Ensimmäinen kohtaus.
Oliverin puutarha.
(Orlando ja Aadam tulevat.)
ORLANDO. Mikäli muistan, Aadam, oli asia näin: hän määräsi testamentissaan minulle vain tuhannen vaivaista kruunua, ja, niinkuin sanoit, siunauksensa nimessä velvoitti veljeni kasvattamaan minua hyvin; ja siitä alkaa surkeuteni. Jaques-veljeäni hän pitää koulussa, ja huhu kertoo vallan ihmeitä hänen edistymisestään; mutta minua hän kasvattaa täällä kotona kuin moukkaa, tai, oikeammin puhuen, antaa minun elää täällä kotona ilman kasvatusta. Sillä sanotteko minun-sukuiselleni aatelismiehelle sopivaksi tämmöistä kasvatusta, joka ei vähääkään eroa härän ruokosta? Hänen hevosistaan pidetään parempaa huolta; paitsi että niitä hyvin ruokitaan, saavat ne myöskin koulutusta, ja sitä varten palkataan kalliita ratsunopettajia; mutta minua, omaa veljeänsä, hän ei muuta kuin pitää lihassa, josta hyvästä elukat tunkiolla ovat hänelle yhtä kiitolliset kuin minäkin. Paitsi tuota tyhjää, jota hän niin ylenmäärin minulle suo, näyttää hänen menettelynsä ottavan minulta pois senkin vähän, mitä luonto on minulle antanut; hän panee minut syömään palvelijainsa kanssa, epää minulta veljen paikan ja turmelee, mikäli hänen vallassaan on, kasvatuksellaan minun synnynnäisen jalouteni. Se se, Aadam, minua surettaa; ja isäni henki, jonka tunnen itsessäni asuvan, alkaa kapinoida tätä orjuutta vastaan. En aio kauemmin sitä kärsiä, vaikka en vielä tiedä, millä viisaalla keinolla siitä pääsisin.
AADAM. Tuossa tulee isäntäni, teidän veljenne.
ORLANDO. Mene syrjään, Aadam, niin saat kuulla, kuinka hän minulle tiuskii.
(Oliver tulee.)
OLIVER. Mitä, herraseni? Mitä te täällä toimitatte?
ORLANDO. En mitään; en ole oppinut mitään toimittamaan.
OLIVER. Mitä sitten täällä tyhjäilette?
ORLANDO. Niin, herraseni, autan teitä turmelemaan Jumalan tekoa, mitätöntä veli-raukkaanne, tyhjäntoimituksella.
OLIVER. Jatka paremmin, ja ole kerrassaan epatto.
ORLANDO. Pitääkö minun paimentaa sikojanne ja syödä rapaa niiden kanssa? Minkä tuhlaajapojan osan olen minä hävittänyt, että minun piti tällaiseen kurjuuteen joutua?
OLIVER. Tiedättekö, herraseni, missä olette?
ORLANDO. Oh, varsin hyvin; täällä teidän puutarhassanne.
OLIVER. Tunnetteko, kuka on edessänne?
ORLANDO. Paremmin kuin edessäni-olija tuntee, kuka minä olen. Tunnen teidät vanhimmaksi veljekseni, ja veriheimolaisuuden nimessä pitäisi teidänkin samoin tuntea minut. Kansakuntain hyvä tapa sallii teille etusijan siksi, että olette esikoinen, mutta sama perintätapa ei ota minulta vertani, vaikka olisi kaksikymmentä veljeä välillämme. Minussa on isääni yhtä paljon kuin teissä; vaikka, sen myönnän, te, aikaisempana, olette lähempänä hänelle tulevaa kunnioitusta.
OLIVER. Mitä, poika?
ORLANDO. Hiljaa, hiljaa, vanhin veli! Siihen olette liian nuori.
OLIVER. Käytkö minuun käsiksi, konna?
