couper?
PISTOOLI.
Mitä? Kuparia, koira?
Kirottu, kärväs vuorivuohi sinä,
Vai kuparia tarjoat!
R. SOTAMIES. O, pardonnez moi!
PISTOOLI.
Pari tonnia! Se riittää. Tänne, poika!
Kysy tuolta ranskalaiselt' orjalta,
Mik' on hän nimeltään!
POIKA. Ecoutez: comment vous appellez-vous?
R. SOTAMIES. Monsieur Louis.
POIKA.
Hän sanoo, että hänen nimensä on herra Louis.
PISTOOLI. Vai herra Lui! Minä hänen luimin ja huimin ja suimin: laula se hänelle ranskaksi.
POIKA.
En tiedä mitä on ranskaksi: luimin, huimin, suimin.
PISTOOLI.
Sano, ett' on valmis: kurkun hältä katkon.
R. SOTAMIES. Que dit-il, monsieur?
POIKA. Il m'ordonne de vous dire que vous vous teniez prét, car ce soldat ici est disposé tout à l'heure à vous couper la gorge.
PISTOOLI.
Oui, couper gorge, par ma foi, sa orja!
Niin, anna tänne kruunut, kirkkaat kruunut,
Sun muuten vatkuks tämä miekka nuijii.
R. SOTAMIES. _O, je vous supplie pour l'amour de dieu, pardonnez moi! Je suis gentilhomme d'une bonne maison; épargnez ma vie, et je vous donnerai deux cents écus.
PISTOOLI.
Mitä sanoo hän?
POIKA. Pyytää teitä säästämään hänen henkeään; hän on aatelia ja hyvää sukua, ja lunnaiksi hän tarjoo teille kaksisataa kruunua.
PISTOOLI.
Siis sano, että lauhtuu vihani
Ja että hänen kruununs' otan vastaan.
R. SOTAMIES. Petit monsieur, que dit-il?
POIKA. Quoique se soit contre son serment de donner quartier à aucun prisonnier, néanmoins, pour les écus que vous lui avez promis, il est content de vous mettre en liberté.
R. SOTAMIES. Sur mes genoux je vous rends mille remerciments, et je m'estime heureux d'être tombé entre les mains d'un chevalier qui est, je pense, le seigneur de l'Angleterre le plus distingué pour sa valeur.
PISTOOLI.
Selitä tuo minulle, poika.
POIKA. Hän kiittää teitä tuhat kertaa polvillaan ja pitää itsensä onnellisena, kun on joutunut — niinkuin luulee — uljaimman, urhoollisimman ja suuriarvoisimman englantilaisen loordin käsiin.
PISTOOLI.
Niin totta, verenimijä kuin olen,
Niin laupias nyt tahdon olla. Tule!
(Menee.)
POIKA. Suivez le grand capitaine.
(Ranskalainen sotamies menee.)
En ole koskaan kuullut niin täyteläistä ääntä niin tyhjästä sydämmestä; mutta totta sanoo sananlasku: "tyhjä astia kumisee." Bardolphissa ja Nymissä oli kymmenen kertaa enemmän miehuutta, kuin tuossa vanhan komedian kiljuvassa paholaisessa, jonka kynsiä kuka hyvänsä voi puutikarilla leikellä; ja kuitenkin nuo molemmat hirtettiin; ja niin olisi käynyt tämänkin, jos hän olisi tohtinut rohkeasti jotakin varastaa. Minun täytyy jäädä kuormapoikien kanssa kalustomme luo; ranskalaiset saisivat hyvän saaliin, jos sen tietäisivät; vartijoina on pelkkiä poikia.
(Menee.)
Viides kohtaus.
Toinen kohta tappelutannerta.
(Miekankalsketta. Dauphin, Orleans, Bourbon,
konnetaabeli, Rambures y. m. tulevat.)
KONNETAABELI. O, diable!
ORLEANS. O, seigneur! La journée est perdu, tout est perdu!
DAUPHIN. Mort de ma vie! Hukassa kaikki, kaikki! Ikuinen häpeä ja ylenkatse Ivaten istuu sulkatöyhdöissämme. — Méchante fortune, O! Älkää juosko pois.
