Kolmas kohtaus.
Huone hovilinnassa.
(Celia ja Rosalinda tulevat.)
CELIA. No, serkku! No, Rosalinda! — Cupido armahtakoon! — Ei sanaakaan?
ROSALINDA. Ei edes koiralle viskattavaa.
CELIA. Sinun sanasi ovat liian kalliit koirille viskattaviksi, mutta paiskaa edes jokunen minulle. Kas niin, halvaa minut järkisyillä.
ROSALINDA. Silloin olisi kahden serkun loppu, jos toinen halvaantuisi järkisyistä, ja toinen hullaantuisi ilman järkisyitä.
CELIA. Mut tuoko kaikki sinun isäsi tähden?
ROSALINDA. Ei, osaksi myöskin lapseni isän tähden. Oi, kuinka on ohdakkeita täynnä tämä arkimaailma!
CELIA. Ne on vain takkiaisia, serkku, joita on viskattu sinuun pyhänvietoksi; jos emme kulje raivatulla tiellä, niin omat hameemme niitä kokoavat.
ROSALINDA. Hameestani ne voisin ravistaa pois; mutta nämä takkiaiset istuvat kiinni rinnassa.
CELIA. Yskäise ne pois.
ROSALINDA. Yskisin, jos yskällä saisin ystävän tänne.
CELIA. No, mitä! Lyö painia halujesi kanssa.
ROSALINDA. Oi, ne pitävät paremman painijan puolta kuin mitä minä olen.
CELIA. Taivas sinua auttakoon! Kyllä vielä kerran hänen kanssaan rynnistelet, vaikka siinä allekin joutuisit. — Mutta pannaanpa nyt nämä pilapuheet viralta ja puhutaan vakavasti. Onko mahdollista, että sinä noin äkkipikaa olisit niin kiihkeästi kiintynyt vanhan ritari Rolandin nuorimpaan poikaan?
ROSALINDA. Herttua, isäni, rakasti sydämmestään hänen isäänsä.
CELIA. Johtuuko siitä, että sinun pitää sydämmestäsi rakastaa hänen poikaansa? Niin ollen pitäisi minun häntä vihata, sillä minun isäni vihasi sydämmestään hänen isäänsä; ja kuitenkaan minä en vihaa Orlandoa.
ROSALINDA. Älä vihaakaan häntä! Minun tähteni, älä!
CELIA. Miksi häntä vihaisin? Eikö hän ansaitse parempaakin?
ROSALINDA. Sen tähden anna minun häntä rakastaa; ja rakasta sinäkin häntä, kun minäkin rakastan. — Kas, tuossa tulee herttua.
CELIA. Silmät vihaa suitsevina.
(Herttua Fredrik hoviherroineen tulee.)
HERTTUA FREDRIK.
Tulisin kiirein, neiti, valmistukaa hovista lähtöön.
ROSALINDA.
Minäkö?
FREDRIK.
Niin, te.
Jos kymmenessä päivässä et täältä
Jo kahtakymment' ole peninkulmaa,
Niin vie sun surma.
ROSALINDA.
Setä, rukoilen,
Mun suokaa tietää, mik' on rikokseni.
Jos omaa itseäni ymmärrän,
Jos omat toivomukseni ma tunnen,
Jos unt' en näe, enkä järjilt' ole —
Jot' en ma luulisi — niin teit' en koskaan,
En ajatuksin syntymättöminkään,
Ma loukannut.
HERTTUA FREDRIK.
Tuo petturein on tapaa;
Jos sanat voisi heitä puhdistaa,
Niin puhtait' oisivat kuin itse armo.
Se riittää, ett' en minä sinuun luota.
ROSALINDA.
Mua petturiks ei epäilynne tee.
Sanokaa, mistä johtuu moinen luulo.
HERTTUA FREDRIK.
Isäsi tytär olet, siinä kyllin.
ROSALINDA.
Se olin, kun te veitte hänen maansa,
Se olin, kun te hänet karkoititte.
Ei, prinssi, petosta ei peritä;
Tai suvussa jos onkin, mitä koskee
Se minuun? Isäni ei pettur' ollut.
Siis suurest' erehdytte, köyhyyttäni
Jos, prinssi, pettuudeksi luulette.
CELIA.
Mua kuulkaa, armollinen valtias!