ORLANDO. En ole mikään konna; olen ritari Roland de Bois'n nuorin poika. Hän oli isäni, ja se on kolmin kerroin konna, joka sanoo, että sellaisen isän lapset ovat konnia. Jos et olisi veljeni, en hellittäisi kurkustasi tätä kättä, ennenkuin toisella olisin nyhtänyt kielen suustasi tuon sanan tähden. Olet itseäsi herjannut.
AADAM (tulee esiin). Hyvät herrat, rauhoittukaa! Isänne muiston tähden, sopikaa!
OLIVER. Päästä, sanon minä!
ORLANDO. En, ennenkuin hyväksi näen: teidän pitää kuulla minua. Isäni velvoitti testamentissaan teitä antamaan minulle hyvän kasvatuksen. Te olette pitänyt minua kuin talonpoikaa, pidättäen ja peitellen minulta kaikki ylhäissukuisen avut. Isäni henki elää valtavana minussa, ja minä en tätä kauemmin kärsi. Siis suokaa minulle sellaisia harjoituksia, jotka sopivat säädylleni, tai antakaa pois se vaivainen perintöosa, jonka isä minulle testamentissaan sääsi; menen sillä onneani ostamaan.
OLIVER. Ja mitä aiot tehdä? Kerjätäkö, kun se on tuhlattu? Pois sisään, herraseni; en tahdo että kauemmin minua vaivaatte; saatte osaksi tahtonne täytetyksi. Pyydän, menkää.
ORLANDO. En tahdo teitä vaivata enempää kuin mitä oma etuni vaatii.
OLIVER. Pois samaa tietä tekin, vanha koira!
AADAM. "Vanha koira", sekö palkkani? Niin oikein: olen hampaani menettänyt teidän palveluksessanne. — Jumala siunatkoon vanhaa herraani! Hän ei olisi koskaan tuommoista sanaa sanonut.
(Orlando ja Aadam menevät.)
OLIVER. Niinkö on laita? Aiotko viedä minusta voiton? Uhkamielisyytesi aion parantaa, enkä kuitenkaan koskaan antaa tuota tuhatta kruunua. Hoilaa, Dennis!
(Dennis tulee.)
DENNIS. Kutsutteko, armo?
OLIVER. Eikö Charles, herttuan painiskelija, ole pyrkinyt puheilleni?
DENNIS. Jos suvaitsette, on hän täällä ulkona ja pyytää kiihkeästi päästä pateille.
OLIVER. Käske hänet sisään. (Dennis menee.) — Oiva keino: huomenna on kilpapainit.
(Charles tulee.)
CHARLES. Hyvää huomenta, teidän armonne!
OLIVER. Hyvä monsieur Charles, mitä uusinta uutta kuuluu uuteen hoviin?
CHARLES. Ei muuta uutta, kuin ne vanhat uutiset, että vanhan herttuan on karkoittanut hänen veljensä, se uusi herttua; ja kolme tai neljä uskollista ylimystä on mennyt hänen kanssaan vapaaehtoiseen maanpakoon; näiden maista ja tuloista uusi herttua rikastuu, senvuoksi hän antaa heille täyden vallan jaloitella.
OLIVER. Voitteko sanoa, onko Rosalinda, herttuan tytär, karkoitettu yhdessä isänsä kanssa?
CHARLES. Oh, ei; sillä herttuan tytär, hänen serkkunsa, rakastaa niin häntä, — he ovat kehdosta asti yhdessä kasvaneet, — että olisi seurannut häntä maanpakoon tai kuollut, jos olisi hänestä jäänyt. Hän on hovissa, ja setä ei rakasta häntä vähemmän kuin omaakaan tytärtään. Milloinkaan ei ole kaksi naista niin pitänyt toisistaan kuin he.
OLIVER. Missä aikoo vanha herttua oleskella?