(Lyhytaikaista miekankalskttta.)
KONNETAABELI.
Niin, kaikki rivimme on hajoitettu.
DAUPHIN.
Häpeän kirot! — Tehdään itsensurma!
Nuo nekö raukat, joista arpaa löimme?
ORLEANS.
Tuo kuningasko meille lunnaat maksaa?
BOURBON.
Häpeä, häpeä, ikuinen häpeä!
Kuolkaamme kunnialla! — Taaskin taapäin!
Ken Bourbonia seurata ei tahdo,
Hän menköön, lakki kädess' oven salpaa
Pidelköön, niinkuin kehno parittaja,
Kun orja, koiraani ei parempi,
Sominta hänen tyttäristään raiskaa.
KONNETAABELI.
Hajaannus kaatoi, auttakoon se myös!
Nyt joukoin uhratkaamme henkemme!
ORLEANS.
On kyllin meissä vielä miekkamiestä
Tukauttamaan tungokseemme britit,
Jos voisi aatellakaan järjestystä.
BOURBON.
Järjestys hiiteen! Tungokseen vain äkin!
Jos jatkuu elo, jatkuu häpeäkin.
(Menevät.)
Kuudes kohtaus.
Toinen kohta tappelutannerta.
(Miekankalsketta. Kuningas Henrik tulee
sotajoukkoineen; Exeter ynnä muita.)
KUNINGAS HENRIK.
Työ oiva tehty, uljaat kansalaiset,
Mut viel' ei kaikki: voitto viel' ei meidän.
EXETER.
Terveiset Yorkin teidän armollenne.
KUNINGAS HENRIK.
Elääkö setä York? Näin kuinka hän
Kolmasti kaatui tunnin kuluessa
Ja nousi kolmasti ja taistel' yhä,
Verissä kypärästä kannukseen.
EXETER.
Ja siinä korussaan nyt urho uljas
Somistaa kenttää; vierustoverina,
Ja kunniakkaat haavat kaunisteena,
Suffolkin jalo kreivi myöskin makaa.
Kuol' ensin Suffolk; hurmeen huolittamaa
York, rikki rouhittuna, lähestyi,
Sivelti partaa, suuta antoi haavain,
Jotk' otsass' ammottivat verisinä,
Ja huusi ääneen: "Varro, rakas Suffolk!
Sua henken' halaa seuraks taivaaseen;
Oi, rakas sielu, sieluani varro,
Niin että sylitysten lentäisimme,
Niinkuin me kunniankin kilpakentäll'
Olimme aina ritaruudess' yhtä!"
Nyt siihen saavuin, häntä rohkaisin,
Hän katsoi mua silmiin, hymyili,
Ojensi kättään, tarttui raukeasti
Mun käteeni ja sanoi: "Rakas loordi,
Jäähyväiseni viekää herralleni!"
Nyt kääntyi, haavoitetun käden kiersi
Suffolkin kaulaan, huulet huuliin painoi;
Ja näin hän kuolemalle kihlattuna,
Verensä sinetillä vahvisti
Jalosti päättynehen ystävyyden.
Niin kaunist' oli tuo; se nämä vedet
Minusta pusersi, vaikk' estää koitin;
Mut miestä siihen minussa ei ollut,
Ja koko äitini nyt tuli silmään,
Ja kyyneleet mun valtas.
KUNINGAS HENRIK.
Teit' en moiti;
Kun kuulen tuon, niin silmäin sumeus
Mun täytyy voittaa, muuten nekin tulvii. —
(Miekankalsketta.)
Mut kuulkaa! Mitä uutta rymäkkää?
Hajonneet joukkonsa on Ranska koonnut;
Siis kaikki sotavangit tapettakoon!
Se käsky kuuluttakaa.
(Menevät.)
Seitsemäs kohtaus.
Toimn kohta tappelutamurta.
(Miekankalsketta. Fluellen ja Gower tulevat.)
FLUELLEN.
Lyöd kuoljaks pojat da trossin! Se on järjestäs sotareklamentei vasta;
se on simmost riivatun kanaljantyöt, ymmärrättäk te, ku ikänäs oll voi.
