Kolmas kohtaus.
Toinen kulma samaa metsää.
(Rosalinda ja Celia tulevat.)
ROSALINDA. Mitä sanot nyt? Eikö kello jo ole yli kahden? Ja ketään Orlandoa ei näy!
CELIA. Takaan että hän sulasta lemmestä ja aivojen hämmennyksestä on ottanut jousensa ja nuolensa ja mennyt pois — nukkumaan. — Kas, kuka tuossa tulee?
(Silvius tulee.)
SILVIUS.
Teit' etsin, kaunis nuorukainen.
(Antaa hänelle kirjeen.)
Tään käski hyvä Phebe antaa teille.
En tunne sisällystä, mutta arvaan
Suun väänteistä ja otsan rypyistä,
Joit' ilmaisi hän tuota kirjoittaissaan,
Ett' on se pureva. Mut anteeks suokaa,
Min' olen syytön sanantuoja vain.
ROSALINDA.
Jo tästä kirjeest' itse malttamuskin
Vois raivoon yltyä ja riitaa haastaa.
Ken tämän sietää, sietää kaikki. Sanoo,
Ett' olen ruma, kaltoin kasvatettu,
Ja ylpeä, ja ettei mua lemmi,
Vaikk' oisi miehet yhtä harvinaiset
Kuin Phoenix. Lempo vie! Ei Pheben lempi
Se jänis ole, jota minä ajan.
Miks kirjoittaa näin mulle? — Kuules, paimen,
Tään kirjeen olet itse pannut kokoon.
SILVIUS.
En, vannon sen, en tunne sisällystä;
Sen Phebe kirjoitti.
ROSALINDA.
Sin' olet narri,
Ja lempi sun on vienyt suunniltas.
Näin hänen kätensä: se on kuin nahkaa.
Juur' hiekkakiven karvainen; ma luulin,
Ett' oli hällä hansikkaat, mut käsi
Se oli, oikein kyökkikarhun käsi.
Mut yhtäkaikki! Sanon, ettei hän
Tät' ole keksinyt; se jonkun miehen
On keksintöä sekä käsialaa.
SILVIUS.
Se ihan varmaan hänen on.
ROSALINDA.
Tuo pöyhkeä ja julma kieliasu
Omans' on miekkaajalle; hän mua uhkaa
Kuin Turkki kristittyä. Naisen aivoist'
Ei lähtisi noin kolhomaisen raakaa,
Moist' Aithiopin kieltä, jonk' on sisus
Mustempi kuorta. — Mielitkö sa kuulla?
SILVIUS.
Jos tahdotte; en kirjett' ole kuullut,
Mut Pheben julmuudesta liikaakin.
ROSALINDA.
Mua ilkkuu hän. Näin kirjoittaa se julmus:
"Jumal' ihmishahmossa,
Tytön mielen hurmoit aivan"; —
Voiko nainen noin herjata?
SILVIUS.
Sanotteko tuota herjaukseksi?
ROSALINDA.
"Miks toit lainahaamussa
Naisen poveen lemmenvaivan?"
Oletko milloinkaan kuullut moista ivaa? —
"Mies on minuun katseen luonut,
Mut ei moista tuskaa tuonut."
Niinkuin minä olisin mikään peto!
"Jos sun kirkkaan silmäs iva
Moisen lemmen nostattaa,
Mit' ei katsees maireksiva
Silloin minuss' aikaan saa?
Lemmen nosti soima syvä;
Mit' ei tekis sana hyvä?
Hän, jonk' annan tämän viedä,
Hän ei lemmestäni tiedä.
Vastaa hälle käden lomaan,
Otatko sa vastahan
Minkä sulle tarjoan:
Itseni ja mitä omaan.
Mut jos hän sulta kiellon tuo,
Niin hauta mulle levon suo."
SILVIUS. Tuotako sanotte soimaukseksi?
CELIA. Ah, paimen-parka!
ROSALINDA. Säälitkö sinä häntä? Ei, häntä ei kannata sääliä. — Voitko sinä tuommoista naista rakastaa? Mitä? Pitää sinua vain koneenaan, jolla soittelee vääriä säveliä! Sietämätöntä! — Mene takaisin hänen luokseen, — sillä huomaan, että rakkaus on sinusta tehnyt aljo-hanhen — ja sano hänelle, että jos hän rakastaa minua, niin minä vaadin häntä rakastamaan sinua; jos hän ei siihen suostu, niin minä en aio hänestä vähääkään välittää, paitsi jos sinä rukoilet hänen puolestaan. — Jos vilpittömästi rakastat, niin mene tiehesi, — ja sanaakaan ei enää, sillä tässä tulee muita ihmisiä.
(Silvius menee.)
(Oliver tulee.)
OLIVER.
Huomenta, kauniit lapset! Sanokaa,
Miss' onkaan täällä metsässä se mökki,
Jot' yltä ympäröitsee öljypuut.
CELIA.
Päin länttä tästä, lähilaaksoss' aivan;
Halavakuja pitkin puron vartta,
Jok' oikealle jää, vie teidät sinne.
Mut talo itseään nyt vartioi,
Kotona siell' ei tällä haavaa ketään.
OLIVER.
Jos kieli silmän opas on, niin pitäis
Sen neuvosta mun teidät tuntea.
Niin, puku, ikä: "poika vaaleahko,
Naismainen näkö, käytös niinkuin oisi
Täyskasvuinen hän sisar; tyttö lyhyt
Ja tummempi kuin veli." Tehän olette
Sen mökin omistajat, jota etsin?
