Ensimmäinen kohtaus.
Ardennien metsä.
(Rosalinda, Celia ja Jaques tulevat.)
JAQUES. Kuules, soma nuorukainen, saanko sinuun lähemmin tutustua?
ROSALINDA. Sanovat, että olette synkkämielinen herra.
JAQUES. Niin olenkin; se on enemmän mieleistäni kuin nauraminen.
ROSALINDA. Ne, jotka toisessa tai toisessa liioittelevat, ovat inhottavia räiviä ja joutuvat kaikenlaisen moitteen alaisiksi pahemmin kuin juomarit.
JAQUES. Mutta hyvä on olla juro ja puhumaton.
ROSALINDA. Siis on hyvä olla pölkky.
JAQUES. Minussa ei ole oppineen synkkämielisyyttä, joka on kilvoittelua; eikä soittotaiteilijan, joka on haaveilua; eikä hovimiehen, joka on ylpeyttä; eikä soturin, joka on kunnianhimoa; eikä lakimiehen, joka on oveluutta; eikä naisen, joka on turhamaisuutta; eikä rakastajan, joka on kaikkia näitä yhteensä; vaan minun raskasmielisyyteni on minun omaani, monenmoisista aineksista valmisteltua, monenmoisista sekoituksista kiehitettyä, ja itse asiassa kokonaistutkistelemus matkoistani, joiden tuhkatiheä jauheleminen sotkee minut sangen lystilliseen surunvoittoisuuteen.
ROSALINDA. Vai matkailija! Toden totta, teillä on suuri syy olla surunvoittoinen. Varon että olette myynyt omat maanne, katsellaksenne muiden maita. Ken on paljon nähnyt eikä mitään omista, sillä on silmät rikkaat ja kädet köyhät.
JAQUES. Mutta minä olen saanut kokemusta.
ROSALINDA. Ja kokemuksenne tekee teidät surunvoittoiseksi. Ennemmin minä pitäisin narria, joka tekee minut iloiseksi, kuin kokemusta, joka tekee minut surulliseksi. Ja sitten vielä matkustella mokoman takia!
(Orlando tulee.)
ORLANDO. Iloa, rauhaa, rakas Rosalinda!
JAQUES. Jääkää Jumalan haltuun, jos aiotte puhua runoa.
(Menee.)
ROSALINDA. Hyvästi, herra matkailija! Muistakaa vain sammaltaa ja käydä ulkomaan vaatteissa, halventaa kaikkia oman maan hyviä puolia, olla riidoin syntyperänne kanssa, ja morkata Jumalaa siitä, että on tehnyt teidät semmoiseksi kuin olette; muuten tuskin uskon, että olette gondolissa uinut.[11] — No, Orlando, missä te olette ollut koko tämän ajan? Tekö rakastaja? — Jos vielä kerran teette minulle tällaiset kepposet, niin älkää enää koskaan tulko silmäini eteen.
ORLANDO. Rakas Rosalinda, enhän tule tuntiakaan myöhemmin kuin lupasin.
ROSALINDA. Rakastajako unohtaa lupauksensa kokonaisen tunnin! Joka jakaa minuutin tuhanteen osaan ja laiminlyö vain yhden tuhannesosan osankaan minuutista lemmenseikoissa, hänestä voi sanoa, että Cupido on häntä olalle taputellut, mutta sydän on eheä, siitä vastaan.
ORLANDO. Anteeksi, rakas Rosalinda!
ROSALINDA. Jos olette näin myöhästelevä, niin älkää enää tulko silmieni eteen; yhtä hyvin näkisin, että raakku minua kosisi.
ORLANDO. Raakku?
ROSALINDA. Niin, raakku; sillä vaikka se tulee hitaasti, niin se kantaa päänsä päällä kotansa, joka luullakseni on parempi leskeneläke, kuin minkä te voitte vaimollenne antaa. Sitä paitsi se tuo kohtalonsa mukanaan.
ORLANDO. Mikä se?
ROSALINDA. He, sarvet; joista mokomista te muuten saatte kiittää vaimojanne; mutta sillä on onnenosansa valmiiksi varustettuna, ja se torjuu sillä parjaukset vaimostaan.
ORLANDO. Siveys ei ole mikään sarviseppä, ja minun Rosalindani on siveä.
ROSALINDA. Ja minä olen se teidän Rosalindanne.
ORLANDO. Hän suvaitsee sinua siksi kutsua; mutta hänellä on toinen Rosalinda, joka on paremmannäköinen kuin sinä.
ROSALINDA. Tulkaa, kosikaa minua, kosikaa minua; olen nyt pyhäpäivä tuulella ja voisin ehkä antaa lupauksen. — Mitä sanoisitte minulle nyt, jos minä olisin teidän oikea, oikea Rosalindanne?