Eiks nii, sanokka omantunton mukka.
GOWER. On tosiaankin; eivät ole yhtäkään poikaa jättäneet henkiin; ja samat pelkurit koirat, jotka tappelusta lähtivät käpälämäkeen, ovat tämän verityön tehneet; sitä paitse ovat polttaneet ja vieneet pois kaikki, mitä oli kuninkaan teltassa; jonka tähden kuningas onkin, oikeuden ja kohtuuden mukaan, käskenyt jokaisen sotamiehen leikata sotavangiltaan kurkun poikki. Oi, mikä komea kuningas!
FLUELLEN. Nii, hän onki syntyn Monmouthis, kapteen Gower. Mikä se kaupunk nimeltäs onka, misä Aleksanter iso synnys?
GOWER.
Aleksanteri suuri.
FLUELLEN. Älkkästäs, eiköst se iso ol suur? Iso, tai suur, tai korkki, tai ylppi, tai suurhenkine, eiks ne kaik ol yht ja sama, vähä vaan toisel viissi?
GOWER. Luulen, että Aleksanteri suuri oli syntynyt Makedoniassa; hänen isänsä oli Filip Makedonialainen nimeltään, minun tietääkseni.
FLUELLEN. Niin oikke, mnääki luulen, ett Makedonias se Aleksanter on syntyn. Näettäk, kapteen, jos te katoisitt mailman kartast, niin te näkisin, sen mnää sano, ku vertta Makedonia Monmouthihi, ett paikkas puolest, näettäk, ova molema yhtläise. Makedonias o joki, ja Monmouthis on sitt viel kans joki; se on Wye se Monmouthi joki, mut mnuun päästen on menn, mikä sen toise joe nimi on; mut se ei tee mittä, ne on yht niin ku mnuun sormen on yht mnuun sormen kans, ja molemis on loht. Jos te visust lukisit Aleksanterin elämäntarina, nii Henrik Monmouthi elämäntarin passaisis sen peräst kohtlaise hyvin. Aleksanter — Jumal sen tietä ja te kans sen tiedätt — ol vihoisas ja kiukusas ja harmisas ja sapesas ja äkpäisäs ja kiusahengisäs ja, jos hän ol jonku naukun ottan, oluhumalas ja suutuspäisäs tappan kaikken parhama ystäväs.
GOWER. Meidän kuningas ei ole siinä hänen kaltaisensa: hän ei ole koskaan tappanut ketäkään ystävistään.
FLUELLEN. Se ei ol hyvin teht, ymmärrättäk te, kun te syött sanan toise suust, ennen ku se on pääs ja lopus. Mnää puhun vaan kuvis ja vertauksis; simmott ku Aleksanter tapoi ystäväs Klitukse olupäisäs ja humalas, simmott Henrik Monmouth kans selväl pääl ja täydes järjes kyöräs pois se lihava ritari, joll on se suur tupulivatt ja joka on täynnäs juonei ja kurei ja koukui ja kommervenkei; mnää ole unohtan häne nimes.
GOWER.
Sir John Falstaff.
FLUELLEN.
Nii oikke; hyvi miehi, sen mnää sano, on Monmouthis syntyn.
GOWER.
Tässä tulee hänen majesteettinsa.
(Miekankalsketta. Kuningas Henrik tulee ja hänen kanssaan
osa englantilaista sotavoimaa, Warwick, Gloster, Exeter y.m.)
KUNINGAS HENRIK.
Nyt, Ranskaan tultuani, ensi kertaa
Mun valtaa viha. — Airut, ota torvi,
Mäelle tuonne ratsumiesten luokse
Ratsasta, sano, että tulkoot alas,
Tapella kanssamme jos tahtovat.
Tai menkööt matkaan; heit' en kärsi nähdä.
Jos kumpaakaan he eivät tee, niin tullaan
Me heidän luo, ja heidät karkoitamme
Niin nopeaan kuin ennen sinkoili
Kiviä lingoist' assyrialaisten.
Tapamme kaikki, jotka vangiks saimme,
Ja niistä, joita vasta saamme, ketään
Ei armahdeta. Tuo vie tieto heille.
(Montjoy tulee.)
EXETER.