CHARLES. Sanovat, että hän jo on Ardennien metsässä[1] ja monta iloista velikultaa hänen kanssaan, ja siellä he elostelevat kuin vanha Robin Hood[2] Englannissa. Hoetaan paljon nuoria aatelismiehiä joka päivä virtaavan hänen luokseen ja viettävän siellä huoletonta elämää, niinkuin ennen kultaisena aikakautena.
OLIVER. Sanokaa, painiskeletteko huomenna uuden herttuan nähden?
CHARLES. Tietystikin; ja tulin puhumaan teille eräästä asiasta. Minulle on salavihkaa ilmoitettu, että nuorin veljenne, Orlando, aikoo valepuvussa käydä ottelemaan kanssani. Huomenna, herra, minä painiskelen maineeni puolesta, ja joka silloin pääsee käsistäni ruhjomattomin jäsenin, kiittäköön onneaan. Veljenne on nuori ja hento; ja teidän tähtenne minun olisi sääli niin pahoin häntä pidellä, kuin minun kunniani tähden täytyy, jos hän saapuu. Sen vuoksi tulin ystävänä teille tätä ilmoittamaan, jotta joko ehkäisette hänen hankkeensa tai kestätte tyynenä sen häpeän, mihin hän joutuu, koska tämä tapahtuu hänen omasta halustaan ja kokonaan vastoin minun tahtoani.
OLIVER. Charles, kiitän sinua ystävyydestäsi, ja saat nähdä, että sen vielä mitä suopeimmin palkitsen. Olen itse saanut vihjauksen veljeni hankkeesta ja olen salaa koettanut saada häntä luopumaan siitä; mutta hän on järkähtämätön. Tiedäppä, Charles, hän on itsepäisin nuori mies koko Ranskassa, täynnä kunnianhimoa, kaikkien kykyjen kateellinen kaunailija, kavala ja ilkeä juonittelija minua, omaa veljeänsä, vastaan. Siis tee miten haluat; minulle on yhtä mieluista, taitatko häneltä niskan vai sormen; mutta sinun on paras varoa; sillä jos hänelle vain pienenkin häpeän tuotat, tai jos hän ei saa sinusta suurimaineista voittoa, niin hän väijyy sinua myrkyllä, kietoo sinut jollakin viekkaalla juonella, eikä hellitä ennenkuin on toista tai toista salatietä saanut sinut hengiltä; sillä vakuutan, sanonpa sen melkein kyyneleet silmissä, ettei ole maan päällä toista ihmistä niin nuorta ja niin halpamielistä. Puhun nyt vain hänestä niinkuin veli; mutta jos rupeaisin sinulle paloitellen kuvaamaan, millainen hän on, niin saisin minä punastua ja itkeä, ja sinä kalveta ja hämmästyä.
CHARLES. Oikein olen sydämmestäni iloinen, että tänne tulin. Jos hän huomenna saapuu, niin kyllä hän minulta tarpeensa saa. Jos hän siitä pitäen pystyy omin neuvoin liikkumaan, niin minä en ikinä enää tahdo palkinnosta kilpailla. Ja nyt Jumalan haltuun, teidän armonne!
(Menee.)
OLIVER. Hyvästi, hyvä Charles! — Nyt tuota tuulihattua usuttamaan! Toivon että vihdoinkin pääsen hänestä; sillä sydämmeni ei mitään vihaa niinkuin häntä, en tiedä miksi. Kuitenkin on hän hyvänsävyinen; koulunkäymätön, mutta sittenkin tiedokas; jalo harrastuksiltaan; kaikkien kansanluokkain rakastama, jopa jumaloima, ja niin kaikkien sydämmiin syöpynyt, erittäinkin talonväkeni, joka paraiten hänet tuntee, että minä olen kokonaan polkuarvossa. Mutta näin ei tule kauan olemaan; tuo painiskelija saattaa kaikki selväksi. Nyt ei muuta, kuin usuttelen poikaa sinne, ja toimeen ryhdyn heti.
(Menee.)