ORLANDO. Suutelisin teitä, ennenkuin mitään sanoisin.
ROSALINDA. Ei, parempi olisi ensin puhua; ja kun joudutte neuvottomaksi aineen puutteesta, silloin sopisi suudella. Oikein hyvät puhujat, kun joutuvat hämille, rupeavat rykimään; ja kun rakastajilta puuttuu — josta Jumala varjelkoon! — puheenaihetta, niin on sopivin keino suudella.
ORLANDO. Entä jos suudelma kielletään?
ROSALINDA. Silloin on pakko sitä pyytää, ja näin syntyy uutta puheenainetta.
ORLANDO. Kukapa voisi hämille joutua oman rakastettunsa edessä?
ROSALINDA. Varmaan tekin, jos minä olisin rakastettunne; muuten voisin luulla, että siveyteni on vahvempi kuin älyni. Enkö minä ole teidän Rosalindanne?
ORLANDO. Minua huvittaa kutsua teitä siksi, koska mielelläni tahdon hänestä puhua.
ROSALINDA. Hyvä, hänen persoonassaan minä sanon: en huoli teistä.
ORLANDO. Silloin minä omassa persoonassani kuolen.
ROSALINDA. Älkää millään muotoa; tehkää se asiamiehen kautta. Tämä poloinen maailma on jo lähes kuusituhatta vuotta vanha, ja koko sillä ajalla ei ole vielä kukaan kuollut omassa persoonassaan, videlicet rakkaudesta. Troilukselta murskasi kreikkalainen nuija aivot; kuitenkin hän teki mitä voi, kuollakseen jo edeltäpäin, ja hän on yksi niitä rakkauden esikuvia. Leander, hän olisi elänyt monta herran vuotta, vaikka Hero olikin mennyt luostariin, jos ei olisi tullut kuuma juhannusyö, sillä poika-parka meni vain kylpemään Hellespontiin, sai suonenvedon ja hukkui; ja senaikuiset tyhmät kronikoitsijat päättivät, että syynä oli — Hero Sestolainen. Mutta kaikki tämä on pelkkää valetta; ihmisiä on kuollut vähän päästä, ja madot ovat heidät syöneet, vaan ei rakkaudesta.
ORLANDO. Minä en soisi, että se oikea Rosalindani olisi samaa mieltä, sillä vannon, että hänen otsansa rypistyskin tappaisi minut.
ROSALINDA. Kautta tämän käden! Se ei tappaisi kärpästäkään. Mutta kuulkaa, nyt tahdon olla teidän Rosalindanne suopeampi-tuulisena; pyytäkää mitä tahdotte, minä suostun.
ORLANDO. No, rakasta minua, Rosalinda.
ROSALINDA. Rakastan oikein: perjantaina ja lauantaina ja joka päivä.
ORLANDO. Tahdotko minut?
ROSALINDA. Tahdon, ja kaksikymmentä samanlaista lisäksi.
ORLANDO. Mitä sanot?
ROSALINDA. Ettekö te ole hyvä?
ORLANDO. Toivoakseni olen.
ROSALINDA. No niin, voiko ihminen saada liiaksi hyvää? — Kuule, sisko, sinä saat ruveta papiksi ja vihkiä meidät. — Antakaa minulle kätenne, Orlando. — No, mitä sanot, sisko?
ORLANDO. Olkaa hyvä, vihkikää meidät.
CELIA. En osaa sanoja.
ROSALINDA. Ala näin: "Minä kysyn sinulta, Orlando", —
CELIA. Hyvä, hyvä! — Minä kysyn sinulta, Orlando, tahdotkos ottaa tämän Rosalindan aviovaimoksesi?
ORLANDO. Tahdon.
ROSALINDA. Niin, mutta koska?
ORLANDO. He, heti nyt, niin pian kuin hän meidät on vihkinyt.
ROSALINDA. Siis pitää teidän sanoa: "minä otan sinut, Rosalinda, nyt aviovaimokseni".
ORLANDO. Minä otan sinut, Rosalinda, nyt aviovaimokseni.
ROSALINDA. Minun pitäisi kysyä lupakirjaanne, mutta yhtä hyvä, — minä otan sinut, Orlando, nyt aviomiehekseni. Näin ehtii tyttö ennen pappia, ja, todella, naisen ajatukset rientävät aina hänen tekojensa edelle.
ORLANDO. Niin on kaikkien ajatusten laita: niillä on siivet.
ROSALINDA. Mutta sanokaa, kuinka kauan aiotte hänet pitää, kun olette hänet saanut.
ORLANDO. Iankaiken ja päivän.