Suurvaltiaani, täss' on Ranskan airut.
GLOSTER.
On katse hällä nöyrempi kuin äsken.
KUNINGAS HENRIK.
No, mitä tahdot, airut? Tarjosinhan
Nää luuni lunnaiksi, etkö muista? Taasko
Lunnaita vaadit?
MONTJOY.
Enkä, majesteetti.
Vain armollinen lupa suokaa meille
Tään verikentän läpi kulkea,
Lukea kuolleemme ja haudata,
Ja aatel' alhaisosta erotella;
Näet, monet meidän prinssit — mikä kurjuus!
Viruvat palkkaorjain veress' aivan;
Ja moukkain ruumiskolhot prinssivereen
On uponneet; ja ratsut nilkkaan asti
Hurmeessa kahlaa, polkein rautakengin
Ja raivopäissään kuolleit' isäntiään,
Uudestaan heidät tappain. Majesteetti,
Levossa meidän salli kenttää käydä
Ja ruumiit järjestää.
KUNINGAS HENRIK.
En totta tiedä,
Meidänkö voitto on vai eikö ole: —
Näet, teidän ratsaitanne vielä nähdään
Kedolla laukkaavan.
MONTJOY.
On voitto teidän.
KUNINGAS HENRIK.
Herralle kiitos, eikä voimillemme!
Mik' on tuo linna tuossa lähell' aivan?
MONTJOY.
Agincourt.
KUNINGAS HENRIK.
Agincourtin tappelu
Siis tämä olkoon, joka taisteltiin
Crispianus-Crispinuksen päivänä.
FLUELLEN. Teijän papan papa, korkkimuistone vainaja, herr majesteeti luvall, ja teijän papan papan velimies, Edward, se must prins, tappel — simmott mnää olen kronikois luken — oikken pulskjan tapluksen tääl Franskamaal.
KUNINGAS HENRIK.
Niin tekivät, Fluellen.
FLUELLEN. Oikke sanott, herr majesteet; jos herr majesteet tykkä muista, niin ne Walesin miehet tappel yhdes trekolis, josa kasvoi sipulei, ja kannoiva sipuli lakisas; mikä, niinku herr majesteet tietä, o viel tänäpäivän kunjaline sotamerk, ja mnää luulen, ett herr majesteet ei häppe kantta sipuli lakisas pyhän Taavetin päivän.
KUNINGAS HENRIK.
Sit' arvonmerkkinä ma muistoks kannan;
Min' olen walesiläinen, hyvä maanmies.
FLUELLEN. Kaikk Wye-joe vesi ei voi virutta pois herr majesteetin kropast sitä walesilaist vert, sen mnää takka; Jumal siunakkon ja varjelkkon sitä, niin kauan ku se häne armolles passa ja herr majesteetil kans.
KUNINGAS HENRIK.
Suur kiitos, hyvä kansalaiseni!
FLUELLEN. Jessus sentä, mnää ole herr majesteetin kansalaine, mnää en sill väli pid, vaikk sen kuka tiedäisis; kyl mnää se sano vaikk koko mailmal; mnuun ei tarvitt hävet herr majesteetti, jumalal kiitos, niin kauan ku herr majesteet on kunjaline mies.
KUNINGAS HENRIK.
Jumala suokoon mun se aina olla. —
Te mukaan menkää, airuet, ja mulle
Kummankin puolen kaatuneista tuokaa
Sanomat tarkat. — Tuo mies tuokaa tänne.
(Osoittaa Williamsia. Montjoy y.m. menee.)
EXETER.
Soturi sinä, tule kuninkaan eteen.
KUNINGAS HENRIK.
Soturi sinä, miksi kannat tuota hansikasta lakissasi?
WILLIAMS. Teidän majesteettinne luvalla, se on erään miehen pantti, jonka kanssa minun olisi niinkuin määrä tapella, jos hän vielä on elossa.
KUNINGAS HENRIK.
Englantilaisenko?