CELIA.
Ei korskaa lie, jos vastaan, ett' ollaan.
OLIVER.
Orlando teitä tervehtii, ja sille,
Jota kutsuu Rosalindaksi, hän tämän
Verisen nenäliinan lähettää.
Tekö se?
ROSALINDA.
Minä. Mitä tietää tää?
OLIVER.
Mun häpeääni vain, kun kuulla saatte.
Mik' olen mies, ja kuinka, miksi, missä
Tää liina tuli veriin.
CELIA.
Kertokaa!
OLIVER.
Kun nuor' Orlando teistä eros äsken,
Lupasi kahden tunnin kuluessa
Palata. Metsää astui, märehtien
Makean-katkerata lempeään.
Mutta mitä tapahtui? Hän katsoi syrjään;
Kas, mikä näky! Vanhan tammen alla,
Jonk' oksat ikä oli sammaloinut
Ja lakkalatvan vanhuus kuivannut,
Mies ryysyinen ja aivan karvoittunut
Selällään nukkui; kaulan ympärille
Viherä kultakäärme kiertäytyi,
Ja pää jo uhitellen lähenteli
Makaajan avosuuta; mutta äkist',
Orlandon nähdessään, se päästi irti
Ja hiipi luikerrellen pensaikkoon.
Sen varjossapa naaras-leijona,
Utaret kuiviks imettyinä, makas.
Pää maassa, vaaniskellen niinkuin kissa,
Siks että liikahtaisi nukkuja:
Tuon pedon kuninkaallinen on luonne,
Näet, jättää rauhaan, miss' ei eloa.
Nyt miest' Orlando lähestyi ja näki,
Ett' oli veli se, niin, vanhin veli.
CELIA.
Oo, puhunut hän tuost' on veljestään,
Kuvaten häntä luonnottomimmaksi
Maan päällä elävistä.
OLIVER.
Syystäkin;
Hän oli luonnoton, sen hyvin tiedän.
ROSALINDA.
Mut Orlando? Hän veljen jättikö
Saaliiksi nälittyneen jalopeuran?
OLIVER.
Pois kääntyi kahdesti ja jättää aikoi;
Mut laupeus, ylevämpi kostoa,
Ja luonto, väkevämpi kiusausta,
Hänt' ajoi ahdistamaan leijonaa,
Jok' urhon eteen heti kaatui. Meluun
Heräsin onnettomast' unestani.
CELIA.
Te veljensäkö?
ROSALINDA.
Pelastiko teidät?
CELIA.
Te hänen henkensäkö vainooja?
OLIVER.
Se olin, vaan en ole; häpeän
Sanoa mikä olin, nyt kun tuntuu
Niin suloiselta, muuttunut kun olen.
ROSALINDA.
Mut verinen tuo liina?
OLIVER.
Heti, heti.
Kun kahden puolen sulokyynelissä
On koko ajan uineet kertomukset,
Etenkin miten tähän korpeen jouduin,
Hän minut saattoi jalon herttuan luo,
Jok' antoi mulle vaatetta ja ruokaa
Ja uskoi minut veljen hellyyteen.
Tää heti vei mun luolaansa; ja siellä
Kun riisuutui, niin, nähkääs, jalopeura
Käsivarrest' oli purrut vähän lihaa,
Jost' yhä vuosi verta. Nyt hän pyörtyi
Ja huusi pyörtyessään Rosalindaa.
Ma häntä virvoitin ja sidoin haavan;
Ja hetken päästä, tointunut kun oli,
Hän laittoi tänne mun, vaikk' olen outo,
Asiaa kertomaan, jott' anteeks saisi
Sanansa rikon, ja tään liinan tuomaan,
Verellään tahrattuna, paimenelle,
Jot' ilonpäin hän Rosalindaks sanoi.
(Rosalinda pyörtyy.)
CELIA.
Voi, Ganymedes! Rakas Ganymedes!
OLIVER.
Niin, moni pyörtyy verta nähdessään.
CELIA.
Tää pahempaa on. — Serkku! — Ganymedes!
OLIVER.
Kah, hän jo virkoo!
ROSALINDA.
Kotona jos oisin!
CELIA.
Me viemme sinut sinne. — Olkaa hyvä
Ja häntä käsivarrest' auttakaa.
OLIVER.
Rohkeutta, nuorukainen! — Oletteko te mies?
Teillä ei ole miehen mieltä.
ROSALINDA. Ei ole, sen myönnän. Ah, herraseni, joku voisi luulla, että tämä on taito-teeskelyä. Olkaa hyvä, kertokaa veljellenne, kuinka taiten minä teeskelen. Ho hei!
OLIVER. Tuo ei ollut teeskelyä; kalpeutenne on liian hyvä todistus siitä, että mielenliikutuksenne oli täyttä totta.
ROSALINDA. Teeskelyä, uskokaa pois!
OLIVER. No, hyvä, rohkaiskaa siis mielenne ja teeskelkää olevanne mies.
ROSALINDA. Niin teenkin; mutta, toden totta, oikeastaan minun pitäisi olla nainen.
CELIA. Tule pois! Sinä kalpenet kalpenemistasi. Tule, mennään kotiin. — Hyvä herra, tulkaa mukaan.
OLIVER.
Sen teen; näet, veljeni on saapa tiedon,
Kuink' anteeks hälle antaa Rosalinda.
ROSALINDA. Tahdon keksiä jotakin. Mutta, olkaa hyvä, kehukaa hänelle minun teeskelytaitoani. — Tulkaa!
(Menevät.)