HERTTUA FREDRIK.
Niin, Celia, sun tähtes sai hän jäädä;
Isänsä kanssa muuten harhailisi.
CELIA.
En minä silloin pyynnyt häntä jäämään;
Tahtonne vaati sen, ja tuntonne.
Hänt' arvomaan min' olin silloin nuori,
Nyt hänet tunnen: petturi jos hän on,
Niin minä myös; me yhdess' aina maattiin,
Kisailtiin, syötiin, yhdess' opiskeltiin;
Jos missä käytiin, rinnan aina käytiin
Ja yhtenä kuin Junon joutsenpari.
HERTTUA FREDRIK.
Hän liian suka sulle on; tuo lempeys,
Tuo hiljaisuus, tuo kärsivällisyys
Hiveltää kansaa, ja se häntä säälii.
Sa hupsu! Nimesi hän sulta ryöstää;
Sa kirkkaammalta näytät, puhtaammalta,
Kun hän on poissa. Suutas älä avaa;
Luja on tuomio ja järkkymätön:
Hän karkoitettu on.
CELIA.
Siis julistakaa
Minulle, isä, sama tuomio;
En hänest' erillään ma elää voi.
HERTTUA FREDRIK.
Sin' olet hupsu. — Serkku, kavahda:
Jos aikailet, niin, kautta kunniani
Ja valtasanani, sun surma perii.
(Herttua Fredrik hoviherroineen menee.)
CELIA.
Oi, Rosalinda-parka, mihin menet?
Isiä vaihdetaanko? Ota minun.
Oi, armas, suret enemmän kuin minä.
ROSALINDA.
Mull' enemmän on syytä.
CELIA.
Eikä, serkku.
Iloitse! Etkö tiedä, että herttua
Mun, tyttärens', on karkoittanut?
ROSALINDA.
Ei.
CELIA.
Vai ei? Vai ei? Siis Rosalindalta
Se rakkaus puuttuu, joka sanois sulle,
Ett' yhtä sinä olemme ja minä.
Eroko? Ero meille, armas? Ei!
Hakekoon isä toisen perillisen.
Siis, tuumailkaamme, miten paeta
Ja mihin mennä, mitä ottaa mukaan.
Äl' yksin kohtaloas kantaa pyydä
Ja huolistas mua osattomaks tehdä.
Tuon taivaan kautta, murheistamme valjun,
Sano mitä sanot, minä mukaan käyn!
ROSALINDA.
Mut mihin sitten mennään?
CELIA.
Setäni luokse, Ardennien metsään.
ROSALINDA.
Ah, kuinka vaarallista meille on,
Naisille meille, matkustaa niin kauas!
Voroille kauneus mielemp' on kuin kulta.
CELIA.
Pukeun itse köyhään, halpaan pukuun
Ja umbralla ma keltaan kasvoni.
Tee sinä samoin, niin ei rosvoili' ole
Halua meihin.
ROSALINDA.
Eikö paremp' oisi,
Kun tavallista suuremp' olen minä,
Ett' ihan pukeutuisin mieheksi?
Sorea lyhyt miekka lanteilla,
Kädessä metsäkeihäs; sydämmessä
Vaikk' oiskin hiukan naisen pelkoa,
Ois ulkomuoto sotainen ja karski,
Niinkuin ne monet muutkin akkamiehet
Näöllään uhka-uljuutt' osoittavat.
CELIA.
Ja mikä nimesi, kun olet mies?
ROSALINDA.
Ei huonompi kuin Jupiterin paashin:
Sanoa saat mua Ganymedeeksi.
Mut mitä nimeä sä itse käytät?
CELIA.
Jotakin joka sopii tilaani:
Ei enää Celian, vaan Alienan.
ROSALINDA.
Mut mitä, jospa mukaan vieteltäisi
Isämme hovista tuo narrinparta?
Hän eikö ratoks oisi matkalla?
CELIA.
Avaraan maailmaan hän mua seuraa;
Kyll' yksin häntä kosin. Pois nyt vain
Korumme kokoomaan ja kalleutemme,
Ja parast' aikaa miettimään ja tietä,
Kuink' etsijöiltä turvaan pääsemme.
Siis käykäämme nyt ilman arvelutta
Ei maanpakoon, vaan kohti vapautta.
(Menevät.)