WILLIAMS. Teidän majesteettinne luvalla, riiviön, joka tässä viime yönä rehenteli; jos hän vielä elää ja tohtii vaatia takaisin tämän hansikkaan, niin olen minä vannonut sivaltaa häntä korvalle; taikka jos minä satun näkemään oman hansikkaani hänen lakissaan, — jota hän, niin totta kuin on soturi, vannoi kantavansa, jos eloon jäisi, — niin pyyhkäisen sen siitä, niin että tuntuu.
KUNINGAS HENRIK.
Mitä arvelette, kapteeni Fluellen?
FLUELLEN. Hän o muuton pelkur ja roist, herr majesteeti luvall, mnuun tunton mukka.
KUNINGAS HENRIK. Mutta voisi sattua, että hänen vastustajansa on suurisukuinen ylimys, joka on vapaa vastaamasta tuonsäätyisen haastoon.
FLUELLEN. Vaikk hän olisis yht suur ylimys ku ite perkel ja Lucifer ja Pelsepuup; nii on, näettäk, herr majesteet, tarppelist ett hän pitä sanas ja lupaukses. Jos hän syö sanas, nii on häne maines simmone roist ja hunsvott, ku ikänäs on mustil kengil kulken jumalan kuival maal, mnuun tunton mukka.
KUNINGAS HENRIK.
Pidä siis sanasi, poikaseni, kun tapaat sen miehen.
WILLIAMS.
Sen teen, herra maejesteetti, niin totta kuin elän.
KUNINGAS HENRIK.
Kenen joukossa palvelet?
WILLIAMS.
Kapteeni Gowerin, herra majesteetti.
FLUELLEN.
Gower on hyvä kapteen, kyll hän o viisas ja ulosoppin sotareklamenteis.
KUNINGAS HENRIK.
Kutsu hänet tänne luokseni, soturi.
WILLIAMS.
Kyllä, herra majesteetti.
(Menee.)
KUNINGAS HENRIK. Tuossa, Fluellen: pistä tuo lakkiisi ja kanna sitä minun muistokseni. Kun Alençon ja minä yhdessä makasimme maassa, riistin tuon hansikkaan hänen kypäristään; jos joku sitä vaatii takaisin, niin on hän Alençonin ystävä ja minun henkeni vihollinen; jos jonkun semmoisen tapaat, niin iske kiinni, jos minua rakastat.
FLUELLEN. Herr majesteet teke mnuul nii suuren kunja, ku alamaisen sydän vaan toivo taita. Mnää tahdoisisi miälellän nähd se miehe, joll' on vaan kaks jalkka, joka täst hanskast ottas ittes, siin kaik; mut mnää tahdoisisi sen miälellän kerra nähd, ja Jumal armos suokko, ett mnää se näkisisi.
KUNINGAS HENRIK.
Tunnetko Gowerin?
FLUELLEN.
Hän on mnuun kaikken paras ystävän, teijä luvallan.
KUNINGAS HENRIK.
Mene ja etsi hänet ja tuo hänet tänne telttaani, ole hyvä.
FLUELLEN.
Kyl mnää hänen tuo.
(Menee.)
KUNINGAS HENRIK.
Te, mylord Warwick, ja te, veli Gloster,
Jälissä seuratkaa Fluellenia.
Tuo hansikas, min hälle muistoks annoin,
Se pian hälle tuottaa korvapuustin;
Se tuon on soturin; sit' itseni
Mun tulis kantaa, välipuheen mukaan.
Sa seuraa häntä, hyvä lanko Warwick;
Tuo soturi jos häntä lyö — ja varmaan
Hän pysyy sanassaan, hän siks on jäykkä —
Vois siitä äkkiturma syntyä;
Fluellen tuo on urhokas ja, — sappi
Jos hällä yltyy, — tulinen kuin ruuti
Ja väleen kostaa loukkauksen; mene
Ja katso siis, ett'eivät toistaan vikaa. —
Te, setä Exeter, mua seuratkaa.
(Menevät.)
Kahdeksas kohtaus.
Kuningas Henrikin teltan edustalla.
(Gower ja Williams tulevat.)
WILLIAMS. Uskokaa pois, se on sen tähden, että hän aikoo lyödä teidät ritariksi, kapteeni.
(Fluellen tulee.)