ROSALINDA. Sanokaa päivän, ja jättäkää pois iankaiken. Ei, ei, Orlando! Miehet ovat huhtikuuta, kun kosivat, mutta joulukuuta, kun ovat aviossa; tytöt ovat toukokuuta, kun ovat tyttöjä, mutta taivas muuttuu heti, kun tulevat vaimoiksi. Minä tulen sinua epäilemään enemmän kuin toukomettinen naarastaan, olen kirkuvampi kuin papukaija ennen sadetta, uutispersompi kuin apina ja halukkaampi kuin marakatti; itken tyhjää niinkuin Diana suihkukaivolla,[12] ja teen sen silloin, kun sinä olet iloisella tuulella; ja nauran kuin hyeena aina, kun sinä olet nukkumapäällä.
ORLANDO. Mutta tekeekö minun Rosalindani noin?
ROSALINDA. Kautta henkeni! Hän tekee niinkuin minä teen.
ORLANDO. Oo, mutta hän on älykäs.
ROSALINDA. Ei hänellä muuten olisikaan älyä tehdä niin. Jota älykkäämpi, sitä oikullisempi. Lukitse ovet naisen älyltä, niin se menee ulos ikkunasta; sulje se, niin se menee avaimen reiästä; tuki se, niin se lentää savun kanssa takantorvesta.
ORLANDO. Mies, jolla olisi noin älymielinen vaimo, voisi sanoa: "Ymmärrys, hoi! Äly, älä jätä!"
ROSALINDA. Tuon huudahduksen voisitte säästää siksi, kuin tapaatte vaimonne menossa naapurinne makuukamariin.
ORLANDO. Ja mikä äly olisi kyllin älykäs moista puolustamaan?
ROSALINDA. Sanoisi esimerkiksi, että meni teitä sieltä etsimään. Te ette ikänä tapaa häntä sanattomana, jos ette tapaa häntä kielettömänä. Oo, se vaimo, joka ei voi ajaa vikojaan miehensä päähän, älköön koskaan itse imettäkö lastaan, sillä hän tekee siitä hölmön.
ORLANDO. Nyt, Rosalinda, jätän sinut kahdeksi tunniksi.
ROSALINDA. Ah, rakas kultaseni! Kahta tuntia en voi olla ilman sinua.
ORLANDO. Minun täytyy palvella herttuata päivällispöydässä; mutta kello kaksi tulen taas luoksesi.
ROSALINDA. Niin, niin, mene, mene! — Tiesinhän ennakolta mitä tekisitte; ystäväni mua varoittivat, ja itsekin ajattelin samaa, — tuo lipoinen kielenne lumosi minut, — olen vain yksi hylätty lisää, ja sitten — tule, kuolema! Kello kaksi, niinkö?
ORLANDO. Niin, rakas Rosalinda.
ROSALINDA. Kautta kunniani, ja toden perästä, ja niin totta kuin Jumala minua auttakoon, ja kaikkien sievien valojen kautta, jotka eivät ole vaarallisia: jos rikotte rahdunkaan lupauksestanne tai tulette minuuttiakaan myöhemmin, niin pidän teitä täydellisimpänä valapattona, petollisimpana rakastajana ja häntä, jota Rosalindaksi sanotte, vähimmin ansainneena, mitä voisi uskottomien suuresta joukkiosta etsimälläkään löytää. Siis, varokaa tuomiotani ja pitäkää sananne.
ORLANDO. Yhtä pyhästi, kun jos todellakin olisit Rosalindani. Hyvästi vain!
ROSALINDA. Hyvä, aika on se vanha tuomari, joka tutkii kaikki mokomat rikoksentekijät; ja aika sen siis näyttäköön. Hyvästi!
(Orlando menee.)
CELIA. Sinä olet lemmenloruillasi kohdastaan halventanut meidän sukupuolta. Sinulta pitää riisua takki ja housut pään kautta pois, jotta maailma saa nähdä, mitä lintu on tehnyt omaan pesäänsä.
ROSALINDA. Oi, serkku, serkku, serkku, pikku sievä serkkuseni! Jos tietäisit, kuinka monta syltä syvään minä olen lempeen vajonnut! Sitä syvyyttä ei voi mitata; minun rakkauteni pohja on tutkimaton niinkuin Portugalin lahden.
CELIA. Tai pikemmin pohjaton: jota enemmän siihen rakkautta ajat, sitä enemmän sitä juoksee pois.
ROSALINDA. Ei, tuo häijy Venuksen äpärä, joka on haaveista tehty, houreista siinnyt ja hullutuksista syntynyt, tuo sokea poikaveitikka, joka kääntää kaikkien ihmisten silmät, siksi että hänellä itsellään niitä ei ole, hän arvioitkoon, kuinka syvään olen lempeen vajonnut. — Tiedäppäs, Aliena, en enää voi olla Orlandoa näkemättä. Menen varjoa etsimään ja huokailemaan siksi, kunnes hän tulee.
CELIA. Ja minä menen nukkumaan.
(Menevät.)