FLUELLEN. Jumalan armo teijän kansan, herr kapteen! Mnää pyydä ny teit, tulkka sivaa kuninkan tyijö; siell on kukaties runssamppa hyvytt teil, kun mist te olett ymmärtän untaka nähd.
WILLIAMS.
Tunnetteko, herra, tämän hansikkaan?
FLUELLEN.
Jaa, ett jos mnää tunne se hanska? Tunnen kyll, hanska ku hanska.
WILLIAMS.
Minä tunnen tuon tuossa, ja vaadin sen takaisin tällä tavalla.
(Lyö häntä korvalle.)
FLUELLEN. Jessukse veri! Senkin turkasen pettur, jommost ei ol toist koko mailman laveudes, eik Franskamaas, eik Englannimaas.
GOWER.
Mitä teet sinä, konna?
WILLIAMS.
Luuletteko minua sanani syöjäksi?
FLUELLEN. Pois tielt, kapteen Gower! Sen petoksen palkaks mnää anna selksauna, se mnää sano.
WILLIAMS.
Minä en ole mikään petturi.
FLUELLEN. Se on vale snuun oman turppahas. — Mnää vaadin teit, herr majesteeti nimes, fangittema se miehe, se on Alençoni herttuan ystäv.
(Warwick ja Gloster tulevat)
WARWICK.
Mitä nyt, mitä nyt? Mikä asiana?
FLUELLEN. Lord Warwick, täsä on, Jumalal kiitos siit, saat ilm, näettäk, niin kovast myrkyline petos, etei simmost voitaisis toivo muut kun suvipäivän. Täsä on herr majesteet.
(Kuningas Henrik ja Exeter tulevat.)
KUNINGAS HENRIK.
Mikä nyt? Mikä asia?
FLUELLEN. Herr majesteet, täsä on yks konn ja pettur, joka, näettäk, herr majesteet, revei pois se hanska, ku herr majesteet ott Alençonin kypärist.
WILLIAMS. Armollinen herra kuningas, se oli oma hansikkaani, tässä on sen pari, ja se, jolle sen annoin hänen omansa sijaan, lupasi sitä kantaa lakissaan; minä lupasin lyödä häntä korvalle, jos hän sen tekisi. Kohtasin nyt tämän miehen, jolla oli hansikkaani lakissaan, ja olen pitänyt sanani.
FLUELLEN. Herr majesteet kuule ny, kaikel kunjoituksel herr majesteetin miehulisuut kohta, kummone förpaiskatt, viheljäine, kemeini ja rupine roist hän on. Mnää pyydä, ett herr majesteet annaisis mnuul todistukse ja takkaukse ja vakutukse siit, ett tämä täsä on Alençoni hanska, ku herr majesteet mnuul annoi, parhan tuntos mukka.
KUNINGAS HENRIK. Anna tänne hansikkaasi, soturi; katso, tässä on sen pari. Minua sinä lyödä lupasit; ja monet karvaat sanat sulta kuulin.
FLUELLEN. Herr majesteeti luval, hän kaulallas siit vastakko, jos viel on sotareklamentei mailmas.
KUNINGAS HENRIK.
Nyt kuinka voit sa minut hyvittää?
WILLIAMS. Kaikki loukkaukset, armollinen majesteetti, tulevat sydämmestä; mutta minun sydämmestäni ei ole koskaan tullut mitään, mikä olisi voinut teidän majesteettianne loukata.
KUNINGAS HENRIK.
Meit' itseämme olet loukannut.
WILLIAMS. Herra majesteetti, te ette tullut omassa hahmossanne, te ilmestyitte tavallisena ihmisenä, yö ja pukunne ja alhainen käytöksenne sen todistavat; ja sen, mitä teidän majesteettinne siinä hahmossa sai kärsiä, pyytäisin että lukisitte sen omaksi syyksenne eikä minun, sillä, jos olisitte ollut se, miksi teitä luulin, en olisi mitään rikosta tehnyt; antakaa siis anteeksi, armollinen majesteetti.
KUNINGAS HENRIK.
Kruunuilla, setä hyvä, täyttäkää
Tuo hansikas, ja antakaa se hälle. —
Siit' ota vaari, poikani, ja pidä
Lakissas sitä arvonmerkkinä,
Siks kuin sen vaadin. — Tuokaa hälle kruunut!
Sopikaa hänen kanssaan, kapteeni.
FLUELLEN. Kautt tämän päivän valkeude, sil pojal on sydän krupusas. — Tosa on teil kakstoistkymment äyri, ja mnää pyydä, peljäkkä jumala ja pysykkän erinäs torast ja riidast ja metelist ja tapluksest, se on teil paras, sen mnää sano.
WILLIAMS.
En huoli teidän rahoistanne.
FLUELLEN. Se o hyväst sydämest; näettäk, te voitt sill antta paikat teijän kenkiän; ottakka poies vaa; mitä vart te olett nii ujo? Teijän kenkän ei ol parast sortti; se killink on oikki, sen mnää sano; jos ei ol, niin kyl mnää se riko.
(Englantilainen airut tulee.)
KUNINGAS HENRIK.
No, airut, onko kuolleet luettu?
AIRUT.
Täss' ovat ranskalaisten kaatuneet.
(Antaa paperin.)
KUNINGAS HENRIK (Exeterille).
Mit' arvonhenkiloitä vankinamme?
EXETER.
Kuninkaan nepas, Orleansin Kaarle,
Juhana Bourbon, herra Bouciqualt,
Ja joukko parooneja, ritareita
Ja knaappeja, viistoistasataa täyteen,
Pait' alhaisoa.
KUNINGAS HENRIK.
Kaatuneita, näen mä,
Kymmenentuhatta on ranskalaista,
Ja näistä sata kuusikolmatta
On prinssejä ja joukonjohtajia;
Knaappeja, ritareita, aatelia
Kahdeksantuhat neljäsataa, joista
Viisisataa eilen lyötiin ritareiksi;
Siis noista kymmenestä tuhannesta
Kuustoistasataa oli palkkamiestä;
Muut oli prinssejä ja parooneita,
Loordeja, ritareita, knaappeja
Ja muuta suurisukuist' aatelia.
Kuuluimmat kaatuneista ovat nämä:
Charles de la Bret, suurkonnetaabeli,
Jaques Chatillon, maan yliamiraali,
Lord Rambures, joutsimiesten päällikkö,
Suurmestar', urhoollinen Guiscard Dauphin,
Anton, Brabantin herttua ja veli
Burgundin herttuan, John, Alençonin,
Ja Edward, Barin herttua; uljaat kreivit:
Grandpré ja Roussi, Fauconberg ja Foix,
Beaumout ja Marie, Vaudemont ja Lestrale.
Se kuninkaallinen on kuolinseura! —
Mut missä meidän kuolleiden on lista?
(Airut antaa toisen paperin.)
Herttua Edward York, ja kreivi Suffolk,
Sir Richard Ketly, Davy Gam, esquire:
Ei muita ylhäisiä; sotureita
Vain viisikolmatta. Oi, Jumala,
Sun kätes tässä johti! Meidän ei,
Vaan sun on voimas yksin tehnyt kaikki. —
Milloinka, sotajuonta käyttämättä,
Suorassa tasapäässä tappelussa
Näin suurta ja näin pientä hukkaa nähty
On puolella ja toisella? — Sun, Herra,
Sun kunnia on yksin!
EXETER.
Ihmeellistä!
KUNINGAS HENRIK.
Nyt kulkueessa kylään! Surma sille, —
Se julistakaa sotajoukoillemme —
Ken työstään kerskailee ja Jumalalta
Vie kunnian, mik' yksin hälle tulee!
FLUELLEN. Eiks olisis luvalist, herr majesteeti luval, sanno kui palj niit kuoleit on?
KUNINGAS HENRIK.
On, kapteeni, mut tunnustuksen', että Jumala taistellut on puolestamme.
FLUELLEN.
Nii, mnuun tunton mukka, siin hän tek kovast hyvin.
KUNINGAS HENRIK.
Pyhiä menoja nyt noudattain
Non nobis laulakaamme ja Te deum.
Kun haudattu on kuolleet, pois Calais'hen;
Sielt' Englantiin. Ei ole koskaan vielä
Palattu Ranskasta näin ilomiellä.
(Menevät.)